Hajoamispisteen mantrat

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Taivaan keltainen ilostuttajapallo hellii lämpimästi ihoa, terassisohva upottaa pienen ja vähän isomman takapuolen ihanaan pehmeyteen, laseista hörpitään Mummon marjamehua ja välillä sormet käyvät tarjottimella, jossa on juuri yhdessä leipomiamme kesäpullia. Minimullistaja nukkuu rattaissa. Pikkusankarin kanssa yhdessä pohdimme, minkä linnun ääni kuului äsken ja mihin metsään suuntaamme iltapäivällä retkelle. Pikkusankari muiskauttaa poskelleni suukon ja kuiskaa: "Tykkään susta, äiti." Yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.

On siivouspäivä. Pikkusankari pälättää omaan tuttuun tapaansa: "Ensin mä kerään lelut omille paikoilleen, sitten mä haen pölyrätin ja pyyhin liat pois, sen jälkeen tulen auttamaan äitiä tiskeissä ja lopuksi haen impan ja surauttelen koko kämpän hiekat pois..." Katselen iloisena lallattelevaa ahkeraa avuliasta poikaani ja tunnen valtavaa iloa hänen kanssaan touhutessani.

Meillä on vieraita kylässä. Pikkusankari tekee keskittyneesti sohvalle esittelyä lempileluistaan ja laittaa mielitavaransa millintarkkaan värisuoraan. Sen jälkeen hän ehdottaa yhteistä musisointihetkeä raahaten jo triangelit ja käsirummut esiin. Sävelten soittojen jälkeen hän kutsuu vieraat kahvittelulle ja on jo samassa tyhjentämässä vitriiniä kakkulautasista. En voi olla hymyilemättä - elämä juuri tuon upean pikkuihmisen kanssa on valloittavaa!

Tällaisina hetkinä tuntuu todella kaukaiselta asialta se, mistä aion tänään kirjoittaa: Pikkusankarin mielipuolisesta raivoamisesta, jokaminuuttisesta kieltämisestä, oman psyykkisen venymiskyvyn äärirajojen hätyyttelystä ja yli säädyllisen desibelirajan yltyvästä keskustelusta.
Vanhemmuus - maailman vaikein tehtävä.
 
Viime viikkoina usein, ihan liian usein olen ärjynyt ja kiroillut Pikkusankarille. Olen tapellut hänen kanssaan, enkä ole ollut se aina niin vakaa ja rauhallinen aikuinen kuin vauvaunelmissani ajattelin olevani. Olen hermostunut ja uhkaillut. Suoraan sanottuna olen ollut huono vanhempi.

Olen silti yrittänyt parhaani. Sen, mihin sillä hetkellä vain suinkin kykenen. Pikkusankarin käytösoireet ovat olleet aivan uudenlaisissa sfääreissä: hänen käyttäytymiseensä on jouduttu puuttumaan myös silloin, kun me vanhemmat emme ole olleet paikalla. Harrastuksissa hän on joutunut jäähylle. Mummo, jonka kanssa kaksin ollessa Pikkusankari on yleensä oikein maailman kohteliain lapsenlapsi, on myöskin joutunut tiuskasemaan Pikkusankarille: "Sinun kanssasi en uskalla lähteä enää mihinkään!". Niiiiiin hullua menoa hänellä on ollut.

Oireiden vallatessa Pikkusankarin kehon, hänen kanssaan missään liikkuminen on todella vaikeaa. Sitä on saanut kokea myös Mummo. Muille "ulkopuolisille" emme häntä tuolloin uskaltaisi oikein antaakaan.
 
Se, että minä olen luonteeltani kröhöm, melko tulinen ja nopeasti suuttuva tapaus, ei helpota ollenkaan omien hermojen kasassa pitämistä. Mutta olen minä kehittynytkin. Elämä Pikkusankarin kanssa on ollut minulle parasta hermojenpidennyskoulua ikinä. Silti oireiset päivät tuntuvat järkyttävän kuluttavilta ja haastavilta. Ja kyllä! VAIKKA kuinka tiedän, että käyttäytyminen johtuu Pikkusankarin pahasta olosta, joudun hokemaan itselleni mantroja, jotta pystyisin pitämään itseni raivostumatta ainakaan aivan holtittomasti ja lain vastaisella tavalla. Minun hajoamispisteen mantroja ovat:

Minun elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta tärkeämpää kuin lapsistani huolta pitäminen.

Minua TARVITAAN nyt. Minä olen aikuinen, joten minä pystyn kyllä odottamaan vielä hetken tai koko päivänkin vessaan pääsyä tai ruuan saamista. 

Miehen tuloon on __tuntia ja __minuuttia - sitten minä VARMASTI pääsen telkeytymään makkariin korvatulppieni kanssa tai lähtemään pihalle tuulettamaan aivojani. Jaksan sinne asti!

Kymmenen vuoden päästä varmasti haluaisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa ja kahdenkymmenen vuoden päästä varmasti toivoisin, että näkisin lapsiani useammin. NYT on tiiviin läsnäolon aika. Olkoon se sitten millaista tahansa.

Jos nyt suutun liiaksi, ärjyn, karjun ja pidän käsistä kiinni liian kovaa, tulen VARMASTI katumaan sitä heti kyseisen hetken jälkeen.

Jos nyt onnistun olemaan rauhallinen, pitkäpinnainen ja ymmärtävä, tulen olemaan todella tyytyväinen itseeni koko loppu päivän.

Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin opetan lapselleni kiukun hallitsemista. Miten voin edellyttää sitä lapseltani, jos itse epäonnistun kerta toisensa jälkeen?

Haluanko, että lapseni muisto on: "Kun minulla oli pipi ja käyttäydyin huonosti, äitini huusi ja torui minua" vai: "Kun minulla oli pipi ja vaikka käyttäydyin huonosti, äitini otti minut syliin ja yritti helpottaa huonoa oloani".

Tämä hetki on haaste minuudelleni, luonteelleni sekä vanhemmuudelleni. Kaikki saa elämässään omat haasteensa - tämä on minun haasteeni juuri nyt.

Käyttäydy nyt niin kuin käyttäytyisit, jos sinulla olisi yleisöä.

Kuvittele itsellesi mahdollisimman paha olo ja mieti, miten hienosti pystyt itse käyttäytymään isossa tuskassa. Niinpä. Sitten mieti lasta, jolla ei ole edes sellaisia pahan olon käsittelykeinoja kuin aikuisilla on.

Kuvittele lapsi oireiden takaa, miten ihana ja fiksu poika hän onkaan! Kuvittele lapsi suloisena nukkumassa - sekin aika tulee tänään jossain vaiheessa, varmasti.


Voi olla, että kaikki muut maailman äidit pyörittelevät päätään epäuskoisena, miten heikkoluonteinen kukaan äiti voi olla, kun tarvitsee tällaisia hajoamispisteen mantroja normaaleissa kiukkutilanteissa. Mutta... Uskokaa tai älkää, minä en puhu normaaleista kiukkutilanteista. Niille minä lähinnä mielessäni naurahdan ja selviydyn niistä kai ihan hyvin. Nämä oirekiukut ovat rankkuudeltaan jotakin lähemmäs kahdeksankymmenkertaisia verrattuna normaaleihin kolmi-nelivuotiaan uhmakiukkuihin, ainakin meillä, kun vertaa oireettoman ja oirekauden kiukkuja. Oirekiukut vieläpä kestävät yleensä koko päivän, normaalikiukkuja kai on päivässä muutamia (?).

Niin tai näin, tässä oli palasia minun pääni sisältä vaikeimmilta arkemme hetkiltä.

6 kommenttia :

  1. Nuo mantrat lienee hyviä ihan kaikkien äitien hoettavaksi, zemppiä teidän kevääseen - toivottavasti pahimman siitepölykauden jälkeen viimeistään helpottaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, voihan se olla, että kaikki äidit joskus joutuvat taistelemaan hermojen menettämisen kanssa...
      Kiitos tsempeistä, minäkin niiiin kovasti toivon jo helpotusta Pikkusankarille!

      Poista
  2. Kaikki se kestää ja kaikki se aina jaksaa se on nimeltään ÄITI ja ISÄ. Tästä on hyvä vanhemmuus tehty! Hyvää kevättä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä äideiltä ja iseiltä vaaditaan paljon. Valitettavan usein kuitenkin törmää tapauksiin, joissa vanhemmat eivät ole kaikkea kestänyt ja jaksanut - ja silloin on perheen hyvinvointi vaarassa. Siksi mielestäni on tärkeää ajatella, että omia voimavaroja ei saa ylittää, vaan kannattaa hakea apua tarpeeksi ajoissa. No, nyt lähti vähän laajentumaan tämä aihe taas...
      Hyvää kevättä sinullekin :-)

      Poista
  3. Kiitos ihanasta kirjoitukseta! Niin usein tulee olo että on maailman surkein äiti ja täysin yksin. Annoit mielettömästi voimia ja sitäkin enemmän ajattelemisen aihetta vaikeina hetkinä. Kuinka pitääkään muistaa ettei pieni osaa muuten ilmaista kuin itkemällä (meillä refluksi+allergia 5kk tytöllä ja kaiken selvittely vaiheessa).. En osaa tähän järkevää lausetta muodostaa ja sanoa mitään muuta kuin kiitos!
    -Nopsis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiva, että sait tästä postauksesta jotakin irti! Luulen, että tulen itsekin lueskelemaan nämä omat aatteet uudestaan vaikeina päivinä. Jaksamista teille! <3

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs