Maidotonta

Maidottomuus on täällä - onneksi vain minun ruokavaliossani, ei minun tuotantolaitoksissani. The Gurun luvalla aloin kiristämään imetysdieettiä ensin maidon poisjättämisellä ennen kuin tiputan ne satunnaiset piilomunatkin pois menustani. Vaikka kokenut imetysdieettaaja olenkin, ei maidoton dieetti ollut piece of cake-homma. Hivuttauduin pikkuhiljaa maidottomaan, ja korvasin joka päivä jonkun maitoateriani jollakin muulla. Vieläkin ruokailu hakee uomiaan, sillä olihan rahka, jukurtti, kaikki juustot, kahvimaito, palautumisjuomat, kermaviilikastikkeet ja voin käyttö ihan jokapäiväinen osa syömistä minulle. Hyvin monissa valmisjutuissakin on maidon osia. Minulta usein kysytään, että mitä sä sitten oikein syöt, kun rajoituksia on niin paljon?

No, minä syön esimerkiksi näin:

Aamupala: omenia lakritsinjuurijauheella

Lounas: seitiä lisukkeineen, keon alla kinoaa, päällä sitruunamehua

Jälkkäri: päärynäpiirakkaa

Välipala: näkyvien osien alla juuripersiljaa ja lanttua

Päivällinen: keon alla pavun ituja

Iltapala. Nuo kolme karkkia säästin miehelle, jotta hän saisi maistaa jokaista makua. Muuten rasia tyhjeni suuhuni.

Tai sitten syön esimerkiksi näin:

Aamupala: persimon-mukimuffini

Lounas: kalkkunaa lisukkeineen

Jälkkäri: mustikka-persikkapiirakkaa

Matkaeväs

Päivällinen

Jälkkäri: kaksi ruokalusikallista tätä ihanuutta

Iltapala: rasiallinen oikeanpuoleisia, puoli rasiallista vasemmanpuoleisia

Päivän aikana juon pari kuppia kahvia isolla mantelimaidolla.

Jos urheilen, nautin malton seuraksi palkkarina tätä.

Esimerkkipäivät olivat nyt maidottomalta ajalta melko normaaleja, jos sellaista kuin normaalius on voinut tässä pienessä ajassa syntyä. Santsiannoksia ja piirakkavuuan nuolemisia en blogissa tunnusta, mutta ne lienevätkin toissijaisia asioita tämän postasteeman kannalta.

Työhyvinvointia kotivanhemmille!

Reilu kolme vuotta sitten sain valmiiksi graduni, jonka tein työhyvinvointiin liittyen. Sen jälkeen en ole pahemmin ajatusta liikuttanut työstä palautumisen strategioiden, koherenssiteorioiden tai roolikonflikteiden suuntaan. Eräänä iltana sanailimme melko kiivaastikin miehen kanssa jostakin täysin turhanpuoleisesta asiasta. Esille tuli maininta siitä, että kotivanhemman työ on lastenhoitoa - ja se vain täytyy kestää - kestää, vaikka koko päivänä ei olisi tilaisuutta istahtaa ja hengähtää, vaikka koko päivä olisi ihan täynnä huutoa, kränää ja itkua, vaikka yöllä olisi nukuttu kolme tuntia. Silloin aloin miettimään graduni aihetta; sitä, mitä itse nyt vastailisin niihin kysymyksiin, joita neljä vuotta sitten kyselin haastavalla alalla työskenteleviltä ihmisiltä. Ylipäätään työhyvinvointi on monella alalla liian vähän huomioitu asia. Kotivanhemmat tuskin loistavat siellä parhaiten työssään voivien kärjessä.

Kun pohdin omaa työhyvinvointiani, joudun monessa asiassa ajatuksellisten ristiriitaisuuksien keskelle. Lähtökohtaisesti ajattelen, että koska koti on kotivanhemman työpaikka, lastenhoito ja kotityöt kuuluvat hänelle. Mutta missä menee jaksamisen raja? Missä menee se työhyvinvoinnin ja -pahoinvoinnin raja, jolloin lapset eivät vielä kärsi liikaa kotivanhemman työhyvinvoinnin puutoksista? Onko kotivanhemmalla oikeutta ajatella vain itseään, toisin sanoen vaatia/pyytää itselleen jotakin sellaista, jota ilmankin hän pystyisi olemaan hyvä vanhempi? Pitäisikö kotivanhemmalla olla samanlaiset työhyvinvointiin liittyvät oikeudet kuin työelämässä olevillakin?

Vielä kesällä en tiennyt, että millainen uusi työkaveri sieltä mahasta minulle ilmestyykään.

Harvoin ajattelen kotia työpaikaksi ja lapsia työkavereiksi. Nyt ajattelin. Jos minun pitäisi kuvailla työpaikkaani ja työkavereitani tällä hetkellä yhdellä sanalla, se olisi rankka. Ja se on juurikin se pointti: työhyvinvointitoimenpiteitä on mielestäni tehtävä työssä koetun rankkuuden mukaan (ja tietenkin tietyssä määrin myös ennaltaehkäisevästi). Aina on kiva jossitella, jossitellaan siis nyt: Jos lapsemme olisivat rauhallisempia, tottelevaisempia, vähemmän itkuisia, uhmattomampia, parempiunisia jne., olisi meillä varmasti koti kuin laboratorio, lapsilla aina silitetyt vaatteet päällä ja minulla joka päivä uusi hieno kampaus. Nyt kuitenkin myönnytyksiä on tehtävä: koti näyttää usein... hmmmm... asutulta, joka päivälle ei ole uutta hienoa askarteluideaa ja äiti ei vaan jaksa meikata piiloon lattiaa tavoittelevia silmäpussejaan. Olen sulkenut korvani yhteiskunnan mitä täydellinen kotivanhempi tekee- puheelta ja löytänyt oman linjan. Sellaisen linjan, jossa koko perhe voi, näillä resursseillamme, mahdollisimman hyvin. Tiedän, että pystyisin niin paljon enempäänkin, mutta sitten minulla ei olisi enää töissäni hyvä olla, kallistuttaisiin työpahoinvoinnin puolelle.

Mietin tämän hetkistä työhyvinvointiani ja siihen liittyviä seikkoja:

En saa nukuttua tarpeeksi, jotta jaksaisin töissä ideaalisti. Yöunet ovat jotain kolmen ja kuuden tunnin välistä, pätkissä.

En saa syötyä kehoni haluamalla tavalla. Tämä vie voimia työstä.

Työaikani ei ole tarkkaan rajattu, mikä saattaa joskus olla työhyvinvoinnin kannalta huono juttu. Työaikaa on  tällä hetkellä miehen työvuoron ja harrastusaikojen lisäksi pakostakin muulloinkin. Minua tarvitaan ihan välttämättä parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Minulla kun tuo yhteistyö pumpun kanssa ei oikein toimi nyt.

En saa paljoakaan kiitosta työstäni, jolloin työnteko ei ole niin mukavaa. Tällä hetkellä molemmat lapset oireilevat. Ei siis paljon tule kiitosta siitä, vaikka kuinka yrittää pitää järkevistä kasvatusperiaatteista kiinni tai kärsisi imetysdieetillä. Päivät ovat kränää ja itkua.

Työhöni kuuluu enemmän kuin tähän työhön normaalisti kuuluu, mutta vähemmän kuin esimerkiksi yhteiskunnan tarjoamiin rahallisiin lisiin vaaditaan. Monta lääkettä pitää muistaa antaa, lääkkeiden välit toisiinsa ja ruokailuihin on otettava huomioon, lasten sopivien ruokien lista on pidettävä mielessä ja kaikki ruoka on tehtävä itse, lääkärireissuilla pitää käydä, pyykkiä on pestävä useammin, jatkuva tarkkailu oireilun osalta on pidettävä käynnissä jne.

Työympäristö on todella melukas ja melko stressaavakin. Tämä ei tiettävästi ole työhyvinvoinnin kannalta hyväksi.

Työkaverini ovat ihania, mutta melko haastavia. Oireettomampina aikoina saan maistiaisia helpon työkaverin kanssa tehtävästä työstä.

Koen, että en saa tarpeeksi arjen henkistä (vertais)tukea. Kyseinen tuki on ehdottoman tärkeä työhyvinvoinnin kannalta. Työnohjaus voisi olla ihan jees.

Työhyvinvointi edellyttää sopivia taukoja ja lepohetkiä työnteon lomassa. Viikossa on enemmän sellaisia päiviä, jolloin niitä ei ole kuin niitä, jolloin niitä on. 

Jotkut työt ovat enemmän yksintöitä kuin toiset. Itse olen sitä mieltä, että lastenhoito ei ole yksintyötä. Ennen vanhaan lapset leikkivät naapurustossa sikin sokin ja koko kylä kantoi vastuuta koko kylän lapsista. Nykyään useammilla perheillä on hyvät tukiverkostot, jolloin lapsella on monta tärkeää ihmistä kasvattamassa ja hoitamassa häntä. Meillä tilanne on aivan toisenlainen. Meillä lapsille tärkeitä henkilöitä ei ole edes yhden käden sormien verran, jolloin kasvatus ja hoitaminen ovat melko yksinäistä touhua. Tämä on kuitenkin asia, johon on sopeuduttava ja  josta huolimatta halusimme lisää lapsia. Tämä seikka on kuitenkin hyvä ottaa huomioon työhyvinvointia pohtiessa - onhan jaetumpi vastuu työelämässä helpompi kuin suurempi vastuu. Tämän takia siis koen, että työhyvinvointini olisi paremmalla tasolla, jos työn vastuuverkostoa olisi laajemmin.

Muut kuin työjutut, jotka heittävät häiriötä työn puolelle, syövät työhyvinvointia. Varsinkin syksy oli tämän osalta minulle sanoinkuvaamattoman rankka. Työnteko tavallaan auttoi suruprosessissa, mutta tavallaan myös kasasi rankkuustekijöitä yhteen kurjalla tavalla. Nytkin, jos monta, muun kuin työelämän, pikkumurhetta kerääntyy klöntiksi, ja itse työ on haastavaa, on työhyvinvoinnin kanssa ongelmia.

Joskus omassa rauhassa tehty lenkki on työhyvinvoinnin kannalta tosi tärkeää

Olen sitä mieltä, että mitä rankempi työ, sitä tärkeämpi on työhyvinvoinnista huolehtiminen. Jokainen kokee rankkuuden omalla tavallaan, ja tämä pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon työhyvinvoinnin parantamisen keinoja suunniteltaessa, varsinkin, kun oheiskärsijänä ovat myös lapset. Jos minä lähtisin joihinkin poliittisiin vaaleihin mukaan, niin ottaisin sloganikseni: Työhyvinvointia kotivanhemmille!

Surullinen puhelu

Perjantaina oli the Gurun soittoaika. Tuon puhelun ensiminuutit saivat kyyneleet kihoamaan silmiini. The Guru aloitti kysymällä, millaista ja kuinka vahvaa Minimullistajan oireilu on nyt ollut. Vastasin, että sitä samaa; välillä oireita on paljon, välillä vähän. The Guru kertoi antitrypsiini-kokeen karun tuloksen: normaali arvo on 200, hälyttävä 400 ja Minimullistajan arvo 650. En ollut uskoa kuulemaani - ja varmistelin, että onhan allergologilla varmasti meidän tiedot. Valitettavasti hänellä oli. Tämä ulosteesta mitattu arvo kertoo, kuinka suurta plasmavuoto suolistossa on. Mitä korkeampi alfa-1-antitrypsiinipitoisuus on, sitä enemmän suolistossa on viitteitä tulehduksillisiin suolistosairauksiin. Allergologi kehotti minua nyt karsimaan (vieläkin dieetissäni jotenkuten roikkuvat...) maidon ja munan pois, sillä kyseinen tilanne Minimullistajan suolistossa ei vain ole mitenkään hyväksi hänen keholleen. Ei, vaikka me kuinka pärjäisimme näkyvien oireiden kanssa. Ja kyllä! Olemme yrittäneet pärjätä, vaikka neuvolassakin terkka aina kuittailee, kuinka jonkun muun perheen ollessa kyseessä tällä tavalla oireileva vauva olisi yritetty jo palauttaa synnärille.

Olen valmis rajoittamaan ruokanautintojani vielä enemmän paremman olosi puolesta, pieni kulta.

Olemme tainneet yrittää kestää vähän liikaakin oireilua Minimullistajalla, aina verraten tilannetta järkyttävänkaameaan Pikkusankarin vauvavuoteen (en edes halua tietää, mikä hänen testituloksensa olisi tuolloin samanikäisenä ollut...). Onhan se totta: meillä on aikamoinen (hiljainen) tietous refuksi-allergiaelämästä, ja sen kautta olemme arkeamme eläneet. Olemme muuten tehneet kaikkemme, jotta estäisimme suuret oireilut, mutta minun ruokavaliota olemme karsineet vasta suurimman pakon edessä. Olemme jo heti alusta lähtien varmistaneet laadukkaat maitohapot ja deet, käyttäneet Siliceaa, kohottaneet sängyn päätyä, röyhtäyttäneet kunnolla, pitäneet kunnon imetysvälit, imettäneet kohoasennossa, kiikuttaneet päivät pitkät pystyasennossa kantorepussa, antaneet nukahtaa kantoreppuun, käyttäneet toimivaa itkunlievitysheijausta ja -asentoa jne. Mutta se ei ole nyt vain riittänyt. Kaikesta huolimatta testi osoittaa suurta allergiaa ja tuskaa pienellä. Nyt on muutoksen aika.

Vanha haaste, uudet jutut

Kodin Ilo-blogin hengetär haastoi minut tuttuun 11+11-haasteeseen. Vastasin kyseiseen haasteeseen viimeksi raskaushöyryissäni, joten päätin toteuttaa haasteen uudestaan nyt imetyshöyryissä. Tällä kertaa en kuitenkaan keskity pelkkiin imetysjuttuihin, vaikka se saattaisikin tuoda blogiklikkauksia minulle ainakin satatuhatta lisää, olisihan silloin otsikko jotain tyyliin ”11 tissijuttua”. No, koska kävijälaskureilla ei ole minulle väliä, pitäydyn sekalaisissa jutuissa. Hyvin sekalaisissa jutuissa. Mukana on pinnallista ja ehkä vähän syvällisempääkin. 

Tällaiset ovat haasteen säännöt:

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Teen haasteen nyt suppeana versiona, ja toteutan vain kohdat 1 ja 2.

Minun mielestä on ihanaa olla keskivertoihminen. Siis, en ole erityisen hyvä missään. Olen hyvä monessa jutussa, mutta en huippu. Se on tavallaan huojentavaa ja helpottavaa. Rakastan keskivertoelämää. Sekin voi olla oikein antoisaa. Kaikkien ei tarvitse tavoitella maailmamestaruutta ja parhautta.

En ole oikein koskaan tajunnut syvemmällä tasolla sitä, miksi pitää ”elää hetkessä” ja jankuttaa sitä koko ajan itselleen pakkomantrana. Siis, tajuan, että elämästä nauttii enemmän, kun huomaa hyvät hetket ja nauttii niistä juuri silloin, kun ne ovat siinä. Mutta sen takiahan ihminen on ihminen, kun hänen aikajänteensä ulottuu menneestä tulevaan. Minun mielestä elämästä saa enemmän irti, kun myöntää itselleen, että hetkessä ei vain millään pysty koko ajan elämään. Minun mielestä se on iso rikkaus, että saa ja osaa muistella menneitä ja haaveilla tulevasta.

Vaikka itsekin puhun omasta ajasta usein, en pidä siitäkään termistä. Se kalskahtaa ikävästi korvaan, kun alkaa tarkemmin sitä ajattelemaan. Oma aika on varmasti lähes kaikissa lapsiperheissä yksi suosituimmista puheenaiheista. Itse lähtökohtaisesti ajattelen, että kun kerta lapsia vapaaehtoisesti (kuten me) halutaan, niin samalla tehdään myönnytys oman ajan suhteen. Jokainen elämänvaihe sisältää erilaisia asioita, ja siihen on pääasiassa sopeuduttava. Tällä hetkellä tämä meidän elämänvaihe ei välttämättä sisällä yhtään omaa aikaa. Mutta mutta on tässäkin asiassa. Omakohtaisesti koettu fakta on se, että kun saan niin sanottua omaa aikaa, pystyn olemaan parempi äiti ja vaimo. Minun oma aikani on tällä hetkellä lähinnä aamun unitunnit, urheilu ja blogin kirjoittaminen. Jos lapsemme olisivat kröhöm, vähän vähemmän haastavia, niin luulisin, että niin sanottua omaa aikaa en edes tarvitsisi. Jos lapsemme nukkuisivat paremmin ja enemmän (edes ikätasonsa mukaisesti!), nukkuisin minä ja mieskin paremmin, jolloin minun ei tarvitsisi ottaa omaa nukkumisaikaa aamuisin eikä lähteä yöevakkoon lasten kanssa säännöllisesti, jotta mieskin pysyisi jotakuinkin järjissään. Jos lapsien kanssa olisi helpompi liikkua paikasta toiseen, voisin yhdistää useammin urheilun lasten kanssa oleskeluun. Jos pienempi nukkuisi takuupäikkärit ja isompi pystyisi oireiltaan leikkimään edes puoli tuntia päivässä itsekseen samaan aikaan, voisin tehdä tätä tarvitsemaani vertaistukijuttua silloin. Jos molemmat lapset nukkuisivat edes joskus samaan aikaan illalla, saisimme miehen kanssa luonnollisesti kahdenkeskistä aikaa silloin. Ja niin edelleen. Luulen, että niin sanotuilla helpommilla lapsilla siunatuissa perheissä omaa aikaa ei ehkä tarvita niin paljon, onhan silloin itkutonta ja oireetonta aikaa sekä lasten nukkumista enemmän vuorokaudessa. Mutta kyllä, myönnän, onhan tässä minunkin oma aika- jutussa omallanikin kohdalla kyseessä myös mukavuustekijä (ei pelkästään esimerkkieni välttämätön tarve nukkua, pysyä terveenä tai jakaa refluksitietoutta): on oikeasti ihan kiva päästä salille tunniksi, kun ei tarvitse kuulla lapsen kränää eikä itkua ihan koko päivää. Mitään kovin kummoisia juttuja omalta ajaltani en kuitenkaan tässä elämätilanteessa odota saati saa. 

Kahdenkeskinen aika? Odottakaa vielä kymmenen vuotta.

Haaveenani on opiskella toinen yliopistotutkinto, sanotaanko, seuraavan kymmenen vuoden sisällä.

Toisen lapsen myötä otsaani on ilmestynyt yksi kestoryppy, joka siis näkyy joka valaistuksessa ja myös otsan ollessa ihan rento. Huh. Nytkö se alkaa...!

Haluaisin syödä mahdollisimman lähiruokatyylisesti, mutta olen ihan rakastunut kahviin, goji-marjoihin, mulperimarjoihin, kookosöljyyn, kaikkiin pähkinöihin... Ja niitä ei ihan tuosta lähikasvimaalta nosteta. Suon kyseiset ulkomaalaiset nautinnot kuitenkin itselleni melko hyvillä mielin. 

Läheltä ja kaukaa

En edelleenkään halua viettää iltoja, saati öitä yksin enkä lasten kanssa ilman toista aikuista. Niin kovat pelot ovat mieleeni jääneet edellisen asuntomme murrosta.

Kengänkokoni on suurentunut puolitoista viiva kaksi numeroa raskauksien myötä. Nyyh, sanon vaan, kun katselen kenkäkaappiini.

Minulla ei ole mitään salaisuuksia, mitä mieheni ei tietäisi. Toisaalta, tykkään olla huutelematta hyväntekeväisyystyylisistä jutuista kenellekään, koska mielestäni on erityisen ällöttävää, jos ihmiset kerskuvat sen tyylisillä asioilla. Ei kenenkään tarvitse tietää, kuinka monta euroa hyvään keräykseen annan varoistani. Roska päivässä-kampanjaakin olen toteuttanut kaikessa hiljaisuudessa jo melko kauan mainitsematta asiasta miehelleni.

Haluaisin asua joskus niin, että lapset voisi päästää pihalle leikkimään turvallisesti. Niin, ettei tarvitsisi pelätä hulluja autoilijoita parin metrin päässä pihan hiekkalaatikkoleikkejä. 

Linnuille ruokaa!

Viime vuosi oli elämäni rankin ja surullisin. Ikävä isääni on suuri. Suru aaltoilee, ja välillä olen edelleen sitä mieltä, että ei tästä voi koskaan selvitä. 

Muihin faktoihin minusta voi tutustua täällä, täällä, täällä ja täällä.

Sitten vastaan haastajan kysymyksiin.

Mikä on lempiroskaruokasi? 

Minä olen aina vieroksunut termiä ”roskaruoka”, enkä käytä sitä itse juuri koskaan, sillä en tiedä tarkalleen, mitä sillä edes tarkoittaisin. Minä en pistä suuhuni roskaa. Minun syömisfilosofiani on sellainen, että syön juuri sitä, mitä minun tekee mieli (tietenkin nyt imetysdieetillä pidättäydyn niistä ruuista, mistä vauvalle tulee oireita, vaikka minun mieleni niitä tekisikin...). Joten lempiroskaruokakysymykseen en osaa vastata.

Mikä on tärkein tavoitteesi tänä vuonna? 

Olla hyvä ihminen, hyvä äiti, hyvä vaimo ja hyvä ystävä. Niin kuin jokaisena vuotena.

Jos olisi pakko valita näistä kolmesta, mihin lähtisit lomalle: Islanti, Nigeria, Kiina? Miksi? 

Voisin lähteä mihin vain noista! Mutta pakon edessä valitsisin tällä hetkellä varmaan Islannin. Fiiliksellä vedin, tähän ei ole mitään järkisyytä. Ehkä vastikään ystäväni esittelemät kauniit Islanninmatkakuvat kelautuivat alitajunnassani ja suussa sulavien tuliaisfudge-makeisten makumuistot lähettelivät signaaleja etuaivokuorelleni.

Jos saisit rakennuttaa itsellesi talon ihan mihin maahan tahansa, mihin rakentaisit? Miksi? Kyllä nämä muutama tärkeä läheinen täällä Suomessa pitävät Suomen ykkösenä tässä vastauksessa.

Suosikkikodinkoneesi ja miksi? 

Kahvinkeitin. Rakastan kahvia. 

Nautinto.

 
Jos sinun olisi pakko osallistua johonkin tosi-tv -ohjelmaan, mihin osallistuisit? 

Meillä ei katsota töllöä, joten en ole ihan perillä nykyisestä ohjelmistosta. Mutta joku ”Kotiäidin piristys”-tositeevee voisi olla tosi kiva. Siinä osallistujille annettaisiin vähän paljon taskurahaa kotiäiti-lookin päivittämiseen, annettaisiin äitien nukkua univelat pois, hemmoteltaisiin semmoisilla ruuilla, joita normaalisti ei ole varaa usein ostaa, kiikutettaisiin kivoihin kamomillakuumakivihermoratarentoutushoitoihin ja tuotaisiin äidille taikasauva, jonka heilautuksella lasten sairaudet hävisisivät. Joku koko perheen sponssattu all inclusive ulkomaan matkakin voisi olla ihan jees. Noin niin kuin muun muassa.

Jos palataan tuohon neljännen kysymyksen taloon, niin millainen se olisi? Mistä materiaalista, minkä kokoinen, minkä värinen, kuinka monta huonetta ja mitä huoneita...? 

Harmaa kivitalo. Huoneita saisi olla perushuoneiden lisäksi jokaiselle lapselle oma huone, vierashuone, kuntosalihuone ja vaatehuone. Ehkä leffa/takka/oleskeluhuone myös. Mutta ei liikaa huoneita.

Millä viidellä nettisivulla käyt eniten?

Yle, Ilmatieteenlaitos, Facebook, Gmail, Grooveshark.

Jos tietäisit, että sinulla olisi vain viikko elinaikaa, mitä tekisit? 

Varmaan halisin ja pusisin perhettäni 24/7.

Minkä kielen haluaisit oppia? Miksi?

Saksan. Kielikateuden takia; mieheni kun taitaa kyseisen kielen paremmin kuin hyvin itse möllöttäen vieressä suu ammolla ja korvat höröllä.

Mitä kotityötä inhoat eniten? Miksi?
Silitystä. Minä en vaan osaa.

Mites pienempi?

Pikkusankarin ilouutiset ovatkin jo varmasti kaikkien tiedossa? Sen verran olen tainnut niitä hehkuttaa kaikkialla ja kaikkialle. No, koko ilopommia en nyt lähde perumaan, mutta... sanotaan nyt näin, että tällä hetkellä hän ei ole oireeton. (Lamaannus)vuodatusta tullee lisää myöhemmin, kun jos päästään selville tästä niin mukavasta ongelmavyyhdistä taas. 

Mutta, Minimullistajan tilannetta valoitan tällä kertaa hieman. Selvä ei ole sekään nyt, mutta aloitetaan ruokavaliostani. Imetysdieettini näyttää nyt tältä: ei-listalla ovat: (kukka-, parsa-, ruusu-, kerä-)kaalit, sipulit, paprika, retiisi, rosmariini, nokkonen, chili, suklaa, kaakao, vehnä, kaura ja hiilihappojuomat. Vähän-listalla ovat: kahvi ja maitotuotteet. Vähän erilaiset, kolmen vuoden takaiset muistot mielessä voin sanoa, että aika kohtuullinen id tämä on.

Kukas nämä nyt sitten syö, kun se perheen Suklaan Syöjä ei pysty?

Imetysdieetti on tarkentunut koko tämän viiden kuukauden ajan. Se on meidän perheen voimavarojen mukaisesti tehty. Eli tiedän oikein hyvin, että Minimullistaja mahdollisesti voisi entistäkin paremmin, jos jättäisin vähän-listalla olevat kokonaan pois ja ehkäpä kanamunan ja muutaman muunkin. Tämä nykyinen on kuitenkin sellainen id, että Minimullistaja ei kärsi kohtuuttomasti, nukkuu suhteellisen hyvin, ei puklaile päivittäin lätäköitä eikä itke tuskaansa joka ilta kaarella (eli kyllä ne suurimmat pahikset on saatu karsittua pois alkuajoista). The Gurun kanssakin on mietitty, että näillä kriteereillä mennään niin kauan kuin me jaksamme. Toki minä olen valmis ihan kaikettomaankin dieettiin vauvan hyvinvoinnin takia, mutta rehellisesti sanottuna tiedän, että maidontuotantoni suppenisi entisestään ja itselläni ei olisi näinkään paljon voimavaroja olla hyvä äiti, jos dieettiä kavennettaisiin vielä kovasti. Mutta jos tilanne supistamisen vaatii, ehdottomasti teen sen.

Sitten itkuisuuteen. Ensinnäkin automatkat ovat ysiysiprosenttisesti täyttä huutoa. Muuten itkuisuus vaihteleekin tosi paljon. On päiviä ja iltoja, kun korvatulpat ovat hyvin tärkeät tarvikkeet. Sitten taas on niitä olen melkein normaali vauva-päiviä, jolloin Minimullistajan ulkoisesta habituksesta ei voisi tietää, että hänellä on vahvasti refluksi-allergia-taipumusta.

Kyseisellä iideellä iho on nykyään melko hyväkuntoinen. Joku vielä kuitenkin hiertää iho-oireidenkin kannalta katsottuna silloin tällöin, sillä välillä näky on tämä:

Ulkoiluposketko ne siinä?

Iho-oireet ovat kuitenkin aivan todella vähäpätöinen asia meillä, sillä suurin oireilu on suolistoperäistä näillä meidän pojilla.

Lääkkeitä emme ole joutuneet Minimullistajaan työntämään (no okei ollaan me kaksi kertaa suppo työnnetty hiljentämistoiveena en enää muista monenko tunnin itkuseremonian jälkeen ...). Muuten mennään Silicealla. Kohtalaisin tuloksin.

Nukkuminen, oh, nukkuminen (olen haaveillut siitä koko tämän postauksen kirjoittamisen ajan). Se on vaihdellut paaaaljon. Ennen dieetin muotoutumista yöt olivat itkuisia ja repaleisia. Jossakin vaiheessa, olisiko ollut noin kolmikuisena, Minimullistaja saattoi nukkua jopa yhden neljän tunnin pätkän yössä. Viimeinen kuukausi on kuitenkin mennyt öiden suhteen taas huonompaan suuntaan. Hän syö tunnin, parin tunnin välein ja saattaa jäädä syötön jälkeen itkeskelemään. Yöunet alkavat puolenyön aikaan ja jatkuvat johonkin aamuseiskan ja aamuyhdentoista välille (tänään hän kuitenkin päätti herätä kello nollaviisi, jes!). Yönukkumaan meno tapahtuu lähes aina sylissä pystyasennossa.  Ehkä kaksi kertaa ikinä hän on jäänyt itsekseen pinnikseen pupunsa viereen nukahtamaan.

Päikkäreiden osalta minun hartiani laulavat ylistyslaulua eräälle kaverilleni, joka sattui pari viikkoa sitten tuomaan meille vanhat matkarattaat. Niihin Minimullistaja  suostuu menemään päikkäreille! Siis neljä ja puoli kuukautta hän nukkui päikkäripätkänsä minulla kantorepussa. Tämä muutos on ollut aivan mielettömän huojentava minun ja Pikkusankarin päiviä ajatellen, sillä nyt ei ole enää äiti nyt vaan ei voi taipua tuohon lattia-/pomputtelu-/kitaransoittoleikkiin- selityksiä. Niin, huonoina päivinä niitä rattaita saa käydä viiden minuutin välein heijaamassa kuin Pikkusankaria aikoinaan, mutta kyllä Minimullistaja saattaa muutaman yhden tunnin pätkän päivässä nukkua rattaissa, ja se on meille luksusta se. Jotain käsittämätöntä tapahtuu aina välillä, kun hän nukkuu kahden tai jopa kolmen tunnin unet!

Yksi iso muutos meillä on ollut seuraavanlainen näky:

Jotain kai sinne suuhunkin meni, kun vähän oirehditti.

Koska Minimullistajalla on selkeästi ravinnon ylösnousua melkein jatkuvasti kurkussa (ja ehkä yöllä useammin taas nälkäkin?), päätimme the Gurun kanssa, että aloitamme vajaa viisikuisena hiljalleen kiinteät, jos ne painaisivat ravintoa alaspäin paremmin. Mahdollinen ongelma kuitenkin tiedostettiin - sopivaa kiinteää ei välttämättä helpolla löydy, Minimullistajallakin kun todennäköisesti on myös allergista taipumusta, ei vain suoliston tottumattomuutta. Aloitimme siis Pikkusankarin varmasta, oranssista isosta möllykästä. Nyt voinen sanoa, että hyvin pienet annokset bataattia menevät ilman oireita, mutta isompaa (yli ruokalusikallista) hänen suolistonsa ei tykkää ottaa vastaan, vaikka kuinka kahdessa viikossa hivutettiin määrää ylemmäs. Kiinteät ovat siis tällä hetkellä kysymysmerkkinä. Eli pääasiassa minun rintarauhasillani mennään. Ja sekös on edelleen jännää, kun saa panikoida, että kuinka monta minuuttia kotona keritään huutaa pieni naama punaisena ennen kuin ne saapuvat kotiin.

Voi tätä ärsytyksen määrää. Ratin takana istuu äiti, joka on saanut maitotilauksen kotiin "nyt on kiire"-statuksella.

Oikeastiko?

The Gurun vastaanotolla joulukuun puolivälissä linjasimme seuraavaksi tehtäviä toimenpiteitä molempien poikien hoidon suhteen. Pikkusankarin oireet järisyttivät syksyämme niin kovasti, että jouduimme valitettavasti palaamaan maksimilääkitykseen kaikkien kolmen lääkkeen kanssa. Nyt kun melko hyvä hoitotasapaino oli saavutettu, oli aika alkaa vähentämään lääkekuormaa, taas kerran.

jokapäiväiset kaverimme

Suunnitelma alkaa Seren 2+2-annoksen vähentämisellä 2+1-annokseen ja siitä 1+1-ylläpitoannokseen. Sitten on Losecin vuoro: nykyisestä 15mg-annoksesta pitäisi päästä 10mg-annokseen. Aerius saa olla 2,5ml-annoksessa. 

Vähennykset tehdään tietenkin pikkuhiljaa ja annetaan annoksen olla aina samassa muutaman viikon ajan. Ja aina, kun kyseisellä annoksella Pikkusankari on oireeton, on lupa kokeilla uusia ruokia. Kun saimme vähennettyä Seren 2+1-annokseen onnistuneesti, päätimme uhkarohkeasti kokeilla Pikkusankarin ruokavalioon kananmunaa. Aiemmilla kerroilla tuo valkoinen pallero on osoittautunut todella selkeästi epäsopivaksi. Nyt oli toisin, kaikista epäilyistä huolimatta. Kananmuna ei aiheuttanut ollenkaan oireita!

"Syön samoja kuin äiti ja isi!"

Sitten siitä vasta päästiinkin uhkarohkeuden suurelle huipulle seuraavan tapahtuman rohkaisemana:

Oli jouluaatto. Vierailimme poikien serkkujen luona. Pikkusankari oli hetkeä aiemmin vastannut serkkunsa suklaan tarjoamiseen näin mallikkaasti: "Kiitos, mutta en voi ottaa, koska olen allerginen suklaalle." Tunnin päästä etsiskelimme Pikkusankaria kaikkialta taloa. Isi löysi vihdoin Pikkusankarin serkkunsa huoneesta, ovi vedettynä tiukasti kiinni. Pikkusankari istui sängyn päällä käsissään suklaarasia, jossa oli jäljellä kolme ja puoli suklaakonvehtia. Kiinnostus tuota ihmeellistä ruskeaa namia kohtaan voitti pienellä järjen. Kauhu. Paniikki. Hätä. Huoli. Mutta huh, miten turhaan. Onneksi selvisi, että suklaita oli ollut rasiassa jäljellä vain neljä, joten vain puolikas oli päätynyt mahaan asti, jos oli. Toista konvehtia oli vähän imeskelty. Oireita ei tullut. Tuosta sitten lähti ajatus virtaamaan seuraavan ruokakokeilun suuntaan...

Päätimme kokeilla Pikkusankarille normaalia maitoa! Ja nyt näyttää siltä, että sekin menee läpi! Se jää nähtäväksi, minkä osuuden nämä melkein maksimiannoksella menevät lääkkeet blokkaavat oireita... Mutta kuitenkin! Aika mielettömän mahtavaa! Syökö mun poika IHAN OIKEASTI kananmunia ja normaalia maitoa oireetta? En pysty tajuamaan.

Joo, mulla on kaksi lasta, ja sen kyllä näkee!

Mistä minä tiedän, että olen kahden lapsen äiti?

Sen lisäksi, että laatikosta löytyy neljä KELA-korttia ja lastenvaatekaapista löytyy niin 100 kuin 60 senttisiä vaatteita, on muitakin merkkejä, jotka kertovat, että kaksi lasta olen ponnistanut maailmaan. Tässä muutamia.

-Mies kysyi yksi päivä töistä tullessaan minulta: ”Miksi näytät niin oudolta?”. Totta, moneen viikkoon en ollut sitä tehnyt - laittanut meikkivoidetta ja ripsaria. Esikoisen aikaan taisin ehkä yrittää vähän enemmän.

-Housunkauluksesta jää tursuamaan jotain ennennäkemätöntä, ja se ei ole läskiä (sitä on nytkin ja sitä on nähty ennenkin), vaan pelkkää ihorullaa. Nuori ja elastinen ihoni ei kestänytkään kahta venytystä ihan noin vain.

-Sydämentykytyksiä, muljahteluja ja unettomuutta. Ei, vaikka intohimoinen urheilunrakastaja olenkin, niin ylikuntoa se ei ole. Se, että pääsee kerran pari viikossa mavettamaan, HIITtaamaan tai venymään aurinkosoturiin, ei paljon ylikuntoa tee. Lasten heräilyt, heihin liittyvät huolet, hyvin erilaiset unirytmit ja kaikki muukin on nyt potenssiin kaksi. Niistä kiitoksena tykytykset, muljahtelut ja unettomuus, entistä herkemmin. Sydämellä reagoija kun olen.

Ootko käynyt liikaa salilla, kun niin muljahtelee?

 
-Ulos lähtöön kuluu ihan vähintään puoli tuntia, pahimmillaan koko päivä. Tiedättehän: pukemisen 1/6, uhma, kiusanteko, jäähy, ruoka-aika, pukemisen 2/6, niskakakat, käsipyykki, pukemisen 3/6, puhelimeen vastaaminen, vesilasivahinko, pukemisen 4/6, känkkäränkkä, imetys, pukemisen 5/6, potan sisällön kaataminen kaatuminen lattialle, vaipanvaihto, pukemisen 6/6.

-Parisuhdeaika = 0 tuntia. Pikkusankarin uniaika kestää iltakasista aamukuuteen. Minimullistajan uniaika kestää yöyhdestä aamuysiin.

-Kaveri sanoi kylään tullessaan: ”NYT täällä näyttää lapsiperheen asumukselta.” Nykyään pölyviuhkat eivät liiku ihan joka välissä. Ja se näkyy. Nykyään siivous on aina toissijaista. Minuutin päästä sotku olisi IHAN saman näköinen.

laiskuutta vai äitiyttä?

-Meidän perheen auton kyytiin takapenkille ei enää mahdu kuin joku pienipeppuinen tyyppi.

-Pienellekin reissulle lähdettäessä kantamukset ovat luokkaa muutan Ruotsiin kaikkien tavaroideni kera kävellen.

-Syöminen on mielenkiintoisen näköinen show. Ehkä verrattavissa moderniin taiteeseen. Syöminen tapahtuu melkein aina jumppapallon päällä Minimullistajaa samalla rintarepussa hyppyyttäen. Toisella kädellä yritän taiteilla omaa ruokaa suuhun ilman, että porkkanaraasteet kansoittavat vauvan päälaen aivan oranssiksi ja toisella kädellä ohjailen Pikkusankarin sotkusyömistä, jotta hänen lautaselta päätyisi jotain suuhunkin, ei vain lautasen ympärille koska pitäähän pöytääkin syöttää. Välillä pomppaan ylös hakemaan paperia, maitoa, lisää ruokaa, ehkä käyn avustamassa Pikkusankarin yllättäen tullutta vessatoimitusta välissä. Ja sitten jatketaan.

-Vaikka puhelin olisi ihan siinä vieressä, siihen vastaamisen kannattavuus on kärsinyt Minimullistajan synnyn jälkeen melko paljon. Ellei Minimullistaja itke, Pikkusankari kränää vähintäänkin samalla desibelillä. Ja niillä desibeleillä ei paljon kuulla soittajaa.

Sormet gluteenittomiin joulutaikinoihin!

Vielä kerkiää leipoa joulupöytiin. Meillä jouluvalmistelu on melko rentoa ja leppoisaa touhua. Jostain tietty voisi kohta aloittaa. Kai? Tässä jotain, mistä voisi aloittaa, jos aikoo leipoa gluteenitonta (kananmunatonta) herkkua. Valitettavasti itselleni en pysty ottamaan kiitosta näiden reseptien kehittelystä, mutta niiden laajasta maisteluarvioinnista kyllä. Että kiitos vain Mummo, taas kerran!

Persikkapiirakka

1,5dl tattarijauhoja

1,5dl maissijauhoja

1,5dl sokeria

noin 1 tl psylliumia

2dl laktoositonta kerma-maitoseosta

1dl laktoositonta voisulaa

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää kevyesti joukkoon muut ainekset. Älä vatkaa. Asettele päälle persikkalohkot. Paista 180-200 asteessa 15-20 minuuttia.

Tontut kävivät jo maistelemassa. Hymyhän siinä heille tuli.

Joulutortut

200g laktoositonta voita

250g laktoositonta rahkaa

noin 4dl tattari-riisijauhoja

vajaa teelusikallinen ksantaania

Vatkaa voi ja rahka. Lisää jauho-ksantaaniseos. Sekoita. Laita jääkaappiin kylmenemään tunneiksi tai vaikka yön ajaksi. Kauli ja täytä. Paista 220 asteessa noin 7 minuuttia.

Maustekakku

noin 4dl tattari-maissi-riisijauhoja

2 dl sokeria

2tl kanelia

2tl vaniliinisokeria

1tl kardemummaa

150g sulaa laktoositonta voita

2,5dl laktoositonta piimää

noin 2-3dl pilkottuja luumuja ja rusinoita

1tl ksantaania

½tl soodaa

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää muut aineet. Sekoita vain sen verran että aineet tasoittuvat. Kaada kakkuvuokaan ja paista 175 astetta noin 50 minuuttia.

Herkullista joulua kaikille huippulukijoille ja blogin kurkkaajille!

Pukki pliis

Maailmanrauhan ja muiden loistavien missivastausten lisäksi toivon niin meille kuin universaalisti kaikille muillekin joululahjaksi seuraavia juttuja:

Toivon ihmisten välistä aitoa kohtaamista, toisen ihmisen ajatusten syvällistä kuuntelemista, ymmärtämistä, empatiaa, lohduttavia sanoja ja henkisen läheisyyden lämpöä. Sitä, että oltaisiin ystävä isolla Y:llä.

Toivon, että lapsi nähtäisiin täysin tasaveroisena ihmisenä; että lasta ei aliarvioitaisi. Että hänen mielipiteitään kuunneltaisiin, hänestä oltaisiin kiinnostuneita. Minun mielestäni tasaveroisuus toteutuu esimerkiksi paremmin niin, että lapsen viereen istutaan, otetaan kädestä kiinni, katsotaan syvälle silmiin ja kysytään kuulumisia kuin kaivamalla älypuhelin taskusta lapsen kouraan viihdytysmielessä ihan-missä-tilanteessa-vain tai laittamalla dvd jurruttaamaan, kun halutaan juoda kahvit rauhassa.

Toivon, että jokainen isovanhempi, kummi ja muu lapselle lahjaa antava tajuaisi, että (ainakin meidän perheessä) immateriaalinen lahja on vähintään tuhatkertaa arvostetumpi kuin materiaalinen lahja. Niin vähän ovat meidän lapset saaneet tärkeiltä ihmisiltä aikaansa tämänkin viimeisen vuoden aikana, että se on todella ollut yksi suurimmista alakulon aiheista meidän perheessämme. Vieläpä kun Pikkusankari on varustettu älyttömän hyvällä muistilla ikäisekseen, niin tekee pikkuisen pahaa minun sisimmässäni, kun hän kertoo oikein sujuvasti, kuka ei ole käynyt tosi pitkään aikaan moikkaamassa, kuka ei koskaan halua leikkiä hänen kanssaan, kuka ei tykkää hänestä enää ollenkaan tai kenellä on aina kiire, kun kohdataan. Meillä vielä kun tämä lähipiiri on todella suppea, niin jokaisen läheisen läsnäolo olisi äärimmäisen tärkeää lapselle. Jokainen lapsen kanssa aidosti vietetty tunti on arvokkainta, mitä voi antaa. Ihmisten elämäntilanteet kuitenkin vaihtelevat paljon, tiedän, eikä aina voikaan olettaa löytyvän aikaa eikä jaksamista tapaamiselle. Siksi mikään x määrä tapaamisia kuukaudessa ei ole paras mitta välittämiselle. Mutta kiinnostuksen osoitus itsessään on jo aika hyvä mitta. Se kun on tullut aika monta kertaa osoitettua todeksi, että sille, mikä on oikeasti tärkeää, löytyy jokaisella aikaa.

Toivon, että jokainen, joka apua kaipaa, uskaltaisi sitä pyytää, edes pienin varovaisin vihjein. Itse toivon itselleni myös tätä taitoa lisää, mutta erityisesti myös läheisimmillemme. Me autamme niin mielellämme, jos meiltä sitä pyydetään. Aina emme ehkä hoksaa tarjota apua, varsinkaan, jos emme edes tiedä avuntarpeeseen liittyvän asian olemassaoloa.

Toivon myös, että avuntarpeiden vihjeisiin tartuttaisiin herkemmin ja apua tarjottaisiin herkemmin. Minäkin olen monenmonta iltaa ja yötä itkenyt, kun pieneen avunpyyntööni on vastattu melko töykeästi, se on sivuutettu täysin tai avunannon päätöstä on viivytelty niin pitkään, että suunnitelmat ovat varmasti menneet jo mönkään viipymisen takia. Riippuu tietenkin suhteen tärkeydestä, mutta jokainen voi itsekseen mietiskellä, voisiko omia suunnitelmiaan edes hieman muuttaa, jotta pystyisi toista auttamaan. Olisiko katastrofi herätä tunti normaalia aiemmin? Voisiko ruokakaupassa käydä ihan vähän aiottua myöhemmin? Voisiko lenkkeily siirtyä aamusta iltaan tänä päivänä? Onko kodin siivoaminen juuri nyt tärkein juttu? Valinnat kertovat ihmisestä oikein paljon. Itse pyrin olemaan valmis edellisten esimerkkien kaltaiseen ja aika paljon enempäänkin avun antamisen suhteen, jos vain saan toiselle ihmiselle hyvän mielen pienillä valinnoillani ja teoillani!

Toivon epäitsekkyyttä. Inhoan tätä nykyistä sairauteen asti luisunutta individualistista maailmanmenoa.

Toivon vaihtoehtoja alituiselle kiire-puheelle. Minua puistattaa ajatuskin, että lapset puhuisivat kiireestä ja kokisivat sitä päivittäin.

Toivon ystävällistä suoraan sanomisen taitoa. Itse olen sitä harjoitellut tietoisesti vuosien aikana, ja voin sanoa nyt olevani melko hyvä siinä. On ikävää kuulla lepertelyillä kuorrutettuja ehkä-juttuja sen tuhannen kerran.

Pukki pliis tuo näitä joululahjoja kaikille siellä Muumien ja leikkihellojen seassa. Anna ne vaikka halausten ja muiskautusten kera. Toivottavasti nämä lahjat riittävät tulevan vuoden jokaiselle päivälle!

Taantuma alkuraskauteen ja muita iloja

Viime viikko olisi voinut mennä toisenlaisellakin tavalla. Keskiviikkona sohvaylläri olisi voinut olla jokin muukin kuin Pikkusankarilta tullut sohvatyynyt homehduttava oksennuslampi. Perjantaina Mummolan itsenäisyyspäivälounas olisi voinut päättyä jotenkin muutenkin kuin pikalähtöön kotiin mies mahaansa kylmänhikisenä pidellen. Itsenäisyyspäiväilta ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin: mies nukkui semmoiset kepoiset unoset iltapäiväkolmesta aamukasiin. Naudan ulkofileet vanhentuivat jääkaapissa, itsenäisyyspäivän vastaanotto ei kerännytkään ihan kaikkia suomalaisia töllön ääreen ja mukava yhteinen suunniteltu joulujuttujen askartelutuokio siirtyi taas myöhäisemmälle ajankohdalle. Lauantaiyö olisi voinut mennä myös toisella tavalla. Pöntön päällä vietetyt tuskatunnit kun olisin jättänyt mieluusti vain raskauksiin. Sunnuntai-ilta huipentui siihen, kun Pikkusankari taiteillessaan jakkaralla putosi äitisilmillä katsottuna tosi korkealta ja täysin takaraivolleen ja kovaa. Siinä meni sitten seuraavakin yö tällä äidillä huolesta hikisenä pyörien ja aivovamma-astetta pohtien. 

Muutakin iloa on ollut. Talvialakuloisuus nostaa heti päätään, kun kirkasvalolampun unohtaa sytyttää tai Valkeet tunkea korviin. Muutamat kivat suunnitelmat ovat kaatuneet henkilökohtaisessa elämässämme. Eräiden läheisten toiminta mietityttää melko kovasti. Vähän aikaa sitten sairastamani ah niin mukava rintatulehdus jätti minuun melkein hysteerisen kylmyyden pelon. Ai niin ja kerroinko jo, että lapset ovat viimeisten kahden viikon aikana heräilleet ennätyspaljon: Minimullistaja vissiinkin ilmaisee nälän tunnettaan hieman useammin yöllä nykyään, ja Pikkusankari, no, hän vain heräilee. Tai siis paremmin ilmaistuna herättelee. Viisi kertaa yössä, ehkä kymmenenkin.

Valivali ja siihen tyyliin. Onneksi minun blogissa on semmoinen ominaisuus, että kun tietyn valitusrivimäärän käyttää, näytölle ilmestyy keltainen iso vilkkuva laatikko, jossa lukee myskihärän kokoisilla kirjaimilla: "Paina kolmekymmentä sekuntia deleteä ja kirjoita loppuun joku kiva lause. Ja Skribentti hei, sen pitää olla oikeasti kiva, ei ironisesti kirjoitettu kiva." Postausta ei saa julkistettua ennen kuin on tehnyt, mitä korkeampi blogivoima tahtoo.

Deleteä painettu (ja puolet kirjoitetuista murheista kadonneet myös minun neuronien ja gliasolujen tavoittamattomiin?). Ja okei, se kiva lause, tässä se tulee:

Pikkusankarin kananmunakokeilu taitaa mennä läpi! 

(Jos kirjoittaisin irc-galleriakieltä vielä näinä vanhuusvuosinani, niin lisäisin vähintään sen sata huutomerkkiä ja hymiötä tähän perään.)

Asiaa pyörätarroista. Tai imetysdieetistä.

Huumorin puutteessa käyn välillä lueskelemassa blogini liikenteen lähteitä, niin kuin varmaan jokainen halpoja huveja kannattava bloggaaja. Mielikuvitusta saan käyttää melko värikkäästi, jotta löydän syy-seuraus-suhteen hakusanalle rouvan peppu yllätys ja minun blogini. Mutta, aiheeseen kuuluvia hakusanojakin löytyy, onneksi. Tässä pientä päivitystä ja kertausta arjesta Minimullistajan kanssa teidän käyttämien hakusanojen avulla kerrottuna.

miksi meidän pitää valvoa – Todennäköisesti siksi, että olette saattaneet maailmaan refluksilapsen. Onnea!

elokuu valvotaan – Niin meilläkin, varsinkin vuoden 2010 ja 2013 elokuut. Toivottavasti ne jäävät meidän elämämme suurivalvomisimmiksi elokuiksi.

Elokuussa on kiva valvoa? No, nukkuisin kuitenkin mieluummin.

refluksitauti vauva – Pikkusankarilla on virallisesti GER, Minimullistajalla ei ainakaan vielä. Mutta kyllä – refluksitaudin oireistoa on meidän pienemmälläkin vahvasti. Olen melko varma siitä, että samanlaisessa, elämänvoimat karistavassa tilanteessa olisimme nyt Minimullistajan kanssa kuin nelikuisen Pikkusankarin kanssa kolme vuotta sitten, ellemme olisi tehneet tiettyjä toimenpiteitä heti.

imetysdieetti – Kyllä, se on ollut yksi tärkeimmistä toimenpiteistämme.
 

imetysdieetin aloitus – Karsin ensimmäiset jutut ruokavaliostani pois Minimullistajan ollessa muistaakseni noin pariviikkoinen ihan vain sen takia, että vauvan huuto oli karmivaa, jatkuvaa ja yöaikaankin kuultavaa. The Gurun tuki on olennainen osa imetysdieettiä, ja suotavaa minun mielestä olisikin, että jokaisella (vähänkään laajempaa karsimiskaavaa noudattavalla) imetysdieettaajalla olisi samanlainen taustavoima.

Joku pikkuvälipala Pikkusankarin imetysdieetillä vuonna 2011

 maitohappobakteereista apua vauvan refluksiin – Ja tämä on toinen tärkeä toimepide. Kannatan kunnon maitohappobakteereita! Meillä on käytössä nyt Bioteekin Probiootti Baby.

silicea refluksi vauva – Silicea on ollut tähän asti ainoa ”lääkkeellinen” toimepiteemme Minimullistajalle. Suosittelen.

losec mups vauva – Pikkusankarille jouduimme happosalpaajat aloittamaan seitsenkuisena, Minimullistajalle toivottavasti emme koskaan.

d-vitamiinien aloitus vauvalle – Aloitimme deet viisiviikkoiseina varovaisesti. Näyttää siltä, että Bioteekin Teho-D-tipat sopivat.

imetysdieetti kalorit – Kalorikyttääminen ei todellakaan ole koskaan kuulunut arkeeni, mutta Pikkusankaria imettäessäni, kun painoni laski noin 10 kiloa, vaikka kuinka yritin syödä koko ajan, uteliaisuuttani laskin syömäni ruuan päiväkalorit. Ne olivat siinä 3500 kalorin hujakoilla. Että joo, syödä sai enemmän kuin perusmies.

imetys suklaanhimo – No, kai se on myönnettävä: himoja on, varsinkin, kun olin onnistunut koukuttamaan itseni aika pahasti kahvihetkien tummaaseen suklaaseen ja päivittäisiin jälkkärihässäköihin tungettaviin kaakaonibseihin. Mutta olen oppinut aika hyvin siirtämään himot syrjään. Kuten tässä elämäntilanteessa muissakin asioissa, tyydyn sanomaan itselleni: "Juuri nyt ei onnistu. Sitten myöhemmin. Nauti nyt niistä kaikista jutuista, joita sinulla on ja syö herkullisinta mahdollista ruokaa, mitä juuri nyt saat syödä."

Mummon suklaapiirakka. Tarvitseeko muuta sanoakaan.

vauva refluksi henki haisee – Totta meillä. Pikkusankarilla hengitys haisee aina, kun refluksi on pahana. Minimullistajalla tilanne ei ole onneksi ollut niin paha, että hengitys olisi alkanut haisemaan.

vauvan limainen kakka – Huomaan näitä asioita läpikäydessäni, että meillä tilanne taitaa todella olla reilusti parempi nyt Minimullistajan kanssa kuin Pikkusankarin kanssa. Enpä muista montaakaan limaista kakkavaippaa vieneeni roskiin näiden neljän viimeisen kuukauden aikana!

vauva tunkee sormia kurkkuun – Tämä on kyllä ikävän tuttua Minimullistajallakin. Hän on tehnyt sitä aivan ensiviikoista lähtien. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Imemisen tarve, hampaat, itsensä viihdyttäminen... mitä näitä nyt on. Mutta kyllä se meillä vaan tosiasia on, että takaisinvirtaamispoltteen takia sormien kurkkuun työntämisen erottaa muista jutuista.

vauva herää itkien – Pikkusankari heräsi 95 prosenttisesti niin, Minimullistaja ehkä 75 prosenttisesti.

vauvan pätkäunet – Onneksi nämä ovat Minimullistajan kohdalla vain päivisin totta. Joskus nautimme niistä harvinaisuuksista, kun hän nukkuu päivällä tunninkin putkeen.

refluksivauvan nukuttaminen – Niin, tsemiä vain! Me vedetään Minimullistajan kanssa helpoimman kautta: pidetään lähes koko päivä kantorepussa, joten hän nukahtelee ja heräilee siinä omaan tahtiinsa. Tässä elämäntilanteessa ei todellakaan ole voimavaroja lähteä hinaamaan niitä Pikkusankarin aikaisia tuhannen kilometrin vaunulenkkejä eikä uudelleennukuttaa viiden minuutin välein pinnikseen.

En ole varma, lähteekö inho vaunulenkkejä kohtaan koskaan minusta pois.

valvominen imetys – Minimullistaja syö nykyään kerran viiva kolme yössä (hänen yönsä on noin klo 00-07). Imetys kestää puoli tuntia viiva tunnin kerrallaan. Valvon joka imetyksen. Imetyksen takia valvominenhan on oikeastaan aika luksusta.

rintaraivari – Pikkusankariajoilta erittäinkin tuttu ilmiö. Minimullistajan kanssa olemme välttyneet tältä ainakin toistaiseksi.

en jaksa enää imettää – Välillä, aivan vain häivähdyksenomaisesti, on tämä käynyt minunkin mielessä, varsinkin Pikkusankaria imettäessäni kuudella ruoka-aineella. Mutta kyllä äidinmaidon hyvät puolet, imetyksen helppous toimintana ja sinnikäs mieleni on aina pitänyt kiinni siitä, että taistelen viimeiseen tippaan asti! Vasta, kun imetyksen miinukset ylittävät plussat, luovutan.

kiinteiden aloitus ja itkuisuus – Mahdollisen itkuisuuden vähentämiseksi aloitamme Minimullistajalle kiinteät vasta puolivuotiaana, jolloin suolisto on kehittynyt paremmin kuin kolmi-nelikuisena. Aloitussose tulee todennäköisesti olemaan bataatti – Pikkusankarin ruokavalion tukijalka.

itkusta ei tule loppua ahdistaa – Tiedän ahdistuksen. Hae apua! Vauvalle. Asiantuntevalta lääkäriltä.

huono äiti – Tuttu tunne ajoittain. Pikkusankarin aikoina melko useinkin.

kuinka selvisit vauvavuodesta – Pääasiassa minä saan kiittää ihanaa miestäni ja ihanaa omaa äitiäni.

Kiitti lapset ja teidän vaikeudet, me olemme aika hyvä tiimi nykyään.

 

lohdutuksen sanoja – Onneksi peruspositiviisuuteni puskee yleensä läpi vaikeimmissakin hetkissä tai niiden jälkeen, joten lohdutuksen sanat ovat mielessäni nopeasti. Ja jos ei ole, niin mies osaa ne minulle lausua.

huolivartti – Tätä suosittelen edelleen, kaikille, kaikissa elämäntilanteissa.