Terve perhe liikenteessä

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Refluksitauti, allergiat ja niiden uuvuttama arki eivät välttämättä loista läsnäolollaan arjen nopeissa kohtaamisissa. Kahdella ei-juuri-millekään-allergiselle vanhemmalle on annettu mukavasti sopeutumishaastetta, kun lapsi on superallerginen tapaus. 

Välillä ollessani sosiaalisissa tilanteissa tai väkijoukon jatkeena kaupoilla tai tapahtumissa Pikkusankarin kanssa, leikittelen ajatuksella, että minulla on terve lapsi tässä mukanani. Annan ihmisten automaattisesti olettaa, että me olemme vain tavallinen terve perhe. Nautin hetken siitä fiiliksestä, että Pikkusankarilla ei ole mitään hätää, ongelmaa eikä sairautta. Että me vain lillumme tässä vellovien massojen rauhallisessa virrassa eteenpäin, annamme piilotajuisten ja irrationaalisten ainesten määrittää identiteettimme hetkeksi… Kunnes HK:n punasinivalkotakkinen ylipirteä promoaja työntää ruskeaa käppyrää Pikkusankarin kouraan ja julistaa grillikauden iloja perheen pienimmillekin. Tai kun valtava syöksyhampainen mammutti heiluu karkkikorinsa kanssa maitohyllyn vieressä ojentaen neonvärisiä namujaan jokaiselle alle metrin korkuiselle tyypille. Herätyyyys! Aivojeni ON-nappi painuu välittömästi päälle, kädet nappaavat kielletyt herkut salamana Pikkusankarin omistuksesta juuri, kun ne ovat tervehtimässä Pikkusankarin kitalakea. Sitten kaikki tarmo suuntautuu siihen, että pääsemme täysiä rääkyvän, mielensä suuresti pahoittaneen lapsen kanssa ulos ilman, että joku hälyttää poliisit paikalle.

Mitä olisin tehnyt toisin

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Olisin uskonut lujemmin omaan äidinvaistooni Pikkusankarin hädän suhteen jo heti ensimmäisten itkuisten päivien ja viikkojen jälkeen. Vaikka emmehän me (muutamien keskustelujen perusteella rivien välistä tulkittuna) mitään vauvoista ja heidän parkumiskiintiöistä voineet tietää, kun olimme kokemusköyhiä ensikertalaisia vanhemmuuden ihmeellisessä universumissa...
 
Olisin raottanut perheemme väsymyskulissia paljon enemmän ja esittänyt vähemmän ”hyvin menee, vaikkei menekään”- tyyppiä.

Olisin ollut vieläkin itsepäisempi ja jankuttanut kaikille tutuille, että ei tämä vaan voi olla normaalin rajoissa olevaa haastavaa vauva-arkea, jota me elämme. Lopettakaa se vauvat itkevät- hölpötyksen hokeminen jo.

En olisi roikkunut niin tiukasti kiinni siinä illuusiossa, että meillä vain on haastava vauva, ja jaksamme ihan ookoosti hänen kanssaan. En millään uskaltanut myöntää ääneen, että olimme aivan puhki. Jos vauva tutkimusten jälkeen olisikin todettu olevan vain terve normaali vauva, sehän olisi ollut noloa ja huonoa äitiyttä, kun perusarjesta valittaa. Varsinkin, kun monien mielestä Pikkusankari oli erityisen ihana, kiltti, hiljainen ja hyvin nukkuva.

En olisi totellut terkkarin kahta kaikkitietävää neuvoa. En siis olisi itkuisuuden vähentämiseksi aloittanut korvikkeen antamista kolmen viikon iässä muka liian vähäisen oman maidon tulon takia. Kuukausi lisämaidon antamisen jälkeen tilanne oli pahempi kuin ennen korvikeruokinnan aloittamista. En myöskään olisi aloittanut kiinteiden syöttämistä mahdollisimman aikaisin (ja vieläpä terkkarin suosittelemilla, sattumalta Pikkusankarille juuri pahimmilla mahdollisilla soseilla) siinä suuressa toivossa, että kiinteät varmasti helpottavat Pikkusankarin itkuisuutta. Pikkusankarin tuska vain tuplaantui kiinteiden aloittamisen jälkeen, kun pienen suolisto ei ollut niinkään valmis käsittelemään soseita kuin olisi ehkä ollut pari kuukautta myöhemmin...  Että kiitti vaan kivoista vinkeistä.

Olisin ollut paljon relampi kotitöiden suhteen jo ensimmäisen puolen vuoden aikana. Olin hullu, kun järjestelin kotimme joka päivä armeijakondikseen potenssiin viisitoista, yritin kokata kaikki omat ja lapsen ruuat plus tehdä miljoona muuta juttua siinä samalla kun ravasin ulkona viiden minuutin välein heijaamassa rattaita. Olisinpa istuutunut edes hetkeksi!

En olisi uskonut niihin (vaikkakin hyväntahtoisiin) lukemattomiin lauseisiin, että ”silloin ja silloin viimeistään helpottaa”. Buuuuullshittiä!

En olisi luottanut sokeasti julkisen puolen asiantuntijoihin (tuo viimeinen sana pitäisi oikeastaan kirjoittaa lainausmerkeissä!). 

En olisi murehtinut niin paljon siitä, että saakohan nyt joku vieras oikean vai väärän kuvan Pikkusankarin normaalista arjesta. Että pystyykö kukaan Pikkusankarin vain oireettomana päivänä nähnyt koskaan tajuamaan, millaista taistelua meidän oikea arki on ollutkaan oireisina aikoina.

Olisin soittanut itkuisia epätoivoisia puheluita muillekin läheisille kuin miehelleni. Siellä hän yritti sanoillaan tyynnytellä hysteerisesti itkevää vaimoa ja lasta keskellä asiakastapaamisiaan, joissa innostava ja motivoiva asenne oli työn onnistumisen kannalta olennainen piirre. Voi raukkaa.

(Epä)normaalia heräilyä

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Oikeasti. Mitä väliä, vaikka itse pyörtyilisi väsyneenä vessaan ja eläisi pelkällä pakasteesta sulatetulla vierasvarakuivakakulla. Mitä väliä, vaikka aiheuttaisi suurta hämmennystä ajattelemattomilla töksäytyksillään ihmisten keskuudessa ja ajaisi auton kaupan pihaan, vaikka tarkoitus oli mennä salille. Mitä väliä, vaikka pistäisi suolaa mustikkapiirakkaan ja aurinkolasit pakastimeen. Ei mitään väliä. Minulla ja minun väsymykselläni ei ole mitään väliä, mutta lapseni kärsimyksellä on.

Oireiden läsnä ollessa Pikkusankarin kärsimysnäytelmät painottuvat nykyään vahvasti öihin. Päivisin refluksipiru näyttäytyy suurimmaksi osaksi vain Pikkusankarin entistä levottomampana käyttäytymisenä, äidin ja isin nipistelynä, läpsimisenä ja lyömisenä sekä hänen suurena haluna purkaa pahaa oloaan myös erinäisiin tihutöihin (kestosuosikkeina ovat olleet verhojen repiminen lattialle, telkkarin kaatamisyritykset, sekä kaikista särkyvimpien esineiden heittely ja kirjojen sivujen irtirepiminen). Näiden toimintojen useus päivisin on suoraan verrannollinen yöoireiden määrään ja lääkkeen antamisen vähyyteen, joten kuvailtujen kaltaisten päivien/viikkojen aikana kyseessä ei liene vain kränäisempi kehitysvaihe, vaikka semmoistakin hypoteesia olen monesti kuullut minulle esitettävän.

Meillä myös yöhulinat ovat suurimmaksi osaksi muuttaneet muotoaan. Enää emme kiikuta sylissämme selkä kaarella tuskaansa täysiä itkevää lasta ympäri kämppää kokeillen jokaista eri huonetta, nurkkaa, istuinta ja mattoa siinä toivossa, että jossain kohdassa itku olisi laimeampaa. Emme enää etsi koko Puolen hehtaarin metsän pehmolelujoukkiota lohduttamaan lasta, emmekä laita enää Myyrää pyörimään kello kaksi yöllä viedäksemme hänen huomiotaan pois tuskistaan tai keinu suomi-iskelmien tahtiin pimeässä keittiössä.  

Nyt yöhulinoihin kuuluu se, että Pikkusankari ähisee ja tuhisee ja valittaa sängyssään. Hän vaihtaa asentoa kahden sekunnin välein. Hän nousee seisomaan ja laskeutuu takaisin. Hän nieleskelee, piereskelee, hinkkaa ja hakkaa kasvojaan patjaan. Hän hikkaa, röyhtäilee ja haroo korviaan. Jossain vaiheessa hän todennäköisesti alkaa itkeä lohdutonta itkuaan ja saattaa huutaa: ”Äiti! Äiti auta! Pipi!”. Viihdytysautomaatin sijaan hän tarvitsee silittävää kättä, rauhallisia sanoja ja sylittelyä.

Vauvat voivat valvottaa, taaperot voivat heräillä ja lapset voivat olla levottomia nukkujia. Totta kaikki, ja tähän me varauduimmekin, kun omasta pikkupalleroisesta alettiin unelmoida. Mutta yksi asia, jonka soisin jokaisen, joka lapsensa kanssa heräilee, tajuavan, on se, että normaaliin kehitykseen kuuluva herääminen ja krooniseen sairauteen liittyvä tuskainen herääminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Minä heräisin paljon mieluummin vaikka vielä useamminkin kuin nyt, jos heräämisen syy olisi leukaan osuva potku, vanhempien läsnäolotarkastus tai pieni uniähinä kuin kipujansa vaikertava, päätänsä irti repivä lapsi. Ja olisin todella iloinen, jos saisin herätä vain silloin, kun lapseni olisi flunssassa tai tekisi hampaita. Tällöin tiedän, että voin ja osaan varmasti helpottaa lapseni oloa; työntää panadolin peppuun, olla lähellä ja ymmärtää flunssan kurjuutta. Tällaiset normaalin heräämisen ajat ovat vallan suurenmoisia, ja niitä on meillekin suotu yhteensä muutamia oireettomia kuukausia näiden kahden vuoden aikana. Ja voi että mikä pirteys semmoisista öistä kumpuaakaan!

Yksi erikoisimmista kommenteista, jolla minua on yritetty sympatisoida useammankin kerran, on seuraava:
”Eihän meidänkään lapsi nukkunut melkein koskaan päiväunia, edes vauvana.” 
No onneksi olkoon vaan! Luultavasti lapsesi on siis harvinaislaatuisen vähäuninen tapaus, joka ei tarvitse päiväunia. Teillä onkin sitten ollut ihanan paljon aikaa puuhailla kaikkea kivaa vauvan kanssa, kun hän on ollut hereillä suurimman osan päivästä (ja todennäköisesti hyväntuulisena itkemättä koko valveillaoloajan, koska hänhän on terve).  

Minusta se kuulostaa oikein paljon mukavammalta, että vauva on luonnostaan vähäuninen ja normaalin hyväntuulinen (vaikka olisi myös haastava luonteeltaan) kuin se, että vauva on normaaliunitarpeinen ja sairas, ja koska sairautensa takia kykenemätön nukkumaan kunnolla, hän on entistäkin väsykiukkuisempi kuin vauva, joka saa nukuttua tarpeekseen.

Toinen juttu, josta huomaa todellisuudentajuni muutoksen, on oireaikojen vertaaminen raskauteen. Minulle raskaus oli rankka kokemus, pakko myöntää, vaikka yritinkin parhaani mukaan olla valittamatta tuskistani muille. Raskaana ollessa heräilin alusta loppuun pahaan olooni, keski- ja loppuajasta lisäksi liitoskipuihin ja loppuvaiheessa näiden lisäksi vielä pissalle kerran tunnissa. Mainostin iloisesti miehelleni lasketun ajan ollessa käsillä, että tämän kauheampaa ei tule varmasti olemaan vauva-arki öisin! 

Nytpä lähinnä naurattaa tuo lausahdus. On hieman eri asia herätä vain raskausvaivoihin, kuin lapsen tuskaan. Sellaiseen tuskaan, jota äitinä ei voi viedä pois, vaikka maailman eniten sitä haluaisi joka ikisenä kaameana yön tuntina. Äidin pitää pidättää itkua, yrittää olla rauhallinen ja katsoa, kuinka pieni viaton lapsi kärsii kovista närästyskivuista, kurkkua polttavista mahahapoista ja liekeistä nielussa, korvissa ja nenässä. Äiti joutuu katsomaan, kuinka lapsi anoo silmillään apua: ”Äiti, miksi kärsin? Vie tämä kipu pois”. Mutta äiti ei pysty siihen.

