Ei vain yhdenillanjuttu

Viimeisen puolen vuoden aikana muutaman kerran äitini ja anoppini oli kertoillut ihan outoja juttuja: että Pikkusankari olisi vierailuillaan muka kävellyt sängyn viereen, sanonut ”aa-aa”, pyrkinyt itse sänkyyn, ja saattanut vieläpä nukahtaa silittelyn jälkeen tyytyväisenä Ihaatansa halaten (onneksi tätä ei sentään tapahtunut joka visiitillä, ettei tuo Pikkusankarin vieraskoreus ihan uskomattomaksi mene). Kuten aiemminkin todettu, isovanhempi-visiitit ovat olleet mahdollisia vain Pikkusankarin hyvinä kausina, joten sinällään ei kai tarvitse ihmetellä, että hyväoloinen taapero noin tekisikin. Mutta eipä ollut Pikkusankari vanhemmilleen noin helppo ollut ollut ikinä, myöskään niinä parempina kausinaan…  Joten äidin ja anopin puheet jäivät meidän korvissamme pelkäksi satuiluksi.

No, nyt on nukkumaanmenosatuilu muuttunut kotonakin todemmaksi ja Pikkusankari on paljastanut tätä erilaista, outoa puoltaan myös vanhemmilleen. Jospa nyt jo uskallan julistaa, että aiemmin raportoimani itsenukahtaminen (kuudensadanneljänkymmenenkahdeksan yön jälkeen) ei jäänyt vain yhden illan jutuksi! Tuon illan jälkeen muuttui nukuttaminen ja nukahtaminen suuresti. Ennen maagista yötä Pikkusankari ei suostunut nukahtamaan kuin sylissä pystyasentoon heijausliikkeessä ollen. Mutta viimeisen kuukauden ajan hauiksemme ovat saaneet lepoa: Pikkusankari lasketaan iltatoimien jälkeen sänkyyn, luetaan Nalle Puhin hunajaunista ja jäädään hänen viereensä köllimään, tarvittaessa rauhoitellaan sanoilla tai silityksellä, ja poistutaan hänen nukahdettuaan (jos poistutaan; välillä unisadut ovat todella UNIsatuja…).

Se, mikä on aiheuttanut ihmetteleviä hymyjä ja hymähdyksiä kadun vastaantulijoilla, on ollut kohta kaksivuotiaamme nukuttaminen rattaisiin päikkäreille, kun jalat roikkuvat rattaiden ulkopuolella nilkoista lähtien (jaloille jatko-osan keksiminen on miehellä mietinnässä…). Siinä tulee itsellekin hieman outo-äiti-fiilikset, kun yritän tosissaan saada Pikkusankaria nukahtamaan, ja hän sen kun huutelee ihmisille ”moi!”, ”anna pallo!” tai ”auta maailma!”. No, rattailla lenkkeily on ollut meidän ainoa todellinen vaihtoehto sylissä nukuttamiselle, joten sitä on käytetty pakon edessä näin pitkään.

Mutta ilolla kerron uutta tämänkin asian tiimoilta: meillä on nukuttu jo viidet päikkärit sisällä! On ollut niin hyviä (apua, voinko kirjoittaa oireettomia!) päiviä, että Pikkusankarilla on ollut kärsivällisyyttä sisänukuttamiseen. Huonoina päivinä väsykiukku oirekiukun kanssa on aivan mahdoton yhtälö yrittää mitään sisänukuttamisia millään silittely-vieressäistumis-toimilla. Päiväthän ovat tuolloin täynnä pahan olon purkamista, kiukuttelua, keskittymisvaikeuksia, levotonta liikuskelua ja pipin valittamista. Mutta muutaman viimeisen viikon aikana Pikkusankari on tehnyt jotain aivan ennen kuulumatonta: kun hän tuntee itsensä väsyneeksi, hän tarttuu äitiä kädestä, sanoo ”lepo” ja sitten marssimme yhdessä sänkyyn tai sohvalle kainaloittain. Vaikka näin on tapahtunut jo monta kertaa, liikutun vieläkin joka kerta (ja saan Pikkusankarilta hölmistyneitä katseita). On ällistyttävän upea tunne tajuta, että omalla lapsella on tällä hetkellä niin hyvä olo, että hän jaksaa tarkkailla kehonsa signaaleja, pystyy tunnistamaan oman väsymyksensä ja toimimaan järkevästi sen poistamiseksi sekä olemaan paikoillaan monia minuutteja.