Kymmenen vuoden nautinto

torstai 27. marraskuuta 2014

Kymmenen vuotta minä sitä tein: keitin kahvia, join kahvia, kutsuin kahville, puhuin kahvista, nautiskelin kahvista. Nyt se sitten loppui. Repäisin itseni irti tuosta ah niin ihanasta koukuttajasta, kotiäitien hengenpelastajasta ja suomalaisten pyhästä juomasta. Nyt meidän rakkaustarinamme on ohi. Ja jos kehoni saisi päättää, uutta tarinaa ei aloiteta.

Kymmenen vuoden sisällä kahvittomia pausseja tuli raskauksien suurimpien pahoinvointien aikaan sekä Pikkusankarin imetysdieetin ajan. Nyt, Minimullistajan imetysdieetillä kahvia en ole joutunut kokonaan jättämään pois, mutta rajoituksena olen joutunut pitämään kolmea mukillista - tiedostaen koko ajan, että jo tuosta määrästä saattaa Minimullistajalle tulla vatsanväänteitä. Kahvi on kuitenkin ollut yksi niistä jäljelle jääneistä herkullisista jutuista, joista halusin pitää viimeiseen asti kiinni. Nyt oma kehoni alkoi kuitenkin osoittaa merkkiä, että voisitkohan kokeilla kahvitonta elämää... Otin merkit vakavasti ja eräänä yönä vain totaalisen jämerästi päätin, että aamulla minun mukissani ei ole kahvia - ei, vaikka kuinka miehen kahvikupista leijailisi aivoja sumentavan hyvät aromit.

No tuoksuuhan se älyttömän hyvälle!

Nyt on menossa viides kahviton päivä, ja hyvin meneekin! Alan uskomaan faktaan, että kahvia kittaava ihminen on yhtä pirteä kuin kahvia kittaamaton ihminen - siis että normaalisti ihmiset ylläpitävät sitä pirteyttään yllä kahvilla, mikä on kahvittomalle ihmiselle se perusolo. Ensimmäiset kaksi kahvitonta päivää olivat aikamoista pimeyttä, tuskaa, pääkipua, ajatusten pyörimistä kahvin ympärillä ja haikeita katseita suunnattuna kahvinkeittimeen. Sitten alkoi helpottamaan, ja tänään suuntasin jo ihan mielelläni teekuppini äärelle. Ja minähän en siis ole ikinä ollut millään tavalla teeorientoitunut ihminen. En sitten millään tavalla, haha. 

Hymyissä suin voin jo kuvailla kahvitonta kehoani. Aamuäreys on laimentunut - ennen kun luonteeni vähän niin kuin muuttui aamukahvin aikana... ainakin jos mieheltäni kysytään. Nyt ei ole sitä pakottavaa tarvetta päästä hankkimaan hermoja sinne Moccamasterin ääreen ennen kuin uskaltaa aloittaa kommunikoimisen toisten kanssa. (Mutta edelleen - onhan se rauhallinen aamujuomahetki ihan kiva juttu vaikka ei samassa tarkoituksessa kuin ennen...) Enää päivän mittaan ei tule samanlaisia väsymyskohtauksia, jotka olen aiemmin joutunut hoitamaan kahvilla (toisin sanoen: silloin on ollut PAKKO saada kahvia). Nyt väsymys on tasaisempaa. Myös näläntunne ei tule hyökkien vaan paljon maltillisemmin. Ja se suurin syy, miksi kahvin dumppasin: sydänoireet ovat vähentyneet huomattavasti. Minulla on rytmihäiriö/muljahtelu/tykytystaipumusta, mikä ilmoittelee itsestään välillä todella useinkin näin suuren väsymyksen keskellä. Muutamia kertoja on ollut jopa kännykkä kädessä hätäsoittoa varten, kun rinnassa on niin kovin pomahdellut. Nyt viimeisten viiden päivän ajan sydämeni on ollut huomattavan rauhallinen (tällainenko on normaalisti ihmisten sydän?), vaikka kaikki muut elämämme muuttujat ovat ennallaan. Ja tämä on iso asia minulle!

Yksi vaihtoehto tulevaisuuden kohtalolleni: lasten pöydässä mehulasin äärellä?

Kun puhun kahvista, puhun normaalista, kofeiinipitoisesta kahvista, siitä, mitä kaikkialla myydään ja juodaan. Ja kofeiinistahan minun kehoni tapauksessa se suurin ongelma tulee. Minimullistajan vatsanväänteet taas sen sijaan tulevat todennäköisesti kahvin voimakkuudesta muuten (mutta eihän se kofeiinikaan lapselle hyväksi ole). Viimeistään, kun Minimullistajan privaattimaitobaari sulkeutuu, alan ehkä maistella kofeiinittomia kahveja ja arvioida, löytyykö sieltä minun maulleni sopivaa sumppia, sillä eihän kahvi nyt mitä tahansa harmaata muovimukikuraa saa olla... Siihen asti koitan selvitä teellä, ja keksiä mahdollisimman herkullisia juomayhdistelmiä. Tällä hetkellä Clippereihin uppoaa kookosmaidon lisäksi joko lakritsinjuurijauhetta tai vaniljauutetta. Menettelee... tai on jopa hyvää! Apua, sanoinko teestä juuri tuolla tavalla, minä vannoutunut kahvinlitkijä...

Mitä kenenkin lusikassa killuu?

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Noh, miehen lusikan sisältö ei juuri tämän blogin aihepiiriin kuulu, joten syynätään tarkemmin meidän kolmen muun lusikat!

Pikkusankarin lusikka: 
Pikkusankarin ruokavalion täydellisen vapauttamisen jälkeen (allergologimmekin ohjeiden mukaisesti) olemme kiristäneet hänen ruokavaliostaan pois yksitellen ja harkiten sellaiset ruuat, joista on aivan selvästi tullut oireista käyttäytymistä tai joiden jälkeen Pikkusankari on itse kertonut tulevan huono olo kerta toisensa jälkeen. Nyt pois syömislistalta ovat ainakin yritämme, että lähes kokonaan sitrushedelmät ja viinimarjat. Muita happamia, tulisia ja väkeviä (ja vähän muitakin) ruokia pidämme tarkkailussa ja seurailemme rauhassa. Voi olla, että lista kasvaa vielä hieman... Pikkusankarilla on onneksi kuitenkin (ehkäpä näiden kaikkien menneiden bataattiruokavuosien takia) ruokamieltymyksenä melko miedot maut. Esimerksiki mustapippuria ei saa missään nimessä olla liikaa ruuassa, muuten tulee itkut.

Tämä äiti on ollut aika innoissaan, kun on päässyt sotkemaan lapsensa ruuaksi vaikka mitä kaikkea jännää (mitä ei itsekään pysty syömään)!

Minun lusikka:
Minä olen pikkuhiljaa yrittänyt vapautella itselleni kiellettyjen listalta ruokia takaisin, ja muutamien ruokien kohdalla onnistunutkin! Pieninä määrinä esimerkiksi nokkonen, raparperi ja porkkana ovat tehneet makunystyröitäni hemmottelevan, onnistuneen come backin! Sitten on sellaisia ruokia, joita olen testaillut, - ja jotka ovat suureksi harmikseni olleet ehdottoman huonoja Minimullistajalle minun kauttani. Jo itsenikin (rytmihäiriötaipumukseni) takia tämä ikuinen kahvinjuomisen vähennysyritys oli onnistuakseen, kun testasin iiiiihanaa pakuriteetä. Mutta ai kamala mitkä järkyttävät oireet siitä Minimullistajalle tuli! En uskalla edes pakuripussia päin enäää katsoa...
Tällä hetkellä kiellettyjen lista näyttää siis tältä: kananmuna, maitoproteiini, soija, vehnä, kaura, ohra, ruis, kaikki muut kaalit paitsi kukka- ja parsakaali, sipulit, paprika, fenkoli, herneet, rosmariini, chili, oregano, curry, pakuri, suklaa/kaakao, hiilihappojuomat, kirjolohi.
Rajoitettuna ovat kahvi, kaikki kasvatetut kalat, merilohi sekä kukka- ja parsakaali.

Minun jälkkärivaihtoehtojeni uusimpia herkkuja: banaani-chia-kookosletut, oooooh!

Minimullistajan lusikka:
Minimullistajan lusikan sisältö on laajentunut melkoisesti, mutta vain maistelujen suhteen. Perusraaka-aineena lusikkaa täyttää ehdottomasti useimmiten bataatti, kana ja riista. Mutta myös kesäkurpitsaa ja myskikurpitsaa löytyy lusikasta usein. Maisteluita onkin sitten runsaammin! Yhä enenevissä määrin olemme antaneet Minimullistajan maistaa myös minun ruokiani (joita hän siis KI-NU-AA siinä vieressä). Eli toisin sanoen Minimullistajan maistelut ovat sama asia kuin minun sallittujen ruokien syöntilistani! Ja näyttääkin mukavasti siltä, että esimerkiksi muutama kalalaji menisi ilman suurempia oireita! Sitä vastoin esimerkiksi amarantti taitaa olla aika nounou hänelle...

Näitä on nähty myös Minimullistajan hyppysissä!

Suurempia ruokakaavoja linjataan taas reilun viikon päästä the Gurun vastaanotolla, joten sitten palaan tarkemmin kertoilemaan esimerkiksi siitä tässä yli vuoden iässä paljon muita ihmisiä puhuttavasta tissiasiasta... Kuinkas kauan oikein aiot imettää?

p.s. Jos useammat ruokakuvat tai muut meidän arjen pikkukuulumiset kiinnostavat, niin hakekaa instagramista nimeä skribentti. Siellä voidaan myös kohdata!

Jumeja ja keinoja

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Onko muita, joilla on koko selkä ja kyljet jumissa lapsen kantamisesta ja huonoista imetysasennoista? Tai semmoisia, joilla hartiat, niska ja pään lihakset ovat älyttömässä juntturassa vinkuralla nukkumisesta olemisesta, kun yöllä ei perhepedissä uskalla liikuttaa polviryppyäänkään lapsen heräämistä peläten? Löytyykö kohtalon tovereita melkein jatkuvasta väsymyspäänsärystä kärsivälle?

Minä en valitettavasti pysty tarjoamaan teille minun helpottaja numero ykköstä eli oman mieheni käsiä ja hänen taidokkaita hierontaotteitaan. Enkä ala nyt paasaamaan niiden tärkeiden liikuntojen ja venyttelyjen ynnä muiden tärkeydestä, vaan vinkkaan muutamista keinoista, joista minulle on tosi iso arjen apu yllä listaamiini vaivoihin kun ei sitä miestäkään voi vaivata joka päivä puristeluvinkumisella. Jep, kyllä minäkin haluaisin jaksaa/keritä/päästä/viitsiä salille vahvistamaan lihaksiani monta kertaa viikossa, jotta ko. ongelmat vähenisivät. Ja jep, kyllä minuakin kiinnostaisi venytellä ja vetreyttää itseäni joka päivä vaikka kaksi tuntia, mutta jostain syystä se ei ihan uppoa sujuvasti tähän arkeemme nyt... 

Vakaista yrityksistä huolimatta kehonhuolto iltaisin ei vaan onnistu. Yleensä iltaisin olen kuin kalpea rätti sohvalla x-asennossa korvatulpat korvissa tuijottaen ikuisuuteen ja kykenemätön edes nilkkaa pyörittämään. Tai sitten niinä onnekkaina iltoina, kun olo ei ole edellisen kaltainen, on vaan aika paljon kaikkea muutakin tekemistä. Joten minun kehonhuoltoaikani on lasten kanssa leikkiaikaa. Pikkuvenyttelyjä pyrin tekemään joka päivä leikkien lomassa, ja joka päivä kaivamme myös lasten kanssa esille tällaisen kasan romuja:

Nämä romut ovat aika tärkeitä minulle.

Siinä on piikkimatto, kova foam roller, rumble roller sekä piikkipallo. Ihan siinä samalla, kun teen ruokaostoksia leikkikaupassa, pistän keltaista legoa punaisen päälle tai rakennan pikkueläimille aitausta, rullaan ja piikitän itseäni. Lapsilisäpainoa saan sitten vaihtelevasti kymmenen ja/tai kaksikymmentä kiloa siihen päälle... Toimii minulle, tuhannenjumissa olevalle väsyneelle kahden vilkkaan pojan äidille, joten luulen, että toimii sinullekin! Minä en edes haluaisi tietää, miten jumissa olisin ilman näitä...

Ja toisenlaiseen jumiin, aivojumiin/kaamosjumiin/ajatuksenjuoksujumiin..., suosittelen tämmöisiä:

Valoa, valoa, valoa!

Jo ennen lasten syntymää totesin, että minun syksyni ei ole iloinen eikä millään tavalla onnistunut, ellen käytä kirkasvalohoitoa joka päivä. Se on minulle aivan ehdoton juttu. Pelottaa miettiäkin yhtälöä meidän arki + syksy ilman kirkasvaloa. Onneksi ei tarvitse kokeilla!

Kävelyä ja kiukuttomampaa oloa

lauantai 15. marraskuuta 2014

Siinäpä se on otsikossa hyvin tiivistetysti meidän kolmannen osteopatiakäynnin jälkeiset fiilikset.
Kun kerron osteopatiasta ja meidän kokemuksista, haluan edelleen painottaa, että mikään syy-seuraus-suhde osteopatian ja sen jälkeisten tapahtumien välillä ei tietystikään ole sataprosenttinen, muitakin muuttujia kun on aina messissä, kun puhutaan elämästä tieteellisten laboratoriokoeasetelmien ulkopuolella. Syy-seuraus-suhteiden todennäköisyydet ovatkin sitten kaikkien itse pääteltävissä ja havaittavissa...

Lähtiessämme ajamaan osteopaatin luota, Minimullistaja huusi oudonkuuloista huutoa autossa (lienemme melko asiantuntijoita näiden huutojen analysoinnissa...) ja poikaa autosta nostaessa hiki tirisi melkein haalareiden läpi (ja kyllä, autossa oli pukeutumiseen suhteutettuna aivan normaali lämpötila). Osteopatiaa seuraavana päivänä Minimullistajan liikkuminen koki hurrrrrjan harppauksen: siihen asti hän oli ottanut reilun kuukauden ajan vain yhden tai kahden askeleen tuettomia töpötyksiä, nyt hän tallusti yli kymmenen kunnon askelta yhtä soittoon! Myös vaipan sisältö erosi selvästi hajunsa suhteen aiemmasta muutaman päivän ajan. Ylipäätänsä osteopatiakäyntien jälkeen vaipan sisältöä on tullut aivan eri tahdilla kuin ennen: tositosimonesta kappalemäärästä harvempaan päin (myös me vanhemmat kiitämme tästä muutoksesta, jos itseäkin saa tässä ajatella...).
Tämän kolmannen hoidon jälkeen osteopaatti sanoi haluavansa ainakin vielä kerran hoitaa Minimullistajan, vaikka nytkin jo muutosta on tapahtunut hänen kehossaan.



Pikkusankarin osalta kolmannen kerran jälkeen emme huomanneet mitään erityistä muutosta edellisiin viikkoihin eli edellisten hoitokertojen jälkeiseen meininkiin. Mutta hänen osaltaan voisin uskaltaa jo todeta, että hänen olonsa on osteopatian aloittamisen jälkeen parantunut huomattavasti (yritän sanoa tämän yhtään liioittelematta...). Siis että Pikkusankarin mahtava luonne alkaa taas paljastumaan sen kamalan pipikäyttäytymisen alta, minä suorastaan nautin poikani seurasta (en pelkästään komenna, kiellä, käske, korota ääntä, uhkaile, voivottele koko päivää), leikit ovat välillä kummallisen rauhallisia ja piirrustus-kirjoittamis-askartelupöydän ääressä hän saattaa viihtyä vaikka pari tuntia putkeen. Hän tottelee kuin normaali nelivuotias! Ja tämäkö on meidän poika!?! Melko häkellyttävää. Lääkkeidenantokin on muutamia kertoja unohtunut, kun häiriökäyttäytyminen ei ole ollut niistä muistuttamassa. Vaikka yöt ovatkin melko hulinaa edelleen, on meitä mieheni kanssa hellitty yhä useammin pidemmillä aamu-unilla. Osteopatian aloittamisen jälkeen pojat ovat pidentäneet heräämistään tunnilla tai jopa parilla!
Ennen kuin kerroin osteopaatille meidän kuulumisia, hän Pikkusankaria tutkiessaan totesi, että neljättä kertaa ei taidetakaan enää varata tähän putkeen, sen verran paljon muutosta Pikkusankarin kehossa oli tapahtunut. Tilannetta jäädään seuraamaan.

Ja koska jostain pitää aina olla huolissaan, niin tällä hetkellä uutena huolena on sitten varmaan se, että eihän Pikkusankarin olo vaan voi kadota mihinkään? Eihän?

Viiden vuoden väsymys

torstai 6. marraskuuta 2014

Tasan viisi vuotta sitten se alkoi, pimeillä marraskuun viikoilla: pitkä viiden vuoden väsymys. Jo jonkin aikaa toivottu kaksi viivaa ilmestyi silmiemme eteen, ja samoihin aikoihin vessanpytty ja sängynpohja tulivat minulle enemmän kuin tarpeeksi tutuksi. Pahoinvointia päivät ja valvomista yöt. Kai siinä keskiraskauden vaiheilla muutama kokonaan nukuttu yö sentään sattui olemaan. Luulin, että kunhan se vauva vaan tulee ulos minusta, niin pääsen taas nukkumaan. Ja minne se elämä sitten veikään Pikkusankarin kanssa: semmoiseen mustaan väsymyslabyrinttiin, jollaista en koskaan ikinä ollut osannut edes arvailla olevan olemassa. En osannut kuvitella, että on edes mahdollista, että vauva heräilee monen kuukauden ajan kymmenen minuutin välein yöllä itkemään. Siis monta kymmentä kertaa yössä. Välillä väsymyslabyrintistä kajasti valoa ja pois sieltä pääsimme Pikkusankarin kaksivuotissynttäreiden hujakoilla. Hulluja kun olimme, niin samoihin aikoihin uskalsimme alkaa haaveilemaan sisaruksesta... ja siinä sitä sitten oltiinkin: pallomahan kanssa yön tuskaisina tunteina sängyssä voivottelemassa. Yllätysoksennukset, levottomat jalat, suonenvedot, vaikeat nukkumisasennot ynnä muu kiva olivat taas tuttua juttua. Raskausaikana osasin kuitenkin olla kiitollinen siitä, että vain minä joudun valvomaan, ja katselin vieressä tyytyväisesti nukkuvaa miestäni toki välillä kramppihuutoihini heräten... Uusi väsymyslabyrintti veti meidät molemmat sitten syövereihinsä kunnolla heti Minimullistajan synnyttyä. Vaikkakin Minimullistajan öiden herätyskerrat ovat lukumäärällisesti olleet pienempilukuisia kuin Pikkusankarin kanssa koetut, alkaa väsymys tuntumaan tässä vaiheessa jo melko samalta kuin silloin Pikkusankarin vauvavuotena, elämämme pahimpana heräilyajankohtana.

Taivaalta saatta löytyä kaunis valvomiskaveri.

Oikeastaan tämän syksyn aikana havahduin oman väsymyksen tasooni ihan kunnolla... Aloin kuuntelemaan uudella tavalla tuttavien kahvipöytäkeskusteluja siitä, kuinka heidän normaaliuninen vauvansa on kolme kuukauden iässä vihdoin alkanut nukkumaan kokonaisia öitä. Tajusin, että hetkinä, joina aiemmin olisin lähtenyt urheilemaan, joudun jäämään lepäämään. Vaikka vauvavuosi on jo takana, huomaan edelleen peiliin katsoessani loskakeliin sointuvan elottoman ihoni ja kaivinkoneella kuopsutetut silmänalusmonttuni. Pikkusankari on alkanut ehdotella useasti juttuja, kuten "Mitä jos äiti sinä menisit nukkumaan ja minä vahtisin pikkuveljeä sillä aikaa ihan kiltisti tässä olkkarissa? Näytät tosi kamalalta." Miehen kanssa epäonnistumme, jos joudumme luettelemaan edes kolme pariskuntana vietettyä kodin ulkopuolista parituntista vuoden sisällä.

Kattaus kahdelle? Todella harvinaista herkkua.

Näitä ja muita juttuja pohtiessani ja oloani tarkkaillessani ensin mieleeni tuli ajatus: "En vaan millään voi olla näin väsynyt kuin miltä kehossani tuntuu; eihän meillä ole yhtään niin rankkaa kuin Pikkusankarin kanssa oli". Sitten aloin kelailla elämääni vuoden ajalta: isäni kuolema, omat (välillä aika turhauttavankin voimaa vievät) terveydelliset ongelmat, lasten sairauksien epätasapaino, toinen yli vuoden kestänyt imetysdieetti, sosiaalisen tukiverkoston pieneneminen,... Tajusin, että nyt on aika hyväksyä se ja sanoa ääneen: olemme oikeasti kroonisesti tosi väsyneitä. Eihän se, että Minimullistaja herää kolme viiva kaksikymmentä kertaa yössä Pikkusankarin vauvavuoden aikaisen neljänkymmenen sijaan, kerro koko totuutta väsymyksestä. Pakko se on myöntää. Kokonaisrasitus tällä hetkellä on erilaista kahden lapsen kanssa päivisin, ja Pikkusankarikin kun saattaa herättää edelleen muutaman kerran yössä ja tietenkin juuuuri siihen Minimullistajan parhaan unipätkän aikaan.


Rakkaat valvottajat.

Tällä hetkellä on karkeasti ottaen kahdenlaisia päiviä: on väsyneitä ja vähän vähemmän väsyneitä. Väsynyt päivä on normaalipäivä, sellainen, jolloin edeltävänä yönä ei ole tullut kerrytettyä kuin pikkuisia unipätkiä siellä täällä. Vähän vähemmän väsynyt päivä on sellainen päivä, jolloin edeltävänä yönä olen saanut nukkua yhden noin neljän tunnin pätkän (loput toki ovat niitä pikkupätkiä). Vähän vähemmän väsyneenä päivänä huomaan, että se minun perusoloni ei taidakaan olla se normaali ihmisolo. Minun perusolooni kuuluu aamusta alkaen pieni jurruttava pääkipu, kirvelevät silmät, palelu, pieni ylilämpöily, sydämen lyöntien epätahtisuus ja muljahtelu, itkuherkkyys... Välillä väsymys ihan vapisuttaa kroppaa ja välillä se saa aikaan melkein paniikkikohtauksen. Näihin kaikkiin olen sopeutunut, ne ovat melkein jokapäiväisiä seuralaisiani. Näiden avekkieni määrä korreloi suoraan edeltävän yön rankkuuteen. Sitten välillä, kun parempi yö minulle suodaan ja nämä "vaivat" ovatkin poissa/vähäisiä, huomaan, miten kivalta voi omassa kropassa tuntua... Silloin päivä näyttää jo aamulla valoisammalta, jaksan ehkä käydä kevyesti urheilemassa ja jaksan soittaa ystävälle - ilman ponnisteluja.

Olen kovasti miettinyt, miltä mahtaa tuntua, kun saa nukkua viisi/kuusi/seitsemän/kahdeksan tuntia putkeen? Ja vieläpä monena yönä peräkkäin? Miltä tuntuu, kun saa itse päättää nukkumaanmenoajan ja heräämisajan, kun voi painaa päänsä illalla tyynyyn, ja olla melko varma, että kukaan muu kuin herätyskello ei minua herätä? Mitä kaikkea silloin jaksaakaan päivisin tehdä? Miten ihanan lempeästi ja pitkähermoisesti silloin jaksaakaan ohjeistaa kiukkuavia lapsia? Muistaako silloin edes joitakin asioita ilman ainaista kalenteriin merkitsemistä? Minkälaista on, kun väsymyksen takia ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä päivittäin? Voiko silloin sanoa hyvältä kuulostaville ehdotuksille "kyllä" sen sijaan, että pitää sanoa "katsotaan, jos vain suinkin jaksan"? Onko silloin mahdollista suunnitella vapaapäiville muutakin kuin miehen kanssa vuorotellen lepäämistä? Onko silloin enemmän parisuhdettakin? Haluaisin niin kovasti tietää vastaukset.

Jaksanko joskus taas askarrella tuntikaupalla lasten kanssa?

Siitä olen varma, että kun tästä viiden/kuuden/seitsemän/mikä siitä nyt tuleekin vuoden väsymyksestä pääsemme yli, meidän perhe osaa arvostaa unta, nukkumista ja rauhallisia öitä. Luulen, että tämän väsymyskidutuskoulun jälkeen ei tulisi mieleenkään valittaa sellaisesta väsymyksestä, mikä on itse aiheutettua. Juuri nyt, tässäkin vuolaasti väsymystäni itkien, ymmärrykseni ei veny liiemmin sellaisille tapauksille, jossa esimerkiksi ihminen itsekin sen tiedostaen, omilla elintavoillaan sabotoi omaa untaan ja sitten valittaa väsymystään suurin sanankääntein. En todellakaan toivo kenellekään huonosti nukkuvaa lasta, mutta ei tekisi varmaan pahaa, jos jokainen kokeilisi muutaman yön verran pistää herätyskellon soimaan puolen tunnin välein koko yön ajaksi. Luulen, että pientä kiitollisuutta omaa tilannetta kohtaan olisi havaittavissa kokeilun jälkeen... Enkä kirjoittanut tätä pahalla, tiedättehän, vaan aitona muistutuksena, että esimerkiksi jokaikinen, joka VOISI mennä nukkumaan aiemmin, jotta aamulla ei olisi niin väsynyt, menisi ja sulkisi sen telkkarin pikkuisen aikaisemmin tai jättäisi yhden baarikierroksen välistä.

Omaa väsymystilannettani ei helpota faktat, kuten se, että ylikierroksilla käyvä kroppani ei anna minun nukahtaa heti kun siihen tulee tilaisuus. Saatan pyöriä tunnin, puolitoistakin yhden yöheräämisen jälkeen ennen nukahtamista. Toinen fakta on, että minä vartaloineni, toimiakseni parhaalla mahdollisella tavalla, tarvitsisin todellakin ne kahdeksan tunnin unet. Kehoni taitaa siis olla aikamoisella selviytymis-modella nyt. Jos olisin viitseliämmällä tuulella, tekisin näiden faktojen ja heräämissummien pohjalta laskutoimituksen univajeestani viimeisen viiden vuoden ajalta. Viitseliäisyyttä täällä ei juuri nyt näy, joten heitetään sellainen noin-arvio tähän loppuun: miinuksella mennään vähintäänkin 5000 tuntia. Tätä lukua voimme sitten käsitellä mieheni kanssa päätämme epätoivoisesti pyöritellen, sillä ehkä hieman tragikoomisestikin, minulla on uniasiantuntija (!) täällä kotona. Mies meinaan työkseen ohjeistaa ihmisiä nukkumaan paremmin... Help me, my darling!

Theme by: Pish and Posh Designs