Imetyksen jäljet

Riippuvat, kurttuiset ja pienet tissit. Ne ovat kai se, mitä imetys yleensä naisille muistoksi pitkästä imetyksestä jättää. Minulle ne taas ne ovat ehdottomasti se pienempi osa imetyksen jäljistä. Suurimmat jäljet jäivät minulla fyysisesti näkymättömiin osiin. Psyykeeseeni. Nyt, kun rankan imetysdieetin loppumisesta on kulunut reilu puoli vuotta, voin puhua imetysdieetistä jo ehkä joka toisella kerralla itkemättä (tätä kirjoittaessa läppäri taitaa kuitenkin kastua…)

Selvennykseksi vielä kaikille asiaan vihkiytymättömille: imetysdieetti ei meillä refluksikko-moniallergikkopiireissä ole dieetti, jossa äiti imettää laihduttaakseen. Heh. Tämmöisiä epäilyjä olen meinaan kuullut. Minun imetysdieettini oli lääkärin määräämä, lapsen kasvamisen kannalta välttämätön teko ja allergiselle lapselleni monipuolisen ravinnon turvaava keino.

Koen, että olen äitinä tehnyt paljon väärää (Antiäitienpäivä). Suurimpana vääryytenä pidän ensimmäisen puolen vuoden aikaista Pikkusankarin sairauden diagnosoimattomuudesta johtuvaa tietämättömyyttä vauvan hoidon suhteen: nyt ajatellen tuntuu, että teimme likipitäen kaiken väärin. Onneksi koko äitiyteni ei sentään ole pelkkää elefantin tallomaa sontaa: todella suurena saavutuksena pidän yksitoista kuukautta kestävää imetysdieettiäni. Dieetti alkoi kahdeksalla ruoka-aineella ja loppui noin viiteentoista. Joka ikinen päivä lautasellani oli kanaa, bataattia, kesäkurpitsaa, maissia ja riisiä. Jälkkäriksi mustikkaa, luumua ja päärynää. Melkoinen kulinaarisen ilotulituksen vuosi!

En olisi ikinä uskonut venyväni noin hurjaan suoritukseen. Minä, joka olen aina ollut suuri ruuan ja herkkujen rakastaja. Nainen, joka mieluummin on sitä mieltä, että elää syödäkseen kuin syö elääkseen. Sain kuulla lukemattomia kertoja, että mitäpä sitä äiti ei lapsensa eteen tekisi. Näin minäkin ajattelin aluksi: jokainen äiti olisi valmis tähän. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että ehei... Ei tätä monikaan jaksaisi. Varsinkin rankan univelan kanssa elämä tuntui jokseenkin erikoiselta extreme-lajilta.  En tiedä, pystyisinkö vajaan vuoden kestävään dieettiin enää itsekään uudestaan, jos olisi tarvetta. Sen verran hurjaa hommaa se oli, tarkkailla JOKA IKISTÄ suupalaa itselle ja lapselle. Olin monta kertaa hyppäämässä epätoivon rotkoon. Mutta yleensä silloin ihana mieheni tarttui minua kädestä ja veti turvalliselle maalle.

Kiitos imetysdieetin, ajattelen ruoasta, syömisestä, ihmisten jatkuvasta laihduttamispakosta sekä tiukkaakin tiukemmasta kontrollintarpeesta hieman eri tavalla kuin ennen. Nykyään toitotan syömisen suhteen armollisuutta, vapautta ja rajoittamattomuutta kaikille, jotka painivat elämäänsä pilaavien, päänsisällä olevien liian tiukkojen rajoitteidensa kanssa. Tällä hetkellä voin sanoa, että dieetti kasvatti minua kunnioittamaan ruokaa, erilaisia makuja ja omaa allergiattomuuttani hyvin paljon sekä ottamaan aiemman rennon asenteeni kanssa vielä rennommin, mitä syömiseen tulee.

Myönnän, olen ollut aina aika nirso syömisteni suhteen: en saa millään alas muun muassa mitään etikkaista, kovin öljyistä, makean ja suolaisen yhdistelmää, hapanimelää enkä maksaa. En, vaikka olen antanut näille mauille monen monta tottumismahdollisuutta. Yökkäilin myös bataatille ja punajuurelle ennen dieetin alkamista, mutta niinpä vain minä puputin toista koko vuoden joka päivä, toista puolen vuoden ajan joka päivä. Siinä ei paljon nautinnoista voitu puhua: ruoka oli pelkkää polttoainetta minulle ja lapselleni. Vuoden aikana opin kunnoittamaan valinnan vapautta, mausteita, eväiden kantamispakottomuutta ja kaipaamiani ruokia entistä enemmän.

Muutamia nirsoiluja lukuunottamatta suhde ruokaan on minulla ollut aina tosi rento. En ole ikinä ollut laihdutuskuurilla, ja imetysdieetin aikana varmistui, että ikinä en moiseen ryhdykään (ellei terveys todella sitä vaatisi). En ole ikinä rajoittanut syömisiäni siksi, että joku tietty ruoka olisi muka epäterveellistä tai epätrendikästä tai jotain muuta yhtä tyhmää. Olen aina ollut fiilis-syöjä: syön sitä, mitä tekee mieli, niin paljon kuin mieli tekee ja juuri silloin, kun mieli tekee (tähän pyrin aina kun muut tilannetekijät tämän sallivat).

Mutta kuitenkin, ennen imetysdieettiä kärsin selvästikin sokeririippuvuudesta: söin joka ikinen päivä jotain makeaa (yleensä aina niitä värikkäitä Makuunin laareista napattavia lisäainekokoelmia, ja kyseisen parin kolmen sadan gramman pussin lisäksi usein tekemiäni leipomuksiani ja vierailla ollessa tietenkin kahvipöydän jokaista sorttia - siis kaikkea eteeni sattuvaa ja itsesatutettavaa makeaa), eikä kokonaismäärä ollut todellakaan pieni. Jos makeaa ei jostain syystä päivään kuin luonnostaan kuulunut (yleensä siis kuului), huomasin vähitellen, että sitä oli PAKKO saada. En kuitenkaan tehnyt siitä sen suurempaa numeroa, sillä terveydellisiä haittoja mässäilystä en kehossani havainnut. Olin sokeririippuvainen, mutta kaveerasin riippuvuuden kanssa, en pistänyt inhokkilistalle. Ehkä sakkaroosimässäämisen huonoja puolia kehossani on aina lieventänyt se asia, että minulla on suuria intohimoja myös liikunnan puolella.

Jotain tapahtui imetysdieetin aikana. Ei, en alkanut pitämään bataatista, eikä ruokamieltymykseni muuttuneet mitenkään. Mutta sokeririippuvuus hävisi! Olen yrittänyt pähkäillä kaikkia mahdollisia syitä tälle muutokselle, mutta tarpeeksi järkevää en ole keksinyt.

Imetysdieetistä irtautuminen oli samaanaikaan hyvin riipaisevaa, surullista, iloista, vaikeaa kuin kauan odotettuakin. Kehoni oli tottunut noin kymmeneen päivästä toiseen toistuvaan ruoka-aineeseen, ja uusien ruokien ottaminen omaan ruokavalioon vuoden jälkeen ei sujunut kivuitta. Vai mitä mieltä olette yhden suklaapalan jälkeisestä kymmenen minuutin vatsakrampista, vesimelonisiivun aiheuttamasta yllätysoksennuksesta, pullan aiheuttamasta parin päivän veriripulista ja ruisleivän aiheuttamasta viikon liikuntakyvyttömyydestä.

Mutta sitten kun ruuat alkoivat uppoamaan ilman huolia, niitä upposikin sitten kunnolla. Päätin jo lopettaessani dieettiä, että mitään itseeni liittyviä ruokarajoituksia en itselleni koskaan aseta. En lajien enkä määränkään suhteen, ellei jokin sairaus sitä vaatisi. Tammikuussa alkoi ihana kuherruskuukauteni ruuan kanssa. Ehkä niitä oli kaksi. Oikeastaan niitä oli kolme. Tuona aikana pupelsin, mussutin, jyrsin ja närpin ruokaa, herkkuja, naposteltavaa ja välipalaa. Perhe ja ystävät kantoivat kassitolkulla nautintokamaa kotiin, minäpä siihen päälle vielä herättelin leivontataitojani henkiin ja ostelin kaikkia missattuja pakko maistaa-uutuuksia. Nautin, keräsin makuja ja muistelin, mistä kaikesta olin jäänytkään paitsi. Kaikki dieetin aikana menettämäni kymmenisen kiloa tulivat korkojen kera takaisin parissa kuukaudessa. Hupsista vain. Kerran laskeskelin huvikseni, että kalorimäärät tuon kolmen kuukauden ajan hipuilivat neljää, viittä tuhatta päivässä. Mieheni jo pienessä paniikissa vihjaili ruokalaskun kasvamisesta, vaatekaappini vaatekokojen riittävyydestä ja vakavasta todennäköisyydestä sokeririippuvuuden uudelleenkehittämisen suhteen. Hän ei halunnut ryhtyä taas yöllisten Makuuni-reissujen karkinhakuorjaksi.

Mutta kappas, turhaan mieheni vihjaili. Painonnousuni loppui ja kuherruskuukasien jälkeen syömisestäni tuli hyvinkin sokeririippumatonta ja tasapainoista (tasapainoisuus toki kärsii useinkin, sillä Pikkusankari pahimmissa kipukänkkäränköissään ei anna minun laittaa itselleni ruokaa saati istuutua sitä syömään). Mutta siis. Syön vieläkin lähes joka päivä makeaa (ja määrällisesti paljonkin), mutta sellaisena (harvinaisena) päivänä, kun en ole sokeriherkkuihin muistanut tai kerinnyt koskea, en ole niitä kaivannutkaan! Outoa kerrassaan. On mahtavaa, sillä painoni on aikuisen paino, vartaloni on nykyään ihanan naisellinen, ja nautin syömisen täydellisestä kontrolloimattomuudesta. Kiitos raskauden, äitiyden ja imetysdieetin, en ole koskaan voinut kehossani näin hyvin kuin nyt.

Imetysdieetti avasi silmäni monien asioiden suhteen. Se, mikä pännii minua nykyaikana eniten ruoka-, ja vartaloasioiden suhteen ovat turhat rajoitukset ihmisten päässä! Hei haloo, aiotko koko loppuelämäsi laihduttaa niitä viittä ylimääräistä kiloa pois, jos sen sijaan voisit nauttia elämästäsi paljon vapaammin ja antaa vain olla, rentoutua? Onko sinulla todella tarpeeksi sisältöä elämässäsi, jos mietit usein, kuinka kaksi senttiä pitäisi saada pois reisistä? Onko tiukoista terveellisen ruuan pakkomielteistä enemmän haittaa kuin hyötyä, jos ruuan terveellisyydestä stressaa jatkuvasti sen sijaan, että söisi huomattavasti rennommin ja vähemmän stressaavasti? Aiotko lähteä säälittävästi massan mukana tavoittelemaan elämääsi nyky-yhteiskunnan hullujen standardien mukaista ainoaa sallittua kehonmallia, vai olisitko sittenkin onnellisempi ihan omien standardien mukaisessa kehossa? Olisiko kuolinvuoteella pikkusen kivempi muistella mahtavia ruokaelämyksiä kuin sitä, että sain kun sainkin pidettyä rasvaprosentin viidessätoista koko elämäni ajan?

En tietenkään tarkoita seuraavaa kirjaimellisesti, mutta kyllä aika usein dieetillä ollessani, kun kuuntelin joidenkuiden turhanpäivästä ruoka- ja selluliittimasennusta, tuli mieleen, että voisikohan noille turhille ruikuttajille tapahtua elämässään joskus jotain vähän herättävämpää... joutuisivat vaikka samanlaiselle dieetille, niin saisivat vähän perspektiiviä tähän elämään.

Imetysdieetin jälkeen huomasin, että minä olen vapautunut kaikista tiukoista pitää olla semmoinen ja semmoinen- normeista. En olen aiemminkaan niistä juuri piitannut, mutta nyt: eipä voisi vähempää kiinnostaa. Minulle ei muiden laihdutukset kuulu, ei. Mutta valistustyötä haluan tehdä. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miten suuri ilo on, kun saa syödä mitä vain ja kun saa kokea puhdasta liikunnan iloa ilman mitään kaloreiden laskemista tai timmiytymistavoitteita. Aiemmin ajattelin syömishäiriöt suppeammiksi sairauksiksi, mutta imetysdieetin muutettua katsontakantaani olen suruikseni huomannut, että (uskallanko sanoa) suurin osa naisista lipsuu aika useinkin syömishäiriöajattelun puolelle ruokarajoitteineen ja pakkomielteisten vartalonmuokkaushaaveitteinsa kanssa. Ruuasta ja syömisestä tuntuu tulevan liian usein monille ongelma.

Minä väitän nyt törkeästi ilman minkäänlaisia terveystieteiden professorin papereita, että jos rento syöminen ei ihmisellä onnistu, niin sitten on kyllä hyvin todennäköistä, että kyseinen henkilö kärsii jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Minun mielestäni on suorastaan sairasta, että ihmiset pyrkivät johonkin tiettyyn gramman tarkkaan painoon tai haluttuun vaatekokoon. Ja yksi typerimmistä ajatuksista on se, että jotkut todella rankaisevat itseään Geishasta tunnin mittaisella tappospinningillä. Pään pyöritykseni yltyy: minua ei haittaa, vaikka painoni olisi jatkossa plus jotain tai miinus jotain (toki terveyden rajoissa); ainoa, mikä minulle merkkaa, on ehdottomasti hyvä olo ja se vapaus, mikä rajoittamattomasta syömisestä tulee. Nyt jo osaan pienesti kiittää järkyttävän rankkaa imetysdieettivuottani henkisen kehitykseni kasvun isosta lykkäyksestä.

Miehiä varmaan ällöttää ja naiset katsovat minua säälien, mutta minäpä kävelen leuka pystyssä heidän edessään uusissa kesähousuissani. Vaikka tyylipoliisit mitä sanoisivat, minä aion liikkua kaupungilla shortseissa, jotka paljastavat selluliittini, ja minä aion mennä rannalle kivoissa bikineissä, vaikka ala- ja yläosien välissä pari hassua (ihanaa) vatsamakkaraa olisikin. Olen tässä viime viikkoina taas kerran huomannut rankemman kautta (Miksi?), että elämä on aika arvokasta, joten nyt imetysdieetistä eroopääsemisen jälkeen(kään) en todellakaan aio kuluttaa turhaa energiaa jonkun saavuttamattoman ihannevartalon tavoitteluun tai jokaisen aterian kaloreiden laskemiseen, vaan yksinkertaisesti nautin elämästäni ja yritän parhaani mukaan saada kaikki ihanat läheisenikin nauttimaan omastaan.
Kannattaa kokeilla ;-)