Entten, tentten, teelikamentten...

maanantai 28. syyskuuta 2015

"Äiti, onko meidän pakko käydä katsomassa joka päivä taloja?", kysyi Pikkusankari eilen.

Tänä syksynä meidän perheessä ei katsota tanssi/deitti/maajussi/extremetiputusohjelmia töllöstä vaan käydään raakaa karsimispeliä talotarjonnan kanssa. Talo siellä ja talo täällä ja taloja niin vahvasti kaikkialla, että blogiinkaan en osaa nyt kirjoittaa mistään muusta.


Rakennettaisiinko, rakennutettaisiinko vai ostettaisiinko valmis talo? Mikä sopisi parhaiten meidän elämäntilanteeseemme nyt? Mikä on meille tärkeintä talossa? Kuinka ison talon tarvitsisimme? Kuinka pienessä pärjättäisiin? Halutaanko me rempata? Ja jos, niin kuinka isosti? Pitäisikö etsintäaluetta laajentaa? Missä sijaitsevat lähimmät koulut ja päivähoidot? Mitä kaikkia harrastumahdollisuuksia alue tarjoaa? Kuinka kauas rakkaimmista olemme valmiita muuttamaan? Missä mahdollisesti tulemme käymään töissä? Kuinka pitkä työmatka on järkevä? Kuinka ison pihan haluamme? Haluaisimmeko muuttaa satavuotiaaseen taloon? Vai olisiko uuttuuttaan hohkaavat pinnat enemmän meidän juttu? Vai jotain siltä väliltä? Mikä on lopullinen budjettimme? Ollaanko me ostamassa nyt sitä loppuelämän taloa vai seuraavan asuinpaikkaa vain seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi? Missä kaikkialla on meille sopivia tontteja ostettavana? Niin, ostaisiko tontin vai vuokraisiko sen? Pitäisikö joustaa haaveneliömäärästä, jos piha on ihana? Onko kaksikerroksisuus niin tyhmä juttu käytännössä kuin se ajatuksen tasolla on? Kuinka iso kompromissi on järkevä talon pintojen suhteen, jos talon ympäristö on mahtava? Onko ei-niin-kivassa talossa kiva asua, jos se muuten olisi täydellinen järkipäätös? Mitä jos taloja katsellessa menee jo niin sekaisin, että ei osaa edes kertoa, mitä mieltä niistä on? Voiko sellaiseen taloon muuttaa, josta ei tule positiivista fiilistä? Onko neutraali fiilis tarpeeksi? Voiko negatiivinen fiilis muuttua positiiviseksi, kun tarpeeksi jankkaa faktoja itselleen ja yksinkertaisesti raahaa tavaransa sisään? Mitä jos ei vaan osaa päättää? Kannattaako aikalisää ottaa enää tässä vaiheessa, jos tavoitteena on saatella esikoinen eskaritielle uudessa asuinympäristössä kymmenen kuukauden päästä? Mistä tiedämme, tuleeko se täydellinen haavetalo/tontti myyntiin juuri, kun olemme tehneet päätöksen johonkin toiseen suuntaan? Kuinka usein ihmiset edes kohtaavat täydellisen haavetalon? 

Jahas, eiköhän se olekin sitten taas aika avata etuovipistecom ja katsoa, joko tänään olisi pistetty myyntiin juuri se meidän tuleva talo.

Nimikriisi ja muukin kriisi

maanantai 21. syyskuuta 2015

Taas kriiseillään. Onneksi yksi kriisi on aika positiivinen! Onhan niitä kriisejä ollut aiemminkin (muun muassa klik ja klik) tämän kolmivuotisen bloggaukseni aikana. Nyt kohtaan kriiseissäni niin vanhoja teemoja kuin hieman uusiakin teemoja.

Täysin positiivisena kriisinä on nimikriisi! Siis että valvotaanko meillä enää? No, viimeisen puolen vuoden aikana entistä vähemmän, ja viime kuukausien perusteella jopa (kuinka hienolta se näyttääkään kirjoitettuna): melkeinpä vain normaalilapsiperhearjen verran! Onneksi blogin nimi ei ole (tällä hetkellä eikä toivottavasti enää koskaan tällä intensiteetillä) totta, mutta saako se silti jäädä? Voiko se jäädä, koska se on ”minun brändini”, se, mikä oli alun perin blogini juttu? Vai pitääkö nimeksi vaihtaa jokin muu, sellainen, mikä kertoo enemmän blogini nykyisestä sisällöstä? Ja että mikäköhän se semmoinen sitten olisi?



Toinen kriisi on yleisempi kriisi. Kuka minun juttujani lukee? Lukeeko kukaan? (Okei, tilastot näyttävät, että lukee, ja joskus minun oman henkilökohtaisen mittapuuni mukaan aika monikin, hui). Saavatko lukijat jotain irti teksteistäni, vaikka eivät kommentoi (juuri koskaan)? Aionko jatkaa valitsemallani tiellä ja olla aktivoimatta lukijoita keskusteluun vai kannattaisiko minun herätellä ajatuksia retorisilla (tai suoremmillakin) kysymyksillä postauksen lopussa, koska kuitenkin pidän keskustelusta ja se kuuluu bloggaukseen? Vai tyytyisinkö edelleen siihen käytäntöön, että luotan, että jokainen lukija, joka kokee mielekkääksi kommentoida, kommentoi? Enhän minä itsekään kommentoi kuin murto-osaan blogeista, joita luen (toki olisi hyvä entistä useammin kommentoida!). 

Mitä minulta odotetaan vanhan blogitaustani perusteella? Entä Kaksplussan kautta luettuna? Mitä minä haluan antaa itsestäni ja elämästämme lukijoille? Viimeisen puolen vuoden aikana olen kirjoitellut vähemmän lasten juttuja kuin ennen, mutta olen kirjoitellut enemmän muihin teemoihin liittyviä juttuja. Ja ylipäätänsä, olen kirjoitellut määrällisesti hieman enemmän kuin minulla on ollut tapana. Mutta saanko blogista enää irti sitä, mitä ennen? Onko blogilleni enää luontevaa paikkaa/tarvetta blogimaailmassa vai olisiko minun aikani nyt siirtyä nauttimaan perhe-elämästä täysin privaatisti tai aloittaa täysin puhtaalta pöydältä uudella blogilla? Ja mitäköhän minä sinne sitten kirjoittaisin?



Rakastan kirjoittamista. Tykkään blogeista ja tästä kaikesta vuorovaikutteisesta virtuaalimaailmasta. Mutta – enää en tarvitse niin lujaa virtuaalista vertaistukiolkapäätä kuin vaikeampina vuosina tarvitsin, joten pääsyy blogin kirjoittamiseen on pienentynyt. Joskus kirjoitin pohdinnoissani, että sitten, kun en enää itse tarvitse blogia, on meillä elämä melko normaalia. Idea oli tavallaan saada blogi tarpeettomaksi itselleni. No, normaalia arki meillä ei todellakaan vielä ole viikkotasolla tarkasteltuna (hetkittäin siltä saattaa välillä jo tuntua!), mutta siihen suuntaan olemme kai menossa... :-) Silti haluaisin edelleen olla täällä, olla häviämättä, olla vertaistukena muille. Niin, että milloin tahansa kuka tahansa samojen arjen vaikeuksien kanssa kamppaileva voisi tulla avautumaan kommenttiboksiin tai kirjoittaa mielensisältönsä minulle sähköpostiin, ihan niin kuin nytkin. Kompromissina nyt kaikesta tästä miettimisestä lienee se, että jatkan toistaiseksi, välillä syvemmissä vesissä toki, mutta yleisesti ottaen hieman kevyemmällä linjalla. Fiiliksen mukaan.

Tyhjät kädet ja Habitare - miten se on mahdollista?

perjantai 18. syyskuuta 2015

No on se mahdollista! 
Tämän vuoden aikana toinen, oma lapseton päiväni oli viikko sitten lauantaina! Johan siitä helmikuusta vierähtikin aikaa... ja sitä ennen marraskuusta. Kaksi kertaa vuodessa on ihan hyvä määrä omia päiviä, eikö?  No mutta, oma päivä suuntautui nyt Habitareen, jota kohtaan asetin aika kovat odotukset edellisten vuosien perusteella... mutta taisin pettyä. Tai sitten minulla vaan oli niin hoppu kiertää messut, jotta pääsisin ihania naisia tapaamaan messujen jälkeen... Syytän lähes tyhjistä käsistä siis teitä Tiina, Helena, Anna ja Maaria :-)

Inspiroivia kuvia tuli näpsästyä odotettua vähemmän, mutta tässä osa niistä:










































Linkatkaa ja vinkatkaa, jos Habitaresta löytyy muillakin blogipostauksia! Lueskelisin mielelläni.

Huvituksen kohteena

keskiviikko 16. syyskuuta 2015


Jep, minä kaivoin tämmöisen kännykän taskustani neljän päivän ajan ja pistin tämän vanhan Nokian hommiin, niin, soittohommiin tekstaria en edes jaksanut alkaa näpyttelemään... Voi sitä naurahdusten, pitkään katsomisten ja huvitusten määrää, jonka ansaitsin toiminnallani, varsinkin Helsingin suunnalla... :-) 

Okei, voisin kirjoittaa, että tämä kokeilu oli tarkoituksellista vanhan kunnon slow-elämän testausta, paluuta perusasioihin ja halua irroittaa itsensä somesta, mutta ei, se ei ollut sitä. Se oli sitä, että kännykkäni tippui katukivetykselle ja joutui korjaukseen. Miten neljä päivää sitten meni, nautinko tavoittamattomuudesta niin paljon, että jatkan vapaaehtoisesti hidastamista vai pillahdinko ilosta itkuun, kun sain oman kännykkäni käteeni? No, en kumpaakaan, mutta joitain havaintoja kuitenkin tein.



Pojat olisivat halunneet soittaa isille työpäivän aikana ja jutella niin, että kaikki kuulevat toisensa. Mutta vanhassa puhelimessa ei ollut kaiutinta.

Minun olisi pitänyt hakea yksi kirppisjuttu toiselta puolelta kaupunkia, mutta lykkäsin hakua suosiolla, sillä en ole hyvä suunnistamaan, ja vanhassa puhelimessa ei ollut navigaattoria.

Sadepäivän iloksi heitimme lasten kanssa vaatteet pois ja suuntasimme sormiväripurkkien kanssa kylppäriin tekemään vartalomaalauksia toisillemme. Tästä ilakoinnista olisi ehdottomasti lähtenyt piristävä whatsuppi niin Mummolle, siskolleni kuin miehellenikin. Mutta kun vanhassa puhelimessa ei ollut whatsuppia.

Ulkona samoillessamme näimme poikien kanssa erikoisen näköisen hyönteisen, jota jäimme ihmettelemään. Olisin halunnut kuvata öttiäisen ja sitten googlailla tietoja pojille kerrottavaksi. Mutta kun vanhassa puhelimessa ei ollut kameraa eikä nettiä.



Jep, First World Probelm tosiaan, jokainen näistä. Positiivista tässä pakkokokeilussa oli kuitenkin se, että osaan jällen kerran arvostaa sitä totuttua elämän helppoutta. Pääkaupunkiseudulla liikkuessamme olisin saattanut "tarvita" nettiä vertaillakseni juna-aikatauluja, paikkojen aukioloaikoja, menuita ja sijainteja, mutta onneksi kanssani liikkui ystäväni, joka on tietysti älypuhelimen omistaja. Jos olisin käynyt lenkillä, jalkani eivät olisi nousseet yhtä rivakkaa vauhtia, sillä vanhasta puhelimesta uupui spotify. Että on se elämä vaan melko helppoa nykyisillä älyjutuilla! Kivaa oli huomata, että vaikka somesta tavallaan tykkäänkin aika paljon, niin en saanut erostamme mitään järkyttäviä vieroitusoireita. Se on vaan kiva pieni lisä arjessa, yksi tapa jakaa arkeaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Suurin ahdistus taisi tulla siitä, että kaikki tulevat suunnitelmat ja tapaamiset jäivät whatsuppikeskusteluihin, enkä muistanut ulkoa, milloin kenenkin kanssa piti nähdä missäkin. 

Kaikista paras ja kivoin juttu tässä mini-irrottautumisessa oli se, että huojentuen voin todeta, että en ollut yhtään sen enempää/vähempää läsnä lasten kanssa kuin älypuhelimen kanssakaan. Monet somettajathan kokeilevat olla ilman kehittyneitä puhelimia siksi, että addiktio on vallannut arjen ja tunninkin erossaolo tuosta pienestä laitteesta on ahdistavaa. Minä huomasin, että olipa minulla millainen puhelin tahansa käytössä, leikin täysillä silloin kun leikin, luin kirjaa keskittyneesti silloin kun luin ja keskustelin ilman puhelimen räpläilyä silloin kun keskustelin. 


Jos lapset eivät leiki keskenään eli toisin sanoen ovat aktiivisesti myös minun kanssani, pyrin joka kerta kännykkää käyttäessäni kertomaan, että "nyt äiti soittaa yhden puhelun", "nyt äiti kirjoittaa yhden viestin", tai "nyt äiti tarkistaa yhden jutun". Silloin lapset tietävät, että kohta äiti laittaa kännykän myös pois. Mutta kyllä, myönnän, että jos lapset vaikka puistossa leikkivät hienosti keskenään, eikä muutakaan aikuisseuraa ole lähistöllä, niin en minä joka kerta tuppaudu mukaan lasten leikkeihin omine ideoinine, vaan saatan kaivaa puhelimen laukusta ja katsoa, keneltä äskeinen viesti tuli tai mitä facebookissa tapahtuu. Sen suon itselleni jatkossakin.

Somettaminen puhututtaa, ja siksi minäkin kirjoittelin tästä pienimuotoisesta sometauosta ajatuksia. Toivottavasti teille lukijoille uppoaa aihe kuin aihe :-D

Lahjaideologiaa

maanantai 14. syyskuuta 2015

Miten teillä hoidetaan lasten synttäreiden ja joulun lahjapolitiikka? Mitä teidän lapset toivovat lahjoiksi? Meillä kun oli lasten yhteissynttärit, niin konkreettisia paketteja tuli yhteensä yhdeksän kappaletta, joista viisi oli vinkattuja ideoita, sellaisia, joita pojat ovat kovasti toivoneet. He saivat vinkkiemme perusteella teltan, omat kengurupomppupallot ja leijat. Toki kaikki vieraat eivät kysele lahjatoiveita (emmekä näin oletakaan), mutta suurin osa vieraistamme jo tiedostaa, että annamme mielellämme lahjavinkkejä. Ja toki se helpottaa heidänkin lahjapähkäilyjä.

Joka kerta, kun vieraat kyselevät lahjaideoita, ensimmäiseksi sanon, että jos sinulla on joku, mikä tahansa hyvä lahjaidea, niin toteuta se, vaikka se olisi ilmainen, ihan outo tai vaikka kirppislöytö. Jos sellaisia must-juttuja ei ole heillä mielessä, osaan kyllä yleensä vihjata jotakin varmasti poikia miellyttävää. Koskaan vinkit eivät ole menneet pieleen, vaan pojat ovat pitäneet niistä. Me vanhempina miehen kanssa arvostamme oikeasti hyödyllisiä lahjoja sekä ehdottomasti immateriaalisia lahjoja, sellaisia, jotka jäävät kokemuksiksi lasten mieleen! On ollut mahtavaa huomata, että Pikkusankari osaa arvostaa samankaltaisia lahjoja kuin me, vaikka yleensä oletetaan, että lapset haluavat vain makeimpia bratzeja, upeimpia carseja ja kasapäin uutuusdeeveedeitä. Lahjaideoita, joita me olemme vinkanneet ja joista puhutaan ja joita muistellaan edelleen, ovat olleet muun muassa erilaiset teatterit (mieleenpainuvimpana Peppi Pitkätossu -teatteri Helsingin kaupungin teatterissa) Heurekassa käynti, Hoplopissa käynti, Disney on Icessa käynti ja Sealifessa käynti. Olemme toivoneet lahjaksi myös tarpeellisia, arkisia juttuja, kuten lelulaatikoita ja kenkiä, joista niistäkin Pikkusankari on osannut iloita: monesti niitä jalkoihin laittaessa hän toteaa: ”Nämä ovat nämä Mummolta saamat hienot tennarit!”.

 
En tiedä, miksi lapsia pitäisi opettaa toivomaan vain materiaalisia lahjoja. Minun mielestäni sillä, että jouaaton iltana lattia on täynnä kirjoja kaikissa sateenkaaren väreissä ja nurkassa lojuu pari säkillistä uusia vaatteita, ei ole mikään arvo sinänsä. Pikkusankari toivoi ihan itsenäisesti tänäkin vuonna Heurekaan ja teatteriin pääsyä kummien kanssa, sillä viime vuonna ne olivat niin hauskoja kokemuksia! (Ja kyllä, Heurekaan, vaikka juuri kesällä kävimme siellä kummipojan ja hänen veljensä kassa...) Sen lisäksi vieraat antoivat muitakin mahtavia lahjoja: pääsyn Risto Räppääjä- kesäteatteriin, Talvisirkukseen sekä Koiramäen jouluun!

Hullua, sanovat ehkä jotkut, koska pitäähän lapsi hukuttaa Frozeniin ja Simseihin. Mutta fiksua, opettavaista ja ekologista, sanomme me. Emme koskaan lähtisi neuvomaan ketään lahja-asioissa, jos meiltä ei kysytä, mutta kysyttäessä olemme kokeneet elämykset erityisen hienoiksi lahjoiksi. Varsinkin, kun lahjojen antajia ei niin montaa kertaa vuodessa muuten näe, niin yhteinen tekeminen on tällöin entistä arvokkaampaa, ja siihen olemme senkin takia halunneet heitä kannustaa.

Näin ymmärrät poikaani paremmin

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Tiedättehän te ne tilanteet, kun lapsenne saapuu harrastuspaikkansa pukkariin, muiden kerholaisten joukkoon tai kuntosalin lapsiparkkiin, ja muut lapset huudahtavat: ”Taasko toi tulee? Eeeei...”, ”En halua, että toi on mun kanssa samassa ryhmässä”, tai ”Mä en tykkää susta!”. Ai ette tiedä näitä tilanteita? Niin, minäkään en olisi halunnut tietää. En olisi ikinä halunnut kokea näitä tilanteita, joiden jälkeen huuli väpättäen kiiruhdan lähimpään vessaan ja annan kyyneleiden valuttaa ripsarin mustaksi vanaksi poskille, kastella vaatteet märäksi ja turvottaa itseni pahoinpidellyn näköiseksi. Se tunne, kun tajuaa, että joidenkuiden silmien kautta katsottuna lapseni on oikeasti epätoivottua seuraa, on sisustani rankasti raastavaa. Mitä voisin tehdä toisin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Yövalvomisiin on siis taas yksi syy lisää...

Minä en halua turhaan lokeroida lapsiani, enkä halua puhua heidän sairauksistaan kenellekään, ellei siitä ole hyötyä joko lapselle itselleen tai vertaistuen kautta toisille. Diagnoosien suhteen olen kriittinen: en halua muuten-vain-diagnooseja enkä melkein-diagnooseja lapsilleni, vaan haluan, että diagnoosi on todella hyödyn arvoinen, niin, että se vie asioita eteenpäin kohti positiivisempaa. Esimerkiksi autismin kirjon ominaisuuksia voi olla melkeinpä kenellä tahansa (kuten Pikkusankarillakin taitaa olla), kun oikein alkaa käyttäytymistä tarkkailemaan. Kuitenkin, jos arjessa pärjää hyvin ilman diagnoosia (eli mm. ilman diagnoosin mahdollistamia terapioita ja opettajien erilaista suhtautumista ko. lapsen kasvatukseen), ei diagnoosia haikaillen kannata laajempia tutkimuksia edes alkaa tekemään. Näin minun mielestäni. Pikkusankarin diagnoosit refluksitauti, allergiat ja SI ovat olleet ehdottomasti tarpeelliset. En halua, että lapsiltani oletetaan jo lähtökohtaisesti jonkinlaista sairauden värittämää käyttäytymistä, mutta aina, kun näen sairauksista mainitsemisen tarpeellisena, mainitsen niistä. 

Nyt, kun harrastus- ja kerho-ohjaajia alkaa olla jo melko paljon, ja ei-niin-kivoja tilanteita on tullut ilmi jonkin verran, mietin, pitäisikö kaikille Pikkusankarin kanssa toimiville ohjaajille kertoa Pikkusankarin ”ongelmista”, ja jos pitäisi, niin millaisin sanoin. Harkinnan jälkeen päätin kirjoittaa lapun, jonka annan ohjaajien lukea:




Poikani on sairastanut syntymästään lähtien vaikeaa refluksitautia ja astmaa sekä siitepölyallergiaa. Nelivuotiaaksi asti hänellä oli myös vaikeita suolisto-allergioita, mikä rajoitti hänen syömisiään vahvasti. Pojallani on myös jonkin asteisia sensorisen integraation ongelmia. Tämä moninainen sairaushistoria vaikuttaa osaltaan siihen, miten poikani käyttäytyy ja millainen olo hänellä on.

Lapsen refluksitauti tuntuu (kuten aikuisillakin) suurena poltteen tunteena rintakehässä ja kurkussa. Lapsestani saattaa tuntua, kuin yläkeho olisi liekeissä tai hän tukehtuisi mahalaukusta ylös nousevaan ainekseen. Olo voi todellakin siis olla karmivan huono, ja poikani levoton. Poikani ei osaa/huomaa aina automaattisesti kertoa pipistään, eikä hän osaa välttämättä purkaa huonoa oloa tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän saattaa tehdä pientä ilkivaltaa, olla ilkeä toisille lapsille tai olla täysin tottelematon. Hänen on vaikea keskittyä myös esimerkiksi katsomaan silmiin puhuttaessa. Refluksitautiin viittavaat poikani kohdalla myös vahvasti ”refluksihiki” (normaalista leikkitouhusta nouseva hiukset, niskan ja paidan kasteleva takaraivohiki) sekä se, että KAIKKI esineet menevät suuhun (hän yrittää kaivaa pipiä pois).

Lapsellani oleva astma näyttäytyy nykyään vähemmän, mutta silloin, kun refluksitauti on pahenemisvaiheessa, myös astmaoireet vahvistuvat. Myös siitepölytilanne saattaa vaikuttaa astman hoitotasapainoon. Lapsellani astmaoireet tarkoittavat käytännössä sitä, että lapseni sekoilee ja sinkoilee täysin päättömästi osaamatta tehdä mitään järkevää. Astmaoireista lapseni olo tulee kokonaisvaltaisesti huonoksi.

Siitepölyallergiat ovat kevään, kesän ja alkusyksyn riesa. Siitepölyallergiaoireet tarkoittavat (ristiinreagoivien ruokien ajoittaisen välttämisen lisäksi) lapseni kohdalla sitä, että nenä on kokoajan tukossa, olo on vetämätön ja moni normaalikaan asia ei jaksa kiinnostaa.

Sensorisen integraation ongelmat poikani kohdalla ovat todennäköisesti syntyneet siitä, että ensimmäisen vuoden aikana poikani oli äärimmäisen kipeä. Kukaan ei tiennyt hänen pahoista ruoka-aineallergioista ja kurkkutorven tulehduttaneesta refluksitaudista (muuten kuin ihmettelemällä todella, todella vaikeaa vauvavuottamme). Lapseni keho ja aivot eivät ole oppineet normaaleja kipusignaaleja ja normaaleja aistimuksia, koska hän on joutunut kohtuuttomasti selviämään kovien kipujen kanssa heti synnytyslaitokselta lähtien. Hänen on siis ajoittain vaikea yhdistellä eri aistikanavista tulevaa aistitietoa ja arvioida kiputuntemuksia. Toisin sanoen olo voi hänellä olla sama kuin pienessä ikkunattomassa huoneessa olo, jossa on 50 eri televisioruutua näyttämässä kaikki eri ohjelmaa kovalla volyymilla. Hän saattaa myös kokea jotkin tilanteet erityisen kuormittavina, vaikka muiden silmin katsottuna tilanteissa ei ole mitään erikoista.

Mitä siis toivon lapseni kanssa aikaa viettäviltä aikuisilta?

Toivon ymmärrystä. Toivon, että lapseni mahdolliset käyttäytymisongelmat/oireet otettaisiin vakavasti. En toivo, että lapseni saa tehdä mitä tahansa kenelle tahansa ”sairautensa nimissä”, mutta toivon, että huonon olon havaitessa jokainen miettii ensin, millainen ihminen itse on kovien kipujen vallassa ja miten itse toivoisi itseä kohdeltavan tuolloin. Pelkkä rankaisu huonon käyttäytymisen jälkeen ei ole pidemmällä aikavälillä koskaan toimiva: Lapsi yhdistää huonon olon ja rankaisun, ja pahimmassa tapauksessa ei jatkossa enää kerro pipistään ja saattaa jopa kokea, että huono olo on hänen syytää, jos huonosta olosta (huonosta käyttäytymisestä) rankaistaan toistuvasti! Kannattaa aina keskustella lapsen kanssa: osoittaa myötätuntoa lasta kohtaan hänen tuskissaan ja miettiä yhdessä parempia huonon olon purkamistapoja.

Lapseni hyötyy ”normaalilasta” enemmän selkeistä ohjeista, hyvään käyttäytymiseen kannustamisesta, voinnin kysymisestä ja erityisesti lapsen kanssa aikaa viettävän aikuisen antamasta spesifistä huomiosta.

Lapseni ruokavalio on muuten nykyään jo salliva, mutta refluksitaudin takia viinimarjat ja sitrushedelmät ovat kieltolistalla. Myöskään äärimmäisen rasvaista ateriaa ei hänelle kannata tarjoilla.

Toivon, että jos havaitset sairauksista johtuvaa käyttäytymistä, niin mainitset asiasta meille vanhemmille, sillä silloin voimme harkita sairauksien hoitotasapainon viilaamista parempaan suuntaan ja voimme antaa lisävinkkejä lapsemme kanssa toimimiseen. Jos vietät aikaa lapseni kanssa enemmänkin, tulet huomaamaan, että poikani on sen kaiken pipikäyttäytymisen alla äärimmäisen ajatteleva, fiksu, maailmasta kiinnostunut, kekseliäs ja empaattinen viisivuotias.



Tämä tulee olemaan viimeinen Pikkusankarin sairauksien ja kuulumisten nykytilanteesta laajasti kertova teksti tässä blogissa, sillä koen, että eskari-ikää lähestyäessään hän tarvitsee yksityisyyden näiden asioiden suhteen. Yleiskuulumisia ja muisteluita kuitenkin tullee, ja instagramissa (nimimerkillä skribentti) saatan kertoilla pienemmälle yleisölle Pikkusankarinkin kuulumisia myös jatkossa.

