Kun suklaata ei enää tarjoilla

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Syyskuussa kirjoittelin perusteellisemmin Pikkusankarin olosta ja sairauksien nykytilasta. Kovin useasti en hänen asioitaan enää blogissa käsittele, mutta nyt päätin kertoa hänen kuulumisistaan, sillä olen saanut palautetta, että vertaistukea kaivataan kipeästi myös isompien refluksilasten asioiden pohtimiseen.

Pikkusankarin olotila on ollut aina melko muuttuva. Olipa sitten pitkäaikaista refluksilääkitystä tai ei, sallittujen ruokien lista mikä tahansa ja astman hoidot millä mallilla tahansa, niin aina, aina on tullut jotakin, mikä on muuttanut tilannetta radikaalisti huonompaan tai parempaan. Pitkää tasaista kautta hänelle ei ole suotu, emmekä semmoista osaa nyt edes odottaa tulevan - vaikka kovasti semmoista toivoisimmekin, erityisesti syksylle, kun Pikkusankari aloittaa eskarin.


Edelleen opimme koko ajan lisää Pikkusankarin sairaus/ominaisuusrykelmään vaikuttavista asioista, sen hoidosta ja muistakin muuttuvista tekijöistä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet tasapainoilua lähinnä lääkkeettömien hoitojen avulla, sillä päätavoitteena meillä on ollut aina se, että tujuihin happosalpaajiin ei tarvitsisi enää palata (kaksi vuotta hän kun söi niitä putkeen tauottamisyritysten epäonnistuttua joka kerta). Myös viimeisin puoli vuotta on ollut siksakkia. Sen huomaan esimerkiksi siitä, mitä olen blogiin kirjoitellut. Lokakuussa iloitsin siitä, että molemmat pojat pystyvät syömään melkein mitä tahansa ja marraskuussa riemastuin siitä, mitä Pikkusankari sanoi minulle. Joulukuussa oltiinkin sitten taas huonommissa tunnelmissa.

Tammikuu on ollut sinällään todella outo, että silloin Pikkusankarin olo on vaihdellut eri päivien kesken paljonkin. On siis voinut olla peräkkäin tosi huono päivä ja tosi hyvä päivä. Pikkusankarin tuskaista oloa katseltuani ja hänen kanssaan näistä asioista juteltuani päätimme yhteistoimin, että mennään taas rajoitutempaan ruokavalioon päin. Pikkusankari on tammikuun aikana kasannut oma-aloitteisesti listaan ruoka-aineita, joista hänelle tulee selkeästi paha olo ja kova närästys. Listalla ovat nykyään sitrushedelmät, tuore omena, viinimarjat, hiilihappojuomat, suklaa, paprika, viinirypäleet, ruis sekä väkevät ja tuliset mausteet ja kastikkeet (pippurit, sipuli, valkosipuli, chili, sinappi, ketsuppi, hampurilaiskastike...). Hän on itse kertonut, että myös liian nälkä, liian täysi olo ja liian rasvainen annos tuovat hänelle pahan olon.


Koen nyt erityisen tärkeäksi, että juttelemme Pikkusankarin kanssa positiivisessa hengessä ruokarajoituksista ja niiden toteuttamisesta, kuitenkin niin, että emme tee niistä mitään suurta haloota. Koska kyseessä eivät ole hengenvaaralliset allergiat, on Pikkusankarin omalla kontrollilla paljon vastuuta syömisasioissa. Me emme pysty, emmekä haluakaan, kontrolloida Pikkusankarin jokaista suupalaa. Oleellista olisi nyt saada hänen sisäinen motivaationsa tarpeeksi suureksi, jotta hän itse aidosti haluaisi olla syömättä niitä ruokia, mitkä tuottavat hänelle huonoa oloa. 

Ruokavalio on nyt siis oleellinen asia refluksin hoitotasapainossa (ja mitä huonommassa jamassa refluksi on, sitä oleellisempi asia). Myös osteopatia on ollut ratkaiseva, oireettomuutta kohentava hoitomuoto refluksin, astman ja sensorisen integraation ongelmien hoidossa. Osteopatiassa Pikkusankari käy tarvittaessa (käytännössä muutaman tai muutamien kuukausien välein). Kiitos erään kaverini, uusin kokeilu on Aloe Vera -juoma (se vaikuttaisi näin viikon kokemuksella oikein hyvältä avulta refluksiin). Lisäksi mainitsen vielä vahvat maitohapot, korkean d-vitamiinitason ja laadukkaan monivitamiinin sekä laadukkaan kalaöljyn. Nämä ovat todella tärkeitä asioita niin refluksin kuin sensorisen integraation ongelmienkin avuksi (ja siis kyllä, myös tuon jälkimmäisen avuksi, uskokaan tai älkää).  Selkeissä tilapäisissä refluksikohtauksissa turvaudumme edelleen Gavisconiin tai Renniehen.


Stressi on asia, minkä olen huomannut vaikuttavan suuresti Pikkusankarin oloon. En puhu nyt pelkästään elämän isoista muutoksista, vaan ihan niistä arkipäivän pienistä stressaavista, positiivisista tai negatiivisista, hetkistä (joita välttämättäkin tulee monen monta kertaa viikkoon). Olen oppinut tuntemaan poikaani paremmin, ja voin todeta hänen olevan "stressaantuvaa, hermostoltaan herkkää" sorttia (jos nyt jotenkin hänet olisi kategorisoitava). Hän selkeästi oireilee ennen (pientäkin) jännittävää, uutta tai pelottavaa tilaisuutta kovastikin. Hän saattaa olla todella huonosti käyttäytyvä kyseisen tilaisuuden aikana ja myös sen jälkeen. Tällaisessa oireilussa on mukana refluksia, sillä refluksioireilu pahenee stressissä. Mutta viime aikoina olen tajunnut yhä syvemmin, että kyseessä juuri näissä tilanteissa on etupäässä ne aistitiedon jäsentymisen ongelmat eli SI-ongelmat (jotka lastenlääkärimme ja allergologimme on Pikkusankarilla todennut olevan jo muutama vuosi sitten). Ja silloinhan mitkään Gavisconit eivät siihen auta. 

Tällainen tarkempi erotusdiagnostiikka on äärimmäisen tärkeä arkemme kannalta. Olen huomannut, että refluksi ja aistitiedon jäsentymisen häiriö oireilevat osittain hyvinkin samalla tavalla. Mutta se, mitä Pikkusankari vastaa, kun häneltä kysytään pipistä, kertoo lähes aina aidosti sen, onko oireilussa enemmän närästystä vai SI-oireita. Hän osaa kertoa refluksipipin, mutta ei (ainakaan tällä hetkellä) sitä "sekavaa" oloa, mikä tulee siitä, kun jokin osa aistimusten käsittelyprosessista ei toimi tarkoituksenmukaisesti. 


Arki Pikkusankarin ongelmien (oikeastaan haluaisin kirjoittaa niin sanottujen ongelmien) kanssa on edelleen jatkuvaa tasapainoilua, salapoliisityötä ja uuden oppimista. Edellisten, mainitsemieni asioiden lisäksi, täytyy miettiä muitakin tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa Pikkusankarin oloon. Onko ilmassa siitepölyjä, eli ovatko siitepölyallergiat taas ajankohtaisia? Oireileeko (jo sairauskavalkaadissa taka-alalle astunut) astma kovilla pakkasilla kuitenkin vielä? Kuinka pahan olon pelkästään tukkoinen nenä pikkuflunssassa voi tehdä refluksikolle? Onko ruokavaliossa edelleen joitakin pahiksia? Kuinka laajasti rajoitamme siitepölykauden ristiinreagoivia ruokia siitepölyallergian takia? Minkälaiset ihmiset saavat läsnäolollaan Pikkusankarille rauhallisen olon ja minkälaiset rauhattoman olon? Ketkä tukevat huomaamattaan häntä oikeanlaisessa aistitiedon käsittelyssä? Ja niin edelleen.

Se, miksi kirjoitin nyt melko paljonkin tästä aistitiedon käsittelyn häiriöstä, johtuu siitä, että olen arjessa joutunut asiaa miettimään entistä enemmän ja Pikkusankarinkin kanssa ihmisten erilaisesta tavasta tulkita maailmaa puhumaan. SI-häiriö Pikkusankarilla näkyy arjessa, mutta emme koe sitä mitenkään ongelmallisena asiana (siis teoreettisella tasolla, käytännössä välilllä toki kyllä), vaan sellaisena (tämänhetkisenä) ominaisuutena, jonka kanssa opimme elämään ja opetamme Pikkusankaria elämään. Yritämme yhdessä oppia keinoja vaikeista tilanteista selviämiseen, ja uskon, että jossain vaiheessa emme enää edes muista koko asiaa. 


Usein ihmisen terveyden osa-alueet ovat niin toisiinsa vaikuttava kokonaisuus, että kuten Pikkusankarillakin, kaikki eri lähteistä tulevat oireet vahvistavat toisista lähteistä tulevia. Kun refluksi painaa päälle, niin Pikkusankarin aistitiedon tulkintakin vaikeutuu - ja päin vastoin, kun hänen keskushermosto joutuu vaikeaan tilanteeseen aistitiedon käsittelyn kanssa, stressitaso nousee - ja niin pahenevat myös refluksioireet.

Nyt, kun tilanteiden erotusdiagnostiikka on arjen tasolla jo aika hyvällä mallilla, taitaa seuraava suuri panostus suuntautua siihen, että pääsemme sisälle vaikeisiin tilanteisiin kunnolla: että oppisin, missä vaiheessa Pikkusankarilla on suurimmat haasteet aistitiedon käsittelyssä (ovatko ne sensorisessa rekisteröinnissä eli silloin, kun tulemme tietoiseksi aistimuksista; vai ovatko orientaatiossa eli siinä vaiheessa, kun aistimuksista karsitaan turhat pois; vai ovatko ne aistitiedon tulkinnassa eli siinä, miten päätämme, reagoidaanko tietoon vai ei; vai ovatko ne reaktiotavan valintavaiheessa eli siinä, päädytäänkö fyysiseen, emotionaaliseen vai kognitiiviseen reaktioon; vai ovat ne reaktion toteuttamisessa eli siinä, miten motorisesti, kognitiivisesti tai emotionaalisesti toimitaan.) Kunhan pääsen tälle analysoinnin tasolle käytännössä ja saan kahlattua taas muutamia kirjoja läpi, osaan varmasti taas astetta paremmin tukea Pikkusankaria näissä tilanteissa ja niihin valmistautumisessa.

Haloo? Kuka siellä?

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Mitä kuuluu? Miten teillä menee? Miten talvi on mennyt? Mitä olette puuhastelleet? Eikö ole ihan minun blogini tyylinen aloitus? Heh, ei minustakaan. Se on nimittäin taas pieni blogikriiseilijä tässä moi, kun blogini nelivuotissynttärit lähestyvät. Vuoden olen nyt ollut kaksplussalainen, ja sekin herättää ajatuksia suuntaan ja toiseen...

Koska tässä viimeisen vuoden aikana olen kirjoitellut paljon muustakin kuin refluksi-allergia-asioista, haluaisinkin nyt kysellä vähän, että missä mennään teidän lukijoiden suhteen. En ole oikeastaan koskaan kysellyt teiltä mitään, sillä koen, että te kyllä kirjoitatte, jos vaan asiaa on (onko näin?). Silti tykkään jutella teidän kanssanne, oikein kovastikin. Blogiin löytäneitä on entistä useampia, joten minua mietityttääkin, miten te koette blogini. Onko mukana vielä teitä, jotka jaoitte kanssani jo Pikkusankarin vauva-ajan tuskat? Vai onko eniten mukana teitä, jotka hyppäsivät blogiini silloin, kun muutuimme kolmihenkisestä perheestä nelihenkiseksi? Vai oletteko te pääasiassa teitä, jotka olette vasta kaksplussautumisen jälkeen lueskelleet muistoja vaikeimmista ajoista ja kirjoituksia uusimmista käänteistämme? Onko blogini teidän mielestänne muuttunut Kaksplussalle siirtymisen jälkeen? Ja jos on, niin mihin suuntaan? Mitä kautta olette muuten blogini löytäneet?


Mitä te haluatte/odotatte blogiltani? Miksi luette blogiani? Olisi myös kiva tietää, onko lukijoissa pääasiassa teitä refluksi-allergiaperheitä vai muitakin? Millaisia lukijoita sieltä löytyy? Oletteko niitä, jotka seuraavat tiiviisti blogiani vai koostuvatko lukijamäärät lähinnä vain niistä, jotka hyppivät blogimaailmassa sinne tänne otsikoiden perusteella? Onko mukana myös sellaisia, jotka seuraavat instagramissa minua? Millaiset kirjoitukset teitä kiinnostavat eniten ja miksi? (Toki lukijamäärät kertovat myös näistä jutuista, mutta olisi kiva kuulla myös perusteluja.) Tykkäisittekö siitä, että kannustaisin enemmän kommentoimaan, kuten monet bloggaajat tekevät? Mikä on se fiilis, että kirjoitatte kommentin? Itse aina hämmästelen, että miten joku teksti, joka on kerännyt päivässä vaikka yli tuhat lukijaa, voi ammottaa nollaa kommenttia. Pitäisikö minun olla aktiivisempi kyselijä, vai saatteko te silti blogista jotain irti, vaikka ette kommentoikaan?

Olisi siis tosi kiva, jos jaksaisitte kertoilla vähän itsestänne ja mieltymyksistänne (kommenttiboksiin tai mailitse). Ja toki, juttuaiheita ja toiveitakin saa (kuten aina) nytkin kertoa!

Vinkkejä tuoreille vanhemmille

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Jos nyt, viiden ja puolen vuoden lastenhoitokokemuksella antaisin neuvoja itselleni, tuoreelle äidille, joka raahaa hymyssä suin, mutta silmät väsymyksestä kiinni painuen vauvaansa synnäriltä kotiinsa, niin mitä ne olisivat?

Kodin ei tarvitse olla puolen millin tarkkuudella siivottu. Pikkusankarin vauvavuotena minä, minä todellakin asettelin jokaikisen tavaran paikoilleen niin, että pyörin sen ympärillä minuutin varmistaen, että paikka on varmasti oikea. Ja minä, minä todellakin pesin pyykkiä silloinkin, kun aivoni eivät osanneet edes erottaa, mikä siivouskaapin töniköistä on pesuaine. Ei olisi tarvinnut. Ei todellakaan. Minä uuvutin itseni.

Lapsen ei tarvise nukkua rattaissa, jos hän ei nuku siellä. Simple as that. Minä itkin, kävelin, nostin vauvaa, itkin, kävelin, nostin vauvaa, itkin, kävelin, nostin vauvaa. Monta tuntia putkeen, aurinkolasit silmilläni. Olisin vain voinut hyväksyä sen, että vauva ei nuku rattaissa. Helpommalla pääsen, kun pidän vauvaa rintarepussa ja sylissä kaikki uniajat.


Vauvan ei tarvitse syödä sitä yhtä ainoaa oikeaa sosetta, jos se ei maistu. Vaikka neuvolasta ohjeistettaisiin aloitussose, sen ei todellakaan tarvitse olla se. Minä syötin pojalleni väkisin perunaa, koska se oli se aloitussose terkkarimme mukaan. Poika huusi kauhusta, kun työnsin lusikkaa hänen suuhunsa, ja myöhemmin paljastui, että peruna oli yksi pahimmista allergioiden ja refluksin aiheuttajista hänellä.

Jos sinusta tuntuu, että jokin on vialla, niin suurella todennäköisyydellä jokin on vialla. Siitä huolimatta, että lähipiiristä sanottaisiin mitä vain. Äidinvaisto ei ole koskaan minulla pettänyt. Sitä vaan pitää uskaltaa kuunnella.

Vauva ei itke muuten vain. Tämä on minun mielipiteeni. Vauva itkee nälkää, janoa, läheisyyden kaipuuta, hermostusta, kipua, kylmää, kuumaa, turhautuneisuutta... Mutta koskaan vauva ei itke turhaan. Minun mielestäni itku on aina kutsu auttamaan. Silloin vauva tarvitsee vanhempaa. Tavalla tai toisella.



Älä syö mitä vain vauvavuotena. Minulta ei siis heru suostumusta einespitsa-sprite-munkki-ruokavalioon. Vaikka kuinka olisi väsynyt. Sillä, mitä syö, on niin suuri vaikutus jaksamiseen, että järkevä ruokailu on yksi niistä harvoista asioista, joista kannattaa yrittää kaikkensa pitää kiinni myös vauvavuotena. Eikä se järkevä ruokailu tarkoita kahden kuukauden reseptinmietintää ja maailman terveellisimmän vihanneksen kaivuumatkaa Tiibetin maaperän alle. (Ja tässä puhutaan nyt sekä niistä, jotka eivät joudu olemaan imetysdieetillä että niistä, jotka joutuvat.)

Syö vitamiineja. Ruuan lisäksi purkista. Oikeasti, varsinkin jos imetät, tarvitset vähintäänkin monivitamiinia ja d-vitamiinia. Oikeasti.

Kokeile elämää ilman kofeiinia. Tiedän, nyt monet naurahtavat ja pyörittelevät päätään ja vannovat, että eivät ikinäkoskaan pärjäisi vauvavuotta ilman kahvipannujen tyhjentämistä kymmentä kertaa päivässä. Minä koen, että olen saanut jaksamisestani tasaisemman ilman kofeiinia. (Juttujani kofeiinittomuudesta on muun muassa täällä ja täällä.)

Aamu voi alkaa myös ilman kofeiinitankkausta.

Älä panikoidu, vaikka oma lapsi ei olekaan samassa ryömimis- ja jokelteluaikataulussa hiekkalaatikkojengin muiden pilttien kanssa. Normaali oppimisskaala on oikeasti tosi, tosi iso. 

Oikeat ystävät jäävät viereesi. He eivät jätä. He haluavat auttaa.

Katso puolisoasi armollisesti. Ehkä hän yrittää ihan kaikkensa, vaikka siltä ei aina näyttäisikään.

Tosibloggaajan postaus: Päivä kanssamme

torstai 21. tammikuuta 2016

Johan tässä ollaan jo neljä vuotta bloggailtu, mutta päiväpostausta ei ole näkynyt, vaikka instassa päivittäin laittelenkin päiväntouhut -kuvia. Eräs ystäväni humoristisesti kuittaili minulle, että todellinen bloggaaja olen vasta sitten, kun päivä kanssamme -postaus on tehty ja hauiskuva blogiin laitettu. Tänään teen ne molemmat! :-D

En todellakaan kuljeta järkkäriä mukanani päivän menoissa, eikä se peruskotipäivänä löydy usein käteeni (vaikka se siinä lähihyllyllä kököttääkin), joten  nyt on tyytyminen tosi huonoihin, nopeisiin kännykkäräpsyihin, jotta edes jokunen kuvanpahanen tähän saataisiin. Lähtökohtaisesti olen niitä vastaan pahasia vastaan... ;-)

0600 Havahdun johonkin ääneen, enkä saa unta, joten kiepsahdan miehen kainaloon. Nukahdan uudelleen.

0630 Mies nousee aamutoimilleen.

0700 Pikkusankari herää. Mies laittaa Pikkusankarille aamupalan. 

0720 Mies lähtee töihin ja laittaa Pikkusankarille lastenohjelman päälle.

0800 Herään ihanaan pään silittelyyn ja pusuhin. Pikkusankari kertoo, että hän kyllästyi ohjelmaan ja kävi herättämässä pikkuveljen. Yhdessä he sitten tulivat aamulahjojen (kangasriepujen sisälle kieputettujen lelujen) kanssa sänkyyni. Jäämme köllöttelemään. Lauleskelemme, pusuttelemme ja leikimme.

0900 Minimullistaja ja minä olemme syöneet aamupalan ja keittiö on siivottu. Leikimme piilosta ja jotain leikkiä, jonka nimi oli "Mörökölli ei pääse rappusilta alas" -leikkiä (tämän jujua en ihan tajunnut, eikä meillä ole rappusia..., mutta mukana oltiin!). Kun pojat leikkivät hetken kaksin eläintarhaa, ähkin vieressä foamrollerilla.


1030 Mies tulee käymään kotona. Raihdin ja pesen pyykkiä.


1100 Mies puhuu paria tärkeää työpuhelua, ja minä yritän parhaani mukaan hiljentää Minimullistajaa, joka karjuu kakkakakkakakka olohuoneessa. 

1130 Syömme lounaan.

1200 Mies lähtee töihin. Pojat heiluttavat ikkunasta. Me jäämme riehumaan poikien kanssa kotiin. Teemme joitain sirkusliikkeitä ja Pikkusankari kertoilee tarinaa mielikuvitusketusta, joka asuu meidän sohvan alla. Pojat rakentavat meren tyynyistä ja peitoista sohvan viereen, ja hyppelevät kasaan pitäen nenästä kiinni. Varoittelen kivistä ja kyselen uimataidoista.


1300 Äitini tulee kylään.

1400 Juomme kahvit ja teet ja syömme välipalaa. Pojat pyytävät Mummoa lukemaan kirjan. Minä siivoan (taas!), ja äitini viihdyttää Pikkusankaria. Minimullistaja kipuaa tuon tuosta syliini. Pikkusankarilla on refluksioireita, ja annan hänelle Gavisconia. Saan lähetettyä muutaman tärkeän sähköpostin.


1500 Mummo lähtee kotiinsa, ja vie samalla Pikkusankarin muskariin. Me leikimme Minimullistajan kanssa pikkuautokisailua hetken. Sitten puemme (pakotamme) ulkovaatteet päälle ja lähdemme pihalle.

1630 Haemme Pikkusankarin muskarista ja menemme laskemaan mäkeä.


1700 Koska Pikkusankarin olo on jo parempi, päätämme lähteä salille. Vien pojat lapsiparkkiin ja kiiruhdan tekemään treeniä. 


1815 Lapsiparkin ikkunasta näen, että meno on aikamoista, joten jätän suihkun väliin ja haen lapset. 

1910 Kolme vessareissua, neljä karkaamista, kaksi pikkuhaaveria ja yksi tärkeän lapun katoamista (ja onneksi myös löytymistä) koettuamme olemme autolla. Mutta avain oli jäänyt johonkin. Avaimet löytyivät siitä kohdalta, jossa lähdin Minimullistajan perään, kun hän oli livahtamassa juuri alkaneeseen bodycombatiin mukaan... Minimullistaja talsii pihalle ilman pipoa, sillä en vaan jaksa taistella siitä yli kymmentä minuuttia.


1920 Olemme kotona, juuri ennen kuin mieskin saapui kotiin. Minä käyn suihkussa ja syömme iltaruuan kovien kiukkujen säestämänä.



2000 Mies pesee lasten kanssa hampaat. Minä lauleskelen lasten kanssa iltalauluja. Mies jää nukuttamaan pojat.


2045 Pojat nukkuvat. Me mietimme (taas kerran) kuumeisesti taloasiaa ja pidämme hot onlinea whatsupissa siskoni ja hänen miehensä kanssa talojutuista. Lämmitämme takkaa ja mies kokoaa uuden stigan (pitäähän molemmilla pojilla olla omat rattikelkat, enää ei yhdellä pärjää). Viestittelen ystävieni kanssa. Mietimme miehen kanssa seuraavien päivien aikatauluja ja juttelemme päivän kuulumisia. Syömme iltapalaa. Juomme yhdessä iltateet ja vaihdamme ehkä muutamat pusutkin.


2245 Mies menee nukkumaan. Minä jään kirjoittamaan tätä ja haen päälleni vielä muutaman kaulaliinankin, sillä ulkona lämpötila vain laskee...

2315 Suljen takan luukut ja menen nukkumaan.

Ne päivät vähenevät...

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

...jolloin saan kaapata pojat suureen halaukseen kesken lounaanteon.

...jolloin voimme täysin suunnittelematta lähteä Mummolaan iltapäiväteelle tai kaverin luo leikkitreffeille.

...jolloin kuulen jokaisen uuden sanan kuopuksen sanavarastossa.

...jolloin voin käpertyä poikieni kanssa päiväsaduille moneksi tunniksi vilttien alle.

...jolloin voin kysyä lapsiltani, että ”mitä haluatte tänään tehdä” ja toteuttaa sen.



...jolloin leikkejä ei tarvitse useinkaan keskeyttää pakollisten menojen takia.

...jolloin saan olla se päivän ykkössyli, kun tapahtuu haaveri tai kolhu.

...jolloin saan pelastettua naapurin lasten vanhemmat kiireiltään ottamalla heidän lapset koko päiväksi kylään.

...jolloin ajantajun saa menettää kokonaan.

...jolloin saan tehdä eniten rakastamaani työtä kokopäiväisesti.

Ne päivät vähenevät. Ja niitä päiviä on enää reilut 200 kappaletta. Apua.

Miltä tuntuu, kun saa nukkua?

torstai 14. tammikuuta 2016

Puoli vuotta sitten mietin, joko se on virallista. Se, että meillä (suurin piirtein) nukutaan. Nyt sen voi varmaan sitten sanoa todella olevan virallista, kun tilanne on sama edelleen, eikö? Meille nukkuminen ei tarkoita välttämättä läpiyön nukkumista, mutta jos heräilyä kahden alle kouluikäisen kanssa tapahtuu alle viisi kertaa yössä, niin eikö sitä voisi sanoa jo läpiyön nukkumiseksi? :-D 

Kehityshän meillä on ollut viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana huima nukkumisen suhteen - siis siitä neljästäkymmenestä yöheräämisestä ollaan tultu alle viiteen! Miltä tämä viimeisin puolivuotinen on sitten tuntunut? Mitä on tapahtunut? Alla muutamia huomioita.

Asioita välillä voi muistaakin, myös ilman kalenteria. Ennen tämä ei tullut kyseeseenkään. Kaikki, siis ihan kaikki piti kirjoittaa kalenteriin, jos muisti.

Kun menee salille, ei tarvitse miettiä, että kehtaako sinne mennä vain venyttelemään tai saunomaan. Ja siis että jos päättää tehdä oikein rankan treenin, niin sen jaksaa tehdä, eikä siitä palautumiseen mene viikkoa.

Päässä tuntuu normaalilta. Ei siis ole sitä elän jossain harmaassa, tahmeassa betonisangossa -fiilistä jatkuvasti.

Lasten kiukut, uhmat ja oireilut jaksaa selvittää päivisin paljon paremmin. Niitä ei ota jotenkin niin henkilökohtaisesti enää.

Lasten kanssa touhuilut tuntuvat paljon kevyemmiltä. Enää ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, että jaksaako lattialeikeistä oikeasti nousta laittamaan lounasta tai mitä kamaluuksia tapahtuu, jos nukahdan kesken legoleikin.


Koti pysyy järjestyksessä vähän paremmin. (Mutta joo, termi ”vähän paremmin” on oikea sanavalinta tähän...)

Sydän on rauhoittunut, eikä rytmihäiriöitä ja kuolemantuntuisia vinoonpumppailuja tule joka päivä.

Sairastelut (flunssat ym.) ovat vähentyneet kahdenksankymmenenprosenttisesti.

Silmien alla olevat pikkulapsivaiheen perusvarusteet eli sorakuopat ovat hieman madaltuneet.

Ensimmäinen ajatus puhelimen soidessa ei ole (absurdi?) toive siitä, että joku ystävä soittaisi ja kertoisi, että tulee hakemaan lapset mitä pikimmin puistoon ja minä saan vaipua lämpimään päiväuneen pariksi tunniksi.

Elämä tuntuu kaikin puolin paljon mielekäämmältä.

Kun kymmenen leuanvetoa ja fitnesspakarat eivät enää innosta

tiistai 12. tammikuuta 2016

Mitä sitten tapahtuu, kun urheilua kohtaan tuntema suurin intohimo laimenee? Onko sosiaalisesti epäsuotavaa, että personal trainerin vaimo ei jynssää koiranpissatusliikkeitä ja haarapotkuja joka ilta? Eikö fysioterapeuttimies latele vaimolleen tiukkoja faktoja liikunnan terveysvaikutuksista päivittäin ja saa vaimonsa vaikka itku silmässä kahvakuulan pariin tai lenkkipoluille? Mitä keholle sitten tapahtuu, kun lastenteatteri ja palapelit kiinnostavat enemmän kuin pakkotoistot? Voiko kokonainen, täysin eheä, mielenkiintoinen ja hyvä elämä olla olemassa myös urheilun ulkopuolella?

Niin, miten tässä näin kävi? Että urheilukertoja on viimeisen vuoden aikana kerääntynyt viikkoon nolla viiva kolme? Minulle, urheilua rakastavalle naiselle? Syy on... mikäs muukaan kuin lapset. Lapset ovat kipeitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat oireisia, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat jo väsyneitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapsilla on harrastuksia, pitää toimia taksikuskina. Mies on töissä, en pääse lähtemään. Tukiverkko on pieni, eikä niiltä muutamilta lähellä asuvilta kehtaa kysyä omien, suht turhien menojen vuoksi lastenhoitoa eikä sitä automaattisesti tarjota, niin en siis pääse lähtemään. Lasten kanssa on juuri jokin kiva leikki kesken, joten ei vaan raaski lähteä. Perheajasta ei haluaisi paljon nipistää. Kotityötkin olisi kiva saada tehtyä. Ihan illalla ei todellakaan jaksa lähteä urheilemaan, koska rauhoittuminen ennen sänkyyn menoa on minun keholleni tärkeä asia. Päivät tulee buukattua kaikkea muuta kivaa tekemistä täyteen, joten salille ei edes kerkiä. 


Niinpä niin. Siinäpä läjä syitä, mutta myös tekosyitä. Siksi tätä tekstiä kirjoitankin. Sillä valaistumiseni tämän viimeisen vuoden aikana onkin ollut, että minua ei tämä haittaa. Ja tästä asenteestani olen enemmän kuin yllättynyt. Mitä on tapahtunut? On tainnut tapahtua suuri näkemysmuutos koko elämää kohtaan. Toimin nykyään itseäni vahvasti kuunnellen. Myös tässä asiassa. Vaikka tiedän, että säännöllinen urheilu auttaa siihen ja tähän ja tuohon, niin silti minusta usein tuntuu, että sillä urheilun ajalla onkin kivempi olla lasten kanssa, tai miehen kanssa tai koko perheen kanssa, mitä missäkin tilanteessa. Tiedän, että tulee uusi tilanne, jossa voin ehkä valita toisin. Tiedän, että juuri nyt muuten liikunnallinen arkeni lasten kanssa riittää. Höystettynä ehkä niillä parilla viikottaisella salikerralla, jos siltä tuntuu. Nyt ajattelenkin, että liikkumattomuus olisi kammottavaa, mutta urheilumattomuus ei. Ennen urheilumattomuuskin olisi myös ollut ehdoton nounou.

Pointtina tässä on se, että minulla on hyvä omatunto tästä kaikesta. En ole koskaan pakottanut itseäni urheilemaan eikä liikunta ole koskaan ollut minulle väline pudottaa painoa, joten pakkoa senkään suhteen liikunnan harrastamiseen ei ole ollut. En ole koskaan vääntänyt pakolla tiettyä saliohjelmaa läpi tai raahautunut kehoani kuuntelematta jumppatunneille vain, koska sinne jostain syystä kuuluu mennä. Silti – olen jokseenkin aina olettanut, että hyvä elämä ja hyvä arki ovat absoluuttisesti yhtä kuin säännöllinen urheilu. Nyt tiedän, että se ei ole. 


Tämä ajatustavanmuutos ei tarkoita sitä, että nyt annan itselleni loppuelämän kestävän luvan jäädä sohvalle rötväämään. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että en enää pitäisi liikunnasta tai että kehottaisin muita liikkumaan vähemmän. Rakastan liikuntaa edelleen ja kannustan mielelläni ihmisiä liikunnan pariin!

Tämä tarkoittaa vain sitä, että ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, joiden harrastusrepertuaariin ei urheilu välttämättä kuulu. Tämä tarkoittaa myös sitä, että en koe tarvetta selitellä itselleni (enkä muille), miksi en ole käynyt salilla tai pilateksessa tai tanssitunnilla pitkään aikaan. Nykyään en koe yhtään huonoa omaa tuntoa siitä, että viikon ainoa urheilusuoritus on pulkkamäki tai metsäretki. 


Tässäkin asiassa ajatusten vapauttaminen ulkoisista kahleista on mahtavaa: teen juuri sen, mikä hyvältä tuntuu ja juuri niin usein, kuin hyvältä tuntuu (jos perhe ja arki siihen joustavat). Enää en jaksa myöskään stressata ajanjaksoista, jolloin en vain yksinkertaisesti pääse liikkumaan, vaikka haluaisin (tietysti se vähän surettaa, mutta ei sen enempää). Tiedän, että uusia mahdollisia päiviä tulee, jolloin pääsen, jos haluan. Tiedän myös, että kotiäitiyden vaihtuminen syksyllä melko liikkumattomaan päivätyöhön saattaa kohottaa urheiluhaluja korkeammaksi! Ja jos näin käy, niin silloin toivon, että sille löytyy aikaa.

Tankotanssitanko seisoo keskellä eteisaulaa, mutta ei suinkaan pölyttymässä. Minä en ole tankotanssinut kahteen vuoteen, mutta lasten kanssa pelleilemme siinä joka päivä. Usein, kun naapurin lasten vanhemmat tulevat lapsiaan hakemaan, päällyshousut on heitetty kasaan ja lapset saattavat löytyä katon rajasta... Salikortti saattaa jämähtää viikoksi, pariksi kassiin, mutta arjen aktiivisuudesta tuo jämähtäminen ei kerro mitään. Tanssibileet järkätään lasten kanssa ainakin pari kertaa viikossa milloin minkäkin Hertan Maailman tai Prodigyn tahdissa. Olen myös huomannut, että ei se mitään, vaikka niitä lihaksia ei salille pääsekään pumppaamaan joka viikko. Jonkinlainen lihaskunto pysyy yllä tässä kotiäitinä ollessakin, meillä kun kotiäitiys ei tunnu olevan vaakatasoista, passiivista työtä (onko se tosiaan joillakuilla?). Meillä erilaiset sirkustemput ja lasten kanssa möyrimiset ovat perusarkea.


Se, mikä tässä muutoksessa on myös kivaa, on se, että tiedän, että joka kerta, kun menen urheilemaan, teen sen innolla ja täynnä tarmoa! Jos tulee sellainen viikko, että haluan urheilla joka päivä (ja jostain kumman syystä pääsen näin tekemään, heh), tulen nauttimaan siitä viikosta ihan yhtä paljon kuin viikosta, jolloin urheileminen ei innosta ollenkaan. Enää en arvota omaa arkeani urheilun kautta, enkä senkään kautta, olenko edistynyt treeniohjelmassani tai hauiksen ympärysmitan kasvattamisessa. Minusta on tullut fiilisliikkuja – ja se, jos mikä tuntuu kivalta, helpolta ja hauskalta! Ei tarvitse stressata kaloreita, kiloja, leuanvetojaenkkoja eikä maratonaikoja. Tämä ei silti poissulje sitä, ettenkö voisi iloita urheilun tuottamasta hyvästä olosta, hyvin menneestä treenistä tai lenkistä tai intoilla mahtavasta tanssitunnista ja mielen rauhoittaneesta kehonhuoltotunnista. Tämä ei myöskään sulje pois sitä, ettenkö joinakin aikoina haluaisi käydä joka päivä urheilemassa. Fiiliksen mukaan.

Niinpä niin, aito rentous taitaa olla saavuttanut tämänkin osa-alueen elämästäni.

Perustasolla: kanakeitto

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Me emme ole koskaan olleet oikein keittoihmisiä, mutta Pikkusankari on tykästynyt nyt erityisesti kanakeittoon, joten muistutan teitäkin tästä erittäin helposta ja lämmittävästä ruokamahdollisuudesta jakamalla nyt ohjeen teidän kanssanne :-) Ohjeesta tulee noin neljä annosta.

400g broileria (fileitä tai suikaleita)
n. 1kg vihanneksia (toimiva setti on esimerkiksi 1 paprika, 200g purjoa, 4 porkkanaa, 1 parsakaali, 400g herkkusieniä TAI pakastevihanneksia)
mausteita (esimerkiksi suola, mustapippuri, kurkuma, korianteri, paprikamauste, sipulijauhe...)
2l vettä


Tässä kanakeitossa on käytetty kaupan pakasteallasta hyödyksi.

Jos kanat ovat fileitä, paloittele ne suikaleiksi. Ruskista kanat pannulla, ja mausta mielesi mukaan. Jos et käytä pakastevihanneksia, pese, kuori ja paloittele vihannekset. Laita kattilaan vesi ja keitä kanoja sekä vihanneksia vedessä 20-30 minuuttia.

Tämän helpommaksi keiton teko ei voi tulla :-)

Ruokapäiväkirja: reilun viikon lounaat

torstai 7. tammikuuta 2016

Olisiko ruokapostauksen aika? Vaikka ruoka on monta kertaa päivässä mielessä ja käsissä ja suussa, tulee minun tosi harvoin tehtyä ruokapäiväkirjapostauksia (viimeksi heinäkuussa!). Itse kuitenkin insporoidun usein muiden ruokapostauksista ja instakuvista. Pitäisi ehkä jaksaa kaivaa kamera useammin esille... Jotenkin sinne instagramiin vaan on paljon helpompi jakaa näitä(kin) kuvia. No, tällä kertaa täällä on vuorossa reilun viikon lounaat.

Avocado-rucolasalaatti. Tähän oheen piti syödä vielä jotakin, mutta "jotenkin" (lapset) se jäi.

Palsternakka-jauhelihapaistos
  
Pähkinä-siemen-salaatti

Riistawokki

Lantturanskiskiksia ja avocadoa. Lapset söivät lounaaksi tarkoitetun ruuan kokonaan pois, joten minä tyydyin näihin.

Jauheliha-porkkanapata

Munakokkeli sienillä, lehtikaalilla ja fenkolilla

Täytetty kana vihannespedillä

Tämä on hyvinkin normaali lounasviikko. Puolet lounaista vegeä, puolet muuta. Kaikki kala-ateriat taisivat osua päivälliselle. 

Makoisaa viikon jatkoa jokaiselle!

Takauma vauvavuoteen

tiistai 5. tammikuuta 2016

Synnäriltä se alkoi. Nukkumattomuus ja tuskallinen itku. Huonetovereideni vauvat olivat postikorttivauvoja - he lähinnä seilasivat untenmailla tai vain vähän parkaisivat välillä tankkauksen merkiksi. Minun vauvani, se oli heti alusta asti kuin ehkäisyneuvolan kauhukertomuksesta: itkuinen, tyytymätön ja koko ajan heräilevä. Jo tuolla vauvanhakulaitoksessa ollessani uumoilin, että tästä lähtien meidän perheessä kannettava ei tarkoita tietokonetta, vaan vauvaa. Kun pääsin rakkaan parkuvan nyyttini kanssa kotiin, olin väsyneempi kuin koskaan ennen koko elämässäni. Mutta vähänpä tiesin, mikä minua odottaisi. Minua odotti kidutuksien kidutus. Sellainen vuosi, jolloin nukuin ehkä sadasosan siitä, mitä kehoni olisi tarvinnut.

Päivät kuluivat harmaan raskaan väsymyspeiton alla toimiessa. Vuorokaudet täyttyivät sylissä ja kantorepussa nukuttamisesta, kantamisesta ja hyssyttelystä eri asennoissa, itkun kuuntelemisesta ja itse itkemisestä, pitkistä epätoivoisista nukuttamislenkeistä ja jatkuvana viihdekeskuksena toimimisesta. Vauva ei viihtynyt missään eikä nukkunut juuri missään. Vauva halusi olla koko ajan rinnalla, mutta sai silti järkyttäviä rintaraivareita.

Iloinen tapahtuma. Täynnä itkua.

Luulin olevani normaalia heikompi, herkempi ja avuttomampi vanhempi. Oletin, että ne ohjeet, joita kuulin neuvolassa ja lähipiiriltä, olivat totta. Luulin, että vauva itki nälkäänsä. Jo sairaalassa ensimmäisenä yönä hoitajat työnsivät pullon käteeni, kun kuulivat vauvan itkun vain jatkuvan ja jatkuvan. Kotona tungimme lehmänmaitoa vauvaamme ennen imetystä, imetyksen jälkeen ja imetysten välissä - koska vauvahan itki nälkäänsä. (Niin, vaikka hän kasvoi normaalisti, ja voi jopa tukevasti...) Koska itku ei hellittänyt, vaan päinvastoin tuskaisuus vain lisääntyi, suositteli terkkarimme kiinteiden aloittamista kolmikuisena – tietenkin perunalla. Sitä me sitten itsekin kauhusta vollottaen työnsimme väkisin vauvamme suuhun, koska vapaaehtoisesti vauvamme ei todellakaan, ei siis todellakaan, halunnut sitä syödä.

Mikään ei auttanut. Eivät korvikkeet eivätkä soseet. Hänellä ei ollut tarvetta lisämaidolle eikä -ruualle. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan, että tämä ei ole normaalia. Tämä ei ole vain sitä, että vauva on temperamentiltaan tällainen ”vähän haastavampi” tai että hänellä olisi vain jotain ”koliikkia”. Aloin luottamaan äidinvaistooni. Siitä huolimatta, että sain kuulla kerta toisensa perään, että ”vauvat nyt vain itkevät”, ”et ole vain tottunut vauvanhoitoon” ja sen sellaista, aloin ottamaan asioista selvää. Sain käsiini kehutun allergologin yhteystiedot ja sain hätäajan hänen vastaanotolleen.

Viihdyttiinkö meillä autossa? Arvaatte varmaan.

Siellä vastaanotolla itkin. Voi että minä itkin. Joku ymmärsi, joku auttoi, jollain oli apua tilanteeseemme. Allergologi määräsi minut kuuden ruoka-aineen imetysdieetille (bataatti, kana, riisi, kesäkurpitsa, mustikka, päärynä), jolla sitten noin vuoden elelin. Tämän lisäksi vauvalle aloitettiin refluksilääkitys. Tämä tapahtui vauvan ollessa seitsemän kuukautta.

Mitä eroa oli seitsemällä ensimmäisellä kuukaudella ja sen jälkeisillä kuukausilla? Ensimmäiset seitsemän kuukautta yöheräämisiä oli joka yö 20-40 kappaletta, useimmiten 40. Päiväunet olivat aina tai lähes aina kahden viiva kymmenen minuutin pätkissä. Pukluja tuli noin 70 kappaletta vuorokaudessa. Imetysdieetin ja lääkityksen aloittamisen jälkeen yöheräämiset vähenivät 0-10 kertaan ja päiväuniakin vauva alkoi nukkumaan puolen tunnin, joskus jopa tunnin pätkissä. Puklaaminen loppui lähes täysin! Ihon lehahtelu loppui melkein tyystin. Entinen, jatkuvasti nähisevä, happaman näköinen, minua nipistelevä ja tuskaisesti kiemurteleva vauva olikin nyt usein hymyilevä, touhukas, oppivainen ja iloinen pienoinen! Hän alkoi viihtymään muissakin asennoissa kuin pystyssä sylissä.

Tätähän se oli. Reilu vuosi.

Minä en siis ollut hullu äiti. Minä en siis liioitellut arkemme rankkuutta. Minä en siis hakenut huomiota väsymykselläni ja kertomuksillani vähän erikoisemmasta vauvavuodesta. Minulla vain oli todella allerginen ja pahasti refluksitautinen vauva. Vauva, joka joutui kärsimään suurimman osan vauvavuodestaan äärimmäisten kipujen kanssa. Vauva, jonka kurkku oli tulehtunut paloautonpunaiseksi närästyshapoista. Vauva, jonka suolisto oli niin hajalla, että koko vastustuskyky oli rakennettava uudestaan. Vauva, joka ei saanut hyviä kasvun ja kehityksen edellytyksiä aivojen työskennellessä liiallisten kipukokemusten käsittelyssä.

#ystäväkirjahaaste - minun vuoroni

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Pitkästä aikaa haastepostaus, kiitos Arjen Miljonääri ystäväkirjahaasteen minulle heittämisestä! Tämä haaste on alunperin Nadjan synnyttämä. 


Haasteen säännöt:

-Kopioi nämä säännöt postaukseesi

-Kiitä haasteen antajaa ja mainitse Napsahduksia-blogi haasteen alulle panijana

-Vastaa sinulle annettuihin Ystäväkirja-kysymyksiin

-Lisää kuvaksi/kuviksi parhaiten itseäsi kuvastavia kuvia 

-Keksi uudet kysymykset (tai käytä vanhoja)


-Haasta mukaan ihania bloggaajaystäviä

1.Pituutesi ilman korkkareita?
Yli 160cm, alle 170cm.

2.Lempinimesi, ja mistä se on peräisin?
Aloinpa tässä miettimään, että onko minulla koskaan ollut oikeita lempinimiä. Oma nimeni on sen verran lyhyt, että siitä ei ole helposti keksitty lempinimiä. Mutta no... tällä hetkellä...hmm... voiko äiti olla lempinimi? :-D




3.Minkä ruuan valitset lauantai-illalle, jos ei tarvitse miettiä kaloreita?
Minä en koskaan mieti kaloreita. Joten jos siis saisin mitä tahansa ruokaa, niin nyt tuntuu, että valitsisin villisikaa, uunijuureksia ja punaviiniä.

4.TOP4 asiaa, joita arvostat eniten ystävyydessä?
Luotettavuus, aitous, keskustelutaito sekä tunne ja tieto siitä, että ystävä välittää ja tarvittaessa antaa tukea myös arjessa.





5.Telkkarista: Moderni perhe, Kimmo, Salkkarit, Greyn anatomia vai Hottikset?
Noniin. Nyt taitaa olla naurun aika, sillä minä en ole koskaan kuullutkaan Kimmosta. Modernia perhettä ja Hottiksia en ole koskaan katsonut. Salkkareita katsoin joskus ööööö... yli kymmenen vuotta sitten? Eli valitsen en minkään.


6.Rakkaimmat harrastukset, ja onko sinulla suunnitteilla aloittaa jotakin uutta?
Liikunta on rakkain, sellainen all time favourite, vaikka se ei aina arjessa niin näkyisikään se rakkaus (kröhöm)... Tällä hetkellä ei ole suunnitteilla uusia harrastuksia, mutta kun katselen ympärilleni, niin pitäisi varmaan sanoa, että siivous tai kukkien kastelu tai jotain.

 
Tämäkin "urheilusuoritus" on vuodelta 2011. On minulla jumppapöksyt olleet sen jälkeenkin jalassa... Ainakin silloin tällöin.

7.Haaveita, joiden toivot toteutuvan lähitulevaisuudessa?
Haaveilen, että pääsisimme matkustelemaan entistä enemmän niin perheenä kuin kaksinkin mieheni kanssa. Haaveilen myös niistä varaisovanhemmista. Haaveilen, että lapset olisivat oikeasti pitkän aikaa oireettomia. Haaveilen uudesta, isommasta talosta.


8.Hattaraa vai pehmistä?
Inhoan hattaraa, joten valitsen pehmiksen.


9. Ripsiväri, kestoripset vai naturell?
Jos siis tarkoitetaan, että mitä minä eniten käytän näistä, niin ehdottomasti naturell. Mutta ei minulla ole ripsiväriäkään vastaan mitään. Sitä pyrin sutimaan silmiini aina välillä, kun muistan ja jaksan. Tosin silloin lapseni kysyvät minulta, että "mitä sinulle on tapahtunut?".




10.Mottosi?
Hyviä mottoja on paljon! Se, mikä juuri sinä päivänä puhuttelee, vaihtelee. Tällä hetkellä (tässä esikoisen järkyttävien oireiden sekä uhman kanssa eläessä) mottoni voisi olla tämä: ”Ei tarvitse provosoitua, jos provosoidaan.”

Minä haastan seuraavat kollegat:
tiitukatriina
ja 
Kun äiti kelaa

Vastaukset kysymyksiin - uniasiantuntija vastaa

perjantai 1. tammikuuta 2016

Unikulman tyynylahjakortti on lähetetty onnekkaalle voittajalle, ja nyt on vuorossa vastaukset blogissa ja instagramissa esitettyihin kysymyksiin!

Minkälainen tyyny olisi hyvä niskajumituksesta kärsivälle? Entä levottomalle nukkujalle? Kuinka monella tyynyllä olisi sopiva nukkua?
Hyvä tyyny on sellainen, jonka korkeutta voi säätää itselle sopivaksi. Hyvä tyyny sopii sekä kylki- että selinmakuulle. Yhden tyynyn pitäisi riittää nukkumiseen, mutta harteikkaammalla nukkujalla voi olla kyljellään vaikeuksia pärjätä yhdellä tyynyllä. Toisaalta myös patjan pitäisi joustaa hartian alta riittävästi. Jos patja on liian kova hartian kohdalta, eikä siten myötäile vartalon muotoja sopivasti, niin on sitä vaiketa korjata parhaimmallakaan tyynyllä. Tyyny ei saa myöskään olla liian napakka tai voimakkaasti tukeva. Silloin se voi painaa kaularangan alueen hermoja ja verisuonia, ja siitä voi osaltaan johtua esimerkiksi käsien puutuminen tai päänsärky yöllä/aamulla.
Olisi myös hyvä miettiä, aiheuttaako jokin toiminta tai toiminnan puute päivällä niskan jumitusta? Onko työergonomiassa parannettavaa? Löytyykö työlle vastapainoksi jotakin elvyttävää toimintaa, kuten lihaskuntoharjoittelua?
Levottoman nukkujan olisi hyvä varmistaa, ettei nukkumisympäristössä ole mitään korjattavaa. Hyvän tyynyn ja patjan lisäksi tarvitaan makuuhuoneeseen riittävästi hapekasta ja puhdasta, sopivan kosteaa ilmaa. Melu, valo (pimennysverho) ja tekemättömistä askareista muistuttavat esineet, kuten työläppärin, eliminoiminen makuuhuoneesta voivat helpottaa levottumuutta.

Kuinka usein kannattaisi hankkia uusi tyyny? Minua kiinnostaisi tietää, kuinka usein tyynyä oikeasti kannattaa pestä, ja onko säännöllisestä tyynyn tuuletuksesta oikeasti hyötyä vai tuntuuko siltä vain?
Tyynyä olisi hyvä pestä 2-3 kuukauden välein - silloin sitä voi käyttää 2-3 vuotta. Jos tyyny on ollut käytössä vuoden verran, eikä sitä ole pesty kertaakaan, voi se painaa noin 800g enemmän kuin ostohetkellä (ja tämä painohan on hiuspohjasta lähtevää talia, hikeä, kuollutta ihosolukkoa, hilsettä, kosmetiikkatuotteiden jäänteitä, kuolaa ynnä muita kasvojen eritteitä... jopa hometta!). Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa on aika vaihtaa tyyny, jos silmät oireilevat aamuisin rähmimällä tai nenä menee tukkoon nukkumaan mentäessä. Tuuletuksesta tulee vain hetkellinen raikkaus tyynyyn. Pakkasilmaan vietäessä kannattaa varmistaa, että tyynyn materiaali kestää sen.




Mikä tyynymateriaali on kestävin? Lisääkö tyynynsuoja kuinka paljon tyynyn käyttöikää?
Nykyisin markkinoilla on todella paljon eri materiaaleista valmistettuja tyynyjä. Toiset materiaalit ovat kestävämpiä kuin toiset. Tyynyn hintakin kertoo yleensä jo jotain kestävyydestä, jos vertaa vaikka alle viiden euron markettityynyä 100 euroa maksavaan. Vaikka laadukkaat materiaalit voivat teoriassa kestää rikkoutumatta vaikka vuosikymmenkin, niin rajoittaa hygieniapuoli tyynyn kuin tyynyn käyttöiän noin kolmeen vuoteen. Tyynyä valitessa olisikin hyvä varmistaa, että materiaalit kestävät 60 asteen pesua. Kuulen usein työssäni asiakkailta, kuinka heidän ostamat tyynyt menevät muhkuraiseksi lyhyen käytön jälkeen. Sitten kun kysyn, että kuinka usein he tyynyään pesevät, niin vastaus on yleensä ”kerran vuodessa”. Mikään tyynymateriaali ei kestä vuotta pitempään käyttökelpoisena, jos sitä tai edes osaa siitä ei ole pesty useasti sinä aikana. Ylimääräisellä tyynynsuojalla voidaan pidentää tyynyn käyttöikää jonkin verran, edellyttäen tietenkin, että sitäkin pestään säännöllisesti.

Onko tyynyllä vaikutusta kuorsaukseen? Paras tyyny kuorsaajalle?
On. Silloin kun tyyny on oikean korkuinen ja mallinen, pysyvät hengitystiet auki paremmin, mikä voi vähentää kuorsaamista. Apua kuorsaukseen voi saada myös moottorivuoteesta, jolla pääpäätyä voi hieman kohottaa. Vaihtoehtoisesti voi myös kokeilla laittaa sängyn pääpäädyn jalkojen alle paksun kirjan tai pari, niin että pääty nousee 5-10cm. Kun pää on vartaloa ylempänä, pysyvät hengitystiet paremmin auki.



Onko hyvällä tyynyllä vaikutusta alaselän kipuiluun?
Tyynyn korkeutta säätämällä voidaan vaikuttaa jopa lantion seutuun saakka. Jos hyvä tyyny mahdollistaa ergonomisemmassa asennossa nukkumisen (esim. vanhalla tyynyllä nukkuu aina mahallaan ja uudella hyvällä tyynyllä pystyykin nukkumaan suorassa kylkiasennossa), niin silloin tyynyllä voidaan vaikuttaa hyvinkin paljon alaselän kipuiluun. Patjan rooli on tyynyä merkittävämpi alaselän kipujen helpottamisessa. Patjan tehtävä on tukea selkää ja rentouttaa vartaloa yön aikana. Jos alaselkä on varsinkin aamulla kipeä tai jäykkä, niin mitä todennäköisemmin yksi syyllinen on epäsopiva patja.

Kysäisisin, miten paljon nukkuma-asento vaikuttaa unen laatuun? Entä mitä unissa höpöttely/kävely kertoo nukkujasta?
Jos nukkuma-asento on jotakin muuta kuin ergonominen kylkiasento tai selinmakuu (eli tällöin keho on epäsymmetrisessä tai kiertyneessä asennossa), kohdistuu siihen toispuoleista jännitystä/venytystä. Yksi syy yöllä heräämiseen voi olla siis se, kun lihakset väsyvät jännitykseen tai hermot ovat puristuksissa. Jotkut toki pystyvät nukkumaan huonossa asennossa koko yön heräämättä, mutta aamulla sängystä noustessa selkä tuntuukin jäykältä tai niskat kipeiltä.
Unissakävely on yleensä vaaratonta, mutta jos se on säännöllisesti toistuvaa, voi asiaa lähteä tutkimaan tarkemmin, varsinkin jos samanaikaisesti oireilee toistuvalla päänsäryllä/migreenillä. Jotkin lääkkeet, alkoholi tai sairaudet (esim. kuume) voivat lisätä unissakävelyä.
Höpöttely unissa on myös vaaratonta ja lapsilla, etenkin pojilla melko yleistä. Stressi on yksi tekijä, alkoholin ja tiettyjen sairauksien ohella, joka saattaa lisätä unissa puhumista.



Mikä olisi paras apu siihen, ettei millään saa unta?
Vuoteeseen ei kannata jäädä pyörimään tuntitolkulla, jos uni ei vaan tule. On keinoja, millä nukkumiseen voi valmistautua. Varaa aikaa rauhoittumiselle ennen nukkumaanmenoa. Vältä sinistä valoa illalla (kännykän, tv:n ja tietokoneen näytöt). Jos kuitenkin haluat tai sinun on pakko käyttää näyttöä iltaisin, voit asentaa tietokoneelle ohjelman, joka muuttaa näytön valoa punaisemmaksi (esimerkiksi f.lux) tai vaihtoehtoisesti käyttää sinistä valoa suodattavia silmälaseja. Syö helposti sulava hiilihydraattipitoinen ateria noin 2 tuntia ennen nukkumaanmenoa. Vältä piristäviä aineita ennen nukkumaan menoa (kofeiinin puoliintumisaika elimistössä on noin 6 tuntia). Vältä raskasta liikuntaa myöhään illalla, mutta kevyestä venyttelystä tai kävelystä voi olla apua. Ota magnesiumia noin tunti ennen nukkumaan menoa. Jos edellä mainitut on kokeiltu, niin silloin syy voi löytyä epäsopivasta vuoteesta ja tyynystä.

Taapero herää joka yö, mikä auttaa?
Tilannetta pitäisi selvittää tarkemmin, eli herääkö hän esim. itkien johonkin kipuun vai tuleeko hän kenties vain herättämään ja pyytää pääsemään viereen? Häneltä voi myös kysyä itseltään, miksi hän herää tai herättää vanhemmat. Jos taustalla ei ole sairautta tai kipua, niin hyvä keino voisi olla esimerkiksi palkitseminen läpinukutuista öistä. Niin, että lapsi saa aina vaikkapa tarran hyvin menneestä yöstä ja kun sovittu määrä tarroja on ansaittu, niin palkintona on joku kiva yhdessä tekeminen.



Tutti jätetty pois ja yöunet menneet risaisiksi, niin vinkkejä?
Tutti luo turvaa pienelle nukkujalle (imuntarve ja tuttiin tottuminen) ja eroahdistus voi olla suuri, jos tilalle ei tule mitään muuta turvaobjektia tai vanhemman läheisyyttä. Jos tutti on päivisin käytössä, mutta öisin ei, niin se voi hämmentää lasta. Lapsen kanssa voisi yhdessä tehdä sopimuksen, että annetaan tutti vaikka jollekin pehmolelulle käyttöön, ja sitten se pikkuhiljaa vain unohtuu ja poistuu näkyvistä. Jos risaiset yöunet johtuvat vain tutin poisjätöstä, niin uuteen tilanteeseen sopeutumisen ei pitäisi kestää montaa viikkoa.

Onko mahdollista, että lapsi, joka on oppinut nukkumaan huonosti (=heräilemaan usein yöllä) refluksin ym. vaivojen vuoksi, oppisi joskus myös nukkumaan paremmin?
Jos vaivat on saatu kuriin tai jopa oireettomaksi, niin lapsi oppii varmasti nukkumaan paremmin. Se kuinka nopeasti se tapahtuu, riippuu paljon yksilöstä ja vaivojen suuruudesta sekä niiden kokonaiskestosta. Omat lapseni ovat molemmat kärsineet refluksivaivoista syntymästä lähtien ja sen vuoksi yöt sekä päiväunet ovat olleet todella rikkonaisia ensimmäiset vuodet. Mutta kun olemme saaneet oireet kuriin, ovat yöunet ja päiväunet parantuneet huomattavasti. Heräämisten määrästä kun puhutaan, niin meidän tapauksessa on liikuttu pahimmillaan useasta kymmenestä, jopa neljästäkymmenestä, herätyksestä yössä nykyiseen yhteen tai kahteen ns. normaaliin heräämiseen (vessahätään tai läheisyystankkaukseen liittyvään).

Jos lisäkysymyksiä tai muuta pohdintaa uniasioihin liittyen tulee mieleen, niitä voi vielä laitella kommentteihin.


Kysymyksiin vastasi Unikulman fysioterapeutti Ramon Jansson. Postauksen kuvat ovat Hyvinkään Unikulmasta.

Theme by: Pish and Posh Designs