Väsymys, josta ei kannattaisi valittaa

Tämä on tyhmää. Nyt, kun Pikkusankari on viimeiset pari viikkoa voinut refluksin, allergioiden ja pääkivun suhteen kokonaisuudessaan kohtalaisesti (ehkä hieman liioittelen nyt, mutta menköön...), tai ainakin nukkunut (lyhyitä, mutta) täysiä öitä, minut on vallannut suunnaton väsymys, lötköys, aikaansaamattomuus ja paha olo. Tähän on yksi selitys: stressi. 

Minä olen siis valvonut viimeiset viikot pyörien, hikoillen ja mietiskellen. Syyksi on löytynyt joka yölle jotakin: Miksi haluan näin kovasti töihin juuri nyt? Pakenenko mahdollisiin töihin oikeasti vain tätä Pikkusankarin iän kamalaa vaihetta vai myös refluksivaivoja, eli onko Pikkusankarin aivan jär-je-tön uhma, levottomuus ja pahantekotiheys sittenkin taas lääkkeen vähentämisen syytä vai OIKEASTI muka vain uhmaikää? Mihin niistä kaikista kivoista työpaikoista sitten hakisin? Mihin niistä oikeasti haluaisin? Mikä olisi perheelle paras ratkaisu? Olenko oikeasti valmis lähtemään töihin? Onko mieheni oikeasti valmis jäämään kotiin herra Uhman kanssa? Ovatko työhakemukseni tarpeeksi hyviä? Pääsenkö haastatteluun? Osaanko enää kommunikoida haastattelussa aikuisten maailman tapaan tämän parin vuoden kotijumituksen jälkeen? Miksi he eivät jo soita? Menikö haastatteluni hyvin? Haittaakohan se työnsaantiani, että kyyneleet silmissä kerroin haastattelussa, miten ikävä minulle varmaan tulee poikaani töissä ollessani? Oliko vaatteissani kolmet vai kolmettoista ruokatahrat? Milloin kuulen heidän päätöksistään? Mitä tapahtuu? Ja miksi ei jo jotain tapahdu?

Yöt olen valvonut ja päivät potenut rytmihäiriöitä ja muita minulle tyypillisiä stressioireita. Ruikuti ruikuti ruikuti. Pahimpien refluksivalvomisten ja tuskahuutoaikojen minä huutaa nyt pääni sisälläni nykyiselle minulle: ”Hei oikeasti nyt nainen pikkusen ryhtiä kehoon, ja lopeta tuo turhasta uliseminen!”

Parempi siis pistää asiat taas kerran raameihin ja vaieta.