Kaikki äitienpäiväateriat sänkyyn, kiitos!

Onpa luksusta syödä äitienpäivänä kaikki ateriat rauhallisen leppoisasti sängyssä köllötellen ja nautiskellen. 

Tai sitten ei. Ei todellakaan luksusta.

Minä en pahemmin niistä peruskipeyskierteistä jaksa täällä (tai muuallakaan somessa) huudella, koska, no, semmoinenhan on normaalia lapsiperhearkea ja olen enemmänkin tottunut siihen, että koko ajan joku meidän perheestä on kipeä jollakin tavalla. Outoa on, jos kukaan ei ole flunssassa, mahataudissa tai jossakin tulehduksessa. Nyt on kuitenkin taas päästeltävä tätä sairausärsytystä vähän tänne bloginkin puolelle, sillä huomasin jonkinlaista ei-niin-hauskaa identtisyyttä viime vuoden kesäkuun postauksen kanssa... Ja kyllä, aion nyt valittaa, vaikka vain minä olen ollut tällä lomalla kipeä. Itsekästä tekstiä siis tulossa, hehe.

Olisinko mieluummin omassa sängyssä kotona vai jossain tämmöisessä paikassa... hmmm...

Nyt valitan, koska:

Tämän piti olla lomaviikko, jolloin oltaisiin mahdollisesti lähdetty jollakin kivalla äkkilähdöllä johonkin, ensimmäiselle lentokoneulkomaanmatkalle nelihenkisenä perheenä.

Vaikka ulkomaanmatka ei olisi onnistunutkaan, tämän viikon piti olla sataprosenttista yhdessäoloaikaa, ei sitä, että äiti koomaa koko viikon tajuttomana omassa eristetyssä huoneessaan ja isi on lasten kanssa kooooko vuorokauden toisensa jälkeen.

Vaikka äiti kipeänä olisikin, niin ei kai sentään tarvitsisi niiiin kipeänä olla, että mies ja lapset eivät uskalla mihinkään kauemmas erikoisempia lomajuttuja lähteä tekemään, ettei äiti vain sillä aikaa pyörry vessareissullaan.

Vaikka äiti sitten tosi kipeä olisikin, niin olisiko kuitenkin kohtuullista, että olisi edes yksi läheinen enemmän (sen yhden ainoan lisäksi), joka voisi edes vähän auttaa lastenhoidossa ja päästää isi esimerkiksi salille tai torkuille tämän hänen "loma"viikkonsa aikana.

Ja vaikka nyt sitten edes sitä toista auttavaa läheistä ei löytyisikään, niin miten olisi edes se, että pojat olisivat ei-oireisia, jotta isillä olisi edes vähän helpompaa ja lomaa voisi kutsua muuksikin kuin hermojenkiristelyleiriksi.

Se erilainen loma. Olisihan se voinut olla.

Ja vastaan nyt jo siihen tulevaan kommenttiin, jossa joku heittää, että pidä suusi kiinni, asiat eivät valittamalla parane. Jep: yritän nähdä edes yhden hyvän puolen tässä kaikessa:
isi on ainakin saanut viettää yyhoo-arkea kolminkeskistä aikaa lasten kanssa koko viikon sillä aikaa, kun äiti leikkii i-kirjainta sängyssä, luulee todella kuolevansa vatsakipuihinsa, käyttää veronmaksajien varoja makaamalla muutaman päivän tiputuksessa ja ravaa vessassa 100 (laskin!) kertaa päivässä.

Toivon, että teidän äitienpäivänne on ollut hyvin erilainen kuin minulla: kiva, ihana ja lastentäyteinen! 

Itse lohdutan itseäni kuvittelemalla itseni jo ensi vuoden äitienpäivään (ja seuraavaan lomaan): kuumetta on vähemmän kuin 39, pystyn istumaan tuolilla ilman kallistumista toisen pakaran puoleen, käsi ei ole täynnä verikokeiden reikiä ja jalkani jaksavat kantaa minua ilman tärinää pidempään kuin viisi minuuttia. Oi, ihana tuleva äitienpäivä!

Antiäitienpäivä

Jotta sitten muutamien viikkojen päästä äitienpäivänä voisi leijua keveissä Lontoon rakeiden värisissä illuusioissa kuvitellen olevansa maailman paras äiti, nyt on aika suoltaa pihalle kaikki ne jutut, miksi en missään nimessä tunne olevani maailman paras äiti.

En ole voinut antaa Pikkusankarille aina hänen ikätasonsa mukaista virikkeellistä kehitysympäristöä. Jos vuorokausi kului ensimmäisten seitsemän kuukauden ajan lasta sylissä kantaen, siinä ei paljon motorisen kehityksen tukeminen ollut nyky-yhteiskunnan standardien mukaista.

En ole jaksanut tarjota Pikkusankarille lapsiperheen normaalia sosiaalista ympäristöä. Hän on jäänyt lähes kokonaan paitsi muskareista, perhekerhoista, avoimista päiväkodeista, perheen yhteisistä ravintolaillallisista ja muistakin lapsiperheen normaaleista sosiaalisista tilanteista. 

En ole voinut tarjoa Pikkusankarille kulinaarisia nautintoja ollenkaan. Hän on syönyt koko ikänsä lähinnä maustamatonta kana-bataattisosetta. Pikkusankarin ikätoverit ne vetelivät jo vuoden iässä etanoita ja sammakonreisiä ja syömäpuikoilla Udoneita.

En ole pystynyt antamaan lapselleni lääkkeetöntä lapsuutta. Lähes kaikkien mahdollisten käsikauppalääkkeiden lisäksi pojalle on kokeiltu montaa todella ytyä lääkettä ja syötettykin monen monta kuukautta lääkettä, jonka tehoaineet ja mahdolliset sivuoireet saavat rinnallaan monet muut lääkkeet kalpenemaan.

En ole antanut Pikkusankarille täydellisen eheää kiintymyssuhdetta. Olen äksyillyt ja hermostuksissani jopa huutanut Pikkusankarille hänen itkiessään kymmenettä tuntia putkeen. Luulin hänen olevan vain koliikkinen ja hieman tulisempi, helposti mieltään osoittava tapaus, vaikka hän itkikin järkyttäviä kipujaan.

Olen käyttäytymiselläni tuottanut lisää tuskaa Pikkusankarille. Tietämättömänä hänen refluksitaudistaan, tein monia tunteja kestäviä vaunulenkkejä rattaat vaakatasossa (siis hänelle tuskallisimmassa mahdollisessa asennossa). Heijasin rattaita kaikkiin ilmansuuntiin, juoksin, kävelin, hölkkäsin, kokeilin nurmikkoa, asfalttia ja hiekkaa alustana, lauloin, pölpötin, hyräilin, olin hiljaa, nostin viiden minuutin välein syliin, viritin leluja räpläiltäväksi. Pikkusankari vain itki. Minä vain jatkoin.

En pysty vieläkään, diagnoosin saamisen jälkeenkään, antamaan Pikkusankarille täysin raotonta ja syvää turvallisuuden ja hyvän olon tunnetta. Kun olen todella väsynyt, en aina jaksa hänen kipukiukkuaan höystettynä taaperoikäisen normaalilla uhma- ja väsykiukulla. Silloin meillä hermostutaan, huudetaan, paiskotaan, riehutaan ja kiroillaan. 

Anteeksi rakas lapseni, etten pysty olemaan maailman paras äiti.