Kun elämästä puuttuu iso palanen

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Se palanen on Pappa. Oma isäni. Rakas isäni, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Edelleen usein tuon palasen puuttuminen on ajatuksissani; kun tulee mieleen joku asia, jonka olisin halunnut kertoa isälleni, kun vierailemme paikoissa, jotka olivat isälleni rakkaita, kun lapset kysyvät Papasta tai kun katselemme valokuvia. Usein on myös sellaisia päiviä, kun päivän kivoista tapahtumista huolimatta tunnit tuntuvat matelevan surullisina, hitaina eteenpäin, mieli on normaalia harmaampi ja minun ei tee mieli puhua juuri kenellekään. Illalla mies huomaa normaalin perusiloisen mieleni sijaan surumielisyyteni ja kysyy minulta huoliani. Silloin tajuan, että tänään on surupäivä. Silloin tarvitsen halaajaa, kainaloa ja kyynelten pyyhkijää, jonkun, joka ei vähättele tunteitani. Tarvitsen jonkun, jolle sanoa: ”On niin kova ikävä isää”.

Omat tunteet läheisen kuoleman käsittelyssä ovat velloneet omia reittejään sen suuremmin niitä miettimättä. Eilen, kun vietin harvinaislaatuista aikaa ystäväni kanssa kahdestaan, oli aikaa, rauhaa ja keskittymiskykyä kelata kahden vuoden aikaisia tunteita taaksepäin. 



Miettiessäni tunnistin kolmentyylisiä tunteita, jotka näiden kahden suruvuoden aikana olen läpikäynyt. Suru alkoi isääni liittyvillä tunteilla, siirtyi siitä lapsiini liittyviin tunteisiin ja nyt on nähtävästi aika käsitellä itseeni liittyviä tunteita.

Kun isä kuoli, vastassa olivat tietysti kauhu, sisintäni ahmien syövä järkytys, koko kroppaa tärisyttävä ahdistus, järjetön itku, synkkyys, elämän käsittämättömyys ja monet muut, sekalaiset tunteet, jotka kuin jääpuikot, tippuivat lämpöiseen niskaani toinen toisensa perään. Ensimmäiset vähänkään järjelliset mietteet, jotka muistan, olivat ”Miksi isän piti lähteä?”, ”Isällä jäi elämä kesken”, ”Isän moni unelma jäi totetumatta”. 



Pikkuhiljaa näiden mietteiden rinnalle tuli ajatuksia lapsiini liittyen: ”Kunpa lapseni olisivat saaneet tutustua paremmin isääni”, ”Kunpa lapsillani olisi edes yksi läsnäoleva Pappa”, ”Kunpa kuopukseni olisi edes kerran päässyt Papan syliin”. Koska Minimullistaja oli vain kolmen päivän ikäinen isäni kuollessa, liittyy Minimullistajan syntymäpäivään erityistä haikeutta. Niin vahvat syntymän ilon tunteet muuttuivat hetkessä suureen suruun tuolloin kaksi vuotta sitten.

Nyt huomaan, että mietin edellisten lisäksi: ”Kunpa minulla olisi ollut enemmän aikaa viettää isäni kanssa”. Olen kokenut jopa syyllisyyttä siitä, että muutin yli 300 kilometrin päähän opiskelemaan viideksi vuodeksi, pois isän läheltä. Menetin monia mahdollisia yhteisiä hetkiä. Alle kolmekymppisenä isän menettäminen on ajallisesti karua. Nyt, kun toinen rakkaista vanhemmistani on kuollut, on oman elämän rajallisuus konkretisoitunut ihan uudella tavalla: minä olen seuraava lähtijä tässä sukupolvien jatkumossa. Se on ajatus, tunne, asia, jota ei osaa kunnolla sanoittaa, mutta joka ohjaa jokapäiväisiä valintojani: olen valinnut olla läsnä rakkailleni. Aika kuluu. Rakkaus jää. Kyyneleet eivät lopu.

Ohjeita ekakertalaisille: näin valitset kummin

torstai 3. syyskuuta 2015

Jotta en päätyisi taas haialtaaseen riepoteltavaksi heti tekstin julkaisemisen jälkeen, (ärsyttävää, mutta) joudun julkilausumaan itsestäänselvyydet heti aluksi: Tämä teksti EI ole henkilökohtaisesti osoitettu kenellekään henkilölle, enkä ota kantaa siihen, millaisia valintoja me olemme/emme ole tehneet, vaan teksti on havaintoja elämästä ympärilläni. Tämä teksti syntyi lukemattomien niin live-elämän kuin some-elämänkin keskustelujen pohjalta. Eräs odottava äiti tokaisi keskustelumme jälkeen, että nuo asiat jonkun tulisi todellakin sanoa ääneen! Ja heti sen perään jatkoi: ”No mutta sinähän uskaltaisit kirjoittaa tuosta! Se olisi varmasti monelle kummiasiaa pähkäilevälle hyödyksi.” Tässä sitä siis ollaan; nämä ovat minun ohjeeni kummeja miettiville vanhemmille.

Ei kannata automaattisesti valita kummiksi omaa sisarusta, sillä jos välinne ovat muutenkin hyvät, niin hän tulee olemaan lapsellesi erityisen tärkeä ihminen joka tapauksessa, oli hän kummi tai ei.




Ei kannata automaattisesti valita kummiksi parasta ystävääsi. Kannattaa ainakin miettiä, mihin paras ystävyys perustuu? Onko se parasta ystävyyttä vai niin sanottua parasta ystävyyttä? Pidetäänkö ystävyyttä yllä lähinnä tahmean tanssilattian muuveissa, intohimoisessa Novita Oy:n tukemiskerhossa tai vuosittaisella yhteisellä Ibizan matkalla? Oletko varma, että ystävyys kantaa myös perhe-elämässä? Onko paras ystävyys automaattisesti paras kummeus?

Älä oleta, että lapsettomalla kummilla olisi yhtään enempää aikaa/kiinnostusta kummilapselle kuin omia lapsia jo omaavilla. Kaikilla on omat kiireensä, olivat ne sitten töitä, lapsia, harrastuksia tai muita kiireitä. Toki on myös olemassa ”kiireitä”, mutta ei niistä sen enempää...




Älä oleta, että kolmen kilometrin päässä asuva kummi näkisi kummilastaan yhtään sen useammin kuin kolmensadan kilometrin päässä asuva. Olen oppinut, että maantiede ei ole mikään syy olla näyttämättä välittämistä, rakkautta ja kiinnostusta. Eikä naapuruus tarkoita sitä, että jokapäiväinen vastavuoroinen arjessa tukeminen olisi totta.

Älä oleta, että kummin iällä olisi mitään vaikutusta kummisuhteen tiiviyteen. Ei kannata olettaa, että lapsensa jo kasvattanut keski-ikäinen olisi yhtään sen aktiivisempi kummi kuin sinkkuvuosiaan viilettävä parikymppinen tai kolmevitonen kolmen lapsen ja suuren puutarhan äiti. Jokaisen ikäryhmän kummi voi yllättää, niin positiivisesti kuin negatiivisesti.




Mieti kummivalinnassa vastavuoroisuutta. Kuka nauttisi eniten lapsen kanssa olemisesta? Kuka on aidosti kiinnostunut perheestänne? On tärkeä kuunnella sisintään: jos oman ystävän valitsee kummiksi, kannattaa miettiä, tulisiko hänestä myös hyvä koko perheen ystävä? Olisiko hän kiinnostunut myös muiden kuin sinun kuulumisista? Valitse sellainen ihminen, josta sinulla on varmuus: kuka pysyy elämässänne, tapahtui mitä vain?

Puhun tässä kummin valitsemisesta, mutta itse asiassa pitäisi puhua kummin pyytämisestä. Älä sano kummille, että valitsimme sinut kummiksi, vaan sano, että pyydämme sinua kummiksi. Kerro samalla, mitä häneltä odotat. Kerro, että et pety, jos hän ei suostu kummiuteen (tietenkin, jos asia on niin, että et pety), sillä molempien odotusten ja toiveiden olisi hyvä kohdata. Parempi on, jos pyydetty henkilö pystyy kertomaan suoraan, jos ei koe kummiutta omaksi jutukseen – näin lapsellekaan ei tule tukalaa tilannetta ”pakkokummiuden” takia. Tietysti on perheitä, joissa kummit valitaan ilman sen suurempia pähkäilyjä; ehkä heillä on jo muu tukiverkko kovin runsas tai kummiutta ei koeta kovinkaan tärkeäksi asiaksi. Minun mielestäni kummius on tärkeä asia, sillä eihän lapsella voi olla koskaan liikaa välittäviä aikuisia ympärillään! 

Kiitos meidän lasten kummit, että haluatte olla poikiemme kummeja, niitä tärkeitä aikuisia Pikkusankarille ja Minimullistajalle. Toivon, että edessä on monia mukavia hetkiä yhdessä! 

Theme by: Pish and Posh Designs