Piipaa-auton vierailu

Pikkusankarin kurjana kaverina oli viiden päivän ajan ihmeellinen aaltoileva tosi korkea kuume. Mitään muita flunssan oireita hänellä ei ollut. Valitettavasti saimme tutustua myös rajuihin kuumekouristuksiin ja pelottaviin velttous-poissaolevuus-kohtauksiin; ja siis siinä mittakaavassa, että eräänä yönä ambulanssi kaartoi pihaamme ja tuli äkillinen lähtö sairaalaan. Kuumeilu jäi mysteeriksi. Mitään muuta niinä päivinä ei oikein sitten kerinnyt tehdäkään, kun päivät ja yöt valvoa pienen hengitystä, tarkkailla oireita, murehtia sekä työntää väkipakolla lääkettä lapseen. Kohtauksien tultua minä olin usein hysteerinen, mies lähti töistä kesken ja kahden paikkakunnan päivystykset tulivat tutuiksi. Kuudentena kuumepäivänä olisikin sitten kuulemma tie vienyt pidemmäksi aikaa sairaalaan tarkkailuun. Onneksi kuudes päivä oli Pikkusankarin ensimmäinen terve päivä. Välillä luulimme Pikkusankarin tervehtyneen, mutta kuume hyökkäili takaisin. Ihme tauti.

Luulen, että viimeistään nyt Pikkusankarin ensimmäinen loppuelämän mielessä pysyvä muisto on synnytetty (pari kolme vuotiaan muistiin jäävät ensimmäiset tarkat muistot). Piipaa-auton vierailun jälkeen Pikkusankarin mieliala oli monta päivää jännityksen, uteliaisuuden ja hämmenyksen sekoitustilassa - hän tärisi innostuksesta, kun kertoi, kuinka piipaa-auto tuli häntä katsomaan.  Pikkusankari kun on suuri ambulanssi-fani.

Äitiyden viemää

(Uhka)rohkeus ja jännityksen kaipuu  
Ennen: Toteutin benji-hypyn. Suunnittelin kaikenmaailman muita hyppyjä, villejä maailmanympärysmatkoja ja syvänmeren sukelluksia. Huvipuistoissa parhaimmat kicksit sain niistä yrjöttävimmistä laitteista.
Nyt: Hississä pelottaa ja ranskalaiset parvekkeet sekä kaikki matalatkin näköalatasanteet hirvittävät. Snorklaus mökkijärvessä on ok – sen enempi ei todellakaan. Lintsillä uskalsin just just siihen matalaan koko perheen sightseeing-härveliin.

Uutisfriikkiys

Ennen: Joka päivä ainakin yhdet uutiset telkkarista, rituaalina Hesarin ja kaikkien muidenkin sanomalehtien lukeminen yliopiston kirjastossa sekä maailman asioiden aktiivinen puiminen muiden kanssa.

Nyt: Pari minuuttia viisi kertaa keskeytettyä uutislähetystä netistä, Pikkusankarin tattaripuurolla päällystetty etusivu jostain paikallislehdestä ja ignoranttina olo kaikissa tilanteissa, missä keskustellaan päivän kauheista ja herkullisista aiheista.                         

Laaja sosiaalinen verkosto

Ennen: Facebookissa 300 kaveria, tekstareita, soittoja ja näkemisiä tiuhaan tahtiin vähän kaikkien kanssa.

Nyt: Facebook-kaverilistan rankka karsiminen, yhteydenpito vain niihin tärkeimpiin ja lähimpiin – niihin, jotka ovat käyttäytymisellään osoittaneet välittävänsä.

Laaja leffamaku

Ennen: Mikä vain leffa, mitä mies ehdotti.

Nyt: Ei missään nimessä toimintaleffa, kauhuleffa eikä scifi-leffa. Trillereistä vain ne, joissa on pienin mahdollisuus järkyttyä maailman raakuudesta ja nähdä verta, väkivaltaa sekä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa.

Usko auktoriteetteihin

Ennen: Ei epäilyjä julkisen terveydenhuollon asiantuntemuksen suhteen.

Nyt: Neuvolan tietämys-, ymmärrys- ja empatiatason suuri kyseenalaistaminen sekä sanoinkuvaamaton pettymys ja ärtymys julkisen sairaanhoidon asenteeseen hoitaa lapsen ei-vastaanotolla-välttämättä-näkyviä vaivoja.

Huoleton asenne

Ennen: Mieli oli edes jollain tapaa vapaa.

Nyt: Jatkuva pelko kaikesta Pikkusankarille tapahtuneesta ja mahdollisesti tapahtuvasta.

Siivousinto

Ennen: Viikkosiivous, kuukausisiivous, päivän raihtimiset, kaikki heti omille paikoilleen-käskytys miehelle… Ja ahdistus, jos niin ei tapahdu.

Nyt: Tiskit lojuvat jo kolmatta päivää lavuaarissa, pyykkiä olisi viisi koneellista pestävänä ja leluja on KAIKKIALLA. Mutta hei, ei haittaa!

Naiivius, itsekkyys ja ajatus elämän helppoudesta

Ennen: Automaattinen lapseni syntyy terveenä -oletus, omien menojen suunnittelun tärkeys sekä pettymys, jos asiat eivät mene niin kuin itse haluan.

Nyt: Sen tajuaminen järkyttävän realistisesti, että kaikki (mikään) ei todellakaan mene niin kuin itse haluaa, olettaa, toivoo ja anelee. Omat menot (mitkä?) ovat todellakin taka-alalla kaikessa. Vaikka itsellä olisi mitä tahansa vaikeita juttuja elämässä, on elämä silti aika helppoa – mutta kun omalla lapsella on vaikeita juttuja, ei elämä todellakaan ole helppoa.

Kunnioittamattomuus elämän pieniä asioita kohtaan

Ennen: Ruokarauha, katkeamaton pitkä yöuni, tahrattomat vaatteet, kivat häiriöttömät illat miehen kanssa… Ja näissä ei ollut mielestäni mitään outoa (=kiitollisuuden aihetta) ennen.

Nyt: Mieleni valtaa suuri kiitollisuus, kun saan syödä mitä vain (imetysdieetti) ja joskus jopa rauhassa. Ja kun on puolitoista vuotta herännyt 10-40 herätyksellä yössä ja kantanut tuskaista vauvaa tuntitolkulla yön nihkeinä tunteina, kieltämättä tuntuu ihan kivalta nukkua katkeamatonta yöunta! Muutenkin, KAIKKI kivat asiat tuntuvat tosi kivoilta, kun vertailukohtana on rypäs suuria murheita (vertailutaktiikkani).

Tietämättömyys elämän(i) tarkoituksesta 

Ennen: Ajatusten haahuilua siellä täällä etsimässä elämän(i) tarkoitusta. Turhien asioiden tekeminen, niistä stressaaminen ja minusta voimia imevien ihmisten kanssa pakkoyhteydenpito.

Nyt: Ei epäilystäkään siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on minun tehtäväni täällä. Rentous. Olen myös tajunnut, että elämä on liian arvokas turhaan riitelyyn, pilkun viilaukseen, epäinhimillisten päänsisäisten sääntöjen noudattamiseen kaikessa toiminnassa ja liialliseen itsekriittisyyteen.

ADHD-kummituksia

Mitä tämä on? Olen kyllä aina tiedostanut, että Pikkusankari on villi, rämäpäinen ja hyvin omatahtoinen poika. Viimeisten viikkojen aikana olen kuitenkin usein joutunut miettimään, missä menee raja normaalin villiyden, normaalin uhman, pääkipukiukun ja refluksikipukiukun suhteen. Onko normaalia, että mieleltään terveet vanhemmat kokevat lapsensa kanssa olon päivittäin ylivoimaisen hankalaksi?

Nyt on pakko tunnustaa, että keinot hyvään ja kasvattavaan kanssakäymiseen poikamme kanssa alkavat meiltä vanhemmilta loppua. Ulkona ollessa Pikkusankari on paljon kiinnostuneempi tekemään kiellettyjä juttuja kuin normaaleja leikkijuttuja. Häntä saa olla ihan koko ajan raahaamassa autotieltä turvalliselle alueelle, kaivamassa hiekkaa ja muita epäilyttäviä luonnon juttuja suusta, kieltämässä menemästä naapurin autoa hakkaamaan… Usein olen myös pelastamassa naapurin pihan krysanteemi-istutuksia pikkupuutarhurin ronskeilta kitkemisyrityksiltä ja selittelemässä viereisen talon pojille, miksi Pikkusankari vei lapion heidän käsistään hiekkalaatikolla…

Sisällä Pikkusankari ei ole yhtään helpompi. Kun äiti korjaa Pikkusankarin entisiä jälkiä, uutta korjattavaa löytyy viiden sekunnin päästä toisesta huoneesta. Normaali pariminuuttinen äidin osalta sisältää kaatuneen television nostamisen, lattialle heitetyn veden pyyhkimisen, kaappien paukuttamisen kieltämisen, tietokoneen hiiren uudelleenkokoamisen, lasinsirpaleiden keräämisen, tippuneen peilin ylösnostamisen, lattialle viskotun ruuan roskiin viemisen, huumaavalta tuoksuvan vaipparoskiksen sisällön uudelleen pakkaamisen…

Se, että tällainen toiminta olisi vain muutaman kerran päivässä toistuvaa, olisi kai (?) ihan ymmärrettävää pikku-uhmikselta. Mutta mitä sitten, kun toiminta on lähes kokoaikaista ja äiti aivan loppuun palanut kotityöpäivänsä jälkeen? Onko se normaalia? Onko normaalia, että Myrkytystietokeskukseen soitetaan samasta taloudesta keskimäärin kerran viikossa? Viimeaikoina meillä on napsittu d-vitamiinitabletteja vaikeasti avattavasta (!) purkista, syöty niin kynsilakkaa, kynsilakan poistoainetta kuin käsidesiäkin, maisteltu Bafusin-tabletteja, kulautettu vartalon hierontaöljyä kurkusta alas sekä lipaistu kärpässientä. Muun muassa.

Kuulostaa kamalalta. Kuulostaa siltä, että me vanhemmat olisimme vastuuttomia, huolimattomia ja piittaamattomia. Mutta parhaamme olemme tehneet ja perässä juosseet. Olemme olleet läsnä, olemme yrittäneet olla loogisia, lempeitä mutta tiukkoja sekä rauhallisia ja rauhoittavia. Olemme joka päivä yrittäneet väsyttää poikaa monen tunnin ulkoreippailulla, uimisella tms. aktiviteetilla (siinä määrin kuin se kaikelta kiukulta onnistuu). Kaikki mahdolliset uhman kanssa pärjäämisen vinkit on kokeiltu. Koko oma (kai ihan laajakin?) mielikuvitus on koluttu läpi, vinkkejä on luettu vauva- ja perhelehdistä ja kyselty tuttavilta ja ystäviltä. Epätoivo ja huonon vanhemmuuden tunteet ovat välillä suuria. Rauhallisia hetkiäkään ei juuri ole päivissä tasapainottamassa arkea: Pikkkusankari ei todellakaan jaksa keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa. Äidin on turha kuvitellakaan minuuttien ihania sylittämisiä, yhteisiin lukuhetkiin uppoutumista tai rauhallisia leikkejä. Tähän kaikkeen mukavana lisänä on Pikkusankarin syömislakko pystytettynä erityisesti äidille: normaali päivä saattaa nykyään alkaa niukalla aamupuurolla isin kanssa ja loppua niukkaan iltapuuroon isin kanssa. Siihen väliin kuuluvat ruuat löytyvät yleensä lattialta.

Onneksi Pikkusankarin älyssä ei ainakaan ole mitään vikaa, sillä hän ilmeisestikin on todella nokkela ja osaa käyttää kaikki pikkuruisetkin tilaisuudet hyväkseen. Sen lisäksi hän on järrrrkyttävän nopea. Huomioni herpaantuessa hetkeksikin esimerkiksi vessareissun, vieraiden kanssa kahvittelun tai puhelimessa olon aikana, hän raahaa tuolin lapsilukollisen (!) kaapin eteen, avaa kaapin ja nappaa jännän jutun käteensä. Tai hän käyttää jotakin ennalta arvaamatonta apuvälinettä korkealle pöydälle jääneen mielenkiintoisen jutun saadakseen. Tai hän eräänä päivänä saakin sen ennen liian vaikeasti avattavissa olevan purkin auki. Tai hän eräänä päivänä onkin tarpeeksi vahva vetämään sängynaluslaatikon esille tutkiakseen sen sisältöä. Tai hän eräänä päivänä älyää tekniikan, jolla vessan käsisuihku toimii. Kai tässä täytyy alkaa miettimään tosissaan koko sisäkaton peittävää tavaransäilytysjärjestelmää, jotta kaikki muut pinnat ja kaapit voisivat olla houkutuksilta vapaita.

Meno on ollut niin uhmakasta ja hillitöntä, myös ilkivaltaista, että nostimme Pikkusankarin refluksi- ja allergialääkkeet varmuuden vuoksi takaisin maksimeihin muutama päivä sitten. Jospa niillä helpottuisi Pikkusankarin mahdollinen refluksikipu, ja pahin kipukiukku näin laimenisi. Meillä refluksi-allergia-pääkipu-uhmasoppa on kyllä nykyisin niin sekavaa, että mitään selviä syy-seuraussuhteita on enää vaikea kertoa. On päiviä, jolloin on hieman helpompaa. On päiviä, jolloin Pikkusankari valittaa pipiä päässä tai kurkussa tai molemmissa. On päiviä, jolloin huomaan enemmän uhmaa, vähemmän kipukiukkua. Mutta toinen vaiva provosoi toista, ja huono olo provosoi vielä huonompaa oloa, joten selviä asioita on aika vähän tässä nykyisessä pahan olon ja huonon käyttäytymisen syyn jäljittämisessä. Yritän pitää mielessä myös sen faktan, että refluksilapsilla on todistetusti pitempi ja voimakkaampi uhma kuin terveillä lapsilla (isomman refluksilapsen oireilusta tietoa täällä). Kaikesta tästä huolimatta Attention Deficit Hyperactivity Disorder-kummitukset seikkailevat mielessäni.

Väsymys, josta ei kannattaisi valittaa

Tämä on tyhmää. Nyt, kun Pikkusankari on viimeiset pari viikkoa voinut refluksin, allergioiden ja pääkivun suhteen kokonaisuudessaan kohtalaisesti (ehkä hieman liioittelen nyt, mutta menköön...), tai ainakin nukkunut (lyhyitä, mutta) täysiä öitä, minut on vallannut suunnaton väsymys, lötköys, aikaansaamattomuus ja paha olo. Tähän on yksi selitys: stressi. 

Minä olen siis valvonut viimeiset viikot pyörien, hikoillen ja mietiskellen. Syyksi on löytynyt joka yölle jotakin: Miksi haluan näin kovasti töihin juuri nyt? Pakenenko mahdollisiin töihin oikeasti vain tätä Pikkusankarin iän kamalaa vaihetta vai myös refluksivaivoja, eli onko Pikkusankarin aivan jär-je-tön uhma, levottomuus ja pahantekotiheys sittenkin taas lääkkeen vähentämisen syytä vai OIKEASTI muka vain uhmaikää? Mihin niistä kaikista kivoista työpaikoista sitten hakisin? Mihin niistä oikeasti haluaisin? Mikä olisi perheelle paras ratkaisu? Olenko oikeasti valmis lähtemään töihin? Onko mieheni oikeasti valmis jäämään kotiin herra Uhman kanssa? Ovatko työhakemukseni tarpeeksi hyviä? Pääsenkö haastatteluun? Osaanko enää kommunikoida haastattelussa aikuisten maailman tapaan tämän parin vuoden kotijumituksen jälkeen? Miksi he eivät jo soita? Menikö haastatteluni hyvin? Haittaakohan se työnsaantiani, että kyyneleet silmissä kerroin haastattelussa, miten ikävä minulle varmaan tulee poikaani töissä ollessani? Oliko vaatteissani kolmet vai kolmettoista ruokatahrat? Milloin kuulen heidän päätöksistään? Mitä tapahtuu? Ja miksi ei jo jotain tapahdu?

Yöt olen valvonut ja päivät potenut rytmihäiriöitä ja muita minulle tyypillisiä stressioireita. Ruikuti ruikuti ruikuti. Pahimpien refluksivalvomisten ja tuskahuutoaikojen minä huutaa nyt pääni sisälläni nykyiselle minulle: ”Hei oikeasti nyt nainen pikkusen ryhtiä kehoon, ja lopeta tuo turhasta uliseminen!”

Parempi siis pistää asiat taas kerran raameihin ja vaieta.