Pages

Mitä meille kuuluu?

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

En minä tiedä. Tai ainakaan en osaa pukea sitä hyvin sanoiksi. Elämämme on vielä muutoskriisivaiheessa ja tunteet sekaisin. Muutaman faktan voinen silti tiputtaa tähän nyt:


Jokaiseen päivään kuuluu hysteeristä itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä.

Erilainen väsymys vaivaa ja uuden rytmin opettelu on vaikeaa.

Gastroskopia on tehty. Erään työpäivän jälkeen minulle esiteltiin sairaalasta saatuja reippausmitaleja hehkuvin silmin: oli pikkueläinelefanttia, pyörätarroja ja komea diplomi. Pikkusankarille sopivaa jätskiäkin oli annettu palkintona paikanpäällä. Tulokset tulevat parin viikon päästä, mutta sen tiedon sai jo viedä kotiin, että ruokatorven ja mahalaukun välinen läppä on löysempi kuin normaalisti kaksivuotiaalla. Mutta todennäköisesti aika paljon läppä on kuitenkin kiristynyt vauvaiästä, jolloin oksennus pulpahti neljäkymmentä, seitsemänkymmentä kertaa vuorokaudessa ulos.

Vehnäaltistus on nyt suoritettu lääkärin valvonnan jälkeen kotona peräti kaksi kertaa aina edellisestä toipumisen jälkeen. Kaikilla kerroilla on oireita tullut, mutta päättelyproblematiikkaa on vaikeuttanut kahdella ensimmäisellä kerralla Pikkusankarin mahaan päätyneet yllätyslöydöt lattialta. Tämä viimeinen kerta oli onneksi muista muuttujista puhdas, joten päätelmä on, että ei ole vieläkään vehnän aika Pikkusankarilla.

Isi ja poika pärjäävät loistavasti kaksin. Siis LOISTAVASTI.

Työpäiväni jälkeinen aika on yleensä kaksijakoinen: ensin äiti ei saa koskea, puhua eikä liikkua. Äiti käsketään tomerasti ”ulos!”, heti, kun hän on astunut ovesta sisään. Viimeistään parin tunnin päästä äiti ja Pikkusankari kuitenkin sylittelevät, pusuttelevat, kikattelevat ja lueskelevat sohvalla. 

Painajaiset ovat alkaneet piinata Pikkusankaria. Yöllisiä horroreihin heräämisiä on viimeisen kuukauden ajan ollut joka yö yksi viiva kolme. Tyhmissä unissa seikkailevat Pikkusankarin hätääntyneiden huutojen perusteella ainakin kissa, ja vissiin unissa on aina pimeää. Normaalia vai ei, sitä en tiedä. Näiden heräämisten lisäksi viimeisen kuukauden ajan refluksivaivoihin Pikkusankari on herännyt myöskin yksi viiva kolme kertaa: ähisten, puhisten, levottomasti liikkuen, nieleskellen, valittaen pipiä tai vaan suoraan lääkekaapille hoiperrellen ja huutaen ” ANNA LÄÄÄÄÄÄKETTÄ!”. Ja luonnollisesti tässä elämänvaihemurroksessa VAIN isi kelpaa yölliseen lohduttamiseen. Pikkusankari alkaa suorastaan raivoamaan, jos minä tulen hänen huoneeseensa yöllä helpottamaan hänen oloaan. Äiti saa kyllä tosi nopeasti lähtöpassit ja huonon mielen. 

Työni on raastanut minut aika kuiviin ensimmäisen kahden viikon aikana. Opeteltavaa on hurjasti ja töistä palautuminen vie paljon aikaa. Töihin on kuitenkin kiva lähteä, ja yhtenä motivaattorina toimii myös mieheni suusta kuultu ilmoitus: ”Kotiin jääminen oli oikeasti hyvä ratkaisu. Nautin suunnattomasti Pikkusankarin kanssa touhuamisesta.” Aivan mahtavaa, sanon minä.

Refluksilähitulevaisuus

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Allergologilla käynti muutama viikko sitten antoi uusia etappeja seuraavien kuukausien refluksielämällemme. Nyt kun pari vuotta on tungettu lääkettä jos toistakin aaltoilevasti oireilevan Pikkusankarin sisuksiin, joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä, on kuulemma aika arvioida tilanne kokonaan uudestaan. Allergologi määräri Pikkusankarin gastroskopiaan sekä oskillometriaan. Losec pitää tauottaa viikoksi. Nyt jo kauhistuttaa se kivun määrä, minkä Pikkusankari mahdollisesti kehossaan tuntee seuraavien päivien aikana. Epäreilua, sydäntä raastavaa ja maailman kauheinta. Ja isompi kulta siellä kotona, I wish you luck!

Surumeininki

tiistai 16. lokakuuta 2012

Mitä olen tehnyt edelliset vuorokaudet? Lähinnä itkenyt.
Purskahdan holtittomaan itkuun, kun saan ulko-oven aamulla painettua kiinni. Vollotan autossa yrittäen samalla tihrustaa liikennevalojen väriä. Katselen kyynelvirran läpi töissä miehen minulle lähettämiä Pikkusankarin aamukäheällä äänellä kertomia tarinavideoita ja ihastelen maailman suloisimpia kuvia hassuista ilmeistä ja äidille lähetetyistä pusuista. Ystävän kysyessä työpäivästä revahdan parkumaan. Illalla ahdistus puristaa rintaa niin, että itkusta ei vain tule loppua. Aamulla toisiinsa kiinni turvonneet silmät muistuttavat yön surumeiningeistä. 
Ei tämä helppoa eikä kivaa ole. Minulla on ikävä poikaani.

Apua.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Tämä äiti avaa ensi maanantaina ulko-oven kello 7:45 ja on pukeutunut johonkin ihan muuhun kuin tuulipukuun ja lenkkareihin. Tulevalla kauppalistalla lukee vedenkestävät meikit ja nenäliinat.


Apua.

Miten selviän, kun joka päivä pitää olla tekemisissä työyhteisön ja suuren ihmisjoukon kanssa ja vieläpä puhua jostain muusta kuin omista lapsista, oireista, vaipan sisällöstä, omasta jaksamisesta ja viime yön itkuista? Olla asiantuntija jossain muussa asiassa kuin näissä.

Miten soljuvasti Pikkusankarin oireiden kokonaisvaltainen seuraaminen ja tiedottaminen siirtyy minulta miehelle?

Onko minua vastassa joka päivä mies, joka ryntää höyryt korvista nousten samalla oven avauksella pihalle, kun minä saavun töistä? 

Saanko kestää VIELÄKIN kauheampaa uhmaa kuin tähän mennessä olen kokenut, nyt mielenosoituksellisessa tarkoituksessa? Vai olenko minä nyt se kivempi vanhempi, jolle ei kränäillä niin paljon kuin kotivanhemmalle, ja jonka kanssa on aina hauskempaa?

Mitä tapahtuu Pikkusankarin sosiaalisille leikkihetkille nyt, kun minä en raahaa häntä enää ystävieni muksujen luo leikkimään? (Tutut perheelliset blogin lukijat, meille SAA tulla edelleen leikkimään, vaikka Pikkusankaria kieltämässä onkin päivisin isi eikä äiti.)

Kuinka usein saan sydäreitä töissä, jos miehen puhelut alkavat ”meille kävi pieni haaveri…”? (Onneksi työskentelen sairaalassa…)

Syönkö vahingossa työpaikan taukohuoneessa olevan synttärikakun kahvitauolla itsekseni? 

Muuttavatko meidän pyykit sitten väriään ja kokoaan usein?

Kelpaako meidän talossa sitten kuunneltavaksi enää mikään muu kuin joku rokki tai mättö, jos isompi mies saa pienemmän miehen puolelleen 2-1-asetelmaan äitiä vastaan?

Haluanko sitten enää urheilla, valokuvata, lukea…? Siis tehdä niitä omia juttuja, joita olen tähän mennessä pyrkinyt viikoittain aina jossain välissä tekemään. Vai haluanko sitten ollakin iiiihan koko ajan Pikkusankaria syliin maanittelemassa, kun en ole töissä? Niin, ja onko niihin omiin juttuihin ylipäätään enää aikaa? 

Apua.

Kotiäitiyden loppu

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Työolo muuttui kotioloksi samalla, kun Pikkusankarin vointi muuttui kertaheitolla hirmuhallitsijasta hihittelijäksi. Törkeän levoton zyrtec-aika kesti kuukauden. Jokaisena tuon kuukauden päivänä toivoin hartaasti pääseväni töihin lepäämään, mieluiten jo heti samana päivänä. Kun zyrtecin poisto- taikasauva heilahti pari viikkoa sitten, ja Pikkusankarin joka minuuttinen ilkivalta ja itsensä satuttaminen loppuivat, aloinkin taas ajatella, että ”ehkä SITTENKIN olisi ihanaa olla kotona…”. Tuolloin työhakemuksia oli kuitenkin jo raapustettu ja haastatteluissa ravattu. Niin, ja sitten kun oikein mieluista työpaikkaa minulle tarjottiin, en aikaillut, vaan päätin muuttaa kotiäitiyden koti-isyydeksi intuitioni varassa. Päätöksen jälkeen vasta oikeasti mietin, mitä tuli tehtyä.

Jos ajattelisin itsekkäästi, haluaisin tietysti olla hyvät kaudet kotona ja paskat päivät töissä (ottakaa tämä kirjaimellisesti, nimimerkillä viimeiset kolme päivää tunnin välein vihreää ja limaista allergiakakkaa siivonnut huolestunut äiti). En siis välttämättä haluaisi töihin, jos vain itseäni ja meille silloin tällöin tarjoiltavaa oireetonta ihanaa arkea ajattelen nyt, kun normaali ylä-alamäkiarki on taas alkanut ja suuuuuri pahis on poistettu Pikkusankarin lääkevalikoimasta… Nautin suunnattomasti oireettomasta/vähäoireisesta arjesta Pikkusankarin kanssa. Tykkään oikeasti olla kotona. Mutta. Minähän en ole reiluun kahteen vuoteen ajatellut yhtään itsekkäästi, joten tämä töihin lähtöpäätös tuntuu oikein hyvältä ja oikealta ensisijaisesti lastani, mutta myös miestäni ajatellen. 

En keksi yhtään syytä, miksi Pikkusankarin kannalta tämä ei olisi hyvä päätös. Mieheni haluaa jäädä kotiin. Tulemme taloudellisesti toimeen tällä kotihoitajavaihdolla juuri ja juuri. Pikkusankarin ja isin suhde lujittuu entisestään. Mieskin saa kokea sen, paljon puhutun kotivanhemmuuden. Ja onhan se kiva, että Pikkusankarin pällisteltävänä päivät pitkät on välillä jokin muukin kuin aina se äidin sama naama. Ja ihan kiva homma vieläpä, että se toljoteltava on just Iti

”Mitä tykkäisit, jos äiti lähtisi töihin, ja isi jäisi kotiin kanssasi?”
”Äiti, töihin!”, pieni sormi osoittaa ulko-ovelle tomerasti, ”Mo mo!”.

Theme by: Pish and Posh Designs