Minua on oikeastaan koko vanhemmuusaikani vaivannut eräs asia, josta nyt vasta uskaltaudun kirjoittamaan... Nimittäin lasten kanssa vietetty aika! Ajattelin avautua asiasta, jota en itse ihan ymmärrä. Ehkä te sitten selitätte asian minulle... :-)
Ehkä kaikki kiteytyy siihen outouteen, mikä minulle tulee välillä mieleen, kun kuulen vanhempien puheita lapsistaan eli se, että ihan kuin vanhemmat eivät tahtoisi viettää aikaa lastensa kanssa!
"Olisipa jo ilta, ja lapset nukkumassa."
"Voi kunpa nämä lapset voisi jo laittaa päikkäreille."
"Miksi ihmeessä meidän lapset eivät voi nukkua neljän tunnin päikkäreitä?"
"Toivon niin kovasti, että lapset nukkuisivat aina aamulla niin pitkään, että turhaa aikaa ei jäisi ennen lähtöä."
Niin, nämä kommentit voidaan ymmärtää varmasti monella eri tavalla, mutta välillä (tai aika useinkin) tuntuu, että niiden omien lasten kanssa ei haluta viettää aikaa! Että haluttaisiin aina, että he olisivat nukkumassa tai ainakin hiljaa nurkassa leikkimässä keskenään eivätkä häiritsemässä aikuisten juttuja. Samaan kastiin menee puhelimeen kiinni kasvaminen lasten kanssa vietetyn ajan kustannuksella. Tuntuu pahalta lasten puolesta, että vanhemmat kokevat omat lapsensa rasitteena.
Jos minulta kysyttäisiin tyyliin mitä vain ohjetta, mikä liittyy lapsiin (okei, kukaan ei ole kysymässä, mutta kerronpa silti), niin se olisi seuraava: vietä aikaa lastesi kanssa, aidosti ja täysillä. Uskallan väittää, että se vaikuttaa positiivisesti ihan kaikkiin ongelmiin, mitä lapsiperhe kohtaa.
Mikä sitten siinä on, että omien lasten kanssa ei niin mielellään vietetä aikaa? Onko arki raskaampaa, kuin oli ajatellut ennen lasten saamista? Onko kyse laiskuudesta, että ei vaan jakseta kiinnostua niistä lasten jutuista? Vai mikä siinä on, että omasta ajasta vouhkataan niin paljon? Eikö lapsiperheellisellä sen fokuksen tulisi olla pikemminkin siinä lasten kanssa olossa eikä oman ajan jatkuvassa odottamisessa? Ymmärrän, että oma aikakin on (ainakin joillekin) tosi tärkeää, ja se on ihan ookoo, mutta minun mielestä se oman ajan odottaminen ei saisi heijastua lasten kanssa oleskeluun.
Tiedän, että nämä ajatukset varmasti jakavat mielipiteitä. Voi myös olla, että itse kun olen niin perheorientoitunut (haluan painottaa, että termi on minulle neutraali, ei positiivinen eikä negatiivinen), niin en pysty täysin ymmärtämään vanhempia, jotka eivät ole niin perheorientoituneita. On varmasti paljon erilaisia vanhempia, ja toiset ehkä sitten tarvitsevat omaa vapautta/lapsettomia hetkiä niin kovasti. Itse kun en ole sellaiseen ikinä saanut tottua, niin en osaa sellaista odottaakaan. Meillä kukaan ei ole juuri nukkunut hyvin päivin eikä öin, joten älyttömän vaikea tietysti ajatella sellaista "joka päivä neljä/kolme/kaksi tuntia omaa aikaa"-mallia. Enkä tässä nyt tarkoita, ettenkö nauttisi omasta ajasta tai se olisi jotenkin huono asia, mutta itse olen hyvin sopeutuvainen, ja voin hyvin olla monta kuukauttakin ilman omaa aikaa. Sitten, kun joku tahtoo olla lasteni kanssa keskenään, niin sitten voin viettää omaa aikaa, mutta sekin aika aina tulee jos on tullakseen :-) Nyt tämän kirjoituksen fokuksessa ei ole oma aika sinällään tai sen arvottaminen vaan se, miltä lapsista tuntuu, kun vanhemmat kuolaavat vain oman ajan perään.
Olen myös tosi mielelläni paljon lasten kanssa, siis että esimerkiksi vauvan täysi tarvitsevuus ei tunnu lainkaan kahlitsevalta, vaan kivalta, juuri tähän hetkeen oikealta asialta. En voi väittää, että meillä olisi yhtään millään tavalla arvioituna "helpot lapset" (päinvastoin), mutta koska omaa luonnetta on ollut ihan pakko muuttaa, niin arki tuntuu tosi paljon miellyttävämmältä "uuden", rauhallisemman luonteen ja NLP:stä hankittujen uusien taitojen myötä. Minä todella nautin arjesta, enkä odota lasten nukkumaanmenoa mitenkään kieli poskella. (Ja niin, lapset kun harvoin nykyään nukkuvat yhtään yhtä aikaa, heh, että sinälläänkään en odota.) Ainoa asia, mitä toivon lasten nukkumisen suhteen, on se, että kaikki lapset saisivat nukuttua juuri niin paljon, kuin he unta tarvitsevat ja tehdä tämän ilman oireita! Muulla ei oikeasti saisi olla väliä, ei sillä, nukkuuko lapseni vartin kolme kertaa päivässä vai kolme tuntia kolme kertaa päivässä - kunhan nukkuu niin, että jää pirteäksi ja että hänellä itsellään on hyvä olla! Ja onhan tässä vähäunisten lasten kanssa elämisessä hyvätkin puolensa: saan viettää heidän kanssaan entistä enemmän aikaa :-)!
Parisuhde on tietenkin sellainen asia, jolle ehkä tarvittaisiin yhteistä aikaa enemmän ja josta lapsien yhtäaikainen nukkuminen voisi hyötyä. Se vaan sattuu olemaan sellainen suhde, joka joutuu tässä lapsitilanteessa joustamaan, ja se on molemmille ihan fine. Kun kolme lasta olemme halunneet, emme voi olettaa, että kukaan ulkopuolinen niitä juuri haluaisi yhtä aikaa hoitaa. Kesäkuussa meillä oli kahdeksanvuotishääpäivä, joten ehkä jossakin vaiheessa sitä pääsemme juhlistamaan jotenkin :-)
Kiteytetysti, ajattelen, että kaikki ajallaan: nyt on pikkulapsiperheaika, myöhemmin tulevat sitten muut ajat, ja todella luulen, että näitä nykyisiä aikoja tulee ikäväkin. Luulen, että lapset vaistoavat tosi herkästi, jos aikuiset eivät jaksa viettää heidän kanssaan aikaa, tai odottelee vaan lasten nukkumaanmenoa oman ajan toiveissa. Ei minusta ainakaan tuntuisi kivalta kuulla, jos tärkeä ihminen sanoisi minulle, että voi kunpa olisi jo sinun nukkumaanmenoaikasi, jotta pääsisi hengähtämään. Niin saati sitten miltä se tuntuu lapsista!
Vaikka olisi älyttömän vaikea ja hermojariistävä päivä lasten kanssa, löydän itseni nykyään joka päivä toteamasta, että jos jotakin tulisin katumaan kuolinhetkelläni, niin sitä, jos en viettäisi lasteni kanssa pyyteetöntä aikaa.
Yritetään viestiä lapsillemme, että heidän kanssaan vietetty aika on äärimmäisen tärkeää! Ja toimitaan myös niin arjessa, jooko?