Epätoivoinen RASP*-maja

tiistai 27. marraskuuta 2012

Sekavaako täällä tämä elämä, no kyllä! Oireita on välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta joka päivä jotain on johonkin aikaan ja jollain intensiteetillä. RASP* kuluttaa kaikkien hermoja ja voimavaroja. Syy-seuraus-suhteet menevät varmaan iloisesti sekaisin, muka-melko-tasainen-arki muuttuukin silmänräpäyksessä karseaksi tuskakonsertiksi, ja nukkumaan menosta ei meinaa kenelläkään tulla yhtään mitään, lääketasapaino on varmaan muuttunut epätasapainoksi jo aikoja sitten, ja - ja - ja -.

Hukassa siis ollaan, ja pahasti. On ollut ruokavahinkoja ja -kokeiluja, suurimpana kokeiluna KELAn vaatima kaura, joka sekin jäi epäselväksi muiden muutosten seassa. Losecin maksimiannos muuttui Nexiumin maksimiannokseen, kun epäiltiin taas Losecin aiheuttavan sivuoireita. Gaviscon on muuttunut Siliceaksi siinä pelossa, että Gaviscon alkoi taas allergisoittaa. Maitohappobakteerimerkkiä muutettiin, kun oli epäselvää, tulivatko oireet sieltä suunnalta. Ventokin aloitettiin parempien aikojen toivoissa. Ruokia on jonkin verran (en jaksa tehdä nyt laskutoimituksia) rotaatiossa, ja todennäköisesti sieltäkin paljastuisi pahiksia, jos ruokalistaa alettaisiin paremmin syynäämään. Ruuan rakennettakin on yritetty monipuolistaa. Pääkipua Pikkusankari on taas valitellut enemmän.

Epätoivo alkaa pikkuhiljaa hiipimään meidän RASP-majaan.


*refluksislangissani jo vakiintunut omasynnyttämä lyhenne Refluksi-Allergia-SalaPoliisityöstä

Pakkolepo

lauantai 24. marraskuuta 2012

Minusta ei ole paljon Pikkusankarin perässäjuoksemisapua miehelleni tippunut viimeisten muutamien päivien aikana. Kroppani kävi kai vähän ylikierroksilla ja jonkun viruksen tekosyyllä sitten makuutti minua kaksi päivää sängyn pohjalla. Ei ollut kivaa olla jokainen musculus arkana ja silmäluomet kuin betonia, mutta tulipa ainakin levättyä isolla L:ällä, tihrustettua muutama romantic comedy-tyylinen taiteellinen teos ja olla ensimmäisenä jämähaukkana miehen pitämien pikkujoulujen juusto-pähkinälautasella. Oli pakko PYSÄHTYÄ viimeinkin näiden hullujen töidenaloittamisviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että näin painajaisia kollegoiden jättämistä post-it-lappupinoista työpöydälläni ja vastaamattomista puheluista, sain rauhassa kelata nykyistä elämääni; ihmetellä kaikkea oman yhteiskunnallisen paikan löytymisen, rakkauden voiman, ja tulevien elämänmuutostemme välillä.  Mies näki onneksi, mikä oli todellinen fyysinen meininkini (=ei sanottavaa liikettä kehossani), ja tuli nappailemaan päälleni mahalaskua kerta toisensa jälkeen tekevää Pikkusankaria sohvan nojalta pois sekä passitti minut pimeään huoneeseen. Nyt määritelmä ”terve” on melkein minua kuvaava. Tiedän, että tämä oli ensimmäinen varoitus stressiltä. Toista en enää halua, ja teen töitä sen eteen; eli vähemmän töitä.

Uskottavuuskriisissä

lauantai 17. marraskuuta 2012

Haluaisin, että parhaat ystäväni ja lähimmät perheenjäsenet ymmärtäisivät arkeamme. Se, että ventovieraat ja jotkut kaukaisemmat tuttavat luulevat, että meillä eletään normaalia lapsiperhearkea, on joskus jopa huojentavaa. Minun ei tarvitse selittää silloin mitään muuta, kuin tekovirne kasvoilla todeta peruskysymyksiin, että joo, ihan hyvin meillä nukutaan ja syödään ja poika kasvaa ja elämä on ihanaa.

Kuitenkin, lähimpien kanssa halutaan yleensä jakaa asiat kaunistelematta ja aidosti. Halutaan, että lähimmäinen on mukana omassa elämässä, ymmärtää asiat pinnan alla sekä haluaa jakaa murheet ja olla iloissa mukana. 

Minä olen monesti oirepäivinä uskottavuuskriisissä. Pikkusankari kai sitten näyttää usein terveeltä silloinkin, kun on pahat oireet päällä. Voiko sairas lapsi siis näyttää terveeltä? Onko mahdollista, että kaksivuotias näyttää kipunsa lähestulkoon vain äidilleen ja isälleen? Sama todistelumeininki jatkuu kuin ennenkin. Vain me vanhemmat tiedämme, milloin lapsi on oireinen, muut tulkitsevat lapsen käytöksen AINA joksikin muuksi.

Ihme, että enää ei kuule koliikkiepäilyjä. Tai siis, en kyllä ihmettelisi, vaikka kuulisikin. Nykyisin uskottavuuskriisissä ryvetään tällaisten kommenttien kanssa:

nro 1: Pikkusankari taitaa olla parantunut, kun ei enää puklaile vauvavuotensa tyylisesti, viidenkymmenen puklun tyyliin.
Gastroskopia osoitti, että Pikkusankarin ruokatorven läppä on löysä. Vieläkin. Joten arvatkaahan vain, kuinka löysä se on ollut aiemmin. Happoa siis nousee lähes koko ajan. Pahimpina oirepäivinä Pikkusankari nieleskelee jatkuvasti ylös nousevaa tavaraa. Mutta anteeksi, että se ei näytä samalta kuin puklailu. Samalla tavalla se happo siellä kurkkutorvessa tekee tuhojaan kuin ennenkin.

nro 2: Pikkusankari taitaa olla nyt aika väsynyt, kun käyttäytyy noin yliriehakkaasti, kitisee, heittelee ja puree.
Väsynyt hän ei aina noin käyttäytyessään ole, varsinkaan, kun tuollainen kommentti heitetään sellaisessa tilanteessa, jossa Pikkusankari on herännyt juuri reilun tunnin päikkäreiltä pirteänä ja nukkunut yöuniansa taaperolle normaalin määrän.

nro 3: Pikkusankari taitaa pölötellä pipiä muuten vain, noin niin kuin lauseenmuodostuksia opetellakseen.
Ihan vain tiedoksi kaikille, että koskaan ikinä Pikkusankari ei ole valittanut kurkkupipiä niin, etteikö pipinvalittamisen jälkeen syötetty lääkeannos olisi muuttanut Pikkusankarin käyttäytymistä totaalisesti, tai vähintääkin huomattavasti.

nro 4: Pikkusankari on tainnut saada ylivallan vanhempiinsa, kun noin puljaa ruokapöydässä; haluaa syödä, ei halua syödä, vinkuu toista ruokaa, saa toista ruokaa… 
Kuvittele itsesi syömään kaksi vuotta lähinnä vain kanaa ja bataattia  sosemuodossa. Kai sinuakin pännisi.


nro 5: Taitaa Pikkusankarille olla tulossa hampaita, kun noin jyystää kaikkea suuhun mahtuvaa.
Niitä hampaita on sitten ollut tulossa nonstoppina jo yli kaksi vuotta. Jospa   asia  on kuitenkin vain niin, että Pikkusankari yrittää epätoivoisesti päästä kipeisiin happonousuihin käsiksi, kun kurkussa on paha olo. KAIKEN suuhun laittaminen lisääntyy, kun oireet pahenevat.


Ja jokainenhan tietää, mutta ei muista käytännössä sitä tuttua riimiä, että lapsi on erilainen vieraassa ympäristössä, lapsi innostuu tai hämmentyy uusista naamoista omassa kotona, ja plaa plaa plaa. Mutta hei. En minä jaksa enää selittää. Minä en jaksa enää todistella ihmisille yhtään mitään. Olkoon. 

Sovitaan, että meillä on iloinen, hyväntuulinen ja terve poika nyt, ja aina ollutkin. Ja hänen äitinsä oli vaan vähän pimahtanut, ylihuolehtivainen ja muotidiagnoosin perässä kärkkyvä kreisi. Pitääkin varmaan nyt viimeistään myöntää, että olen syöttänyt ihan vain huvin vuoksi lapselleni vahvoja lääkkeitä koko hänen elinaikansa. Olemme etsiytyneet maan parhaalle allergologille vain siksi, että on pikkusen siistiä käyttää lasta vähän väliä tutkimuksissa ja kontrolleissa. Ja vitsit, että oli kivaa syödä itsekin vuoden ajan vain kanaa ja bataattia! Oli muuten tehokas laihdutuskuuri, vink vink. Ja kyllä siellä leikkipuistossa saa arvostavia katseita, kun kertoo, että meilläpä heräillään 40 kertaa yössä. Ottakaapa vaikka heti kokeiluun!

0,5% kivaa

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Ärsyttää, väsyttää, heikottaa ja sapettaa. Nyt on paha olla koko perheellä. Pikkusankarin viikko koostui 99,5 prosenttisesti tavaroiden heittelemisestä, tottelemattomuudesta, yhteistyökyvyttömyydestä, kränäämisestä, syömisestä kieltäytymisestä ja kurkkupipin valittamisesta. Vanhempien viikko kului suuren epätoivon vallassa. Minä en kestä. Pikkusankarin tuska on tarttunut minuun jotenkin järkyttävän voimakkaasti. Sydän muljahtelee ja tykyttelee, ärsytys-suuttumus-huoli-sääli-akseleilla liikutaan vuolaan itkun, lasten korviin sopimattoman kirosanaketjun, mököttämisen ja ovien paiskomisen alueella vuoron perään. Mummo, jonka luona Pikkusankari näyttää yleensä vähiten kipujaan erilaisen virikeympäristön haltioissa olleessaan, oli Mummon kauniiden sanojen mukaan ollut hieman haastava parin hoitotunnin aikana pari päivää sitten… Eilen meidän kummipoika lähti luotamme yökylästä viisi uutta Pikkusankarin hammasrivistötatskaa vartalossaan, jatkuvasta lelusateesta ja ärsyttämisestä kiukkuisena ja äksyilevänä ja muistissaan hyvin kirkkaat tiedot siitä, mitä ruokaa Pikkusankarille ei missään nimessä saa antaa. 

Uupumustasoni viimeisimmän viikon Pikkusankarin oirekirjon kuuntelemisen, katsomisen ja huolestumisen jälkeen on melkoinen; Bamalama-luudan hoilaaminen on korkein mahdollinen aivotoimintani; jouduin kuluttamaan todella ainakin puoli minuuttia äsken, kun mietin, missä minun työpaikkani sijaitsee; olen puhutellut itseäni äitinä (”joo, äiti ottaa...”) jo ainakin omalle isälleni, äidilleni, kummipojalle ja sukulaistytölle tänään.

Ne ovat siis täällä taas: pahimmat mahdolliset oireet.

Theme by: Pish and Posh Designs