Pages

Laskettuna päivänä salilla kyykkäämässä...

torstai 29. lokakuuta 2015

...ja synnytyksen jälkeen kahden päivän päästä punnertamassa. Jeap, it´s me! Tästä aiheesta minun on pitänyt jo kauan kröhöm kaksi vuotta kirjoittaa, sillä näistä liikuntajutuista minulta tasaisin väliajoin kysellään. Eli nyt muutama miete siitä, miten minä liikuin tuossa siunatussa virtahepotilassa ja sen jälkeen.

Liikunta on jo pitkään ollut yksi tärkeimpiä intohimojani. Harrastus numero yksi, tuulettumisikkuna, stressinpurkutapa ja oma rauha. Ennen jälkikasvua viikon liikuntakertani olivat keskimäärin jotain viiden tietämillä, lasten jälkeen nollan ja neljän välillä. Luonnollisesti liikunta siirtyi pallomaha-aikaan ja siitä myös vauva-aikaan, sellaisena muotona kun se vain tuntui hyvältä ja silloin, kun se oli minulle aikataulullisesti mahdollista. Miten siis liikuin?


Molemmat raskaudet olivat puoleen väliin asti todella voimakkaita pahoinvoinnin ja väsymyksen aikoja. Siitä huolimatta halusin pitää liikkumisesta kiinni, sillä tuntui, että sain kehoni liikuttamisesta enemmän virtaa kuin mitä se otti. Jos en liikkunut ollenkaan, tuntui, että lihasjumiprosenttini nousi sataan ja päästä varpaisiin ulottuva rautakanki olisi saanut pari uutta kankea kaverikseen. Jos satuin pääsemään lenkille oikeaan aikaan päivästä (eli silloin, kun pahoinvointi oli kaikista vähäisin), saatoin hölkätä. Alkuraskauksissa taisin vetäistä muutaman HIITinkin. Ihan viimeisinä kuukausina ei tehnyt enää mieli hölkkäillä, mutta melko pitkälle viikoissa kuitenkin otin myös niitä nopeampia askelia. Mutta se, mitä hölkkää enemmänkin tein, oli kävely. Toki kovin pitkiä lenkkejä ei pystynyt tekemään pois vessanläheisyydestä... Ja viimeiset kolme kuukautta lenkit (ja oikeastaan kaikki arkikävelytkin) tuli tehtyä SI-vyön kanssa. Liitoskivut olivat valtavat ilman ko. vyötä (varsinkin ensimmäisessä raskaudessa). Se kapistus oli kerrassaan pelastus!

Jumpat ja raskausaika sopivat minun tapauksessani hyvin yhteen! Okei, kova jumppaleidi en ole koskaan ollutkaan, mutta ne muutamat jumpat, joissa kävin säännöllisen epäsäännöllisesti, pidin edelleen mukana kuvioissa. Synnytykseen asti kävin joogassa, pilateksessa ja tanssitunneilla. Kaikilla tunneilla tein omia versioita niistä liikkeistä, mitkä eivät tuntuneet hyviltä (ja toki ohjaajat auttoivat sopivien liikkeiden löytymisessä). Tanssitunneilla hypyt jäivät viimeisinä kuukaisina väliin, mutta muuten pysyin hyvin menossa mukana. 


Salitreeni – oma liikuntasuosikki numero yksi – sisältyi läpi raskauden liikuntakalenteriini. Ensimmäisessä raskaudessa tein jalkatreenin synnykseenlähtöpäivänä ja toisessa raskaudessakin raudat kolisivat edellisenä päivänä ennen sairaalaan lähtöä. Salilla käymisessä, kuten kaikessa muussakin raskauden aikaisessa liikunnassa tärkein kriteerini oli oma tuntemus. Luotin täysin siihen, että ne liikkeet, jotka tuntuivat hyviltä, olivat hyväksi. Olin tottunut ennen raskautta ns. kovaan treeniin, joten jatkoin samojen liikkeiden parissa ja toki ulkopuolisen silmin välillä kai melko rankastikin treenaten. Kuitenkaan maksimaalisia suorituksia en jaksanut tehdä, eikä tehnyt kertaakaan mieli vetää itseään aivan uuvuksiin muussakaan mielessä. Painomäärät tippuivat luonnollisesti alaspäin sitä mukaa, kun omaa painoa kertyi... Alavartaloon kohdistuvat liikkeet karsiutuivat tietysti eniten ja jäljellejääneiden liikkeiden liikeradat suppeutuivat enemmän kuin ylävartaloon kohdistuvissa liikkeissä. Jatkuva närästys tiputti myös joitakin liikkeitä suosikeistani pois...

Raskauduttuani otin kunnolla selvää raskauden aikaisista liikuntasuosituksista. Ne olivat kuitenkin osittain melko ristiriitaisiakin, joten päätin luottaa täysin omiin tuntemuksiini ja terveeseen järkeen. Uskalsin tehdä vahvasti omien fiilisteni mukaisesti myös sen takia, että sain tukea ja ammatillista näkemystä myös mieheltäni (jolla on fysioterapeutin ja personal trainerin koulutus ja intohimona treenaus). En siis seurannut sykettäni, vaan annoin kehoni kertoa, mihin jaksan ja mihin en. En kieltänyt itseltäni mitään liikettä, vaan luotin siihen, että liike tuntuu epämukavalta, jos se on huonoksi, ja silloin sitä ei pidä tehdä.

Päinmakuulla tehtäviä liikkeitä en tietenkään tehnyt enää siinä vaiheessa, kun kasvanut maha yhtään tuntui maatessa. Leuanveto ja kaikki yksi jalka kerrallaan tehtävät liikkeet (kuten askelkyykky) tuntuivat huonoilta - niitä en tehnyt ollenkaan. Selkämakuulla tehtävät liikkeet saivat mahan kasvaessa olon yököttäväksi, joten esimerkiksi peruspenkki vaihtui vinopenkkiin. Perusmaastaveto ei tuntunut hyvältä, joten se vaihtui rack-vetoon ja niin edelleen. Hyvin sain kuitenkin sovellettua jokaiselle lihasryhmälle toimivat liikkeet!



Tietysti aina, kun treenaa, suoritustekniikka ja kehonhallinta ovat tärkeitä juttuja, mutta raskausaikana niihin pitää kiinnittää erityisesti huomiota! Raskaus kun löystyttää nivelsiteitä ja kun keskivartalon tuki vähenee, on oltava varma, että osaa tehdä liikkeet oikein ja turvallisesti. Minä tein myös vapailla painoilla liikkeitä raskauden loppuun asti, koska olin varma tekemisistäni. Kuitenkin aina, jos vähänkään epäilin, ettei liike olisi hallittu tai hyväksi, en tehnyt sitä. En myöskään aloittanut mitään uutta urheilumuotoa enkä viilannut tuttuja urheilumuotoja (tietenkään) totuttua rankemmiksi.

Ensimmäinen synnytys oli järkyttävän kivulias, mutta sain "vain" kolme tikkiä. Toinen synnytys meni huomattavasti mukavammin (jos tuota termiä voi synnytyksestä käyttää...), ja selvisin ilman tikkejä. Verta en menettänyt eikä ollut muutakaan komplikaatiota. Molempien synnytysten jälkeen pääsin kotiin yhden yön sairaalassa vietettyäni, ja jo seuraavana päivänä himpsaisin salille yläkroppaa treenaamaan. Koska teki mieli. Muutamien päivien päästä teinkin jo kevyesti myös alakroppaa. Ja ihan hyvältä tuntui sekin. Kävelyt tulivat kuvioon tietenkin vaunulenkkien muodossa, ja tanssitunneille myös astelin kevyesti heilumaan aika pian. Kyllä, ennen lopputarkastusta. Joogaan ja pilatekseen ei tehnyt mieli mennä ennen kuin oman vartalon synnytysosasto oli täysin kuivilla synnytyksestä...  


Olisin voinut jäädä kotiin koko raskauden ajaksi. Olisin voinut olla lainkaan urheilematta. Olisin voinut vain valittaa. Olisin voinut olla ylivarovainen ja totella kaikkia mahdollisia neuvoja liittyen raskauteen ja sen jälkeiseen aikaan (ja siis olla tekemättä mitään). Mutta päätin toisin. Mieleni tarvitsee liikuntaa ja hyvinvointini yksi perusasioista on liikunta. Ennen raskauksia en suunnitellut muuta kuin että liikun oman fiilikseni mukaan, enkä osannut kuvitella liikkuvani raskausaikana niin aktiivisesti ja niin samalla tavalla kuin ennen raskautta. Mutta niin se vain luonnollisesti meni.

En antanut minkään "tekosyyn" nujertaa liikkumisintoani. En jättänyt liikuntaa vain, koska olen raskaana (en siis automaattisesti pistänyt kuntosalijäsenyyttäni jäihin enkä heittänyt lenkkikuteita varastoon - en raskauden aikana enkä raskaudesta palautuakseni). En jättänyt liikuntaa, koska oksetti (kävin oksentamassa siellä, missä oksetti). En jättänyt liikuntaa, koska närästi (popsin Rennietä niin usein, kun terkkari sen minulle salli). En jättänyt liikuntaa, koska väsytti (tein hiljempaa, kevyemmin ja lyhyemmin). En jättänyt liikuntaa, vaikka tiesin kohtaavani yhdet raskaudenaikaiset voimakkaat yökkäysrefleksien aiheuttajat suurella todennäköisyydellä (salilla hiki ja kadulla etanat. Annoin refleksin tulla ja mennä ja vaihdoin paikkaa.). Siltikään, en ottanut liikunnasta mitään paineita (kuten en ole koskaan ottanutkaan) enkä suunnitellut tiettyä treenimäärää viikkoon. Liikuin sen verran, kun tuntui hyvältä ja niillä muodoilla, kun tuntui hyvältä. Joskus tuli enemmän taukoa, mutta pääsääntöisesti viikottain kuitenkin liikuin.

Siinä liikuntakertomustani noilta ajoilta. Jätetään toisiin kertoihin sitten ne kertomukset, jotka koskevat tätä arkea kahden lapsen kanssa viimeisen puolen vuoden, vuoden ajalta... Terkuin tyyppi, jolle tuli taaaas kuukauden tauko treenaamiseen. Hups. Onhan se huvittavaa, että minun urheilutaukoni syyt ovat jotain ihan muuta kuin ne naisten perinteiset syyt, raskaus ja synnytys.

2 kommenttia :

  1. Aamen! Aivan samoilla periaatteilla täällä mennään, esikoista odottelen puolessa välissä. Tutut kauhistelee että vieläkö uskallat salilla käydä ja eikö pelota ollenkaan. Jo vain, mielen hyvinvoinnin ja toki kropankin takia käyn ja tulen käymäänkin niin kauan kuin keho ei pane vastaan - eli tuntemukset ovat hyvät! Moni ei ymmärrä että kun taustalla on useamman vuoden salitreeniä takana, osaa sitä soveltaa ja tunnustella mikä tuntuu hyvälle ja mikä ei, luonnollisesti ne vatsallaan tehtävät liikkeet on mulla jääneet mutta muuten kaikki sujuu kuin vaikka puoli vuotta takaperin, ei tietty vatsa olekkaan tiellä kun ensimmäinen raskaus kyseessä. Yritän aina myös painottaa että eihän sitä tiedä miten se vatsa vaikuttaa ensi viikolla, sen takia joka kerta sitä vähän vertailee oloa ja liikeratoja ja pitää pään skarppina. Ei siellä vedetä sylki ja hiki lentäen ja mietitä lopuksi että missä koski :D

    Ihana oli siis lukea joltakulta muulta täysin samanlaisia ajatuksia, välillä ympäriltä tuleva kauhistelu ja painostus pois salilta saa itsenikin miettimään että ihan totta teenkö tässä tosiaan hallaa nyt itselle ja sikiölle vai mitenkä perin sitä olisi! Jään varmasti lukemaan muutenkin blogiasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea sinulle <3

      Kiva, että säkin olet pystynyt käymään salilla mahasi kanssa :-) Sun ajatusmalli kuulostaa samalta kuin mulla, ja todellakin järkevältä ja siltä, että vauvan hyvinvointi on tässä(kin) asiassa numero yksi :-)
      Hyvä, jos sait vertaistukea ajatuksillesi mun kirjoituksesta. Olisin halunnut itsekin vertaistukea näissä asioissa silloin, kun esikoistani odotin :-D

      En tietenkään halua kannustamalla kannustaa ketään jatkamaan salia (jotta en joudu vastuuseen, JOS jotain tapahtuisikin), mutta sen haluan sanoa, että äidit voisivat opetella kuuntelemaan itseään tarkemmin useammassa asiassa. Myös siis näissä raskausjutuissa, että mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei.

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs