Kun yhteisiä vapaapäiviä ei ole

perjantai 2. syyskuuta 2016

Minulta pyydettiin juttutoiveena asiaa ja tuntemuksia uudesta arjestamme - siitä, millaiset hoitokuviot meillä on ja miten mikäkin toimii uudessa työ-eskari-kerho-harrastus-arjessamme. Noin kuukausi ollaan nyt tätä arkea eletty, joten ensifiiliksiä voin nyt kertoilla.

Meillähän on siis miehen kanssa vähän erilaiset työajat. Minä teen liukuvaa toimistoaikaa alkaen seitsemän ja yhdeksän välillä ja lopettaen kolmen ja viiden välillä. Mies tekee arkisin noin kymmenestä kuuteen tai yhdestätoista seitsemään -vuoroja, viikonloppuisin hieman lyhyempiä. Mies on aina viikonloppuisin töissä, joten hänen vapaapäivät sijoittuvat arkipäiville, jolloin minä olen töissä. Minä taas teen lyhennettyä työviikkoa (nelipäiväistä viikkoa siis), joten minullakin on yksi arkivapaa, ja tietysti se on eri kuin miehellä, jotta saadaan lastenhoito järjestymään mahdollisimman vähin ulkopuolisin voimin. Pikkusankari käy eskarissa 20h/viikossa ja Minimullistaja käy kaksi kertaa viikossa seurakunnan tutussa kerhossa, kaksi tuntia kerrallaan. Näin ollen meille jää kahtena päivänä Minimullistajan kerhon loppumisen väliin ja minun töistä tulon väliin kaksi kertaa viisi tuntia Minimullistaja heitteille. No, onneksi ei jää, sillä ihana, mahtava äitini on luvannut hoitaa nämä kahden päivän viisituntiset Minimullistajaa. Minimullistajalle ei siis tarvinnut ottaa näitä päiviä varten hoitopaikkaa!


Miksi sitten teimme näin, että minä olen lasten kanssa kotona kolme päivää ja mies kaksi eri päivää viikossa? Minulle on ollut lastensaannin alusta lähtien selvää, että jos vain taloudellisesti se on meille mahdollista, teen lyhennettyä työviikkoa niin pitkään, kun laki sen sallii. Ja koska miehellä on mahdollista olla niitä päiviä kotona, kun minä olen töissä, näimme tämän ratkaisun parhaana mahdollisena, jotta saamme toteuttaa arvojamme, eli lasten kanssa mahdollisimman paljon oleskelua ja perhekeskeisyyttä. En siis lähde sanomaan, että päiväkoti olisi ollut Minimullistajalle huono ratkaisu, mutta tämä on paljon parempi. Ja sen me tiedämme sydämessämme. Olemme siis valmiita tässäkin asiassa laittamaan parisuhteen taka-alalle, ja keskittymään lapsiin - näin olemme onnellisempia! Meidänkin aika tulee vielä joskus... ;-)

Ainakaan vielä mitään kamalaa parisuhdekriisiä ei ole välillemme syntynyt, ja koska tämä on yhteinen päätös, tämän takana on helppo seistä. Toki: meitä kantaa ajatus yhteisestä, kahdenkeskisestä kolmekymppisjuhlistamismatkasta, jonka toivottavasti saamme jossain vaiheessa onnistumaan! Lahjaksi keneltäkään kysyjältä emme ole pyytäneet muuta kuin lastenhoitoapua matkan ajalle :-D No, mutta vaikka tätä vanhenemismatkaa ei tulisikaan, niin olen täysin varma, että arki toimii ilman sitäkin, vaikkakin vaatii kovasti sumplimista ja joustoa. Suunnittelua se on tietenkin vaatinut jo etukäteen, kun joutuu ottamaan huomioon miehen yhteensä tunnin työmatkan päivässä, yrittää saada samaan kalenteriin miehen neljä harrastuskertaa viikkoon ja ehkä jopa joskus itsellekin jotakin harrastusta (no sitä urheilua nyt ainakin) takaisin viikkokalenteriin (sitten joskus...).  Sitten tietenkin olisi kiva joskus käydä koko perheellä jossain ja ehkä vain hengailla kotona koko perhe yhdessä... No, helpoltahan tämä meidän arki kuitenkin tuntuu, kun vertaa vaikka suurperheisiin tai yksinhuoltajiin, joita todella, todella kunnioitan.

Moni on varmasti nyt huolissaan poikiemme sosiaalisesta viiteryhmättömyydestä, kun kolmivuotiaskaan ei käy päiväkodissa (ai kamala!). Mutta onneksi ei tarvitse olla. Pikkusankari on siis pääsääntöisesti eskarissa arkisin klo 09-12, ja niinä päivinä pitempään, kun kumpikaan vanhempi ei ole kotona, ja Minimullistaja esimeriksi Mummolassa. Lisäksi Pikkusankarilla on kaksi harrastusta, joissa pääsee niin musisoimaan kuin liikkumaankin muiden ikäistensä kanssa. Minimullistajakin vinkui myös ihan itse harrastuksiin, joten hänellä on kerhon lisäksi myös musiikki - ja liikuntaharrastus.

Vaikkakin harrastushommat vaativat erityisesti minulta kuskausta, oikeastaan myös tämä harrastusasia on meille mieluinen nyt: pojat saavat ja jaksavat harrastaa paljon, sillä he eivät ole koko päiviä muualla hoidossa. Meidän mielestämme tämä järjestely on vain ja ainoastaan rikkaus lasten kannalta ajateltuna: pojat saavat viettää aikaa rutkasti meidän vanhempien kanssa kotona (ja tietysti myös muissa menoissa), mutta myös käydä touhuamassa niin eskarissa, kerhossa kuin harrastuksissa, ilman, että tarvitsisi miettiä, että palavatko he loppuun.


Olemme syvästi kiitollisia äidilleni, joka otti puoleksi vuodeksi hoitovastuun Minimullistajasta parina päivänä viikossa. Olemme myös kiitollisia muutamasta mahtavasti ihmisestä arjessamme, heistä, jotka vilpittömästi haluavat olla poikien kanssa silloin, kun meillä hoidolle olisi tarvetta! Nämä muutamat ovat juuri heitä, joista kirjoitin viimeksi: heitä, joista tietää, että he kuuluvat koko loppuelämän läheisiimme! Kiitos! Heidän ansiostaan onnistuvat ehkä jatkossakin satunnaiset lapsettomat menot: niin vanhempain illat, jotkut lapsettomat juhlat kuin ehkä ehkä ehkä se matkakin! 

Puoli vuotta mennään tällä järjestelyllä - ja sitten arvioidaan tilanne uudestaan :-)

4 kommenttia :

  1. Hei. Bloggaaja. Voin kertoa, Teille 30-vuoden kokemuksella, että mikäli parisuhde on rakastava ja tasavertainen ihan kaikki järjestelyt perheen ja lasten parhaaksi järjestyvät ja parisuhteenne sen kestää. Tämä toimii vain ja ainoastaan mikäli molemmat tekevät täysin tasavertaisesti kaikki kodin työt ja ja ottavat siitä vastuun. Mikäli toinen on heikko linkki tämä ei vain toimi. Minä ole ollut itse päivätyössä ja aina viikonloput vapaat. Mieheni on ollut yötyössä keskellä viikkoa ja aina viikonloput töissä.(Kun lapset olivat pienia teki 6 päivää viikossa töitä välillä 7) Siis nyt 30-vuotta. Toki näihin vuosiin on mahtunut muutamia vapaita viikonloppuja per vuosi.(siis vain muutamama per vuosi). Meillä ei ole kovin montaa tukiverkostoa aikanaan kun lapset olivat pieniä. Emme ole jaksaneet siihen rumpaan läheteä. Mummit ovat olleet kultaisia mutta vain harvoin käytettyjä. Emme ole juuri harrastaneet yksin koskaan mitään.(olsi varmaan ehkä pitänyt. Ei tämä tosin kaduta.) Olemme harrastaneet lastemme ehdoilla ja kanssa. Nuorimmainen rullaluisteli jo 4 vuotiaana ja oppi uimaan. Mieheni tykkäsi rullaluistella ja niin se pirpana vain oppi sen isänsä kanssa. Ulkoilua on ollut erittäin paljon jne. Emme esimerkiksi raaskineet koskaan jättää lapsiamme koskaan yksin harrastusten pariin vaan erittäin mielenkiinnolla aina olimme mukana vuodesta toiseen ja seurasimme sitä. Tämä oli kyllä aivan mahta juttu. Tämä on antanut elämäämme hyvin paljon. Emme ole koskaan syyllistäneet ketään vaikka omat lähiverkostot kummit ja ystävät eivät ole olleet apunamme. Eivätkä juuri jaksaneet olla meihin yhteydessä. Halusimme antaa heille ikimuistoisen lapsuuden. Olemme itsemme mielestä siinä onnistuneet. Juu kyllä he olivat päivähoidossa nuorin jo 1,5 vuotiaana aikamoisten allergioiden vuoksi. Toinen taasen oli täysin ylivilkas ikiliikkuja. Kävi myös terapiassa.(Kävi meillä kerran psykologi arvoimassa päivähoidon touhua ja totesi, että poikamme ei halua piirtää ja tehdä paperienkeleitä hän tarvitsee liikuntaa. Ja niin sittä sitten järjestettiin päiväkotiin:))( ja joo on aivan täysipäinen nyt) Lapsemme huusivat öisin ensimmäiset vuodet varmaan kolme ja olimme väsyneitä mutta rakkaus lapsiimme auttoi meitä selviytymään. Joo-o en tiedä kovin paljon nykyajan äideistä mutta en tarkoita nyt sinua blogin kirjoittaja mutta minusta ainakin tuntuu siltä että mitään valvomista tai pitkäkestoista rasitusta ei monet kestä.( Voin olla väärässä) Minusta hienoita ja upeita on nähdä lastemme kehitys ja kasvu. Toivatan teille onnea ja tsemppiä tuohon taipaleeseen. Se ei tunnut mitenkään siltä ettei siitä voisi selvitä. Näyttää aika normilta. Vaikka teillä on omat haastenne ollut kun lapset olivat pieniä. Onhan teillä yöt yhteistä aikaa. Meillä ei ollut edes sitä. Hyvää syksyn jatkoa. Voimia teille kun lapsenne ovat pienia. Kyllä tärkein syli on äidin ja isä sylin kun vanhemmat ovat töissä päivät ja illat ja yhteistä aikaa on vähän. Ei tämä ainakaan meidän parisuhdetta ja lapsia vaurioittanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos näistä kannustavista sanoista :-)
      Kiva kuulla, miten teillä on selvitty noin hienosti tuommoisesta elämästä :-)

      Kaunista syksyä myös teidän perheelle!

      Poista
  2. Hei. Luin tämän postauksen lisäksi myös linkin kautta aiemman postauksen, jossa kiittelit loppuelämän läheisiä. Jäin vielä vähän häilyvään epätietoisuuteen. Teillä on ilmiselvästi kiireinen arki, joten pystyttekö vastavuoroisesti itse auttamaan lähipiiriänne pienten lasten hoidossa? Meillä on kolme lasta, useita kummilapsia ja ikääntyvät vanhemmat sekä yrittäjyys ja vuorotyö, niin oikeasti, ei millään pysty aina konkreettisesti auttamaan muita. Taidan olla hakoteillä kokonaisuudesta, mutta perhetilanteita on erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun mielestä meillä ei edes ole kiireinen arki (enkä kai sitä ole koskaan niin sanonutkaan?) - olemme meinaan sitä mieltä, että kiire on lähinnä oman pään sisällä, ja että kaikelle, minkä kokee oikeasti tärkeäksi, löytyy aikaa. Meille on esimerkiksi kavereiden lapset, kummilapset ja naapurin lapset aina tervetulleita - sitten heidän kanssaan tehdään juuri sitä, mitä oltaisiin muutenkin tekemässä. Ja tottakai - jos meiltä pyydetään apua suoraan, yritämme parhaamme, että voimme auttaa! Ja tosi usein kyllä tarjotaan apua niille, jotka voisivat sitä kaivata. Itse en näe meidän arjessa ja auttamisessa mitään ristiriitaa. Mutta lisähuomautuksena, että edellinen teksti, johon viittasin, ei koske pelkästään konkreettista auttamista, vaan laajemmin toisista välittämistä.

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs