Työolo

Minä haluan ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja kiukun hallinnan opettamiseen.  

Viimeisen parin viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin, kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika useinkin...) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja uhmasta, mitä minä saan.

Toki voi olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta. Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli kahdeksaksi tunniksi päivässä…