Toivottakaa meille onnea!

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Täältä tullaan – kolmensadan kilometrin hellematkat, vedetön ja pakastimeton keittiö, himokkaat verenimijät, kylmät ja pimeät elokuun yöt, käsipyykki, jo viilentynyt järvivesi... Mutta me tulemme, vaikka Pikkusankari taas äheltää kivuissaan puolille öin ja herää viideltä (ja siinä välissä tietenkin kolme kertaa) ja päikkärinukuttamiset kestävät taas sen neljä tuntia.  Me tulemme, vaikka ruuanlaitto on hieman hankalahkoa hyvin rajoittuneelle ja nirsolle pikkuallergikollemme. Me tulemme, vaikka tiedostamme, että loman rentoutumisprosentti on korkeintaan nollapilkkuyksi, kun raahaamme vuorotellen jatkuvasti rantaan löträämään hyppivää taaperoa pois syvistä vesistä ja estämme linnun tekemän läjän maistelua. Me tulemme, vaikka kaksi kolmasosaa meidän perheestämme on kymmenen senttimetrin syyhypaukuilla yhdenkin culicidaepiston jälkeen. Me tulemme, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä matkustaminen Pikkusankarin kanssa on.

Toivottakaa meille onnea!

Pottu ei ole pop

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Vahinko
Huomaamattamme serkkunsa pöydän alle pudottama puolikas grillattu peruna päätyi Pikkusankarin mahaan.

Seuraukset
Järkyttävät omantunnon kirvelyt äidillä sekä monen illan ja päivän pahat oirehdinnat Pikkusankarilla. Isot tuskahikikarpalot valtasivat otsaryppyni heti, kun tajusin, mikä sinne Pikkusankarin suuhun olikaan mahdollisesti mennyt: peruna kun ei perunajauhomuodossakaan ole lainkaan siedetty juttu hänellä (edellistä perunaihanuutta täällä: http://heimeillavalvotaan.blogspot.fi/2012/06/pitkan-linjan-refluksiaidin.html).

Lupaukset
1. Lupaan olla VIELÄKIN tarkempi ja kirjaimellisesti juosta lapseni perässä kylässä ollessamme lyhentäen välimatkani parista metristä viiteentoista senttiin. Tämä antaa mukavan lisähaasteen muutenkin vilkkaan taaperon perässä juoksemiseen, kun tuhoja pitää korjata, kiukkuja laimentaa ja lasten välisiä riitoja sopia siinä samalla, kun pitää tehdä supernopeaa todennäköisyysarviointia siitä, onko Pikkusankarin kädessä nyt joku leivänpalanen vai barbin pipo, onko suussa vain normaalia suurempi sylkipallo vai kenties omenanpala ja onko lähettyvillä potentiaalisia nurkkia, joista voisi löytää vaikka mukavia karkkiaskiyllätyksiä. Tämän perään pitää tehdä vikkelä päätös, kannattaako asia mennä tarkastamaan Pikkusankaria tutkimalla (ja hänet samalla hermostuttamalla) vai seurata vielä seuraavan sekunnin kolmasosan, josko kyseinen huoli olisikin ollut turha.  
2. Lupaan vannottaa kylään pyytäjiä imuroimaan ja siivoamaan VIELÄKIN paremmin ennen tuloamme. 
3. Haluaisin sydämeni pohjasta myös luvata, että Pikkusankari ei enää ikinä joudu minun (eikä muiden) huolimattomuuden takia kärsimään niin paljon kuin taas tällä kertaa. Kyllä sitä tuskahuutoa kuunnellessa ja kipuilevaa lasta hyssytellessä sydämeni oli taas niin riekaleina, että kotiin linnoittautuminen loppukesäksi kuulosti täydelliseltä idealta ruokavaarojen minimoimiseksi.

Toimet
Pikkusankarin tilanne ei ollut mikään järin hyvä ennen perunamaistiaisiakaan, sillä olimme aloittaneet jo ennen vahinkoa uuden, nopeasyklisemmän ruokarotaation, joka ei sitten osoittautunut Losecin ja Gavisconin suojallakaan kovinkaan menestykseksi. Siksi lisäsimme Zyrtecin Pikkusankarin lääkecocktailiin heti perunan nielaisemisen jälkeen. Apua kyseisestä allergialääkkeestä emme kyllä havainneet, mutta emme alkaneet kokeilemaan eri allergialääkettäkään, vaan tuplasimme vielä Losecin päiväannoksen maksimiin. 

Tämänhetkinen tilanne
Losecin tuplaus rauhoitti oirehtimista, ja takana on nyt kaksi vähätuskaisempaa päivää ja yötä. Rotaatio on supistettuna käynnissä, koska yritän puristaa vielä muutamat toivon tippaset, että tällaisen lääkesetin suojassa saisimme edes hieman uusia makuja mukaan Pikkusankarin viikoittaiseen ruokalistaan. Pahalta silti näyttää: näinä hieman parempina päivinä onkin sitten vaipan sisältö muuttunut tooooodella pahan hajuiseksi, tahmeaksi ja punertavaksi. Peppu on raukalla ihan punainen. Iho-oireet taas tästä tämänkertaisesta oirekavalkadista vielä puuttuivatkin. Eihän sitä nyt liian helpolla saa päästä.

Musta surma

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Vauva on erilainen kuin muut kylän vauvat, ja sukulaistenkin mielestä hieman temperamenttisempi ja vaativampi lapsi. Mutta menee hän siinä omien ja naapuruston muiden lasten mukana menossa kuitenkin. Vauva yrjöilee tuon tuosta, itkee suurimman osan valveillaoloajastaan eikä nuku öitä. Vanhemmat, no, ovathan he kovin väsyneitä, kun joutuvat heräämään kuitenkin neljältä myös navettaan. Mutta valittaa ei piisaa ja vauvan keuhkothan ne siinä itkussa vain vahvistuvat. Taaperona lapsi määritellään vain todella kiukkuiseksi ja pahansuopaiseksi kakaraksi. Posket ja peppu punoittavat silloin tällöin, mutta asiaan ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. On tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana kuin lapsen ihon laikukkuus. Lapsella on erityisen paha olo tiettyjen ruokien jälkeen. Hän alkaa oppia välttämään niitä, mutta hänet pakotetaan syömään aina lautasensa tyhjäksi remmin uhalla. Kuusihenkinen perhe ei ala kuunnella yhden perheenjäsenen ruokamieltymyksiä päivän ruokaa suunniteltaessa. Ruoka on sitä, mihin on varaa ja mitä vuoden aikana maasta on nostettu. Koko aikuisiän lapsi kärsii tuskallisesta poltteesta kurkussaan ja rintakehässään. Hän pitää oireet vain omana tietonaan, sillä ajan henkeen ei kuulu niin vähäpätöisistä kivuista valittaminen, eihän tässä nyt kuitenkaan ole kyse mistään mustasta surmasta, hän ajattelee. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin hän kuolee kurkkusyöpään.

Onneksi, voi onneksi emme elä enää viisikymmentäluvulla! Kyyneleet poskilla mietin, miten ennen vanhaan monet lapset ovat joutuneet kärsimään tiedon puutteen takia aivan liian paljon. Meillä on sentään nykyään (huom.! edes muutamia!) refluksitaudin kunnolla tuntevia lääkäreitä ja refluksitauti-allergiat-kombinaation ymmärtäviä allergologeja. Käytössämme ovat nyt aivan eri laajuudella allergiatestit, vatsaultrat, tähystykset, nenämahaletkut, maidonsakeuttajat, ristiinreagointitietämykset… Meillä on saatavilla ruoka-aineita, joita ennen ei osattu tavuttaakaan; meillä on kinoaa, jamssia, amaranttia…

Jos tauti todetaan, nykyään on mahdollisuus saada GER-diagnoosi! Lapsiemme ei tarvitse olla vain vaikeita, inhottavia, kiukkuavia, koliikkisia, vaan heillä on lääketieteellinen selitys käyttäytymisilleen. Meillä on lääkkeet! Me voimme siis tehdä jotain sille, että lapsiemme kurkkutorvet eivät tulehtuisi kroonisesti koko elämänsä ajaksi happamien mahanesteiden nousujen vaikutuksesta. Me voimme tehdä jotain sille, etteivät lapsiemme nielujen limakalvot ärtyisi niin pahasti, että syövän esiasteen kehittyminen olisi enemmän todennäköistä kuin epätodennäköistä. Me voimme estää sen kaikista pahimman skenaarion tapahtumisen, että lapsemme kuolisi joku päivä kurkkusyöpään vain sen takia, että hänen refluksitautiaan ei ole hoidettu asianmukaisesti.

P.s. En ole lääkäri, enkä näin ollen puhu lääketieteellisellä asiantuntemuksella. Olen vain erään pienen refluksikko-allergikkopojan äiti, joka on yrittänyt kaikkensa ottaa selvää tästä raastavasta sairaudesta nimeltä gastroesofagiaalinen refluksitauti

Soutaa, huopaa

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Voi miten olisinkaan halunnut tehdä lyhyen iloisen postauksen ja kirjoittaa siihen vain: ”Losec toimii erinomaisesti! Oireita Pikkusankarilla ei ole! Hän on saanut kymmenen uutta ruoka-ainetta lisää ruokalistalleen!”.  

Harmi vain, näin en voi kirjoittaa. Ensimmäiset viisi päivää Losecilla menivät kyllä loistavasti, oikein loistavasti (peruslapsiperhetermistöllä ilmaistuna normaalisti siis?). Sitten minä yli-innokkaana aloin maalailemaan porkkanan, banaanin ja öljyjen värisiä haavekuvia refluksikartallemme ja tuumin, että nyt varmasti saamme uusia ruoka-aineita ihan oireetta Pikkusankarille uuden loistavan lääkkeen turvin. Väärässä olin, ja lapsi joutui kärsimään. Niin, ennen sitä kauheinta kipupäivää ja yötä Pikkusankari nautti normaalin kana-bataatti-annoksensa, plus uutuutena viidesosateelusikallisen oliiviöljyä siihen sekoitettuna.

Perhematkojen aatelia

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Arvoisat terveiden lasten vanhemmat, saatatte hämmentyä ja huvittua totaalisesti seuraavasta faktasta – se on kuitenkin totta: Minä en ole uskaltanut lähteä Pikkusankarin kanssa kaksin koko tämän kahden vuoden aikana mihinkään vähänkään kaukaisempaan kaupunkiin kokopäiväkyläilemään, saati sitten yökyläilemään. Viime viikolla uskaltauduin kuitenkin yrittämään molempia. Siis: meillä käy kyllä vieraita viikottain, ja minä kuljen Pikkusankarin kanssa (ainakin melkein) viikottain kotikaupunkimme sisällä kyläilemässä. Olemme myös koko perheenä ajelleet usein moikkailemassa ystäviä kauempanakin Suomessa.

Saatatte nyt ajatella, että jopas on laiska ja saamaton äiti, kun ei ole tarjonnut lapselleen tarpeeksi sosiaalisia kontakteja ja mahdollistanut uusien paikkojen virikkeisiin tutustumista. Älkää kuitenkaan vielä tuomitko. Minä yritän selittää.

1. Pikkusankari on yleensä todella villi, utelias, rämäpäinen, vaativa, meluava, uhkarohkea ja valitettavasti myös usein minua nopeampi. Joskus on käynyt niin, että Pikkusankari on jäätynyt täysin syliini uuteen paikkaan mentäessä tai vieraiden meille tullessa, jolloin ensimmäisen puolen tunnin ajan olen saanut kuulla päivittelyjä siitä, miten rauhallinen ja hiljainen poikamme onkaan (joskus tuntuu, että jo tämän mahdollisen puolen tunnin takia voisi harkita kyläilyä tai vieraiden meille pyytämistä, niin ihanaa rauhallinen sylittely useimminkin olisi). Mutta ei huolta pysyvämmistä väärinkäsityksistä, kyllä se Pikkusankari on sitten kuitenkin joka ikinen kerta todellisen luonteensa paljastanut…

Jos ainoa syy liikkumattomuuteen olisi tämä supervilliys, ottaisin haasteen varmasti vastaan ja olisin koluamassa joka toinen päivä jonkun kaverin perheen lelulaatikolla jossakin päin Suomea Pikkusankarin kanssa.

2. Imetysdieetillä ollessani jouduin kantamaan sekä omat että Pikkusankarin KAIKKI suuhunlaitettavat mukanani, nykyään vielä kaikki Pikkusankarin syömiset. Pakatessa niitä aina ihmetteli, miten yllättävän paljon kertyi kylmälaukkuun tavaraa kahdenkin yön tarpeisiin, kun mukaan pakattiin yksi pakasterasia nautittavaa per annos Pikkusankarille ja minulle pakattiin kaksi pakasterasiallista nautittavaa per annos. Siitä sitten laskemaan rasioiden määriä… Pakastelaukkuja piti lainata Mummolta. Ja niitä ei ihan pienillä käsilihaksilla voitu kantaa. Vieläpä kun yksikään purkkiruoka ei Pikkusankarille sovi, kaikkien ruokien tulee olla kylmäsäilytyksessä. Tämä kaikki vaatii aika isoa viitsimistä reissuun lähtiessä.

3. Pikkusankarin oireilusta ei voi koskaan sanoa mitään varmaa. Oireilu voi alkaa, vaikka tilannetekijöiden luulisi olevan täydellisesti hallinnassa. Suoraan sanottuna: silloin, kun Pikkusankari oirehtii, miehen työpäivän pituuskin on aika maksimisuoritus itkevää, huutavaa, repivää, kiukkuavaa ja valittavaa lasta kantaen ja viihdyttäen. Minä olen sen verran itsekäs, että haluan jakaa lapsenhoitovastuun tasapuolisesti silloin, kun se tuntuu yhdelle ylivoimaiselta. En halua kärsiä yksin ja tehdä itsestäni marttyyriä. Toki reissussa ollessa apukäsiä on varmasti tarjolla, mutta ei ystävän harteille voi lykätä yhtäläistä vastuuta Pikkusankarin lohduttamisesta, kipukiukkujen rajoittamisesta ja lääkkeiden ottojen muistamisesta. Siksi minä en halua lähteä kovinkaan mielellään pitkille matkoille kaksin Pikkusankarin kanssa. Niiltä ei niin vain palata, jos tuntuu vaikealta.

4. Ensimmäisen vuoden ajan automatka ja refluksitaudista kärsivä lapsi olivat mahdoton yhtälö. Se itku, tuska ja valitus, mikä autonistuimeen kytkettäessä alkoi, oli jotain aivan erilaista kuin pieni tai vähän suurempikin en viihdy täällä -kapinointi terveillä vauvoilla ja taaperoilla. Olemme matkustaneet kuusi kolmensadan kilometrin matkaa Pikkusankarin kanssa. JOKAIKINEN matka on mennyt seuraavasti: Pikkusankari istutetaan täysissä hyvän matkan toiveissa takapenkin istuimelleen. Huuto alkaa heti tai neljän minuutin päästä. Äiti kaivaa hätäapulaukustaan ne kaikki kolmetoista eri lelua, kirjaa ja soivaa korttia, joilla hän vuoron perään yrittää rauhoittaa vauvaa. Äiti on ottanut huomioon, että mukana on mahdollisimman laaja kattaus kaikkea, mitä lapsi saattaisi juuri sillä hetkellä haluta katsoa, oli se sitten Muumeja, Carseja, Puuha-Peteä, Mattia Maatilalla, Nalle Puhia... Myös koko äidin käsilaukun sisältö käydään läpi Makuunin etukorteista varasukkahousurasiaan ja tyhjään purkkapussiin. Musiikkia kokeillaan Chopinista Eminemiin, isoilla ja pienillä bassoilla, kajarit edessä ja takana. Äiti vääntelee naamansa kipeäksi ihmeilmeistä. Isi saatetaan hermoraunion partaalle vauvan itkun ja äidin erikoisten äänenavausyritysten yhdistelmällä. Vauvan edessä heilutetaan erilaisia esineitä erilaisilla liikeradoilla ja nopeuksilla. Käteen annetaan iPhone jokaisella mahdollisella sovelluksella.
Ei niin ei. Auto pysäytetään, vauvaa hyssytellään, syötetään, imetetään, vaippoja vaihdetaan, jutellaan, kävellään… Jos vauva nukahtaa imetykseen, hänet siirretään mahdollisimman varovasti takaisin istuimeen ja matka saattaa hyvässä lykyssä jatkua vartin täydessä hiljaisuudessa. Silloin vanhemmatkaan eivät matkajärkytykseltään saa sanaa suustaan edes kuiskaten eikä kumpikaan uskalla ehdottaa pissataukoa, vaikka rakko vuotaisi jo penkille… Jossain vaiheessa koko ruljanssi alkaa alusta, ja jossain vaiheessa on pakko luovuttaa. Itku on niin hysteeristä, että kymmentä minuuttia kauempaa sitä EI MISSÄÄN NIMESSÄ KESTÄ KUUNNELLA, jos on vähänkään empaattisuuteen taipuva henkilö. Teemme ruman ratkaisun: matkaa on pakko jatkaa ja itkua ei kumpikaan pysty kuuntelemaan – joten äiti pitää vauvaa sylissä takapenkillä, jolloin itku muuttuu edes hieman vaimeammaksi. Kyllä, auto on samalla liikkeessä. Ja vanhemmat ovat täysin tietoisia Pikkusankarin turvallisuuden rajusta vaarantamisesta ja sakkojen mahdollisuudesta. Mutta muita vaihtoehtoja ei vain ole.
Suurin osa näistä viiden tunnin matkoista taittui sylissä. Pikkusankari ja sinipukuiset virkamiehet, pyydän anteeksi. Myös valtaosa kaikista muistakin automatkoista menivät samalla kaavalla vuoden, puolentoista ikään asti. Pikkusankarin kanssa kaksin huviajaminen ei siis ollut tullut kyseeseenkään. Nykyään hän on sentään hieman hillitympi autossa – saattaa vain hengata hereillä ollessaan ja jopa nukahtaa autoon lyhyelläkin matkalla, jos ajoittaa ajomatkan päikkäriaikaan. Helpommasta viimeisimmästä puolesta vuodesta huolimatta kammot automatkoja kohtaan jäivät pysyvästi mieleeni, eikä minun kauheasti tee mieli autoilla Pikkusankarin kanssa kaksin puolta tuntia pidempään.

5. Olemme aina haaveilleet runsaasta matkustamisesta ja Pikkusankarin eri kulttuureihin tutustuttamisesta jo varhaisessa vaiheessa. No, kummallakan ei häivähtänyt mielessäkään rajojen yli -matkat ensimmäiseen puoleentoista vuoteen, syynä edellä mainitut syyt plus se, että mitä järkeä lähteä ulkomaille haahuilemaan tuhannen tunnin univajeessa. Sehän olisi ollut todella vaarallista koko perheelle. Pikkusankarin ollessa puolitoistavuotias, päätimme sitten vihdoin tehdä ensimmäisen perhematkustelutestin Tukholmalla. Matkasta en taida sanoa muuta kuin että me emme sen jälkeen ole haaveilleet Pikkusankarin kanssa reissaamisesta todellakaan mihinkään vielä piiiiiitkään aikaan. Huh. Toki oli sympaattista ajatella, että yhdeksänkymmentä prosenttia laivan matkustajista siinä ihan vieressä valvoo myös koko yön läpeensä, mutta jotenkin se syy meillä taisi silti jäädä vähemmistöön, eikä ajatus sitten kuitenkaan lohduttanut meitä... Laivamatka ja laivamatkan jälkeinen kuukausi oli yksi Pikkusankarin tuskaisimmista periodeista ikinä.

6. Olemme ruuasta nautiskelijoita ja rakastamme ravintoloissa käymistä. Ensimmäisen puolen vuoden ajan astuimme ruokapaikkaan  Pikkusankarin kanssa tasan kerran. Meidän mielestä ravintolassa käymisen idea, mennä rauhassa syömään hyvää ruokaa, ei vain toteutunut Pikkusankarin vaatiessa jatkuvaa keinuttelua, asentojen vaihtoa ja eri lelujen hyppyyttelyä pään ympärillä. Sitten tulikin eteen vuosi, jolloin en voinut edes jäävettä ravintolassa tilata, sillä pelkäsin, että lasiin on tiputettu sitruunanlohko, jonka poisonginnankin jälkeen Pikkusankarille saattaisi tulla oireet maitoni kautta. Imetysdieetti loppui, ja ensimmäinen perheen keskeinen ruokailuhetki ei-kotona oli katastrofi: kumpikin vanhempi sai vuorotellen puoli minuutti kerrallaan aikaa vetäistä pari lusikallista kylmää safkaa kurkkuunsa, ja sitten olisi taas toisen vanhemman vuoro juosta Pikkusankarin perässä, taltuttaa kipukiukkua, selitellä ventovieraille poikamme järkyttävää käytöstä, nappailla Pikkusankarin tiputtamia esineitä takaisin paikoilleen Pikkusankarin omiessa kahden metrin etumatkan…
Me emme todellakaan ymmärrä perheitä, jotka haluavat lähteä taaperoidensa kanssa syömään kivasti ulos ja maksaa siitä upeasta elämyksestä vielä jotakin. Tai siis, ehkä ymmärtäisimme, jos taaperomme ei olisi ravintolassa ollessaan kärsinyt elämänsä yksistä pahimmista kipukiukuista.

Muun muassa edellisiin syihin vedoten minä en ole jaksanut lähteä Pikkusankarin kanssa kaksin kahvilaan, ravintolaan enkä kauemmas kavereiden luo. Ja toki, olen myös halunnut suojella Pikkusankaria, sillä näyttää, että jokaisen isomman reissun jälkeen oireet ovat ryöpsähtäneet pintaan.
Viikko sitten minä kuitenkin rohkaistuin, ja kokeilin päiväretkeä sekä yöretkeä eri kaupunkeihin Suomessa. Tapahtui inhimillinen erehdys, ja Pikkusankari sai maistaa reissullamme kananmunaa… Pikkusankari kipukiukkusi, rähjäsi junassa ja autossa, viilsi ystävien telkkaria, kaatoi viisi kertaa kukkamullat lattialle, rikkoi kaksi taulua, heitti kuperkeikan sohvalta lattialle, hajotti kaukosäätimen, puri polveeni muhkeat jäljet, järjesti jokaiseen ruokailuhetkeen suuren haluan syödä, mutta syöminen tekee kipeää -shown… Tämä kaikki ja paljon muutakin siitä huolimatta, että minä kuljin Pikkusankarin perässä taukoamatta ja tuputin Gavisconia kurkusta alas. Mutta matkat menivät odotuksiin nähden kai ihan hyvin. Odotukset eivät siis olleet korkealla: Äitini kysyi, olenko täysjärkinen lähtiessäni poikani kanssa kaksin reissuun ja kehotti ehdottomasti hankkimaan lapselleni valjaat (Hyvä idea, mutta pidetäänkö sellaisia vielä lapsilla? Ja tuleeko herra Sinkkonen heiluttamaan etusormeaan eteeni…?) Mieheni toivotti hymynvirne kasvoillaan minulle oikein rentouttavaa matkaa ja onnea vaan.

Losec MUPS, näytä tehosi!

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Ei riittänyt valitettavasti Gavisconin teho pitämään Pikkusankarin nykyisiä oireita kurissa. Voi myös olla, että kyseisen oraalisuspension E 218 ja E 216 aiheuttivat Pikkusankarille viivästyneitä allergisia reaktioita. Allergologimme määräyksestä aloitimme tänä aamuna omepratsolin kokeilun. Jospa tästä protonipumpun estäjästä ei tulisi samanlaisia sivuoireita kuin esomepratsolia sisältävästä todennäköisesti tuli. Oi Losec MUPS, hävitä Pikkusankarin regurgitaatio ja mahdolliset refluksiesofagiitit!

Pipi

torstai 5. heinäkuuta 2012



Tällä kertaa annan Pikkusankarin kertoa tunnelmamme.

Theme by: Pish and Posh Designs