Antiäitienpäivä

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Jotta sitten muutamien viikkojen päästä äitienpäivänä voisi leijua keveissä Lontoon rakeiden värisissä illuusioissa kuvitellen olevansa maailman paras äiti, nyt on aika suoltaa pihalle kaikki ne jutut, miksi en missään nimessä tunne olevani maailman paras äiti.

En ole voinut antaa Pikkusankarille aina hänen ikätasonsa mukaista virikkeellistä kehitysympäristöä. Jos vuorokausi kului ensimmäisten seitsemän kuukauden ajan lasta sylissä kantaen, siinä ei paljon motorisen kehityksen tukeminen ollut nyky-yhteiskunnan standardien mukaista.

En ole jaksanut tarjota Pikkusankarille lapsiperheen normaalia sosiaalista ympäristöä. Hän on jäänyt lähes kokonaan paitsi muskareista, perhekerhoista, avoimista päiväkodeista, perheen yhteisistä ravintolaillallisista ja muistakin lapsiperheen normaaleista sosiaalisista tilanteista. 

En ole voinut tarjoa Pikkusankarille kulinaarisia nautintoja ollenkaan. Hän on syönyt koko ikänsä lähinnä maustamatonta kana-bataattisosetta. Pikkusankarin ikätoverit ne vetelivät jo vuoden iässä etanoita ja sammakonreisiä ja syömäpuikoilla Udoneita.

En ole pystynyt antamaan lapselleni lääkkeetöntä lapsuutta. Lähes kaikkien mahdollisten käsikauppalääkkeiden lisäksi pojalle on kokeiltu montaa todella ytyä lääkettä ja syötettykin monen monta kuukautta lääkettä, jonka tehoaineet ja mahdolliset sivuoireet saavat rinnallaan monet muut lääkkeet kalpenemaan.

En ole antanut Pikkusankarille täydellisen eheää kiintymyssuhdetta. Olen äksyillyt ja hermostuksissani jopa huutanut Pikkusankarille hänen itkiessään kymmenettä tuntia putkeen. Luulin hänen olevan vain koliikkinen ja hieman tulisempi, helposti mieltään osoittava tapaus, vaikka hän itkikin järkyttäviä kipujaan.

Olen käyttäytymiselläni tuottanut lisää tuskaa Pikkusankarille. Tietämättömänä hänen refluksitaudistaan, tein monia tunteja kestäviä vaunulenkkejä rattaat vaakatasossa (siis hänelle tuskallisimmassa mahdollisessa asennossa). Heijasin rattaita kaikkiin ilmansuuntiin, juoksin, kävelin, hölkkäsin, kokeilin nurmikkoa, asfalttia ja hiekkaa alustana, lauloin, pölpötin, hyräilin, olin hiljaa, nostin viiden minuutin välein syliin, viritin leluja räpläiltäväksi. Pikkusankari vain itki. Minä vain jatkoin.

En pysty vieläkään, diagnoosin saamisen jälkeenkään, antamaan Pikkusankarille täysin raotonta ja syvää turvallisuuden ja hyvän olon tunnetta. Kun olen todella väsynyt, en aina jaksa hänen kipukiukkuaan höystettynä taaperoikäisen normaalilla uhma- ja väsykiukulla. Silloin meillä hermostutaan, huudetaan, paiskotaan, riehutaan ja kiroillaan. 

Anteeksi rakas lapseni, etten pysty olemaan maailman paras äiti.

Mitä kristallipallosta näkyy?

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Blogi on ollut hiljainen. Onneksi syy ei ole ollut valvominen, vaan sosiaalisen elämän ahmiminen.  Outoa on taas ollut, kun mieheni vapaapäivinä meillä tehdään muutakin kuin nukutaan vuorotellen. Ja onpa jännä huomata, että kun yöllä nukkuu, niin päivällä kummasti jaksaa. 

Pikkusankarin lääkkeen erinomaisuudesta huolimatta on taas aika lopetella lääkekuuri vähitellen ja kokeilla elää seuraavat kuukaudet pelkän ruokavaliohoidon turvin. Jokainen voi ennustaa tulevien kuukausien tilanteemme omien kykyjensä mukaan seuraavien faktojen pohjalta:

11.2. ei lääkitystä, 40 herätystä yössä, päikkäreitä 10min x 3
18.2  normaali annos, 35 herätystä yössä, päikkäreitä 30min x 2
25.2  tehoannos, 0 herätystä yössä, päikkäreitä 3h
17.3  normaali annos, 3 herätystä yössä, päikkäreitä 2h
 6.4   puolikas annos, 10 herätystä yössä, päikkäreitä 1h

Kauhunaapurusto

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Asuinympäristönä kiva ja rauhallinen rivitaloseutu, jossa lapsiperhe viihtyy mainiosti. Tällaiseksi normaalin naapurustoperheemme emäntä tai isäntä asuinaluettaan olisi varmaan kuvaillut. Odotukset olivat korkeat: rattailtava matka keskustaan, aivan asunnon lähellä oma pieni leikkipuisto, piha-alueella viihtyvyyttä lisäämässä muutama vehreä vino kuusi sekä liikkumista helpottavana tekijänä asuminen talon päätyasunnossa. Naapurustossa bonuksena lapsia ja lemmikkejä, siis kivasti virikkeitä vauvalle!

Ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta tulon jälkeen Pikkusankari nukkuu kehdossa yläkerrassa, vanhemmat syövät keittiössä iltavoileipiään ja yhtäkkiä naapurin kissa lampsii meidän yläkerrasta rappusia alaspäin. Seuraa järkytys, huuto, kissan hätistely, Pikkusankarin perusteellinen herättäminen ja kunnon tarkastaminen sekä naapureiden infoaminen uudesta tulokkaasta. Seuraavien viikkojen ajan infosimme ystävällisesti, korrektisti, lämpimästi ja empaattisesti. Sen jälkeen infosimme kireästi, kiivaasti, epäystävällisesti ja uhkailevasti. Ei auttanut infoaminen, ei millään. Kissa luikersi sisälle oven aukaisun tai tuulettamisen yhteydessä (ja kyllä, laitoimme tuuletusverkot, mutta kissa päätti repiä ne pois). Se istui takapihallamme, etupihallamme ja parvekkeellamme. Näin tapahtui joka viikko tuon vuoden ajan. Jos Pikkusankari ei meitä aamuviideltä herättänyt, kissa teki sen mouruamalla kovempaa kuin olen mistään kissasta sitä ennen kuullut ääntä lähtevän. Vaikka eläinoikeuksista kuinka kiinni pidämmekin, kyllä omenaa ja vessapaperirullaa piti kokeilla. Mutta mikään ei kissaa pidätellyt.

Kaksikymmentä yöherätystä ei kai ollut tarpeeksi, sillä postinjakaja kolkutti päämme vieressä joka aamuyö kello nollaneljä hesarit kahteenkymmeneen postiluukkuun. Tyynyjemme ja postilaatikoiden välissä oli siis vain seinä. Pyysimme isännöitsijää laittamaan postilaatikoihin esimerkiksi pehmusteet vaimentamaan kolkutusta, ja hän lupasikin, jos heräilyhaitta jää pysyväksi. Edes 400 yötä heräilyä ei ollut riittävä haittamäärä. Kiitti tästä.

Jotta Pikkusankarin eläinkokemukset eivät liian kissavoittoiseksi olisi jääneet, onneksi naapuririvitaloissa oli ainakin viisi koiraa. Nämä kaikki kulkivat monta kertaa päivässä asuntomme ohi. Onhan se kiva, että koirat kohdatessaan kommunikoivat keskenään mitä kimakkaimmilla äänillään, mutta jos se tapahtuu jo kolmatta kertaa päikkäriaikaan juurikin Pikkusankarin rattaiden vieressä, niin ei se kauhean kiva ole. Se tarkoittaa todennäköisesti kolmea ylimääräistä uudelleennukuttamislenkkiä äidille.

En ole yhtään vakuuttunut vieläkään muiden lapsiperheiden lähellä asumisen hyödyistä. En ole kokenut yhtäkään positiivista puolta tämän asian suhteen. Naapurin lapset leikkivät takapihamme rajamailla tietenkin juuri sitä kovaäänisintä mahdollista kotileikkiä (jossa isi ja äiti huutavat raivoisasti toisilleen kirosanoja), kiukuttelevat vanhemmilleen sisälle menon tylsyydestä tai ajan kuluksi heittelevät tahallaan risuja pihaamme, kun Pikkusankari nukkuu ulkona. Sain ehkä lastenvihaajan maineen, kun niin monta kertaa jouduin huomauttamaan heille äänen voimakkuudesta tai tahallisesta Pikkusankarin unien häirinnästä.

Sinänsä kätevää, että asuimme aivan roskakatoksen vieressä. Kun takapihaplänttimme loppui, roskakatos alkoi. Eipä ollut pahemmin tekosyitä olla viemättä roskia. Tosin kätevyys ja kaikki muu kiva loppuivat siihen. Tai no joo, olihan se mielenkiintoista miettiä, miksi esimerkiksi eräskin yksin asuva naapurin rouva kiikutti usein seitsemän (kyllä, minä laskin, seitsemän!) kertaa päivässä pussinsa vihreisiin roska-astioihin. Tai miksi hän vei vain muutaman lehden kerrallaan lehtikeräykseen. Tuskinpa tämäkään asia minua vaivaisi, jos naapurit olisivat sulkeneet roska-astioiden kannet kädellään nätisti takaisin alas, mutta kun monen naapurin roskienvienti tarkoitti Musiikkitalo-tasoista kansien paukuttelukonserttia. Näkövammaiselle olisin voinut antaa anteeksi, mutta kun normaalinäköinen ei vain voinut olla huomaamatta rattaita, jotka seisoivat aivan siinä muutaman metrin päässä. 

Roskienviennin suhteen suurimmat savunnousut korvistani sai aikaan eräs naapuri, jolle kohdatessamme aamupäivällä kerroin, että nukutamme vauvaamme takapihalla, joten olisi tosi mukava, jos roskien viennistä ei lapsen nukkuessa tulisi kauhean kovaa ääntä, hän kun on aika herkkäuninen tapaus. Iltapäivällä rattaiden ollessa uniasennossa hän iloisesti lampsi roskakatokseen mukanaan kaksi sankoa lasitavaraa ja tyhjensi ne hartaan rauhallisesti tyhjään roska-astiaan. Poistuessaan hän hymyili minulle, kun minä seisoin silmät hämmästyksestä pyöreinä rattaiden vieressä miettimässä, mitä äsken oikein tapahtui, kun ulkoa kuului sellainen ääni, kuin kymmenen ikkunaa olisi vasaroitu säpäleiksi Pikkusankarin rattaiden vieressä. Myös roska-autojen aikataulut tuli painettua tarkasti mieleen. Juuri ennen h-hetkeä puin päälleni ja lähdin rattailemaan nukkuvan Pikkusankarin kanssa niin pitkälle kadun toiseen päähän, ettei peruutuspiippailu ja jätteiden tyhjennys kuuluneet korviin.

Jotkut tykkäävät jakaa henkilökohtaisimmatkin asiansa naapureidensa kanssa, ja that’s fine. Mutta onko silti IHAN PAKKO puhua puolen tunnin puhelua perjantai-illan keila- ja naiskaadoista ravaten siinä meidän takapihamme ohi puolen minuutin välein? Joku huomioonottamisen kyky ehkä puuttuu tällaisilta ihmisiltä, sillä minä heilun vaunujen vieressä nukkumisviittomia, osoitan hänen puhelintaan ja käyn vielä hiljaa pyytämässä häntä siirtymään hieman kauemmas puhumaan, jos vain mitenkään mahdollista. Puhelun jälkeen menen kertomaan hänelle asiani vielä selkeämmin. Seuraavalla viikolla hänen aiheenaan onkin sitten lauantain laminaatti- ja muut laatat.

Vuoden ajan me näistä kärsimme. Kaunoja jäi.

Theme by: Pish and Posh Designs