Pages

Viikon Losecit napsittu

perjantai 30. tammikuuta 2015

Niin, reilun viikon Losecit syötetty Minimullistajalle, miltä näyttää? Siihen saan nyt usein vastailla... Kaksi viikkoa taitaa olla sellainen aika, että silloin varmoja johtopäätöksiä voi vetää tämän lääkkeen tehosta, mutta kai se on jo paljastettava, että apua on jo reilussa viikossa happosalpaajasta tullut. Vai miltä kuulostaa:

Viikon sisällä neljät yli kahden tunnin päikkärit. Ennen lääkettä kahden tunnin päikkäreitä oli ehkä yhdet kerran kuussa.

Lääkkeen aloittamisen jälkeen suurin osa päikkäreistä ovat vain alkaneet ja sitten loppuneet, eivät siis ole keskeytyneet silmät kiinni itkettäviin tuskahuutoihin ja kaarellevetoihin monen montaa kertaa.

Ilta- jayöherätykset ovat vähentyneet suunnilleen 50% edellisiin viikkoihin verrattuna, kun niitä oli yleensä kymmenen tai kahdenkymmenen verran.

Joulu meni valvoessa.

Viimeisen viikon aamut ovat Minimullistajalla alkaneet keskimäärin kaksi tuntia myöhemmin (siis voivatko lapset oikeasti nukkua yli kahdeksaan aamulla...?).

Autonistuimeen laitettaessa Minimullistajaa ei tarvitse voimalla ja pakolla taivuttaa rautakangen muotoisesta istuimen muotoiseksi.

Ensimmäistä kertaa ikinä Minimullistajan elämän aikana hän nukahti autonistuimeen sillä aikaa, kun minä laitoin oman turvavyöni kiinni ja starttasin auton. Vaikka hän olisi kuinka väsynyt ollut, hän ei ole koskaan nukahtanut ilman vähintään kymmenen minuutin autolla hurruuttelua puhumattakaan niistä normaaleista matkoista, jolloin hän rättiväsyneenä ja tuskaisena on itkenyt ja pungertanut koko parin tunnin matkan

Meillä usein vierailevat ihmiset ovat kyselleet, että mitähän ainetta Minimullistajalle on oikein nyt syötetty, kun hän vaikuttaa melko neutraalilta, jopa unisen tahmealta ja hiljaiselta. 

Jotta tämä teksti ei olisi vain Losecin ylistystä, niin kerrottakoon, että on ollut myös repaleisia päikkäreitä, öitä ja kipuitkua ja känkkäränkkää sekä syömisongelmia. Kaikki ensimmäiset luettelemani kohdat edellä ovat tietenkin vain ja ainoastaan positiivisia, mutta tämä viimeisen asia on ehkä se kaikista suurin kysymysmerkki... Voiko Losec viedä suurimpien refluksikipujen lisäksi myös Minimullistajan iloisuutta pois...? Voiko Losec jarrutella puhumaan oppimista, sillä niin hiljaiselta Minimullistaja on nyt vaikuttanut...? Eikö näiden asioiden pitäisi olla juuri päinvastoin oloa helpottavan lääkkeen aloittamisen jälkeen? Kaiken kaikkiaan: jatkamme vielä Losec-kuuria vähän aikaa, katsomme kokonaisvaikutuksia ja sitten päätämme, lopetammeko kuurin pariin viikkoon vai jatkammeko pidemmän kuurin.

Oirekompassi

tiistai 27. tammikuuta 2015

Viime postauksen kommenteissa eräs lukija kysyi minulta tosihyviä ja vaikeitakin kysymyksiä liittyen siihen, miten erotan, onko oireilu "vain" perus(rankenteellista)refluksia, jonkin ruuan takia tullutta refluksia, puhdasta allergisuutta vai mitä. Yritän nyt avata meidän perheen tilanteiden perusteella tehtyjä havaintoja, joiden avulla aina koitamme suunnistaa kohti oireettomampaa elämää. Meillä sairauskuvioissa ovat siis refluksi, allergiat ja astma sekä ainakin joissakin määrin SI-teema. Teksti ja koko ajatuksenvirtani aiheen suhteen ovat epäloogista räpiköintiä miljoonaan ilmansuuntaan, mutta tämän selvempään hahmotelmaan ei näin monimutkaisten juttujen kanssa yksinkertaisesti vain pysty (ainakaan minun pääni sisällä).

