Kolme vauvaa: kaksi sairasta ja yksi terve - mitä teimme toisin?

Tässä tulee toivepostaus, joka käsittelee sitä, voiko itse tehdä jotakin sen eteen, että voisi välttyä vauvan refluksitaudilta ja ruoka-aineallergioilta. Tätä asiaa on minulta nyt kyselty kovasti, kun osottautui, että tämä kolmonen, meidän Snadisöpöys ei ole refluksinen, allerginen eikä astmainen. Tässä siis teille tätä postausta odottaneille seikkoja, joita me olemme tehneet eri tavalla ensimmäisten lasten (odotus)aikana verrattuna kolmannen (odotus)aikaan. Mikäänhän ei tietenkään todista, että mikä seikka johtuu mistäkin, joten tekstiä ei kannata lukea mustavalkoisesti. Kirjoitan tähän nyt kuitenkin asioita, joilla saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten ja millaiseksi vauva kehittyy.

Maitohappobakteerit ovat tosi tärkeitä - tässä yksi meidän perheen lemppari, Biomedin Acidophilius ja Acidophilius Forte.

Aloitetaan tärkeimmäistä eli minun suoliston kunnosta: äidin suoliston kunto vaikuttaa vauvan suolistoon! Kolmannessa raskaudessa (ja sitä edeltävinä vuosina, kun kolmas raskaus oli jo mielessä), kiinnitimme erityistä huomiota siihen, että saimme minun suoliston kuntoon. Käytössäni olivat vahvat maitohappobakteerit kuureittain. Ruoka on muuttunut viimeisten vuosien aikana pääsääntöisesti luomuksi (Luomuruuasta voit lukea lisää täältä). Minimullistajan imetysdieetin (joka kesti 2v2kk) jälkeen pääsin taas monipuoliseen ruokailuun käsiksi - ja nyt viime vuodet ruokavalioni onkin ollut tosi monipuolinen ravintoaineiltaan ja -arvoiltaan! Prosessoitu ruoka ja kofeiini ovat jääneet pois. Pääsääntöisesti söin raskausaikana lehmänmaidottomasti ja gluteenittomasti, sillä söin samoja ruokia kuin meidän keskimmäinen näille aineille allerginen. 

Ruuissa suosimme puhtautta. Meidän ruuat hankitaan omalta kotipihalta/metsästä, lähi-luomupiiristä, lähi-Prismasta sekä Foodinilta

Ylipäätään viime vuosien ajan kehooni ajettu myrkkykuorma on huomattavasti vähentynyt: olen kiinnittänyt huomiota lisäaineiden, ksenoestrogeenien, ftalaattien, kemikaalien yms. saamisen minimoiseen. Olemme jo monen vuoden ajan myös suodattaneet juomavetemme niin, että vesijohtoveden epäpuhtaudet, raskasmetallit, sinne kuulumattomat pienhiukkaset jne. poistuvat.

Raskausajan vitamiineihin me panostimme nyt eritavalla kuin edellisissä raskauksissa. Olemme nykyään hyvin tarkkoja siitä, mitä vitamiineja syömme, miten paljon ja missä muodossa ne ovat. Olemme valinneet itsellemme käyttöön vain ne vitamiinit, joita tarvitsemme, ja sillä periaatteella, että niillä emme vain ehkäise puutostiloja (kuten yleisten ravitsemussuositusten ohjemäärät tekevät...), vaan haemme juuri optimaalisia vitamiinimääriä meidän kehollemme, jotta keho toimisi parhaalla mahdollisella tavalla. Raskausajan vitamiineista nostan esiin kaksi tärkeää asiaa: kalaöljy ja folaatti. Kalaöljyssä tärkeää on se, että se on mahdollisimman puhdasta, laadukasta ja että siinä on enemmän DHA:ta kuin EPA:a. B9-vitamiinia suositellaan raskaanaoleville yleensä foolihapon muodossa, mutta folaattimuodossa keho osaa käyttää sitä paremmin hyödykseen. 

Ensimmäisessä raskaudessa liikuin paljon, toisessa paljon vähemmän ja kolmannessa en juurikaan. Ja se syy, miksi tämän asian nostin tässä nyt esiin, liittyy kehon kokonaisstressitasoon. Jokaisessa raskaudessa minulla on ollut henkistä stressiä jonkin verran: ensimmäistä odottaessa teimme muuttoa ja kirjoittelin graduani (ja palautin päivää ennen synnytystä, jep!), ja toista ja kolmatta odottaessa myös teimme muuttoa asunnosta toiseen ja  olin töissä viimeiseen asti (vaikka lääkäri ehdotteli sairauslomaa jo molemmissa raskauksissa puolivälistä lähtien). Kolmatta odottaessa siis himmailin liikunnan kanssa ihan toden teolla, sillä sekin (vaikka ihanaa onkin) on myös yksi kuormittava tekijä keholle muiden stressitekijöiden ohella. En siis missään nimessä kehota ketään olemaan liikkumatta, mutta kehotan lämpimästi kuuntelemaan kehoa sillä tavalla, että jos elämässä on muitakin kuormittavia tekijöitä, niin ainakaan raskasta liikuntaa en silloin suosittele siihen lisäksi. Stressihormonit eivät pitkittyessään ole kenellekään, varsinkaan raskaanaolevalla hyväksi!

Niin, ja nyt kun stressitekijöistä puhumme, niin pakko tietenkin mainita, että stressinkäsittelytaidot ovat nykyään ihan toista luokkaa kuin vaikka esikoista odottessa yli seitsemän vuotta sitten. Siis täysin eri luokkaa, heh. Ja tämän koen tietenkin olevan hyväksi raskaanaolevan keholle, että ärsytyskerroin ei nouse ihan heti sataan monta kertaa päivässä... (Kiitos NLP!)

Maadoitustuotteita saa tilattua TiedonPortaiden nettikaupasta.

Maadoitustuotteiden käyttö - se on tullut ihan uutena juttuna tässä kolmannessa raskaudessa. (Maadoittumisesta voit lukea lisää täältä.) Eli, käytin raskaanaollessa maadoittavaa hiirialustaa töissä ja sängyssämme on maadoituslakana. Näitä tuotteita lähdin kokeilemaan täysin avoimin ja ennakkoluulottomin mielin. Luulen, että nämä täydensivät hienosti muitakin muutoksia raskausaikana. (Muuten - ekassa ja tokassa raskaudessa kärsin ihan hillittömistä suonenvedoista monta kertaa yössä, ja kolmannessa en juurikaan... Epäilen maadoitustuotteiden hyötyä tässä!).

Sitten mennään vastasyntyneen aikaan. Tiedämme siis, että kolmosella on samat geenit kuin edellisilläkin lapsilla, joten pelko siitä, että refluksi ja allergiat puhkeavat jossakin vaiheessa, on läsnä koko ajan. Haluamme toimillamme varmistaa sen, että jos se on meidän toiminnasta kiinni, niin näin ei missään nimessä käy! Miten siis toimimme vastasyntyneen kanssa? Mitä eroa on ollut toiminnassamme?

Snadisöpöys sain synnärillä k-vitamiinin suun kautta, ei pistoksena. En tiedä vaikuttaako tämä mihinkään muuhun tässä postauksessa liittyviin aiheisiin, mutta ainakin se vaikutti siihen, että vauvalle ei aiheutettu heti synnyttyään stressitason nousua pistämällä piikkiä (kipu kun vaikuttaa stressitasoon). Neuvolan terkkarimme kanssa myös sovimme, että kolmannen lapsen rokotukset ainakin viivästytetään, sillä isoveljet saivat pahoja oireita rokotteista ja heidän refluksitauti, allergiat ja astma pahenivat rokotteista potenssiin sata ja arki vaikeutui ihan hirmuisesti. 

Imettäessä äidin rasvasoluista lähtee ravinnot maitoon, joten todella on väliä, millainen koostumus äidin mahamakkaroilla eli rasvavarastoilla on! Eli edelleenkin: imettäessä monipuolinen ja terveellinen ravinto on tärkeä asia! Myös maadoittumisen lisään raskausajan asioista tässä kohtaa: vauva saa osansa maadoittumislakanasta nukkuessamme perhepedissä noin 70% yön tunneista.

En kiellä sitä, että eikö Snadisöpöyksellä olisi hänelläkin pientä refluksivaivaa, mutta refluksia sairautena hänellä ei ole. Edelleen jännitämme, miten käy kiinteiden aloittamisten kanssa, sillä meillä edelleen mennään täysimetyksellä, ainakin puolivuotistarkastukseen asti; näin terkkarimme kanssa sovimme, että meidän on paras tehdä. Sitä ei voi tietää, iskeekö allergiat päälle kiinteiden myötä. Mutta sen me ainakin tiedämme, että aloitamme oikein rauhassa kiinteät ja vain maisteluasteella, ei mahantäyttömielessä heti alussa.

Snadisöpöys on meille helppo (tosi helppo) vauva, mutta olen kuullut meidän arkea nähneille, että ei hän ehkä se kaikista helpoin maailmassa ole. Itkut eivät ole olleet hänenkään kohdalla vieraita, puklailua tulee ajoittain runsaastikin, päikkärit eivät aina loista tuntitasolla ja öisin hän heräilee edelleen monta kertaa. Silti - hän ei yleensä ole tuskainen eikä hänen itkunsa jatku loputtomiin, toisin kuin isoveljiensä kohdalla. Viimeiseksi kohdaksi voisin siis sanoa vauvankäsittelytaidot. Kun niissä kehittyy, osaa helpottaa nopeasti itkevää vauvaa, kun osaa lukea itkun syyn helpommin kuin ekan ja tokan lapsen kohdalla. Tämä saattaa vaikuttaa siihen, että vauva on ylipäätään rauhallisempi ja vähemmän oireinen, kun vaivoja saa heti helpotettua ja kun tarpeisiin vastataan heti oikealla tavalla. Otan tässä nyt vaikka esimerkiksi esikoisen, jonka kanssa vedin mooooonen tunnin vaunulenkkejä silmät itkusta umpeen muurautuneena, kun en saanut häntä millään nukkumaan: en vaan tajunnut, miksi vauva vaan itkee ja itkee vaunuissa, ja miksi joudun nostamaan häntä sieltä minuutin välein pystyyn monen nukutustunnin aikana. Niinpä - jos vaan olisin tajunnut, että refluksivauva ei todellakaan nuku vaunuissa vaakatasossa, olisi elämä ollut ensipäiviltä asti helmpompaa, ja oltaisiin säästytty satoja ylimääräisiä itkutunteja.

Ja sitten, mitä tekisin toisin? Ainakin kävisin raskausaikana osteopaatilla! Kun nyt kolmannen raskauden jälkeen kävin ekaa kertaa ikinä osteopaatilla, hän kertoi, että todennäköisesti kehoni on vääntäytynyt epätasapainoon jo ekan vaikean raskauden myötä. Ja tietenkin, jos äiti ei voi kehossaan hyvin, on todennäköisempää, että vauvakaan ei voi hyvin. Varsinkin se, jos vauvalle (jokaisessa raskaudessa) oltaisiin saatu enemmän tilaa osteopatian keinoin, olisi vauvan ollut helpompi olla mahassa ja helpompi syntyä.

Toivottavasti tämä teksti vastasi teidän kysymyksiin. Jos haluatte kuulla jostakin kohdasta vielä lisää, niin heittäkää ihmeessä kommenttia, kirjoittelen sitten lisää mielelläni! Ja voihan olla, että tämä kaikki on hakuammuntaa, ja että näilläkin toimilla olisi voinut refluksikko-allergikko syntyä. Kuitenkin - näillä toimenpiteillä en ole voinut tehdä yhtään mitään hallaa vauvalle, vaan päinvastoin, ainakin tosiaan varmistaa sen, että JOS refluksin/allergian/astman syntyyn voi itse vaikuttaa, me olimme tehneet kaikkemme. Ja oikeastaan, koska olemme eläneet kaksi älyttömän vaikeaa, raskasta ja surullista vauvavuotta, en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin omien tietojen keinoin tehdä parhaani, että seuraava vauva saisi terveemmän vauvavuoden.

Raskauskuvista kiitos Snadisöpöyden kummitädille Jasminelle <3 

Ja näin on päässyt käymään tämän(kin) vauvan kanssa, että...

 ...olen autoa ajaessani (vauvan ollessa viereisellä penkillä) työntänyt tuttia hänen nenäänsä.

...olen tiputtanut papuja, omppulohkoja ja vähän muutakin ruokaa hänen päällensä imettäessä.

...olen laittanut vaipan väärin päin hänelle.

...olen työntänyt hänen jalkaansa väärään kantorepun koloon.

...olen puhunut hänelle keskimmäisen lapsen nimellä.

...olen ollut jo menossa autoon ja sulkenut ulko-oven, kun olen muistanut, että hän odottaa autonistuimessaan eteisessä.

...olen kattanut hänelle ruokapöytään lautasen ja tajunnut vasta sen jälkeen, että vaikka minulla on kolme lasta, niin kaikki heistä eivät vielä syö lautasilta.

...olen ottanut hänestä tosi vähän valokuvia.

...olen pyyhkinyt hänen puklujaan niin omilla päällä olevilla vaatteillani, lehden sivuilla, omalla tyynyliinalla tai ihan vain omalla iholla, kun pukluliinoja ei ole näkyvissä eikä helposti saatavilla.

...olen altistanut hänet mitä ihmeellisimmille omakeksimille höpötys-söpötys-laululorurenkutuksille löllöäänellä laulettuna.

Anteeksi vauva. Älä traumatisoidu.

Anyone else? Please?

Kolme henkilöä, jotka teille tahdon esitellä...

Kuvaaja: Anna Wallendahr

Vauvamme täytti kolme kuukautta, ja nyt on aika esitellä häntä hieman täällä blogissakin... Vauvamme kulkee tästä lähtien blogissa nimellä Snadisöpöys. Niin, kuten jo uumoilin raskausaikana, vauvamme ei kärsi refluksi -tai allergiaoireista (ainakaan vielä...), toisin kuin molemmat isoveljensä heti synnäriltä lähtien. Vauva-arki on ollut suoraan sanottuna uskomattoman helppoa, ihanaa, upeaa ja mahtavaa! Tuliko tarpeeksi superlatiiveja? :-D Voitte varmaan kuvitella, kun kaksi ensimmäistä lasta nukkuu synnäriltä lähtien viiden viiva kymmenen minuutin pätkissä yöt päivät (itkien tuskaisena kiemurrellen lopun ajan), niin normaali vauva-arki tuntuu todelliselta luksukselta! Toki, enhän minä voi tietää mitä normaali vauva-arki on, mutta ehkä voin etäisesti kuvitella sen tuntuvan tältä? 

Kuvaaja: Jenna Rajavuori

Aluksi vauva nukkui tunnin, pari pätkiä öisin, mutta nyt yöunet ovat pidentyneet pariin viiva neljään tuntiin. Muutamia kertoja meitä on hemmoteltu tätä pidemmilläkin unilla, ihanaa! Päikkärit ovat tavallisesti viidentoista minuutin pyrähdyksiä siellä täällä, useimmiten autossa liikkuessa paikasta toiseen tai kantorepussa kotitöitä tehdessä. Lattialla ja sitterissä Snadisöpöys viihtyy vain pieniä hetkiä, mutta eihän sitä voi muuta olettaakaan, kun koko yhdeksän kuukautta hän on ollut ihmisen lähellä. Rattaissa unet tulevat vain liikkuen, ja herääminen tapahtuu melkeinpä silloin, kun vaunut pysähtyvät. Päivien unipyrähdykset kuitenkin tuntuvat sopivan meidän liikuvaan elämäntyyliimme hyvin. Eipä tarvitse harmitella usein unien keskeytymistä ;-) Snadisöpöys puklaa, kyllä. Suurena erona isoveljiinsä on se, että puklu vain tulee, ilman itkuja. Isoveljien puklut taas tulivat itkun kera, kertoen tulehtuneesta kurkusta, jonka refluksi heille aiheutti. Itkuakin on kuultu, välillä vähemmän välillä enemmän. Sekin kai kuuluu normaaliin vauva-arkeen. Olen ajatellut, että parin tunnin itku, joka loppuu, on normaalia. Veljillään kun se itku ei loppunut kuin vasta äärimmäiseen uupumiseen.

Kuvaaja: Jenna Rajavuori

Kaiken kaikkiaan vauva-arki on soljunut täysin stressittömästi eteenpäin. Synnytys meni kivasti (jos siis siitä tuskasta voi niin sanoa...), kotiin päästiin samana päivänä, maitoa riittää, imetys onnistuu ja isoveljet ovat suhtautuneet vauvaan erityisellä lämmöllä. Kolmannen kanssa ei ole tullut stressailtua oikein mistään; sairaalakassi pakattiin lähtöhetkellä, tutteja kaivettiin kaapista kattilaan keskiyöllä ensimmäisenä yönä sairaalasta palattuamme, vauvan vaatteita haettiin varastosta parin viikon iässä (siihen asti mentiin ystävien tuomilla vaatteilla) ja sen semmoista. Heh.

Kuvaaja: Anna Wallendahr

Sitten on minulla kaksi muutakin henkilöä, jotka tahdon teille esitellä. Snadisöpöys on päässyt kahden ihanan valokuvaajan kameran eteen. Muistatte varmaan, kun raskausaikana kirjoittelin, että minusta ei ole koskaan aiemmin otettu virallisia, kivoja raskauskuvia eikä perhettämme ole koskaan kuvattu vauva-aikana, joten raskaudet ja vauva-aika eivät ole päässeet ikuisettuina ikinä meidän kotimme seinille eikä muistojen valokuvalaatikkoon. Nyt asia on vihdoin korjattu tämän kolmannen rakkaan kohdalla! Kaksi minun ihanaa kaveriani otti meistä kuvia, ja nyt tahdon (ihan ilman mitään painostuksia heidän taholtaan tai sopimuksia) teille muutaman heidän kuvistaan tarjoilla ja heistä muutaman sanan kertoa. 

Valokuvaaja: Jenna Rajavuori

Jennaan tutustuin Pikkusankarin refluksin selvittyä, kun liityin facebookissa vertaistukea tarjoaviin refluksi-allergiaryhmiin. Muistan, kuinka Jenna oli kaikille älyttömän ystävällinen noilla palstoilla! Vaikka Jennan pojalla oli tosi vaikea tilanne itselläänkin, niin hän oli aina halukas auttamaan muita ja jakamaan suurta tieto- ja kokemuspankkiaan muille! Jenna oli sellainen keskushenkilö, johon pystyi aina luottamaan. Jenna, sinä autoit meitä todella, todella monesti, kiitos! Sinulla on suuri sydän ja olet tosi sinnikäs - niin henkilökohtaisessa elämässäsi kuin ammatillisessakin elämässäsi; olet ponnistanut mahtavasti yhdeksi asuinalueesi parhaimmaksi valokuvaajaksi! Kiitos Jenna siis yhteisistä (vaikeista) vuosista ja kiitos ihanista kuvista! 

Valokuvaaja: Anna Wallendahr

Annaan tutustuin myös netissä, kun aloimme seurata toistemme blogeja, juurikin noihin lasten vaikeimpien vuosien aikoihin. Jaoimme murheita valvomisista, onnistumisia ruokarintamalta ja uusia tiedonmurusia vähän kaikesta. Anna, voi Anna... Kun mietin Annaa, kasvoilleni leviää hymy. Anna on yksi valoisimmista ihmisistä, joita tunnen. Kun hänet tapaa, valtaa huoneen maaginen rauhallisuus ja lempeys. Anna on salliva, aito ja empaattinen. Anna on hyvä ihminen isoilla kirjaimilla. Anna on persoonallinen kuvaaja, taitava esteetikko ja ahkera kyläkoulun kunnostaja. Ihailen sinua, Anna! Kiitos sinullekin kokemusten jaoista menneinä vuosina ja ihanista kuvista! 

Jennan kotisivut löytyvät täältä:

http://www.jennarajavuori.com/

Jennan facebook-sivut löytyvät täältä:

https://www.facebook.com/valokuvaajajennarajavuori/

Jennan instagram-sivut löytyvät täältä:

https://www.instagram.com/valokuvaajajennarajavuori/

Annan kotisivut löytyvät täältä:

http://www.annawallendahr.fi/search/label/Blogi

Annan facebook-sivut löytyvät täältä:

https://www.facebook.com/annawallendahrphotography/

Annan instagram-sivut löytyvät täältä:

https://www.instagram.com/aamuomenatarhassa/

Anna blogi löytyy täältä:

http://www.aamuomenatarhassa.fi/

Mitä meillä kuuluu?

Mitä meille kuuluu ja mitä meillä kuuluu?

Tämmöistä.

Tästä se helppo vauvavuosi sitten starttaa.

"Mutta tehän olette jo konkareita"

Nyt olisi aihetta fanfaareihin, hyppiviin pelleihin ja serpentiinisateeseen – olen selvinnyt neljästäkymmenestä tuskaviikosta jo yli puoleen väliin! Vatsassa kasvaa meidän perheen neljäs perheenjäsen, ja melko todennäköisesti toinen refluksikko-allergikko-astmaatikko (allergologimme jäätävin sanoin 75 prosentin todennäköisyydellä).

Mutta mitä sitten, vaikka siellä toinen samanlaisilla sairauksilla varustettu olisikin? ”Tehän olette jo konkareita”, ”Nyt ainakin tiedätte, mitä odottaa ja mihin varautua”, ”Tällä kertaa vauvakin saa nopeampaa hoitoa”, ”Pääsette käyttämään suurta kolmen vuoden ajan keräämäänne asiantuntijuuttanne hyväksi”.

Totta… Mutta mietitäänpä IHAN OIKEASTI, millaista meidän elämä voi olla.

Kun vauva tuskaitkee koko miehen työvuoron ajan ja vaatii jatkuvaa hyssyttelyhoitoa, Pikkusankari a) syöksyy mielenosoituksellisesti huoneesta toiseen kädessään sakset, tussit ja äidin huulipuna b) lamaantuu katsomaan sohvalle Puuha Pete-dvd-pinoa läpi ripiittinä c) roikkuu äidin kantorepussa vauvan roikkuessa rintarepussa

Kun vauvaa pitää käydä nukuttamassa neljä kertaa päivän aikana puolitoista tuntia kerrallaan ulkona tietynlaisella katukivetysrömpsyllä tietyllä vauhdilla, Pikkusankari a) huutaa seisomalaudalla ”nuku, nuku, nuku!” b) kaataa ratassysteemin kenoon poikkoillessaan valjaissaan ojaan juomaan vettä c) leikkii lukitussa, pehmustetussa ja videovalvotussa huoneessa kotona sillä aikaa

Kun vauva illalla sitten viimein neljän tunnin huutokonsertin, rintaraivareiden ja ongelmallisten tissi-irrotusoperaation jälkeen nukahtaa hikisenä ja tuskaisena, Pikkusankari a) herää juuri silloin, ja alkaa kiukkuhuutamaan melkein samoilla desibeleillä ja herättää vauvan b) ei suostu edes mennä nukkumaan, ”koska vauva herää kuitenkin kohta huutamaan ja herättää koko naapurustonkin” c) ei vaan saa unta, koska on niin tajuttoman stressaantunut ja masentunut uudesta aina kiljuvasta perheenjäsenestä

Apua. Mielikuvaharjoittelu on pakko pistää poikki nyt, ettei sisälläni vellova huolimassa saa enää uusia kasvumahdollisuuksia. Kuitenkin – vaikka kuinka olemme kokeneet Pikkusankarin kanssa paljon erilaista opettavaa arkea kuin normaalivauva-arjessa voi kokea, hankkineet aivoihimme järjettömän määrän tietoa refluksista, allergioista ja astmasta, ja saaneet entistä eheämmän ja upeamman avioliiton yhteisten vaikeuksien voittamisen kautta, emme missään nimessä osaa ajatella positiiviselta kantilta toisen lapsen samoja sairauksia.

En vain näe MITÄÄN hyvää siinä, että toinenkin (meidän) lapsi joutuu kärsimään kaamean määrän tuskaa; että joudumme syöttämään sellaisia lääkkeitä ihan pienelle, joita ei oikeasti ole tarkoitettu vauvoille ja joiden haittavaikutuksina huhutaan luun tiheyden vähenemisestä, mahasyövän lisääntymisestä ja kaikesta muusta mukavasta; että me kaikki joudumme hinaamaan taas arkea eteenpäin puolitoista vuotta vartin unipätkillä; että ravaamme lääkärin, apteekin ja tutkimusten välillä epätietoisena yrittäen löytää juuri sillä hetkellä kyseiselle vauvalle sopivaa refluksi-allergia-astmahoitotasapainoa. Olemmehan me itse sen monen monta kertaa nähneet, että tiedolla ja kokemuksella kun ei valitettavasti läheskään aina saada allergista refluksikkoa pysyvästi oireettomaksi. Vaikka ruokavalio ja lääkehoito ovatkin tänään kunnossa, huomenna samoilla safkoilla ja dropeilla vointi voikin olla jo ihan toinen – ja tasapaino löydettävä uudelleen.

Mutta hei, voihan se toinen lapsi olla tervekin!

Ei päätä, ei häntää

Kun älyllinen elämä taas elpyy pikkuhiljaa rankkojen valvomisviikkojen jäljiltä, alkaa mielessä surrata ajatus jos toinenkin. Mutta ilman päätä ja häntää.

Mietin,

…mitä kotivanhemmat tekevätkään sillä aikaa, kun lapsi nukkuu jotain kahden ja neljän tunnin päikkäreitä joka päivä. Mulla olisi jo varmaan väikkäri kansissa ja ulkona upea puutarha.

…mitä kaikkea sitä onkaan tullut tiedostamattaan tehtyä ja sanottua ihmisille univajeen nakertaman aivotoiminnan alaisena. Ainakin olen muutaman kerran unohtanut Pikkusankarin lapsiparkkiin lähtiessäni salilta, soittanut yhdelle parhaimmista ystävistäni iloisen synttärionnittelupuhelun aivan vääränä päivänä sekä lukinnut itseni ja lapseni pakkaseen vajavaisissa varusteissa. Yleensä olen siis hyvin tarkka, järjestelmällinen ja hyvämuistinen.

…miten paljon olemmekaan säästäneet rahaa, kun en ole jaksanut enkä voinut käydä perhekahviloissa, matkoilla, lastenvaatekaupoissa… (Ja mihin ihmeeseen nekin säästyneet rahat ovat menneet, kun lohtusuklaavaihtoehtoakaan ei tiukan imetysdieetin takia ole ollut…??)

…miten ihmeellistä onkaan nähdä tuttavan terve vauva leikkimässä lattialla. Hypotalamukseni huutaa, että ota nyt se vauva nopeasti pois sieltä lattialta, vauvojahan tulisi pitää vain sylissä pystyasennossa!

…kuinka monta eri sairausdiagnoosia olen naapureiden ja kadulla vastaantulijoiden mielissä saanutkaan, kun olen neljä tuntia putkeen ravannut samoja katuja vuolaasti itkien ja Pikkusankaria epätoivoisesti nukuttaen.

…pystynkö enää koskaan syömään bataattia, punajuurta ja tattaripuuroa: kolmea ruoka-ainetta, joita inhoan, mutta joita söin melkein vuoden ajan päivittäin tiukan imetysdieetin takia.

…miten paljon enemmän ystäväni olisivatkaan saaneet nauttia seurastani, jos vauva-, ja taaperoarkemme olisi ollut normaalia. Olisi ollut pitkien puheluiden turruttamia punaisia korvia, shoppailureissujen muistona vaatekaapissa mintunvärinen paita ja kylppärin hyllyllä tehokkain tasapainottava seerumi. Olisi ollut fondue- nautiskelun jälkeisiä reblochon- röyhtäisyjä, huulipunien tahraamia viinilaseja, puoliammattimaiseksi yltäviä ravintola-arvostelukäyntejä, naurunremakkaan päättyviä patjallanukkumisyrityksiä ja suurta mielikuvituksellista voimaa keksiäksemme epätoivoisesti juhlintaan oikeuttavia aiheita. 

…miten kiitollinen olenkaan läheisten, erityisesti mieheni ja äitini suurenmoisesta ja kaikki väsymyskiukutteluni kestävästä tuesta. Ilman heitä minut olisi jo kannettu vaakatasossa tästä talosta pois.

…tajuanko itsekään vielä kunnolla, että meillä todella on parempi periodi taas alkanut. Kolme viikkoa sitten, kahdeksan viikon ajan, tuskaisia yöherätyksiä oli 40 per yö, päikkäreitä 10 minuuttia kerrallaan ja loppuajat sylissä kiehnäten. Viimeisen viikon aikana yöherätyksiä on ollut 0, päikkäreitä 2 tuntia ja loppuaika suurimmaksi osaksi paloautolla pöristellessä. Oi Nexium, nexium, nexium – et pettänyt meitä tälläkään kertaa!

…uskallammeko koskaan toivoa toista lasta. Todennäköisyyslaskelmat jaksamismahdollisuuksistamme on vielä pahasti kesken…

Hyvä(ä) päivä(ä)!

Hyvää päivää KELA, ja kiitos myönteisestä vammaistukipäätöksestä!

Tänään on muutenkin hyvä päivä. Pikkusankari on ollut pari viikkoa teholääkityksellä, ja tilanteemme hipoo (taas ainakin hetken) normaalin vauva-arjen kriteereitä: uskalsin ensimmäistä kertaa ikinä käydä pikapikasuihkussa saatuani Pikkusankarin päiväunille. Viimeksi teholääkitysjakson aikana huomasin, että uskalsin juuri ja juuri lakata kynnet päikkäriaikaan.