Kyynelten vuosi

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Minun isäni on kuollut. Tämä on lause, jota on ollut vaikea sanoa ääneen, ja vieläkin silmät täyttyvät kyynelistä ja mieli harmaasta, kun yritän lausua nuo kamalat sanat ääneen. Minun isäni kuoli kolme päivää Minimullistajan syntymän jälkeen.

Isäni ei koskaan saanut pidellä pienintä rakkaimpaani suojelevien käsiensä suojassa. Hän ei koskaan saanut haistella neljännen lapsenlapsensa lumoavaa vastasyntyneen tuoksua. Hän ei koskaan päässyt ihmettelemään vielä yksiä suloisia pienenpieniä varpaita ja sormia. Hän ei voi katsoa Minimullistajaa syvälle silmiin ja kokea sitä rakkauden määrää, josta me muut pakahdumme. 

Minimullistaja ei koskaan opi tuntemaan Pappaa. Hän ei pääse iloitsemaan oppimistaan taidoista Papan kanssa. Hän ei tiedä, miten lämpöiseltä ja turvalliselta Papan syli tuntuisi. Hän ei voi nauraa Papan kanssa yhteisille jutuille eikä hän voi ilostuttaa Pappaa moiskauttamalla pusua Papan poskelle.


Tässä piilee syy moneen, suruvuoden aikana mieleni sisällä pyörineeseen asiaan. On ollut pakko selviytyä. On ollut pakko laittaa asioita oikeisiin mittakaavoihin. On ollut pakko tajuta elämän rajallisuus. On ollut pakko oppia olemaan kiitollinen melkein kaikesta. On ollut pakko oppia tuntemaan itseään entistä paremmin. On ollut pakko oppia elämään hetkessä.

Tiedättehän te mikä tämä blogi on. Tämä blogi on suurimmaksi osaksi vertaistukipaikka, minun ajatusteni oksennuspussi, refluksikuulumisten kertomispaikka. Tämän blogin ensisijainen tarkoitus ei ole levittää iloista mieltä. Tämän blogin tarkoitus ei ole myöskään jakaa viidentoista tunnin työn vaativia sokerihuurrutettuja cupcakereseptejä. Tämä blogi ei ole myöskään sitä varten, että saisin raportoida minuutin tarkkaan omia tekemisiäni. Sellaiset tarkoitusperät eivät istu tähän blogiin. Blogi on minulle usein ajatusten selvittämispaikka refluksiasioiden suhteen. Blogi on pieni pakopaikka. Ja kiva todeta, että blogi on yhä enemmän myös vastavuoroinen kanava.

Luonnollisestikin elämän sävy näkyy myös kirjoittamissani teksteissä. Olen joutunut usein pohtimaan lähipiiriäni. Olemme välillä olleet niin pohjalla väsymyksemme kanssa, että olen joutunut heittämään blogiinkin avunhuutoja, jos vaikka joku lähipiiriin kuuluva niihin viimeistään silloin tarttuisi. Sen lisäksi, että olen kokenut syvällisiä, positiivisia keskusteluja muutamien lähipiiriimme kuuluvien kanssa avunhuudoistani, olen suruissani ihmetellyt, miten muutaman kerran minulle on vihjattu, että enkö osaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, kaikki tekstisi ovat täynnä muiden syyllistämistä tai mene itseesi, niin tiedät miksi teillä on niin vähän lähimmäisiä. Vaikka kuinka oikeasti yritän ymmärtää sanojien perimmäisen tarkoituksen (sen, mikä on siellä kaiken sen sanojan mahdollisen huonon oman tunnon ja häpeän ja luokkaamistarpeen taustalla), en vaan pysty millään ymmärtämään. En, vaikka olen näistä asioista keskustellut monen muun lähimmäisen kanssa hakien perspektiiviä omiin ajatuksiini.

Rakkaan ihmisen menettäminen on jotakin sellaista, jota ei todellakaan pysty ymmärtämään, ennen kuin sen itse kokee. Koko suruvuosi on todellista tunteiden mylläkkää. Luulen, että ne ihmiset, jotka väittävät edellisiä, mainitsemiani asioita minusta, eivät tunne minua. En voisi kuvitella, mitä on olla tämän kiitollisempi kaikesta, mitä minulla on. Ei mielestäni ole myöskään minun syy, miksi meillä on ollut huono tuuri monen läheiseksi koetun ihmisen omien itsekkäiden valintojen suhteen. Olen pahoillani, jos joku kokee tekstini pelkkänä muiden syyllistämisenä. Sitten kannattaa varmaan lukea tekstit uudestaan, tulla tutustumaan minuun paremmin tai miettiä, miksi kokee tekstit niin syyllistävinä kuin kokee.


Olen kappelissa. Ympärilläni näen mustiin pukeutuneita ihmisiä, valkoisia nenäliinoja ja paljon kukkia. Istun penkillä, katson isäni arkkua edessäni ja imetän kaksiviikkoista vauvaani. 

Tämän ristiriitaisempaa hetkeä tulen tuskin koskaan kokemaan. Niin kuolema kuin uusi elämä puskivat syvälle ihoni sisään ja jättivät elämänkestävän tunnekuohun mieleeni. Suruvuosi on ollut kieltämättä rankka. Nyt kun katson Minimullistajaa ja rutistan hänet syleilyyni yhä tiukemmin, tunnen hyvin spesiaalin tunnesiteen. Hänen takiaan minä selviydyin. Hän tarvitsevuudellaan piti minut elämän imussa. Hänestä olen kiitollinen. Pikkusankarista olen kiitollinen. Miehestäni ja kaikista muista tärkeistä ihanista ihmisistä olen kiitollinen. Elämästä olen kiitollinen. 

Ja paljosta muusta olen kiitollinen. Olkaa tekin.

10 kommenttia :

  1. Minä olisin syyllistänyt aika paljon rankemmin, jos meillä olisi yhtä heikko tukiverkko kuin teillä tuossa tilanteessa!! :) Minusta "syyllistämisesi" on melko hellävaraista, lähinnä oman pahan mielen julkituomista. Joskus on oikeutettua syyllistää. Ja se on vain inhimillistä! Toivottavasti nämä ihmiset tuntevat piston sydämessään ja joskus tarvitsevat apua, eikä kukaan ole auttamassa. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tästä ja muistakin tämänkaltaisista asioista kirjoittaessani tarkoitus on tosiaan tuoda ajatuksiani julki ja herättää lukijoita itsekin ajattelemaan. Itsekeskeisillä ihmisillä viimeinen keino tajuta tilanne on mainitsemasi karu tilanne, jossa auttajia ei ole läsnä silloin, kun niitä tarvitsisi. Parempi tietty olisi, että tajuaminen tapahtuisi jo aiemmin, mutta.... Muttia on kai monia näissä tapauksissa :-D

      Poista
  2. Ja taas täällä itketään teidän puolesta. Paljon voimia sinne <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooo... <3 Täälläkin on suruitketty viimeisen viikon aikana enemmän... on varmaan menossa jokin surun prosessoimisen vaihe, mikä itkettää. Näitä kai tulee vielä näitä vaiheita. Kiitos anonyymi <3

      Poista
  3. Itku tuli täälläkin lukiessa ..Voimia teille kaikille <3

    VastaaPoista
  4. Koskettava kirjoitus. Kävin juuri keskustelua yhden 4 lapsen äidin kanssa ja hän kertoi, että hänen omat vanhemmat(2kpl) eivät ole koskaan hoitaneet heidän lapsiaan. Eivät edes pientä hetkeä. Toisaalta hän kertoi, ettei ole sitä edes osannut odottanut. Salaa vain toivonut. Hän tosin tiesi omasta lapsuudestaan, että ei tässä voi mitään ihmeitä edes odottaa. Nuo auttamisasiat ja sanomiset ovat erittäin arkoja asioita ja en oikein tahdo toivoa ja uskoa, että kukaan haluaa tahtomattaan loukata ketään. Olen itse kuullut erinäisiä kommentteja ja luulen niiden kuitenkin tarkoittavan pohjimmiltaan hyviä asioita. Haluan ajatella vain hyvää omista lähimmäisistäni jokaisella heistä on omat tarpeensa ja ongelmansa ja en minä voi sille mitään olen yrittänyt ajatella näin. Pienen lapsen vanhemmat ovat vain niin toisella aaltopituudella väsymyksensä ja lapsensa hädän johdosta. Kaikkea hyvää teille. Arki varmasti helpottaa ajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjia juttuja nämä, jossa avun tarve ja avun tarjoaminen eivät kohtaa. Me olemme kyllä ainakin yrittäneet sanoa toiveemme ääneen, joko suoremmin tai kauniisti vihjaillen... Jotta ei sitten avun saamattomuus olisi pelkästään siitä kiinni, ettemme ole mitenkään antaneet ymmärtää, että apua otetaan kyllä vastaan. Kuitenkin - itse kyllä pyrin tarjoamaan apuani heti, kun näen, että sellaista edes vähän tarvittaisiin - en odota, että lähimmäinen riutuu omassa epätoivossaan ja viimeisessä hädässä sitä vasta pyytäisi. Näin oletan, että todella toisia rakastavat ihmiset tekevät.

      Minä olen myös ihminen, joka ajattelee ihmisistä aina ensin hyvää. Valitettavasti joidenkin kohdalla ilkeys, piikittely, välinpitämättömyys, itsekkyys ja kateus ovat ainoita asioita, jotka huokuvat kommunikointiin kerta toisensa jälkeen. Suuri ihmettelyn aihe on myös sanojen ja tekojen ristiriitaisuus; esimerkiksi se, miten on muka tärkeää viettää aikaa lapsen kanssa, ei näy arjen tasolla MITENKÄÄN. Tällaisia asioita on minun todella vaikea ymmärtää. Sitten huomaankin, että sanojan aika kuluukin kaikkeen ihan muuhun... kertojana facebook.

      Kiitos. Minäkin uskon, että lasten kasvaessa ongelmat ainakin muuttavat muotoaan ja väsymyksestä tulee erilaista.

      Poista
  5. Vastailen vielä tuohon sinun kirjoitukseen. Lapsiemme allergioiden ja sairauksien johdosta, en ole uskaltanut edes heitä toisille jättää. Ovat aina olleet niin haastavia hoidettavia. Hyvä kun selviämme itse tästä hommasta.(Tämä käynyt aina välillä mielessä) Lapset kyllä kasvavat ja kyllä tämä tästä helpottaa ajan kanssa. Kaikkea hyvää teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän oikein hyvin, että aina lapsia ei uskalla antaa muiden hoidettavaksi. Tässäkin asiassa me mietimme juuri meidän poikien kannalta asiaa hyvät ja huonot puolet vaakakuppiin asettaen - jokainen hoitokerta tietysti tilanteen mukaan katsoen. Kuitenkaan meidän pojilla kun ei ole mitään hengenvaaraa (ei diabetesta, ei anafylaktisia reaktioita yms.), niin sen puolesta uskallemme pääsääntöisesti antaa hoitoon ja toivomme, että ihmiset uskaltaisivat ottaa hoitoon. Vielä kun lisää pakettiin sen, että Pikkusankari erityisesti toivoo kummien ja isovanhempien kanssa kaksinjuttuja tosi kovasti ja hän on oireiden ollessa pahoinakin jonkin verran vieraskorea, niin kyllä me mielellämme annamme hänet hoitoon, jos joku haluaisi ottaa. Tietysti aina pitää selventää lääkkeet ja ruokavaliot ja muut kriittiset selviytymisniksit, mutta koemme, että se on sen selventämisen väärti. :-) Luulen myös, että lapsillekin olisi ihan kiva saada välillä vähän taukoa hermot kireinä olevista vanhemmista. :-D

      Kaikkea hyvää teillekin ja sylikaupalla voimia haastavaan arkeen!

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs