Pages

Kyseenalainen valvomisennätys

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Valvoin viime yönä kuuteen asti aamulla. Sitten nukuin tunnin. Ei, en ollut kreisibailaamassa strobovalojen alla. Eikä lapset herättäneet kuin sen normaalin määrän: Pikkusankari muutaman kerran ja Minimullistaja parin tunnin välein. Minä valvoin, koska minä en päässyt tänään Isoon Kaupunkiin viettämään kivaa päivää. Siiiiiis mitä?

Minä itkin katkeria kyyneleitä aamukuuteen asti. Jeah. Nyyhkytin ja vollotin hyperventiloimiseen asti. Itsekin pakollisten jäähdyttely(vessa)taukojen aikana  jääkylmää vettä kasvoilleni iskien mietin, että mitä nyt tapahtuu. Sitten tajusin: Nyt on tapahtunut se, että arki on niin sairaan rankkaa ollut nämä viimeiset kuukaudet, että nipin napin menetetty mahdollisuus ihanasta koko päivästä (vain vauvan kanssa) tuntui e-rit-täin pahalta. Olin jo valmistellut mielessä kaikki suunnitelmat ihanista maisemista (ehkä jopa kameran kanssa), ehkä jostain upeasta brunssipaikasta, ystävätapaamisista (jos siltä olisi tuntunut), kävelystä rauhassa kaupunkia katsellen ja sitten bonuksena messukäynnistä mielenkiintoisilla messuilla, jossa olisin voinut käydä muiskauttamassa pusun mieheni poskelle. Ja tämä kaikki ilman, että jokatoinen sana olisi "ei" ja jokatoinen sana "älä".

Se, että lastenhoito Pikkusankarille ei järjestynyt päivän viimeisiksi tunneiksi, romahdutti minut täysin. Eipä ole koskaan tämmöinen, meidän arjessa useinkin kohdattava pettymys, tuntunut näin pahalta. Kaksi vaikeaa kuukautta yhden haastavahkon ja yhden todella haastavan lapsen kanssa kotona on tehnyt rumat tehtävänsä minun mielen sopukoille ja kropalleni myös. Tähän lisänä imetysdieetti (no okei, ei kauhean rankka, mutta silti vähän vaikuttava) ja kaikki se muu moska, mikä eilen illalla tuli päin kasvojani sekä se fakta, mikä minulla ainakin pitää paikkaansa, että surulliset ajatukset lisäävät surullisia ajatuksia. Siksi oma isä oli myös mielessä kovasti yön säkkipimeinä tunteina. Ja silloin ei lisäkyyneliltä vältytä.

Yöllä valvominen on oravanpyörämäistä. Kello liikkuu, uni ei tule. Sitten kello liikkuu ja uni ei tule, koska kello liikkuu liian nopeasti. Kohta en kerkiä nukkumaan. Kohta pitää imettää. Sydän hakkaa kymmenpotenssissaan. Miten selviän huomisesta päivästä?

Olen kai saanut ihanan paljon "omaa aikaa" tämän kahden kuukauden aikana. Muutaman kerran viikossa pääsen ehkä urheilemaan, jos sattuu mies olemaan silloin kotona, kun minä jaksaisin urheilla, imetysväli on siihen juuri silloin sopiva ja kun ei ole muuta yhteistä sovittua menoa. Muuten olen saanut muutaman vain Minimullistajan kanssa vietetyn parituntisen kotona ja muutaman kerran päässyt lähtemään vain Minimullistajan kanssa pois kotoa pidemmäksi aikaa. Arvokkaita tunteja. Luulisi, että tämä riittäisi. Mutta järkyttävän oireisen Pikkusankarin ja koko ajan kannettavan, välillä melko itkuisenkin Minimullistajan kanssa arki syönee niin kovasti jaksamistani, että viime yö näytti suuren pettymyksen kautta, että kaipaus jälleen ihan omalle päivälle on suuri. Ja juuri semmoiselle päivälle, kuin tämä olisi ollut. Harmi, että meillä ei auttavia käsiä paljon ole, ja että ne kädet, jotka ovat, kokevat Pikkusankarin kanssa olon (oman arvaukseni mukaan) melko rasittavana (ja siis ei ihme!). Emme ole niitä vanhempia, jotka joutuvat sanomaan, että piru kun ovat koko ajan pyytämässä lapsia hoitoon ja yökylään. Ja mikäs siinä olisi onnellisena kotona lasten kanssa 24/7/365, jos toisen lapsen kanssa joutuisi taistelemaan vain normaaleista uhmajutuista ja toinen lapsi nukkuisi vaikka joskus rattaissa.

Viime öisen valvomisennätyksen palkintona minulla on kymmenen sentin paksuiset yläluomet, mustien aukkojen näköiset silmänaluset, pyörryttävä olo ja maitoa nolla millilitraa (jotenkin kiva takauma kolmen vuoden takaiseen oloon...). Onnea minulle tähän päivään!

16 kommenttia :

  1. Tuhat ajatusta minulta sinulle <3

    VastaaPoista
  2. Epätoivo on kyllä paha, itse koin pahimmat epätoivon hetket ja niistä tulleet fyysiset oireet elo-syyskuussa, mutta jostain syystä nyt on ollut parempi olo vaikka mieheni on tehnyt 3vkoa töitä putkeen aamusta-iltaan yhdellä vapaapäivällä.. Ja minä olen yksin kolmen lapsen kanssa kotona, joista tällä nuorimmaisella on pahat allergiat ja refluksI.. Myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko, niin kliseistä, kun se onkin.. Ymmärrän sinua täysin, voimia paljon arkeenne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sympaattisista, ymmärtävistä ja tsemppaavista sanoistasi annimari! Sielläkin siis on painittu samanmoisten tunteiden vallassa. Kiva kuulla, että tällä hetkellä sinulla on enemmän aurinkoa kuin myrskyä!
      Kiitos <3

      Poista
  3. Tsemppiä, ymmärrän sinua hyvin! Kirjoitin joku aika sitten blogiisi että pystyimme luopumaan keväällä syntyneen kakkosemme losec-lääkinnästä. Valitettavasti oireet palasivat ja nyt taas lääkitään.. Uhmis-vauva-kombo imee mehut ja saa päivittäin epätoivon partaalle, etenkin kun tähän liittyy vielä lisäoireilua. Meilläkään ei auttavia käsiä paljon ole näkynyt, mutta onneksi mieheni päästää minut urheilemaan tms 3-4 kertaa viikossa. Halaus!

    VastaaPoista
  4. Ai niin ja sen päätin erään yön pimeinä tunteina, että yhtään lasta meille ei enää tule. Tiedän että tästä selviämme, mutta kolmas voisi jo kaataa korttitalon. -äskeinen anonyymi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kurjuus, kun jouduitte aloittamaan Losecin tekin uudelleen :-( Mutta onhan se parempi kuin oireet.

      Oma aika (minullakin pääasiassa salilla käynti) on tositosi tärkeää. Vaikeina aikoina se oikein korostuu, kun on pakko päästä pistämään höyryt pihalle! Ja sitten kismittää aika valtavasti, jos juuri vaikeihin aikoihin sattuu tämmöiset työputket kun munkin miehellä nyt on menossa, ettei sinne vain yksinkertaisesti pääse moneen päivään...

      Meillä emmitään vielä, että onko kaksi vai kolme se lapsiluku, jota havitellaan... Mutta katsotaanpa tässä seuraavat vuodet, että mihin päin se mieli kallistuu...

      Halaus sinulle takaisin!

      Poista
  5. Oikein paljon voimia sinne! <3

    VastaaPoista
  6. Koitahan jaksaa ja toivottavasti myös onnistut saamaan lisää omaa aikaa. Se auttaa kyllä kummasti jaksamaan. Ainakin hetken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tänään on jo vähän valoisampi päivä päässä, johtuen varmaan vähän enemmän nukutusta yöstä. Uni on yllättävän tärkeää myös, sen oman ajan lisäksi, huomasin ;-)

      Poista
  7. Voimia sinulle. Voin omasta kokemuksesta sanoa että muutaman pienen lapsen kanssa oma aika on aina kaikilla kortilla eikä auttavia käsiä yleensä ole saatavilla kun niitä tarvitaan refluksiperheeseen. Sinun tarinasi tuntuu hyvin raskaalta. Oletko mietinyt oman jaksamisen kannalta, että toinen isompi lapsi menisi osa-aikaiseen päivähoitooon. Tarvitset lepoa. Onko omassa kunnassasi allergiapäiväkotia se voisi olla ratkaisu tähän. Toisi helpotusta arkeesi edes hetkeksi ja isompi lapsi saisi seuraa ja puuhaa kun olet vauvan kanssa. Nim. Satunnainen lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Satunnainen lukija! Ihana, kun välität! Ollaan mietitty tuota päivähoitoasiaa, mutta nyt syksylle ei haettu paikkaa (monen syyn summa), mutta kevään osalta kyllä mietitään asiaa taas.
      Se on totta, että refluksiperheissä apua tarvittaisiin enemmän, mutta sitä ei ole aina saatavilla. Onneksi tämän kirjoituksen pohja oli "vain" hetken romahdus, ja täältä on suunta ylöspäin kiitos miehen muutaman vapaapäivän ja pian häämöttävän viikon vapaan! Mutta se on fakta, että jos lapsilla oireet jatkuvat pahana, niin silloin myös minun arkeni jatkuu tosi kuormittavana, oli miehellä vapaita tai ei.

      Poista
  8. Voi Kultapieni sinua! Ymmärrän niin täysin mitä taas kirjoitat. Meidän tukiverkko on 300 km:n päässä. Joskus se jaksaminen vaan niin vähästä kiinni. Niinkin pieni kuin miehen muistamattomuus kauppareissulla saattoi saada minut kyyneliin. Kunpa voisin edes jotenkin auttaa sinua. ♥

    Meillä on nyt oireet muuten kurissa, mutta altistukset pitää tehdä. Tosin toivon, että lääkärimme on tyytyväinen pelkkään vehnään ja maitoon, Neiti tuli niistä niin kipeäksi, että en suostu kokeilemaan muita. Neiti valvoo, minä valvon, monista syistä.

    Ihan hirvittävän isot halaukset Sinulle!

    Ihan hirvittävän isot halaukset teille!

    VastaaPoista
  9. Mieheni on nauranut minua koko päivän, kun olen kirjoittanut väärin ja en ole muistanu mitään. Yllä olevassa kommentissa tein niin taas... Kauniita unosia kaikille meille valvoville perheille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Minerva miten kauniisti kirjoitat <3 Kiitos valtavasti!

      Teillä on tosi kaukana tukiverkosto :-( Tosi tylsä juttu. Voisin sanoa samoin: Voi kun voisin jotenkin auttaa teitä! Se olisi niin ideaali tilanne, että lähellä olisi perheitä (ei välttämättä siis sukulaisia ja kummeja vain), joiden kanssa helppiä toista perhettä aina avun tarpeen mukaan, vastavuoroisesti.

      Kurjaa, että joudutte altistamaan :-( Toivotaan, että ette joudu kauaa parantelemaan altistuksen jälkeen tilannetta!!

      Halauksia teille myös tuhannesti <3 !!

      p.s. Mua ei ainakaan haittaa kirjoitusvirheet :-) Muistamattomuuskin pitää vaan hyväksyä näinä aikoina. Tähän voisin todeta: Mulla oli keikka, jota odotin toukokuusta lähtien - ja pari päivää sitten huomasin, että se meni jo! Siis oli liput jo hankittu! Huh että harmitti!!

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs