Voi kunpa ne lapset jo nukkuisivat

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Minua on oikeastaan koko vanhemmuusaikani vaivannut eräs asia, josta nyt vasta uskaltaudun kirjoittamaan... Nimittäin lasten kanssa vietetty aika! Ajattelin avautua asiasta, jota en itse ihan ymmärrä. Ehkä te sitten selitätte asian minulle... :-)

Ehkä kaikki kiteytyy siihen outouteen, mikä minulle tulee välillä mieleen, kun kuulen vanhempien puheita lapsistaan eli se, että ihan kuin vanhemmat eivät tahtoisi viettää aikaa lastensa kanssa!


"Olisipa jo ilta, ja lapset nukkumassa."

"Voi kunpa nämä lapset voisi jo laittaa päikkäreille."

"Miksi ihmeessä meidän lapset eivät voi nukkua neljän tunnin päikkäreitä?"

"Toivon niin kovasti, että lapset nukkuisivat aina aamulla niin pitkään, että turhaa aikaa ei jäisi ennen lähtöä."


Niin, nämä kommentit voidaan ymmärtää varmasti monella eri tavalla, mutta välillä (tai aika useinkin) tuntuu, että niiden omien lasten kanssa ei haluta viettää aikaa! Että haluttaisiin aina, että he olisivat nukkumassa tai ainakin hiljaa nurkassa leikkimässä keskenään eivätkä häiritsemässä aikuisten juttuja. Samaan kastiin menee puhelimeen kiinni kasvaminen lasten kanssa vietetyn ajan kustannuksella. Tuntuu pahalta lasten puolesta, että vanhemmat kokevat omat lapsensa rasitteena. 

Jos minulta kysyttäisiin tyyliin mitä vain ohjetta, mikä liittyy lapsiin (okei, kukaan ei ole kysymässä, mutta kerronpa silti), niin se olisi seuraava: vietä aikaa lastesi kanssa, aidosti ja täysillä. Uskallan väittää, että se vaikuttaa positiivisesti ihan kaikkiin ongelmiin, mitä lapsiperhe kohtaa.


Mikä sitten siinä on, että omien lasten kanssa ei niin mielellään vietetä aikaa? Onko arki raskaampaa, kuin oli ajatellut ennen lasten saamista? Onko kyse laiskuudesta, että ei vaan jakseta kiinnostua niistä lasten jutuista? Vai mikä siinä on, että omasta ajasta vouhkataan niin paljon? Eikö lapsiperheellisellä sen fokuksen tulisi olla pikemminkin siinä lasten kanssa olossa eikä oman ajan jatkuvassa odottamisessa? Ymmärrän, että oma aikakin on (ainakin joillekin) tosi tärkeää, ja se on ihan ookoo, mutta minun mielestä se oman ajan odottaminen ei saisi heijastua lasten kanssa oleskeluun.

Tiedän, että nämä ajatukset varmasti jakavat mielipiteitä. Voi myös olla, että itse kun olen niin perheorientoitunut (haluan painottaa, että termi on minulle neutraali, ei positiivinen eikä negatiivinen), niin en pysty täysin ymmärtämään vanhempia, jotka eivät ole niin perheorientoituneita. On varmasti paljon erilaisia vanhempia, ja toiset ehkä sitten tarvitsevat omaa vapautta/lapsettomia hetkiä niin kovasti. Itse kun en ole sellaiseen ikinä saanut tottua, niin en osaa sellaista odottaakaan. Meillä kukaan ei ole juuri nukkunut hyvin päivin eikä öin, joten älyttömän vaikea tietysti ajatella sellaista "joka päivä neljä/kolme/kaksi tuntia omaa aikaa"-mallia. Enkä tässä nyt tarkoita, ettenkö nauttisi omasta ajasta tai se olisi jotenkin huono asia, mutta itse olen hyvin sopeutuvainen, ja voin hyvin olla monta kuukauttakin ilman omaa aikaa. Sitten, kun joku tahtoo olla lasteni kanssa keskenään, niin sitten voin viettää omaa aikaa, mutta sekin aika aina tulee jos on tullakseen :-) Nyt tämän kirjoituksen fokuksessa ei ole oma aika sinällään tai sen arvottaminen vaan se, miltä lapsista tuntuu, kun vanhemmat kuolaavat vain oman ajan perään.


Olen myös tosi mielelläni paljon lasten kanssa, siis että esimerkiksi vauvan täysi tarvitsevuus ei tunnu lainkaan kahlitsevalta, vaan kivalta, juuri tähän hetkeen oikealta asialta. En voi väittää, että meillä olisi yhtään millään tavalla arvioituna "helpot lapset" (päinvastoin), mutta koska omaa luonnetta on ollut ihan pakko muuttaa, niin arki tuntuu tosi paljon miellyttävämmältä "uuden", rauhallisemman luonteen ja NLP:stä hankittujen uusien taitojen myötä. Minä todella nautin arjesta, enkä odota lasten nukkumaanmenoa mitenkään kieli poskella. (Ja niin, lapset kun harvoin nykyään nukkuvat yhtään yhtä aikaa, heh, että sinälläänkään en odota.) Ainoa asia, mitä toivon lasten nukkumisen suhteen, on se, että kaikki lapset saisivat nukuttua juuri niin paljon, kuin he unta tarvitsevat ja tehdä tämän ilman oireita! Muulla ei oikeasti saisi olla väliä, ei sillä, nukkuuko lapseni vartin kolme kertaa päivässä vai kolme tuntia kolme kertaa päivässä - kunhan nukkuu niin, että jää pirteäksi ja että hänellä itsellään on hyvä olla! Ja onhan tässä vähäunisten lasten kanssa elämisessä hyvätkin puolensa: saan viettää heidän kanssaan entistä enemmän aikaa :-)!

Parisuhde on tietenkin sellainen asia, jolle ehkä tarvittaisiin yhteistä aikaa enemmän ja josta lapsien yhtäaikainen nukkuminen voisi hyötyä. Se vaan sattuu olemaan sellainen suhde, joka joutuu tässä lapsitilanteessa joustamaan, ja se on molemmille ihan fine. Kun kolme lasta olemme halunneet, emme voi olettaa, että kukaan ulkopuolinen niitä juuri haluaisi yhtä aikaa hoitaa. Kesäkuussa meillä oli kahdeksanvuotishääpäivä, joten ehkä jossakin vaiheessa sitä pääsemme juhlistamaan jotenkin :-)


Kiteytetysti, ajattelen, että kaikki ajallaan: nyt on pikkulapsiperheaika, myöhemmin tulevat sitten muut ajat, ja todella luulen, että näitä nykyisiä aikoja tulee ikäväkin. Luulen, että lapset vaistoavat tosi herkästi, jos aikuiset eivät jaksa viettää heidän kanssaan aikaa, tai odottelee vaan lasten nukkumaanmenoa oman ajan toiveissa. Ei minusta ainakaan tuntuisi kivalta kuulla, jos tärkeä ihminen sanoisi minulle, että voi kunpa olisi jo sinun nukkumaanmenoaikasi, jotta pääsisi hengähtämään. Niin saati sitten miltä se tuntuu lapsista!

Vaikka olisi älyttömän vaikea ja hermojariistävä päivä lasten kanssa, löydän itseni nykyään joka päivä toteamasta, että jos jotakin tulisin katumaan kuolinhetkelläni, niin sitä, jos en viettäisi lasteni kanssa pyyteetöntä aikaa. 
Yritetään viestiä lapsillemme, että heidän kanssaan vietetty aika on äärimmäisen tärkeää! Ja toimitaan myös niin arjessa, jooko?

27 kommenttia :

  1. Lasten kanssa on ihana leikkiä ja keksiä kaikkea kivaa. Ihmettelen monia vanhempia mitkä vievät lapsia erilaisiin harrastuksiin eivätkä jää seuraamaan niitä. Toiset kuskaavat lapsia myös yhtenään isovanhemmille ja kummeille jotta saavat omaa rauhaa. Meillä lapset ovat menneet nukkumaan kun on nukuttanut. Hysteerinen nukuttamalla nukuttaminen tiettyyn kellon aikaan on myös kummastuttanut tuttavaperheiden osalta. Lapsesta näkee kyllä millon he ovat väsyneitä. Ulkona vanhempia ei enää juuri myöskään näy pihalla lasten kanssa leikkimässä varsinkin kun lapsi menee kouluun. Olemme mieheni kanssa oikein ihmetelleet missä lapset ja vanhemmat ovat varsinkin talviaikaan kun eivät ole pihalla lumilinnaa tai lumiukkoa tekemässä yhdessä. Olemme olleet aina lasten kanssa ulkona ja yhdessä touhunneet. Eipä pihalla juuri muita vanhempia ole näkynyt. Kyllä kotityöt voi tehdä sujuvasti monenikästen lasten kanssa. Totta tosiaan on olemassa monenlaista vanhemmuutta.

    VastaaPoista
  2. Hyvä pointti! Meilläkin lapset ovat olleet aika vähän hoidossa. Tähän on vaikuttanut paljon se, että muuten erittäin tyytyväinen kuopus oli vauvana hoidossa ollessaan erittäin itkuinen, vaikka hoitajana olisi ollut tuttu isovanhempi vain lyhyen aikaa. Ajattelimme, että hän ei tykkää olla hoidossa, joten miksi aiheuttaisi turhaa stressiä sekä lapselle että hoitajille, joten meni kuukausia, ettei hän ollut missään hoidossa eikä siten myöskään 3-vuotias esikoinen. Imetys ja pullosta kieltäytyminen tähän vaikuttivat toki myös. Nyt 1,5v. kokeilimme uudelleen isovanhemmilla hoidossa oloa ja kaikki sujui hienosti ja varmasti kaikki osapuolet nauttivat. Tämän meidän kokemuksemme perusteella kyllä ihmetyttää sellainen, että lapsi on vauvasta asti säännöllisesti hoidossa, jotta vanhemmat saavat omaa aikaa. Ovatko ne vauvat sitten niin tottuneita hoitoon, että eivät vierasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oikein osaa sanoa tuohon vierastamisasiaan mitään oikeaa, kun me ei olla usein annettu kovin vieraiden hoitaa lapsiamme. Minun mielestä on arvokasta, jos lapsella on myös muita tärkeitä ihmisiä lähellä kuin vain ne omat vanhemmat. Ja varsinkin se, jos ne tärkeät ihmiset nauttivat oikeasti lasten kannsa olosta ja lapset nauttivat näiden tärkeiden aikuisten kanssa olosta. Mutta tässäkin asiassa on varmaan helppo mennä yli ja hoidattaa lapsiaan muilla niin, että lapset alkavat kärsimään siitä, että eivät saa viettää tarpeeksi aikaa omien vanhempiensa kanssa.

      Poista
  3. Ihan todella hyvä kirjoitus ja olen monessa asiassa samaa mieltä kuin sinä. Meillä on hyvin pieni turvaverkko ja osin sen vuoksi, osin omasta halustamme olemme kasvaneet todella perhekeskeiseksi tiimiksi, joka tekee käytännössä kaiken yhdessä. Olemme myös miehen kanssa ajatelleet, että nyt on tällainen aika ja ennen kuin huomaammekaan, on taas aikaa meille kahdelle. Pojat kasvavat eivätkä enää ehkä halua olla yhtä paljon ja kaikkialla vanhempien kanssa.

    Samaan aikaan minä tarvitsen kuitenkin aikaa myös itselleni ja se on tosi tärkeää, sen avulla jaksan olla läsnä perheelleni. Ja se oma aika ei ole mitään kummallista, ihan vaan kotona olemista yksin hetken verran. Sain itse asiassa kirjoituksestasi kipinän kirjoittaa juuri tästä ristiriidasta, miten yhtä aikaa haluaa olla yksin ja samalla ikävöi perhettään. Mutta huomaan itsestäni, jos en ole hetkeen saanut olla omissa ajatuksissani ilman mitään ylimääräistä, silloin minusta tulee helpommin äkäinen ja lyhytpinnainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kommentoit :-) Tuttuja ajatuksia sulla tosiaan! Kiva, jos saan lukea sun blogista lisää sun ajatuksia tähän liittyen :-)!

      Poista
  4. Olen täysin samaa mieltä, itse olen halunnut lapset siksi että saisin leikkiä ja viettää heidän kanssa aikaa, ja lasten kehitykselle on välttämätöntä saada paljon aikaa ja läsnäoloa vanhemmiltaan. Mun lapset on hoidettu kotona 3-vuotiaiksi eivätkä ole usein yöhoidossa. Omaa aikaa tarvitsemme molemmat mutta sitä saamme vuorottelemalla miehen kanssa menoja. Ja mua ahdistaa kovasti tuo, jos jossain perheessä lasten pitää enimmäkseen pysyä poissa vanhempien tieltä.

    Mutta toisaalta mielestäni nuo kommentit, että "voikun nää jo nukkuisi" on aika inhimillisiä ja itsekin ajattelen usein niin, VAIKKA viihdyn erinomaisesti lasteni seurassa. Just se, kun antaa lapsille täysillä kaikkensa ja on vahvasti läsnä, alkaa päivän kuluessa uuvuttaa ja illalla voi olla kuitti. Ja jatkuva vastuu toisesta suht avuttomasta ihmisestä, hänen tunnetiloistaan ja hyvinvoinnistaan, on raskasta, ja siitä kaipaa taukoa, ainakin minä. Tietenkään kukaan ei toivottavasti sano näitä lasten kuullen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siis kyllä sydäntä riipaisee just se, että joissakin perheissä lapset laitetaan aina pois aikuisten tieltä, eikä heitä kohdella tasaveroisina yksilöinä :-(

      No sepä se tässä just onkin, että lähes jokainen varmaan kaipaa sitä rauhaa joskus, mutta se, että näitä rumia kommentteja todella on mun kuullen sanottu lapsille, on ehkä se pointti, mikä mua häiritsee.

      Poista
  5. Ei Kai sitä tarvitse sanoa lasten kuullen tai lapsille että kaipaa omaa aikaa. Ja se, että kaipaa omaa aikaa ei todellakaan poissulje sitä, etteikö lasten seurasta voisi nauttia. On ihan normaalia kaivata omaa aikaa ja nauttia siitä.
    Tottakai lasten kanssa tulee olla aidosti läsnä mutta ei kukaan voi sitä olla ihan koko ajan. Tärkeintä ei ole se kaipaako omaa aikaa vai ei vaan se miten asiasta puhuu. Ja jos lapsi nukkuu kolmen tunnin päikkärit, ehtii siinä tehdä ruoat ja siivota, ja silloin jää enemmän aikaa olla läsnä sille lapselle silloin kun hän on hereillä.
    Toiset lapset ovat myös rauhallisempia kuin toiset, toiset äänekkäämpiä, vaativampia jne jne ja vaikka Nämä ovat tietenkin aivan tavallisia piirteitä eivätkä huononna lasta niin on ymmärrettävää että etenkin paljon huomiota vaativan äännekkään ja kovin eloisan lapsen vanhempi kaipaa välillä rauhaa ja hiljaisuutta. Meissä aikuisissa on myös eroa sen suhteen miten kestämme esim. Ääniä tai ristiriita tilanteita. Ja vielä kaiken tämän lisäksi kaikki me kannamme omia asioitamme mukanamme jotka eivät liity lapsiin; ne voivat olla hyvin kuormittavia ja niitä ei välttämättä ulospäin näe. Olisin siis hyvin varovainen kyseenalaistaessani vanhemman tarvetta omaan aikaan koska äidit, ja miksei isätkin, kantavat erittäin herkästi syyllisyyttä omasta vanhemmuudestaan. Oman ajan kaipuu ja tarve ei todellakaan ole mikään ihme ja puhe siitä voi olla vain keino "päästää höyryjä" ja saada vertaistukea väsymykselle. Ehkä Nämä vanhemmat haluavat vain kuulla että "ymmärrän", et ole yksin, eikä kysymystä Oletko laiska kun et jaksa kiinnostua lapsesi leikeistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai on erilaisia tilanteita ja erilaisia ihmisiä, ja tämä pohdinta tuli vain omasta kokemuspiiristäni (joka on tosin melko laaja...) ja on minun kirjoitustyylilläni kirjoitettu. Minun ei ollut tarkoitus syyllistää, mutta toki nykyään kuka tahansa voi syyllistyä mistä tahansa tekstistä, joten ihan vain tämän asian takia en lähde muuttamaan kirjoitustyyliäni. Jos näin tekisin, en uskaltaisi oikeastaan kirjoittaa koskaan mistään, tai kirjoitukseni olisivat ympäripyöreää haihattelua hempeistä ja lempeistä asioista...

      Tekstini pointtina on havahduttaa miettimään, millä tavalla lasten kuullen puhutaan siitä oman ajan tarpeesta, jotta lapsi ei kokisi olevansa esimerkiksi hyljeksitty tai ei-haluttua seuraa! Ja toki, plussaa on, jos jotkut saisivat edes pienen havahtumisen siihen, miten arvokasta se lasten kanssa vietetty aika OIKEASTI on, ja miten nopeasti vuodet menevät.

      Se, jos tekstini aiheuttaa ajateltavaa/keskusteltavaa, kertoo vain siitä, että kirjoitan tärkeästä aiheesta :-) Ja ne, jotka syyllistyvät, voivat miettiä itsekseen, miksi syyllistyvät ja että onko se aiheellista. :-)

      Poista
    2. Okei, tekstistäsi ei löytynyt tuota pointtia että kyse oli siitä miten lasten kuullen puhutaan. Ymmärsin niin että ihmettelit miksi kaikki eivät halua olla lastensa kanssa 24/7 ja toivovat saavansa myös tilaa omille ajatuksille.
      Olen samaa mieltä että keskustelu on aina hyvästä. Enkä ajattelisikaan että omaa kirjoitustyyliään tulisi muuttaa tai puhua vain hömppälömppä hommista, mutta ehkä asian ilmaisu olisi voinut olla selvempää.
      Kritiikistäkään ei kannata harmistua :) siinä on mahdollisuus itsekin löytää uusia näkökulmia ja sitähän toivoit, että ymmärtäisit ja sinulle selitettäisiin asiaa.

      Aihe on tärkeä!

      Poista
    3. Joo, toki tekstistä saa poimittua monta eri näkökulmaa, mutta esimerkiksi lapsille puhumiseen liittyy tämä lause tekstissäni loppupäätelmissäni: "Ei minusta ainakaan tuntuisi kivalta kuulla, jos tärkeä ihminen sanoisi minulle, että voi kunpa olisi jo sinun nukkumaanmenoaikasi, jotta pääsisi hengähtämään. Niin saati sitten miltä se tuntuu lapsista!"

