Pakkolepo

Minusta ei ole paljon Pikkusankarin perässäjuoksemisapua miehelleni tippunut viimeisten muutamien päivien aikana. Kroppani kävi kai vähän ylikierroksilla ja jonkun viruksen tekosyyllä sitten makuutti minua kaksi päivää sängyn pohjalla. Ei ollut kivaa olla jokainen musculus arkana ja silmäluomet kuin betonia, mutta tulipa ainakin levättyä isolla L:ällä, tihrustettua muutama romantic comedy-tyylinen taiteellinen teos ja olla ensimmäisenä jämähaukkana miehen pitämien pikkujoulujen juusto-pähkinälautasella. Oli pakko PYSÄHTYÄ viimeinkin näiden hullujen töidenaloittamisviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että näin painajaisia kollegoiden jättämistä post-it-lappupinoista työpöydälläni ja vastaamattomista puheluista, sain rauhassa kelata nykyistä elämääni; ihmetellä kaikkea oman yhteiskunnallisen paikan löytymisen, rakkauden voiman, ja tulevien elämänmuutostemme välillä.  Mies näki onneksi, mikä oli todellinen fyysinen meininkini (=ei sanottavaa liikettä kehossani), ja tuli nappailemaan päälleni mahalaskua kerta toisensa jälkeen tekevää Pikkusankaria sohvan nojalta pois sekä passitti minut pimeään huoneeseen. Nyt määritelmä ”terve” on melkein minua kuvaava. Tiedän, että tämä oli ensimmäinen varoitus stressiltä. Toista en enää halua, ja teen töitä sen eteen; eli vähemmän töitä.