Pohjaksi faktat: Pikkusankari on tähystetty kaksivuotiaana ja päälöydöksenä oli ikäistään löysempi ruokatorven läppä. Minimullistajaa ei ole vielä tähystetty, mutta oletus on sama. Molempien poikien "diagnoosina" heti vauvavuotena oli se, että refluksi on puoliksi rakenteellista ja puoliksi allergista. Sen lisäksi hyvin todennäköisesti molemmilla on (ollut) puhtaasti suolistoallergiaa. Ja näin jälkikäteen myös Pikkusankarin kuvia katsellen voisi todeta, että molemmat pojat ovat reagoineet myös iholla, välillä aika pahastikin, joihinkin ruokiin (tätä emme silloin tajunneet). Koska Pikkusankarilla refluksi oli paljon pahemmassa tilassa ennen sen toteamista kuin Minimullistajalla, oli se todennäköisesti ennättänyt tulehduttaa myös keuhkoputket ja aiheuttaa astman, jota hoidetaan edelleen. Neljävuotissynttäreiden kieppeillä Pikkusankarin suolistoallergiat vähenivät ihan huimasti ja ruokavalio vapautui lähes kokonaan.


No mutta oireisiin: Jos lapsi nukkuu katkonaisesti, heräilee usein tuskaisena, ei halua olla vaakatasossa, pungertaa autonistuimeen laitettaessa, nähisee ja itkeskelee päivällä, vetää itseään usein kaarelle eikä jaksa keskittyä leikkimään, on hänellä oireita eli toisin sanoen hänellä on jostakin syystä todella huono olo. Isommalla lapsella kaikenlainen ilkivaltaan viittaava käytös (ja ylipäätään käytöshäiriöt), jatkuva tottelemattomuus, päämäärättömien juttujen höpöttäminen ärsytysmielessä ja kaiken suuhun laittaminen ovat merkkejä oireista. Nämä luettelemani jutut eivät meillä ole koskaan mitään "normaalia" käytöstä. Sen tietää siitä, että olemme nähneet parempina aikoina sen lasten "normaalin" käytöksen, ja se on jotain aivan muuta.

Jos tilanne on ollut juuri vähän aikaa sitten oireeton, mietimme tietysti ensimmäiseksi, mikä on muuttunut: onko lapsi (tai imettävä äiti) syönyt eritavalla, onko lääkkeisiin tehty muutoksia, onko lääkkeitä vahingossa jäänyt antamatta, onko sää muuttunut radikaalisti (pakkasen vaikutus astmaan ja helteen vaikutus refluksitautiin), onko elämässä tapahtunut jotakin suurta (niin hyvä kuin huonokin stressi vaikeuttaa refluksia), onko muuta kipeyttä (meillä pienikin flunssa vaikeuttaa refluksia tosi paljon, ja se huono kausi kestää noin kaksi viikkoa flunssan jälkeen), puskeeko hampaita (niiden teko todellakin pahentaa refluksia)  jne. Päätelmiemme mukaisesti ryhdymme toimenpiteisiin...

Yksi yleisimmistä toimenpiteistä on syynätä ruokia taas tarkemmin.

Minimullistajan ensimmäisen vuoden ajan kiristelin imetysdieettiä vähitellen ja vuoden iässä antitrypsiininäyte kertoi, että vihdoin oltiin päästy sellaiseen tasoon, että suurta ärsytystä suolessa ei enää ollut (antitrypsiininäytehän ei kerro rakenteelliseen refluksiin vaikuttavista ruuista). Näin ollen tuonaikainen sekä minun että hänen ruokavalio oli suht kelpo. Sen jälkeen sitten tietenkin laajenneltiin ruokavalioita ja alkoi se holtiton murujenkeruufiesta, joten antitrypsiiniarvot ovat varmasti nousseet ainakin hieman... Kuitenkin lähes kaikki yleisesti ottaen (rakenteellista) refluksia pahentavat ruoka-aineet ovat olleet pitkään poissa ruokavaliostamme, joten käytössä olevat, oireita pahentavat ruuat ovat joko refluksitaudin allergiseen puoleen vaikuttavia tai puhtaasti suolistoperäiseen allergisuuteen vaikuttavia.

Uskon, että jollakin tasolla rakenteellinen refluksi on koko ajan hieman hankaamassa arkea molemmilla pojilla, vaikka kaikki refluksia pahentavat ruoka-aineet saisimmekin karsittua pois. Sen osoittaa Losecin epäonnistuneet vähentämisyritykset Pikkusankarilla - ja tietenkin nyt sitten Losecin aloittaminen Minimullistajalla: emmehän me olisi aloittaneet happosalpaajaa, ellemme olisi ensin tehneet kaikkeamme muilla keinoilla hoitotasapainon hyväksi. Nyt sitten selviää, että miten lääke auttaa eli mikä osuus on rakenteellista refluksia, mikä tässä arjessa on hangannut.


Oireita aiheuttavien ruokien bongaamisen suhteen olemme siinä mielessä onnekkaita, että molemmat pojat ovat aina olleet nopeasti ruokiin reagoivia. Karkeat kaavamme oiretilanteisiin ovat:

Ennen ruokaa (ainakin lähes) oireeton + ruokailun jälkeen selkeät ja voimakkaat oireet + iho-ongelmat = lapsen oman annoksen jokin ruoka on epäsopiva. Saatamme lievittää oiretta allergialääkkeellä ja tarkkailemme jatkossa kyseisten ruokien jälkeistä oloa.

Imetysten jälkeen selkeitä oireita = jokin minun maidossa ärsyttää, joten edellisen päivän aikana syömät ruuat pääsevät tarkkailuun.

Itkuinen + usein heräilevä + epänormaali vaipansisältö + ilmavaivat + tuskaisena lattialla kieriskely = suolistoallergiaoireilu eli lapsi on kerännyt esimerkiksi vehnämuruja lattialta. Saatamme antaa Siliceaa tai allergialääkettä.

Itkuinen + usein heräilevä + kaarelle vetoa + nieleskelyä = rakenteellista refluksivaivaa - saatamme lievittää oloa Silicealla tai Gavisconilla (joka tosin Minimullistajalle ei sovi muutamista kokeiluista huolimatta).

Itkuinen + usein heräilevä + sormet poraavat suuhun tiettyyn paikkaan + kuolaa tulee enemmän kuin normaalisti = hampaantulo vaivaa pahentaen refluksia. Annamme särkylääkettä.

Itkuinen + yskäinen + tukkoinen + heräilee usein + oireinen = flunssan takia refluksikin on pahentunut. Saatamme helpottaa oloa nesteventolla.

Heräilee usein + rauhoittuu helposti syliin + ei vaadi tuntikausien hytkyttelyjä eikä tissittelyä = oireet eivät ole niin suuret, että tekisimme toimenpiteitä.

Lisäpäänvaivaa Pikkusankarin suhteen on meillä aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen tosiaan astma ja SI-vaivat. Jotta teksti pysyisi edes jokseenkin ymmärrettävänä, niin jätän näiden ja refluksivaivojen yhteiset kuviot aukikirjoittamatta.

Yleisesti ottaen luotamme kuitenkin siihen, että molemmilla pojilla on tällä hetkellä suurin piirtein toimiva ruokavalio tarkoittaen sitä, että ainakaan kymmeniä epäsopivia ruokia ei ole käytössä. Pientä viilausta tehdään ihan koko ajan. Jotta poistamme ruuan ruokavaliosta, vaadimme monta (kolme viiva kymmenen) kertaa näyttöä siitä, että juuri kyseisen ruuan jälkeen tulee oireita. Turhaan emme missään nimessä halua ruokia rajoittaa, mutta emme myöskään suuruudenhulluina tunge kaikkea mahdollista kokeiltavaa lapselle suuhun samaan aikaan. Myös uutta ruokaa kokeiltaessa annamme ruualle aina muutaman tilaisuuden, sillä haluamme varmistaa, että kyseessä ei ole mikään muu muuttuja tai vain uuteen ruokaan tottumista normaalin rajoissa.

Kukkakimppu sille, joka kirjoittaa sataprosenttisen varman käsikirjan refluksi-allergia-astma-arjen pyörittämiseen.

Viimeiseksi on tietenkin lisättävä, että joskus on vaan todettava, että mitään syytä oireisiin ei ole ja että refluksitaudin luonteeseen kuuluvat pahenemisvaiheet. Refluksitaudin ja allergioiden kesken tasapainoillessa on aina löydettävä se pienin paha, ruokavaliota kun ei voi aina vain rajoittaa ja rajoittaa eivätkä vanhemmat automaattisesti jaksa valvoa montaa vuotta neljälläkymmenellä herätyksellä yössä.

Niinhän siinä sitten kävi

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Viimeinen, allergologin kanssa tehty pelastussuunnitelma Minimullistajan olon suhteen on meillä jouduttu ottamaan nyt käyttöön: eilen illalla työnsimme parin tunnin uniaikana yhdeksännentoista kerran heräävälle Minimullistajalle Losecin suuhun. Nyt tekisi mieli jättää edellinen lause tämän postauksen ainoaksi, mutta onhan tätä vähän avattava ja itsekin lääkeajatusta työstettävä. Meidän vanhempien olo on nyt epätoivoinen, surkea, riittämätön ja pettynyt. Kaikkemme olemme kuitenkin tehneet, jotta lääkettä ei olisi tarvinnut aloittaa.

Yritimme siis mahdollisimman pitkään olla ilman kyseisiä voimakkaita aineita... Nyt vaan ylitettiin oma jaksamiskynnys ja kivunkatsomiskynnys: oli pakko kokeilla vielä jotain apua, ja jäljellä ei oikein ollut enää muuta kuin happosalpaaja. Välillä Minimullistajalla on mennyt hyvinkin ja satunnaisesti muutaman tunnin yöpätkiäkin hän on nukkunut. Viime aikoina jostakin syystä elämä oli mennyt kuitenkin keskiarvoisesti tähän: öisin noin 40 herätystä, päikkärit 10 minuutin pätkiä ja päivät itkua, nähinää ja kiemurtelua, syömiset yhtä takkuamista.

Nyt se äidin pienempikin sitten on lääkkeenottaja.

Luulen, että tilanteen kokonaisvaltaisen huonontumisen selittää pääasiassa kaksi asiaa: sekä minun että Minimullistajan ruokavalion laajentamisyritykset ja epäonnistuneet kokeilut sekä koko ajan päällä olevat kipeydet. Ensin flunssa, sitten oksennustauti ja nyt taas flunssa. Se faktahan on kaikkien refluksilasten vanhempien tiedossa, että nämä kipeydet pahentavat refluksia. Tästä tautiryppäästä taisi nyt tulla meille se käännekohta lääkkeisiin, kun aiemmat olonkohennusyritykset eivät olleet tehonneet tarpeeksi parantaakseen tilannetta; ruokia on vedetty takaisin ja muutaman kerran kokeiltu sekä Gavisconia että Zyrteciä, flunssassa annettu nesteventoa ja särkylääkettäkin syötetty hammaskipuihin. Mutta sama meininki jatkuu. Nyt on Losec-kuurin vuoro - ja toivon, että se kuuriksi jääkin, ja saamme sen juuri-ja-juuri-siedettävän osteopatiakertojen jälkeisen arjen takaisin.

Kun minä olin pieni...

lauantai 17. tammikuuta 2015

...muistan äidin maailmanennätyspikajuoksuvauhdin omista askareistaan minun luokseni, kun lähestyin lattialla muutaman metrin päässä häämöttävää ruuanmurusta.

...muistan, kuinka äiti tunki hädissään sormensa suuhuni pelastaakseen sinne salaa laittamiani ruokamaistiaisia.

...muistan, kuinka äiti tutki mielenkiinnolla vaipan ja potan sisältöä ja raportoi niistä sitten aina isillekin.

...muistan, kuinka minullekin iskettiin jo pienenä oma eväsreppu selkään, oli matka sitten kylään tai kaupungille. Äiti vierelläni raahasi hiki takin läpi tiristen loppuja eväitä (ja lääkkeitä) omissa kasseissaan.

...muistan, kuinka pikkuveljeä nukuttaessa piti olla hiljaa. Piti hiippailla, kuiskailla ja leikkiä rauhallisia leikkejä. Muistan äidin epätoivon kyyneleet, jos kyllästyin hiljaisuuteen ja syöksyin nukuttavan äidin viereen huutelemaan ja herättämään pikkuveljen.

Tämä näky tarkoittaa ensisijaisesti yhtä asiaa ja se on: hiljaa!

...muistan, kuinka välillä sain Ipadin, jolla pelata sen pikkuhetken, että äiti käy nukuttamassa pikkuveljeä. Silloin tällöin tapahtui niin, että kauhistunut äiti syöksyi luokseni pyöritellen päätään. Nukuttaminen olikin kestänyt melkein kaksi tuntia.

...muistan, kun sain luvan syödä mitä vain. Äiti vahti kahden sentin päässä kasvoistani tuskanhikisenä ja hätänumero kännykkään jo näpyteltynä kun maistoin pähkinän palasta.

...muistan, kuinka äiti vielä pitkään ruokavalion vapautumisen jälkeen syynäsi ainesosasisällöt ja mietti, että saanko syödä sitä vai en.

...muistan, kuinka äiti välillä torkahteli kesken leikin tai kirjan luvun eikä noteerannut edes hänen korvaansa tunkemaani legoukkoa tai varpaaseen purasevaa pikkuveljeä. Hän ei kai ollut nukkunut edeltävänä yönä kovin hyvin.

...muistan, kuinka luulin, että kaikki muutkin vanhemmat pitävät kantoreppua vakiovarusteena koko ajan paitansa päällä siihen asti, kunnes vauva täyttää vuoden. 

Vai eivätkö muut äidit kannakaan vauvojaan koko aikaa kantiksessa?

...muistan, kuinka ihmettelin, kun kavereillani ei ollutkaan omia allergologin käyntejä, osteopatiakäyntejä tai sairaalatutkimuksia.

...muistan, kuinka vierailta piti lähteä kotiin kesken kivojen leikkien, kun tuli lääkkeenottoaika, eikä äiti ollut muistanut ottaa lääkettä mukaan.

...muistan, kuinka monet lähipiiristä kokivat minun hoitoon oton liian haastavaksi sairauksieni takia.

...muistan, kuinka äiti lopetti jokapäiväisen meikkaamisen, kun muutaman kerran lähti vahingossa meikit vain toisella puolella kasvoja liikenteeseen kanssamme.

...muistan, kuinka äiti usein etsi jotakin tärkeää juttua, esimerkiksi kännykkäänsä, ja löysi sen sitten jääkaapista tai mikrosta.

Ja mitä tässä olikaan tapahtunut...? Äiti oli laittanut leikkuulaudan uuniin.

...muistan, kuinka ravintolassa käydessämme näytimme lappuja tarjoilijalle ja usein kokkikin tuli kanssamme juttelemaan.

...muistan, kuinka äiti laittoi ruokaa. Hän teki sitä usein, pitkän kaavan mukaan ja antautuen, välillä jo melko väsyneenäkin... Eri kippoja, laatikoita ja minigrippejä oli silloin pöydällä toistakymmentä. Ruokia ei missään nimessä saanut sekoittaa keskenään.

...muistan, kuinka äidistä sai kovimman äänen aikaiseksi silloin, kun pelleilin antavani pikkuveljelle esimerkiksi vehnäpatonkia tai kananmunaa.

...muistan, kuinka vierailu ystäväperheen luokse peruuntui aina, jos heillä oli vähänkään flunssaa saati muuta tautia.

...muistan, kuinka silloin tällöin hyppiessäni ja pomppiessani minulta tuli iso puklu suustani, ja ympärillä olevat ihmiset ihmettelivät tapahtunutta.


Näin olen kuvitellut Pikkusankarin kertovan mahdollisille lapsilleen omasta lapsuudestaan. (Tosin toivon, että hän muistaa jotakin muutakin kuin nämä jutut... :-))

Minun vaaralliset ruokani

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Ruokajututhan kiinnostavat melkein kaikkia ihmisiä, tavalla tai toisella. Imetysdieetti on yksi yleisimmistä puheenaiheista minulla nykyään melkein kenen kanssa tahansa (ja niin oli tietenkin Pikkusankarin dieettiaikoihinkin). Näillä minun rajoituksillani ruokailuni mielletään usein todella tylsäksi, yksipuoliseksi ja jopa vaaralliseksi. Siksi ajattelinkin ladata taas muutamien päivien ruokakuvia lukijakansan silmille (varsinkin niille, jotka eivät katsele instagramini ruokakuvaspämmäyksiä :-) )

Pääaterioita:

Kana-annoksen mausteena tuoreen basilikan lisäksi yhtä minun lempparimaustettani: nokkosta.

Minun joulukalaani, kampelaa.

Noin yksi kolmasosa pääaterioistani ovat täysin vegejä: silloin proteiinin- ja rasvanlähteenä ovat mm. avocadot ja siemenet.

Turskaa ja retiisejä uunissa.

Jokikatkaravunpyrstöt ovat suuuurta herkkuani.

Silakkaa ja se kohtalokas teelusikallinen ruohosipulia...

Välillä pitää saada pihviä.

Possua, lanttua ja yhtä minun lempparia kasvikunnan edustajista, sientä.

Tomaattista hirvenlihakastiketta.

Kalamuhennosta pannulla. Sinne tungin kaikki jämät jääkaapista.

Peruskanasalaatti. Tämänkin, kuten monen muun rasvaköyhän ruuan oheen/jälkeen nappaan jotakin seuraavasta kategoriasta.

Snäksejä, jälkiruokia, välipaloja ja muita paloja:

Jotkut kesäkurpitsat ovat todella makeita... ja sen takia päätyvät minun jälkkärikulhooni: lucuma-kookosöljy-kookosjauhokuorrutteella niiiin namia!

Mustaherukka-chiahyytelöä tuoreella ananaksella.

Mikrossa tehty hätäratkaisu omenapaistoshimoon. Omenoiden päällä mikrossa kookosöljy-kookosjauho-kaneli-inkivääri-kardemumma-seos. Kylmänä kastikkeena kookosmaitoa vaniljariisiproteiinijauheella.

Banaani-chiapuuroa gojeilla ja inkamarjoilla.

Bataatti-mustapapulettuja.

Raitajuurikaskeksejä mustaherukoilla.
Ananas-kinoalettuja.

Herkkusotku; omenaa, päärynää, karhunvatukoita, kookosöljyä, kookoshiutaleita, siemeniä, kanelia...

Herkkusotku numero kaksi: testissä lupiinijauho muun sotkun seassa.

Joku mitä-kaapista-löytyy-raakakakku, tarkka sisältö ei jäänyt muistiin...

Minun suklaakeksejä eli carob-keksejä.

Chia-banaanilettuja. Chiamania on minun uusi palleromania.

Sämpylöitä teffjauhosta.

Kesäkurpitsarieskat.

Munakoisosipsejä.

Tattaripannaria.

Tattaripeltileipää.

Kesäkurpitsaleipää.

Siemennäkkäriä.

Onhan minulla ikävä monia ruoka-aineita, enkä ilman pätevää syytä söisi näillä rajoituksilla, mutta jokainen voi itse pohtia, onko tällainen maidoton-viljaton-pähkinätön-munaton-soijaton-kauraton-muukaiketon-ruokailu sitten kuitenkaan välttämättä aina sitä tylsää, yksipuolista ja vaarallista syömistä...

Kutsumaton kyläilijä

torstai 8. tammikuuta 2015

Tylsä tyyppi nimeltään Alakulo tunkeutui kotiimme joulukuun puolessa välissä, eikä suostu lähtemään muualle hengaamaan, ei sitten millään. Se on jo kutsunut kaverinsa Epätoivonkin ajoittain meille kyläilemään. Jos näiden tovereiden yhteiset suunnitelmat toteutuvat, on varmaan meillä kohta enemmänkin ei-niin-kivoja-tyyppejä kylässä. No, sitä mahdollisuutta en suostu tällä hetkellä sen enempää miettimään, vaan yritän keskittyä Alakulon ulospotkaisuprojektiin.

Mitä aiheita sillä Alakulolla sitten on?

Osteopatia helpotti molempien poikien oloa. Harmillisesti muutama päivä viimeisimmän, neljännen osteopatiakerran jälkeen molemmat pojat saivat kunnon flunssat päälle, mikä pahensi kummankin refluksit taas kymppiplussaan. Edelleen odotellaan, että pääsemme takaisin flunssaa edeltävään tilaan molemmilla. Siihen tilaan, jossa voisi sanoa Pikkusankarin olevan lähes oireeton (lääkkeiden avulla toki, mutta silti) ja Minimullistajan nukkuvan hieman paremmin (tarkoittaen tuolloin esimerkiksi sitä, että ällistyttävästi hän nukkui viimeisimmän osteopatiakäynnin jälkeen kolmena peräkkäisenä yönä mahtavat pätkät: ensimmäisenä neljän, toisena viiden ja kolmantena seitsemän tunnin pätkän! Sitten tuli flunssa).

Tule takaisin, Pikkusankarin oireeton elämä eli monen tunnin askarteluinto!

Vuohenmaitokokeilu epäonnistui. Minun suuuuuri ruokatoivo meni siinä sitten. Niin itseni kuin Minimullistajankin kannalta ajateltuna. Ruohosipulikokeilu oli myös kaamea. Näiden kokeilujen kautta saatiin taas konkreettista muistutusta siitä, että järkyttävät oireet voivat todella tulla ihan pienestä määrästä. Laitoin kuivattua ruohosipulia salaattini päälle teelusikallisen ja se Minimullistajan tuskanhien ja kiemurtelun määrä oli melkoinen. Ja vuohenmaitojuuston miniminimäärä valvotti meitä kooooko yön. Ja seuraavankin. Ja varmaan naapureitakin.

Minulla on ajoittain tosi kova ikävä joitakin kiellettyjä ruokia... Kananmunaa, pähkinöitä, mausteita ja monia vihanneksia. Olen asennoitunut siihen, että olen niitä ilman vaikka vielä sen puoli vuotta, mutta alakuloa lisää se tieto, että näiden (ja kaikkien muidenkin) ruokien palauttaminen omaan ruokavaliooni saattaa olla aikamoisen tuskan takana. Kun rotatoin itseni kautta ruokia (niitä lempeimpiä siis tässä vaiheessa tietenkin!), on suolistoni ilmoitellut melko kiivaastikin uusien ruokien sinne saapumisesta. Esimerkiksi eräänä yönä kroppani päätti tyhjentää mahalaukun sisällön suun kautta niin rajuin ottein, että parin tunnin vapinan ja tuskanhien jälkeen mieheni sai pelastaa pyörtyneen vaimonsa vessan lattialta. Jos kehoni aikoo järjestää tämmöisiä uusien ruokien vastaanottobileitä jatkossakin, voi olla, että olen maidoton-viljaton-pähkinätön-mausteeton-kaiketon vielä vuonna 2030.

Edelleenkään minä en jaksa tehdä oikein mitään omia juttuja säännöllisesti. Siis sellaisia, joita kai harrastuksiksi normaalielämässä sanotaan. Alakulo tulee siitä, että haluaisin, mutta en vain jaksa. Voimat menevät arkeen. Alakulo valtaa myös aihetta pariskunta-aika... On jo melkoinen ikävä sellaista elämää, jolloin pääsee kodin ulkopuolelle viettämään kahdenkeskistä aikaa edes suhteellisen säännöllisesti. Nyt mahdollisuudet sellaiseen ovat todella suppeat.

Tanko oli joskus äidin harrastusjuttu, nyt se on lasten leikkijuttu.

Sitten ne kaikki blogiin kuulumattomat aiheet. Alakulo on muutamissa sellaisissakin läsnä.

Nauhurista

torstai 1. tammikuuta 2015

"Älä ota kädestä."

"Syö nätisti. Älä murusta lattialle."

"Älä kaiva nenää."

"Näytäppä äidille, mitä löysit sieltä sohvalta."

"Alas pöydältä!"

"Älä rämppää ovea!"

"Ei ole kivaa, kun tönit toista."

"Nyt kannattaa miettiä, mitä teit."

"Yritä rauhoittua."

"Älä mene karkuun, kun puhun sinulle."

"Tule tänne. Tule. Tule. Tule nyt."

"Voisitko nyt rakas pukea."

"Lopeta, heti!"

"Anna se tänne!"

"Mitäs nyt kuuluu sanoa?"

"Eeeeeeeeiiiiiii!"

Kohta sen teen; nauhoitan nämä lauseet nauhurille ja pistän sitten nonstoppina soimaan joka päivä aamusta iltaan (olen laskenut, että lauseiden väliin ei saa jäädä montaakaan sekuntia aikaa). Sitten ei tarvitsisi jankuttaa joka minuutti samaa fraasikierrosta alusta. Voisi keskittyä vain pelastamaan henkiä niissä kaikista vaarallisimmissa tilanteissa. Aivoparkani! Nyt taas on tuntunut siltä, että päiviin ei kerta kaikkiaan mahdu mitään muuta kommunointia kuin tämäntyyliset jutut.

Theme by: Pish and Posh Designs