      On totta, että olisin voinut hioa tekstiä vielä paremmin ja olla kriittisempi sen suhteen, mutta jos näin tekisin, alkaisin yleensä flow:na kirjoitettua tekstiä hiomaan ei-niin-minun-tyyliseksi, joten yleensä annan olla flown flowna :-) Ja onneksi aika moni sai kuitenkin pointeistani kiinni myös näin kirjoitettuna :-)

      En tietenkään harmistu kritiikistä, jos se on asiallisesti annettu. Sehän on vaan hyvä juttu :-) Kiva, että minulle kerrotaan asioiden eri näkökulmia, niitä, joita itse en heti näe.

      Poista
  6. Ymmärrän pointtisi hyvin. Mutta myös ymmärrän, jos vanhemmat haluavat nukkuakin, jotta voivat olla energisempiä ja läsnäolevia vanhempia. Väsynyt on kuin zombi. Semmoisesta ei ole mitään hyötyä lapsille. Meillä ei ole lapset päivähoidossa ollut, koska haluan heidät itse hoitaa. Tähän ei vaan kaikilla ole mahdollisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, puhuin tekstissäni tietysti ihan siitä normaalitilasta. Yleensä en luokittele sitä vanhemman nukkumista niinkään "omaksi ajaksi", jota kuola valuen odotellaan. :-) Ja YLEENSÄ, jos lapset nukkuvat hyvin, aikuisetkin nukkuvat hyvin. Tekstissäni sanoin: "Ainoa asia, mitä toivon lasten nukkumisen suhteen, on se, että kaikki lapset saisivat nukuttua juuri niin paljon, kuin he unta tarvitsevat ja tehdä tämän ilman oireita! " Jos lapset nukkuvat sen verran, kun oikeasti tarvitsevat (ja näin refluksi-allergialasten vanhempana tärkeä tuo lisäys: ilman oireita), luultavasti aikuinen ei sillä samalla unimäärällä ole kuin zombi ;-)

      Poista
  7. En aina aina ole kanssasi samaa mieltä asioista, mutta tästä asiasta ajattelen niin samoin. Miksi tehdä lapsia, jos heidän kanssaan ei jaksaisi yhtään olla? Tottakai ymmärrän, että perheillä on erilaisia tilanteita, ja joskus hengähdyshetket ovat kultaakin kalliimpia, mutta aina ei ole kyse siitä. Omassa ystäväpiirissäni tämä jakaa näkemyksiä, ja täytyy kyllä sanoa, että ystävyys on heikentynyt niiden kanssa, joiden lapset ovat hyvin usein hoidossa ja jotka haluaisivat lähinnä nähdä aina ilman lapsia. Kyseessä koulutetut, nelikymppiset ihmiset joita siis itsekin edustan.

    Kun sain ensimmäisen lapseni yli 30-vuotiaana, olin ehtinyt elää jo pitkään itsenäistä ja itsekästä elämää. Olin erittäin valmis siihen, että jonkun muun tarpeet menevät aina omieni edelle. Vaikka molemmat lapseni ovat olleet erittäin huonounisia kaksi ensimmäistä elinvuottaan, olen silti (lähes) aina ajatellut, että nämä lasten ensimmäiset elinvuodet menevät hetkessä. Näitä ei saa koskaan takaisin. Nyt kuopus on 3-vuotias, eikä lisää lapsia tule. Haikailen nyt jo näitä kallisarvoisia vaiheita, jotka olen saanut viettää lasten kanssa läsnä, kotona, ja todella nähnyt läheltä lasteni kasvavan.

    Olen siitä onnekas, että minun äitini haluaa viettää todella paljon aikaa lasteni kanssa, ja ottaa oikeastaan aina lapset hoitoon kun pyydän. On kuitenkin minun etuoikeuteni myös viettää aikaa lasteni kanssa, joten yleensä pyydä(mme)n vain kun on jotain todellista menoa. Useimmiten mukavinta on viettää aikaa kaikki yhdessä, mummi mukana. On tosin ihanaa, että jos haluamme, voimme miehen kanssa käydä syömässä kahden silloin tällöin ja viettää kahden aikaa, mutta pääosin lapset ovat hoidossa vain kun sitä todella tarvitaan. Omassa ystäväpiirissä on kuitenkin useampi, joiden lapset yökyläilevät lähes joka viikonloppu, päiväkoti- ja kouluviikon jälkeen. Se ihmetyttää minua. Kun illat ovat lyhyitä, niin miten malttaa luopua siitä vähäisestä yhteisestä ajasta niin usein?

    Vielä korostan, että ymmärrän kyllä että joskus elämäntilanne voi syystä tai toisesta olla raskas ja siksi vapaa on tarpeen, mutta kuten sanottu, kyse ei aina ole siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen muuten samaa mieltä kanssasi, kuten kommentoinkin tuossa ylempänä, mun lapset on hoidettu pitkään kotona ja eivät ole usein hoidossa, mutta mä olen se joka haluaa nähdä kavereita mieluiten ilman lapsia, varsinkin niitä, joilla on kuopukseni ikäiset lapset (~3v). Jos paikalla on vaikka 5 about 3-vuotiasta, niin koko tapaaminen on aikamoista kaaosta, sotkun siivoamista, lohduttamista ja kinasteluun puuttumista. Ei siinä pysty juttelemaan rauhassa oikein yhtään. Toinen juttu tässä on, että mun esikoinen oli pienenä todella arka ja lähinnä kärsi siitä jos hänet vietiin kylään toisen lapsiperheen luo.
      Tietty joillain ei ole mahdollisuutta tehdä mitään ilman lapsia, mutta kahden vanhemman perheessä, jossa lapset jo yli vauvaiän, näin harvoin on. Halusin siis vain tuoda esiin että ei kaikki jotka haluaa nähdä kavereita ilman lapsia ole lapsivihamielisiä.

      Poista
    2. Huomasitko sanan aina? Kyllä minäkin välillä haluan nähdä kavereitani ilman lapsia. Säännöllisestikin. Mutta myös lasten kanssa.

      Olen näitä kovasti pohtinut, koska olen etääntynyt kahdesta oikein hyvästä ystävästäni niin erilaisten ajattelutapojen takia. Olemme 40kymppisiä ja pitkään pyörimme baareissa usein. 30-vuotiaaksi asti siis suunnilleen. Itselläni on mitta täynnä sitä villinä noin 13 vuotta jatkunutta bile-elämää (toki joskus on kiva käydä jossain), mutta nämä ystäväni ovat baarissa useampana viikonloppuna kuukaudessa. Muutenkin aina pitäisi nähdä ilman lapsia. Minä lähden mielellään vaikka syömään ilman lapsia, mutta baarit eivät minua kutsu ja olisi kiva nähdä kummilapsiakin välillä... no, ehkä ystävyys taas joskus lähenee, mutta nyt vaan nämä ajatukset ovat aika kaukana toisistaan.

      Poista
    3. Moi Pinkki! Ja kiitos kommentista! Mä olen kokenut saman kuin sä ystävyyssuhteiden osalta. Toisaalta harmillista, mutta toisaalta niin ymmärrettävää, että tiet eroavat.

      Mulla on oikeastaan aina ollutkin ajatus, että haluan viettää lapsien kanssa mahdollisimman paljon aikaa, mutta varsinaisen heräämisen koin, kun mun isä kuoli pari päivää meidän keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Silloin arvot mullistuivat! Ja tietty niitä heräämisiä on tullut tässä elämän varrella monta muutakin eteen, kun kuulee vanhempien ihmisten kertovan, että jos jotakin he katuvat, niin sitä, että eivät viettäneet tarpeeksi aikaa lastensa kanssa tai eivät olleet läsnä. Ja tuon mä niin uskon! (Ja haluan välttää.)

      Meilläkin on yksi Mummo, mun ihana äiti, joka on tosi aktiivisesti mukana elämässämme. Näemme joka viikko, tai ainakin lähes. Lapset nauttivat hänen seurastaan, ja toki se on meillekin palkitsevaa. On siis ihana silloin tällöin antaa poikia hoitoon hänelle vuorotellen. Silloin saa sitten annettua enemmän aikaa niille muille lapsille, jotka jäävät kotiin :-)

      Ja tuo sun viimeinen lause ensimmäisessä kommentissasi on just se, mitä mäkin hain: "Vielä korostan, että ymmärrän kyllä, että joskus elämäntilanne voi syystä tai toisesta olla raskas ja siksi vapaa on tarpeen, mutta kuten sanottu, kyse ei aina ole siitä." Niinpä: kyse ei aina ole siitä, ja se on se, mistä mä kirjoitin!

      Poista
    4. Ok, ymmärrän mitä tarkoitit. Aloin vain miettiä, että toivottavasti minusta ei ajatella noin, mutta tuskinpa, koska kuitenkin näemme myös lasten kanssa. Ikävää, että joillain ystävilläsi on tuollainen asenne, mutta tosiaan, kun elämäntilanteet muuttuvat niin uudelleen lähentyminen on toivottavasti mahdollista.

      Poista
    5. Pakko vielä kommentoida bloggaajalle, että tuo sun toinen kappale oli kovasti tuttu tarina. Mun vanhemmat ovat olleet molemmat mulle todella paljon läsnä aina, ja halusin antaa samaa omille lapsilleni. Kuitenkin todella rakkaan ja läheisen isäni kuolema esikoiseni ollessa vauva viimeistään sai ymmärtämään tämän merkityksen. Ei minulla ollut muuta, oli vain pakko kirjoittaa kun meillä oli niin sama kokemus.

      Poista
    6. Kiva, että kerroit, Pinkki! Paljon lämpöisiä ajatuksia minulta sinulle <3

      Poista
  8. Hienoa kun sinulla on ollut oma äiti lähes viikottain apuna lapsien osalta ja pääsevät hoitoon tarvittaessa. Olette onnellisessa asemassa. Ei siitä kannata potea syyllisyyttä. Tuntuu että harvoilla tuntemistani on näin upeasti hoitopaikka saatavissa. Nauttikaa lapsista ja pienistä hieman helpommista päivistä kun koko pesue ei on paikalla. Kaksi vanhempaa kun on perheessä arki ei ole ollenkaan raskasta ja toinen voi lähteä yksin kauppaa tai sitten vaikka ystävien kanssa kahville joskus ilman lapsia. Potematta yhtään mitään huonoa omaatuntoa. Kyllä kaikki tarvitsevat hetken omaa aikaa olen sitä mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olemme tosi onnekkaita, että meillä on edes se yksi timanttinen Mummo! Enkä ymmärrä, miksi potisimme siitä syyllisyyttä. Meitä kyllä harmittaa, että rakas Pappa on kuollut ja toisia isovanhempia ei kiinnosta yhtään olla lastenlastensa elämässä mukana, vaikka hyvin voisivat!

      Me olemme kokenee asian niin, että arki voi todellakin olla raskasta, vaikka on kaksi vanhempaa perheessä. Tämän olemme kokeneet tosi vaikeiden ensimmäisten vuosien aikanan kahden ensimmäisen lapsen kohdalla. Tämä kolmas lapsi osoitti sen, että normaalin, terveen lapsen kanssa arki ei ole raskasta kahden aikuisen perheessä, näin niin kuin yleisesti ottaen ja meidän näkökannalta katsottuna :-)

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus, olen usein miettinyt samaa. Lasten kanssa touhuaminen on parhautta❤️ Toki joskus voi väsyttää, mutta kun joillekin tuollainen kommentointi on jokapäiväistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta, Jenni! Ja kiva, että sinä ymmärsit tekstini pointin :-) "Toki joskus voi väsyttää, mutta kun joillekin tuollainen kommentointi on jokapäiväistä." Just näin!

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs