Lääkevenkslausta ja muuta elämää

Losec toi avun hankalaan elämäämme taas kerran. Sitten pakkaa lähdettiinkin jälleen sekoittamaan Seren poisjätöllä erotusdiagnoosia metsästäen. Nyt tilanne Pikkusankarilla on taas epäselvä. Lisäselvyyttä saadaan ehkä muutaman päivän aikana, tai mahdollisen (kolmannen, huoh) oskillometriakokeilun jälkeen, tai viimein Seren takaisinoton jälkeen. Sitten ehkä tiedämme, tuleeko Pikkusankarin oireisiin paras vaste refluksi- vai astmalääkkeistä (vai tarvitaanko molempia edelleen).

Viimeisten kuukausien aikana refluksi- ja allergiajutut ovat pyörineet päässämme paljon. Osittain johtuen tietenkin Pikkusankarin alati vaihtuvan lääkearsenaalin ja oireiden kirjon takia, osittain Minimullistajaan liittyvien huolien takia. Onneksi elämään mahtuu muutakin, vaikka aina siltä ei tunnukaan. Kivaa on tajuta se, että saan tehtyä monia semmoisia juttuja nyt, mitä Pikkusankarin ollessa samanikäinen kuin Minimullistaja nyt, en olisi todellakaan uskaltanut tai pystynyt tekemään.

Siis mitä mä täällä teen? Suositussa ravintolassa perjantaina kello 21, vauva mukanani?

 

Muun muassa uskalsin käydä Minimullistaja messissä ulkona illallisella ystäväni kanssa. EI olisi tullut kyseeseenkään taukoamatta karjuvan kolmikuisen Pikkusankarin kanssa. Mutta okei, jotta ei ihan niiiiin helppo vauva teillä-fiilistä jäisi kellekään, kerrottakoon, että matkat ravintolaan ja takaisin taitettiin kantorepussa, kun parinkymmenen minuutin kävelymatka rattaissa ei maistunut Minimullistajalle sitten millään. Ja puolet syöntiajasta hän oli sylissä, tissillä tai kantorepussa. Mutta ei itkenyt koko aikaa. Sehän tässä pointti oli kai.

Helpotuksen huokaus

Meillä huokaistaan syvään, onnellisina. Viimeinen viikko on ollut sekä Pikkusankarin että Minimullistajan osalta hyvinkin ihana, hyvä ja huojentava.

Losecin aloittamisen jälkeenhän tilanne oli hyvinkin epäselvä. Nyt se sitten selvisi, the Gurun soittoajalla sivumaininnassani, mikä siinä heti Losecin aloittamisen jälkeen Pikkusankaria oirehditti: flunssa. Minä, refluksikoulun neljännen vuoden oppilas, en muka sitä itse kunnolla taaskaan tajunnut! Flunssa kun taitaa olla yksi suurimmista refluksin pahentajista. Viimeisen niistopäivän jälkeen meillä helpotti, ja kovasti helpottikin. Sen jälkeen yleinen meininki meillä on ollut tälläistä:

Niin ihana näky, eikö!

Rauhallista. Melko kilttiä. Iloista. Vain perusuhmakiukut ovat jääneet jäljelle (on muuten aika iisiä verrattuna pipikiukkuun, taas kerran sen totean!). Huomattava juttu on ollut myös se, että Losecin vaikutuksen alaisena Pikkusankari on ITSE kaksi kertaa sanonut hetimmiten ruokailun jälkeen, että "nyt tästä tuli pipi". Nämä kerrat olivat mandariinin ja kirsikan jälkeen - juuri niiden, jotka ovat olleetkin ehkä sopivia-listalla! Aika paljon mukavampi tilanne saada tieto Pikkusankarin sanomana näin kuin kokea se hänen kaaoskäyttäytymisen kautta. Ehkäpä Losec on tehnyt Pikkusankarin olon sen verran tasaisesti hyväksi, että hän nyt itsekin tunnistaa ne ruuat, mistä refluksivaivat pomppaavat esille.

Minimullistajan olo on selkeästi helpottunut myös. Pääsyyt ovat varmasti imetysdieettini sekä Silicea. Tällä hetkellä suuhuni eivät päädy ollenkaan kukkakaali, parsakaali, sipuli, valkosipuli, paprika, suklaa, kaakao, vehnä, kaura, nokkonen eikä rosmariini. Kahvia ja maitotuotteita olen hieman rajoittanut. Tarkennan listaa jatkuvasti, aina kun siltä näyttää ja kuulostaa. Minimullistajan hyvän olon lisäsyyt ovat varmasti mm. hyvät maitohappobakteerit, hyvä d-vitamiini sekä rokottamattomuus. Asiaa helpottaa tietenkin myös se, että hänen suolistonsa kehittyy jatkuvasti - ja tällä kertaa ilman, että siellä on koko ajan tulehdustila käynnissä (verrattuna Pikkusankari-paran ensimmäiseen seitsemään tuskakuukauteen ärtyneine suolistoineen ja kurkkutorvineen).

Suodaanko meille oikeasti nyt tämä? Lattialla hetkiä viihtyvä vauva! Ihanaa!

Ja hei, nyt minä tiedän vastaukset aiemmin esittämiini kysymyksiin. Minimullistajan kohdalla vastaus jokaiseen kysymykseen on: ei ole normaalia. Nyt meinaan meillä nukutaan ihan hyvin ja ollaan vaakatasossakin eikä tuskaitketä ja kaarellevedetä ollenkaan niin paljoa kuin ennen.

Kaikki voi muuttua hetkessä molempien kohdalla. Siksi nautin NYT.

Kyseenalainen valvomisennätys

Valvoin viime yönä kuuteen asti aamulla. Sitten nukuin tunnin. Ei, en ollut kreisibailaamassa strobovalojen alla. Eikä lapset herättäneet kuin sen normaalin määrän: Pikkusankari muutaman kerran ja Minimullistaja parin tunnin välein. Minä valvoin, koska minä en päässyt tänään Isoon Kaupunkiin viettämään kivaa päivää. Siiiiiis mitä?

Minä itkin katkeria kyyneleitä aamukuuteen asti. Jeah. Nyyhkytin ja vollotin hyperventiloimiseen asti. Itsekin pakollisten jäähdyttely(vessa)taukojen aikana  jääkylmää vettä kasvoilleni iskien mietin, että mitä nyt tapahtuu. Sitten tajusin: Nyt on tapahtunut se, että arki on niin sairaan rankkaa ollut nämä viimeiset kuukaudet, että nipin napin menetetty mahdollisuus ihanasta koko päivästä (vain vauvan kanssa) tuntui e-rit-täin pahalta. Olin jo valmistellut mielessä kaikki suunnitelmat ihanista maisemista (ehkä jopa kameran kanssa), ehkä jostain upeasta brunssipaikasta, ystävätapaamisista (jos siltä olisi tuntunut), kävelystä rauhassa kaupunkia katsellen ja sitten bonuksena messukäynnistä mielenkiintoisilla messuilla, jossa olisin voinut käydä muiskauttamassa pusun mieheni poskelle. Ja tämä kaikki ilman, että jokatoinen sana olisi "ei" ja jokatoinen sana "älä".

Se, että lastenhoito Pikkusankarille ei järjestynyt päivän viimeisiksi tunneiksi, romahdutti minut täysin. Eipä ole koskaan tämmöinen, meidän arjessa useinkin kohdattava pettymys, tuntunut näin pahalta. Kaksi vaikeaa kuukautta yhden haastavahkon ja yhden todella haastavan lapsen kanssa kotona on tehnyt rumat tehtävänsä minun mielen sopukoille ja kropalleni myös. Tähän lisänä imetysdieetti (no okei, ei kauhean rankka, mutta silti vähän vaikuttava) ja kaikki se muu moska, mikä eilen illalla tuli päin kasvojani sekä se fakta, mikä minulla ainakin pitää paikkaansa, että surulliset ajatukset lisäävät surullisia ajatuksia. Siksi oma isä oli myös mielessä kovasti yön säkkipimeinä tunteina. Ja silloin ei lisäkyyneliltä vältytä.

Yöllä valvominen on oravanpyörämäistä. Kello liikkuu, uni ei tule. Sitten kello liikkuu ja uni ei tule, koska kello liikkuu liian nopeasti. Kohta en kerkiä nukkumaan. Kohta pitää imettää. Sydän hakkaa kymmenpotenssissaan. Miten selviän huomisesta päivästä?

Olen kai saanut ihanan paljon "omaa aikaa" tämän kahden kuukauden aikana. Muutaman kerran viikossa pääsen ehkä urheilemaan, jos sattuu mies olemaan silloin kotona, kun minä jaksaisin urheilla, imetysväli on siihen juuri silloin sopiva ja kun ei ole muuta yhteistä sovittua menoa. Muuten olen saanut muutaman vain Minimullistajan kanssa vietetyn parituntisen kotona ja muutaman kerran päässyt lähtemään vain Minimullistajan kanssa pois kotoa pidemmäksi aikaa. Arvokkaita tunteja. Luulisi, että tämä riittäisi. Mutta järkyttävän oireisen Pikkusankarin ja koko ajan kannettavan, välillä melko itkuisenkin Minimullistajan kanssa arki syönee niin kovasti jaksamistani, että viime yö näytti suuren pettymyksen kautta, että kaipaus jälleen ihan omalle päivälle on suuri. Ja juuri semmoiselle päivälle, kuin tämä olisi ollut. Harmi, että meillä ei auttavia käsiä paljon ole, ja että ne kädet, jotka ovat, kokevat Pikkusankarin kanssa olon (oman arvaukseni mukaan) melko rasittavana (ja siis ei ihme!). Emme ole niitä vanhempia, jotka joutuvat sanomaan, että piru kun ovat koko ajan pyytämässä lapsia hoitoon ja yökylään. Ja mikäs siinä olisi onnellisena kotona lasten kanssa 24/7/365, jos toisen lapsen kanssa joutuisi taistelemaan vain normaaleista uhmajutuista ja toinen lapsi nukkuisi vaikka joskus rattaissa.

Viime öisen valvomisennätyksen palkintona minulla on kymmenen sentin paksuiset yläluomet, mustien aukkojen näköiset silmänaluset, pyörryttävä olo ja maitoa nolla millilitraa (jotenkin kiva takauma kolmen vuoden takaiseen oloon...). Onnea minulle tähän päivään!

Aivan sekaisin

Oiretta, ei oiretta, tosi paljon oiretta, tosi hyvä päivä... Nyt on sellainen tilanne, että en itsekään tiedä, mitä tästä kaikesta ajattelisi Pikkusankarin suhteen.

Losecia on annettu Pikkusankarille reilun viikon verran. Yhtenä päivänä ystäväni kommentoi yhdessä vietetyn päivän jälkeen: "Enpä ole koskaan nähnyt Pikkusankaria noin iloisena, auttavaisena ja reippaana." (En minäkään, piiiiitkään aikaan.) 

Meillä tämmöinen onnistuu vain, jos sattuu olemaan oireeton päivä.

Toisena, Mummolassa vietetyn päivän jälkeen, Mummo (to-del-la hyvähermoinen ihminen) joutuu myös kerta toisensa jälkeen korottamaan ääntään ja kieltämään vakavasti hammastapurren Pikkusankaria älyttömien tekosiensa takia. (Yleensä Pikkusankari on niin mielinkielin Mummon kanssa.) 

Supermiehellä superpahat oireet. Silloin kellään ei ole yhtään kivaa.

Kolmantena päivänä uskallan lähteä poikien kanssa ulos ilman, että olen ysiysivarma, että vähintään toinen juoksee auton alle ja toinen tippuu ojaan rattaiden kanssa.

Vain oireettomina päivinä hiekka päätyy sankoihin eikä suuhun.

Neljäntenä päivänä taas sitten lykkään muksut töistä tulevalle isille jo oven raossa ennen kuin hän kerkiää edes kenkiään riisua ja juoksen itkemään makkariin.

Oireisina päivinä harrastuksetkaan eivät kiinnosta. Silloin se on vaan suuri itku, parku ja juoksu vanhemman luo parvelle.

Niin. Nyt en sitten todellakaan tiedä mistään mitään. Mutta onneksi vielä ei tarvitsekaan. Nyt nautimme täysillä niistä päivistä ja hetkistä, kun oireita ei ole. Ja yritämme selvitä oirepäivistä vaikka sitten minuutti minuutilta.

Onneksi arki on Losecin aloittamisen jälkeen ollut, syystä tai toisesta, kuitenkin kokonaisuudessaan oireettomampaa kuin ennen. Se on ollut joko-tai-meininkiä. Ennen Losecin aloittamista arki oli monta viikkoa yhtä kauhkoamista. Lähes koko ajan.

Refluksimörkö vs. huono äiti

Kuten viime postauksessa tilitin, Pikkusankarin tilanne oli kriisiytynyt pahasti. Viimeisen kahden kuukauden aikana muutoksia on tapahtunut enemmän kuin pienelle pojalle niitä soisi samaan aikaan tapahtuvan. Losec oli lopetettu pikkuhiljaa, Seretide oli tauolla oskillometriaan varatun ajan takia ja Aerius oli myös pois epäsopivuusepäilyn takia. Henkilökohtaisessa elämässä myllersi myös: Pikkusankari sai pikkuveljen ja menetti pappansa. Kaikki samaan aikaan. Ei ihme, että refluksi räjähti esille niin voimakkaana!

Onneksi apuun ryntäsi the Guru. Vastaanotolla pähkäillessämme totesimme, että refluksi-astma-joku muu-erotusdiagnoosin takia (ja mahdollisen pikaisen arjen helpotuksen takia) aloitamme Losecin uudestaan, mutta nyt tyylillä kuuri, ei nyt tätä sitten syödään taas seuraavat kaksi vuotta- ajatuksella. Näin ajatellen sen takaisinotto on minunkin helpompi sietää (minä kun en ole kovin innokas lääkkeentuputtaja, vaikka niin kai refluksilasten äideistä yleensä luullaan...). JOS Losec vie oireita pois, oireet aiheuttaa refluksi. Tällöin lopetamme Seren, ja katsomme, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Jos Losecista ei ole mitään vastetta, voimme päätellä, että oireilun taustalla on astmaoiretta (tai jotain muuta), mikä selviää sitten ensin Losecin JA sitten Seren poisjätöllä. Parin viikon päästä arvioidaan tilanne, nyt mennään puolellatoista Losec-pillerillä ja kahdella Sere-annoksella päivässä. 

Jos toteamme, että lääkkeisiin ei vain tule vastetta ja kaikki lääkkeet saadaan uudestaan vähitellen lopetettua oireilun jatkuessa, voimme todeta, että lapsi on hankala, hankalassa iässä, kasvattajat ovat epäonnistuneet kasvatuksessa, mustasukkaisuus tekee lapsen hulluksi tai jotain muuta.

Pikkusankari-parka

Luulen, että meidän on aika luovuttaa taistelu refluksipeikkoa kohtaan Pikkusankarin osalta. Vai miltä kuulostaa:

Pikkusankari on alkanut heräilemään öisin montakin kertaa (tätä ei ole tapahtunut piiiitkään aikaan).

Aamuisin Pikkusankari herää yhä aiemmin ja aiemmin, tänään klo 5:30 huutamaan ruokaa (parempina aikoina olemmehan saaneet nukkua jopa puoli kasiin asti!).

Suolisto-oireiden lisäksi Pikkusankarille on alkanut ilmaantua iho-oireita.

Pikkusankarin hengitys on alkanut taas haisemaan mädäntyneelle kalaämpärille. (Ja kyllä, suuhygienia on vallan mainio ja kolmivuotishammastarkastuksesta tuli kehut)

Isoa valkoista G:llä alkavaa pulloa on tarvittu noin kolme kertaa päivässä entisen nollan viiva yhden sijaan. 

Pikkusankari on jatkuvasti kinuamassa maitoa ja muuta naposteltavaa.

Kädet, lelut, roskat, kepit, kävyt ja hiekka ovat koko ajan syvällä suussa. Matot ja sohvat saavat nuoleskelupuhdistuksen. Joo, hampaita muuten tekee vieläkin.

Lelut lentävät jo Minimullistajan päällekin (tähän asti heittäminen on kohdistunut lähinnä vain muualle kuin ihmisiin).

Minun vaatteet ovat saaneet uusia mielenkiintoisia kurkistusaukkoja, kun Pikkusankari on sylissä ollessaan purrut ne hajalle.

Mitään, siis mitään ei uskota. Kaikki tehdään päinvastoin kuin säännöt ovat. Aivan kaikkea uhmataan viimeiseen asti. Kaikkia kohtaan tehdään hallaa ja mikään (hienoimmista kasvatusoppaistakaan repäisty) keino ei tuota tulosta uskomisessa.

Vanhemmat ovat jo niin rasittuneita ja väsyneitä jatkuvaan kieltämiseen, vahtimiseen ja kränäämiseen, että miettivät perheneuvolaan soittoa kasvatusongelmissa sekä joutuivat yhtenä liian aikaisena aamuna laittamaan Pikkusankarin sohvalle katsomaan A. A. Milnen satuhahmoja hyppimässä telkkarissa ja painuivat itse vielä nukkumaan (no, antoihan Minumullistaja meidän sitten nukkuakin 10 minuuttia vielä, jes!).

Vanhemmat eivät uskalla liikkua Pikkusankarin kanssa juuri missään. Täystuho on taattu. Ja jos tämä meno jatkuu, omassa päättömyydessään Pikkusankari uhmaa jo omaa henkeään.

Että kai sitä on kohta sanottava Losecille taas tervetuloa lääkekaappiimme.

Normaaliuden rajat

Täällä ollaan taas normaaliuteen liittyvien kysymysten äärellä.

Onko normaalia, että vauva nukkuu vaakatasossa ollessaan päivisin viiden minsan pätkäunia koko päivän?

Onko normaalia, että vauva ei juurikaan viihdy lattialla, vaikka itse olisi vieressä suurten vinkuvien ja välkkyvien leluröykkiöiden ja isoveljen haarahyppyesitys-shown kera?

Onko normaalia, että vauva kyllä rauhoittuu ja nukahtaa yleensä syliin ja kantoreppuun pystyasentoon, mutta ei jatka uniaan vaakatasoon siirryttäessä ollenkaan?

Onko iiiiisot röyhtäisyt ja usein toistuvat nieleskelyt normaalia?

Onko normaalia, että vauva herää välittömästi, kun vaunujen vatkaus loppuu?

Onko taakse päin kankena kaarelleveto itkun kera normaalia?

Onko tuskaitku jossain määrin normaalia?

Hmmm. Jotenkin kuulostavat kovin tutuilta nämä kysymykset... Viimeksi, kolme vuotta sitten, näitä itsekseni pohtiessa en juurikaan esittänyt niitä kenellekään, koska jo pienenkin kyseessä olevan asian esille oton jälkeen sain vastaani melkein poikkeuksetta ”vauvavuosi on rankka jokaiselle ja vauvat nyt vaan itkevät” – vastauksen. Se siitä sitten seitsemäksi kuukaudeksi; siihen asti, kunnes vauva nukkui ympärivuorokauden 5-10 minuutin pätkissä, itki enemmän kuin ei itkenyt ja oli saanut pahan refluksitaudin lisäksi itselleen refluksin aiheuttaman astman, laajat allergiat sekä tulehtuneen kurkun, sekä hyyyyyvin väsyneet vanhemmat.

Nyt kysyn näitä samoja kysymyksiä itseltäni, ja yritän muistella, oliko arki tämmöistä Pikkusankarilla silloin, kun refluksi, allergiat ja astma oli saatu hetkeksi todella hyvin kuriin tiukan imetysdieetin ja tupla-annoksilla aloitettujen lääkkeiden avulla noin kahdeksankuisena (kun elimme kai normaalia vauvaelämää hetken...). Todennäköisesti olisin vastannut silloin suurimpaan osaan kysymyksistä: ei ole normaalia.

Minimullistajan kanssa tilanne ei ole vielä mennyt pahaksi. Mutta varpaillani olen koko ajan. On päiviä, että arki on juurikin sellaista, että yllä olevat kysymykset tulvivat mieleeni samaan tiuhaan tahtiin kuin huolen kyyneleet tulvivat silmiini. Sitten on päiviä, jolloin arki vaikuttaa oikein normaalilta vauva-arjelta. Selkeästi, jotain ruokavaliossani on vielä korjattavana, koska päivät vaihtelevat vielä melkoisesti... En vaan millään, en millään haluaisi luopua kanojen ja lehmien tuotteista, sen verran itsekäs kun olen...

Vaakakupissa puntaroidaan joka päivä normaaliutta ja sitä, kuinka suuret tuskat siedämme Minimullistajalla olevan ennen kuin ryhdymme aina seuraavan ruoka-aineen poistoon tai muuhun toimenpiteeseen.

Liian muodikkaita

Vaikka refluksitauti kuinka muotia nykyään olisikin, niin minä en missään nimessä muotidiagnoosi GER:iä Minimullistajallekin halua. Viimeiset kolme vuotta me olemme olleet jo aivan liian muodikkaita minun makuuni. On nukuttu öitä kymmenen minuutin pätkissä. On mahdollisesti saatu kuulovaurioita koko päivän korvan vieressä karjuvan vauvan huudosta. On talsittu säällä kuin säällä monen tunnin nukuttamislenkkejä aurinkolasit päässä. On kituutettu kuuden ruoka-aineen imetysdieetillä. On tankattu lapsi täyteen happosalpaajaa, allergialääkettä, astmalääkettä, närästyslääkettä. On yritetty selvitä edes 20 prosenttisen täysjärkisinä järrrrkyttävän pipikiukun lievittäjinä. On selitelty, kerrattu, vaadittu ja kerjätty, jotta meidän perhettä ymmärrettäisiin paremmin.

Toivoisin itselleni hieman huonompaa muotihajua tämän toisen lapsen kohdalla. On meinaan aika sairaan rasittavaa olla muodikas.

Miten olen tätä muodikkuutta pyrkinyt vähentämään ja miten jatkossa pyrimme pitämään vauvan mahdollisimman muodittomana? (Allergologimme ohjeiden mukaisesti)

-Raskausaikana pyrin syömään mahdollisimman monipuolisesti, jotta vauva saisi totutella kaikkeen jo vatsassa. Totuushan oli hieman toisenlainen kaikenlaisine himoineen ja inhoineen varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana. Siinä ei paljon monipuolisuudesta voitu puhua, kun ruokavalio koostui vain karkista, pullasta, leivästä ja pastasta joka päivä ensimmäisen neljän kuukauden ajan. No, mutta parhaani tein ainakin loppuaikana.

-Raskausaikaan kuului onneksi kuitenkin runsaasti maitohappobakteereja sekä monivitamiinitabletin lisäksi vielä c-vitamiinia ja d-vitamiinia.

-Vauvalle laadukasta maitohappobakteeria ja d-vitamiinia. Meillä käytössä Biolaten maitohapot ja aloitteilla Bioteekin teho-d:t.

-Rokotteet skipataan kokonaan ennen yksivuotissynttäreitä. Sen jälkeen katsotaan tilanteen mukaan, mitä otetaan. Se, mikä otetaan, otetaan mahdollisimman hajautetusti.

-Vauvalle EI korviketta, ja JOS on todella tarpeen, niin sitten HA-korviketta.

-Kiinteiden aloitus lykätään puolen vuoden ikään, jos vain maitohanat minulla ovat heruvia sinne asti.

-Mahdollisten pienten/"normaalien" mahavaivojen hoitoon Siliceaa ja/tai Cuplatonta.

-Jos vauva vaikuttaa todella itkuiselta ja selkeästi kivuliaalta, ja jos kyseessä on samanlaista oirehdintaa kuin esikoisella (pätkäunia, taaksepäin jäykkänä kaarelle vetoa, kivuliasta puklaamista tai nieleskelyä, vaakatasokammoa yms.), niin minun ruokavalio heti karsintaan! Joko heti pois maito, kananmuna ja viljat (ja mahdollisesti muut yleisesti närästystä aiheuttavat ruoka-aineet) tai yksitellen ne, jotka näyttävät aiheuttavan oireita. Ensimmäiset pari viikkoa menivät Minimullistajan kanssa suhthyvin. Sitten alkoivat itkut. Tuskaitkut. Lähdimme karsimaan ruokia yksitellen. Lista on valitettavasti kasvanut edellisestä postauksesta kauralla ja suklaalla. Mutta nyt vauva vaikuttaa melko tuskattomalta! Tuttua salapoliisityötä olemme siis tehneet, ja todennäköisesti työ jatkuu, mutta toivomme vähintäänkin, että Minimullistajan olo ei koskaan ikinä mene niin pahaksi kuin Pikkusankarin ensimmäisten seitsemän tietämättömyyskuukauden aikana - olemmehan me tehneet nyt kaikkemme, jotta Minimullistajan mahdolliset refluksi- ja allergiaoireet saataisiin kuriin mahdollisimman varhain.

Enkä minä pistäisi pahakseni, jos Pikkusankarikin muuttuisi pikkuisen vähemmän muodikkaaksi.

Hetkiä

Nykyinen elämämme on hetkiä.

 

Kun surun hetkestä pääsee yli, vastaan tulee ilon hetki. Ilon hetki saattaa muuttua huolen hetkeksi.

Olen antanut itselleni luvan olla heikko. Otan jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se tulee.

Isä, kaipaan sinua.

Asuntomme on täyttynyt surunvalittelukukista, vauvaonnittelukukista sekä syntymäpäiväkukista. 

Surutyö on kesken.

Olemme yrittäneet jatkaa arkea normaalisti. Tehdä normaaleja juttuja.

Silti. Myös Pikkusankari pohtii tapahtunutta omalla tavallaan.

"Äiti, arvaa mikä tämä on?"

Meidän perheen pienin ihminen, olkoon hän bloginimeltään Minimullistaja, on mullistanut elämämme - ja tuonut siihen kaivattua iloa.

Hän on niin rakas.

On se vaan älyttömän upeaa, kun saa ihmetellä pienen pieniä käsiä.

Ja kun lattialta alkaa löytymään vauvan leluja...

Niin. Mitä tulee tämän blogin oikeaan aiheeseen, niin sivutaan nyt sitäkin sitten: oireettomana täällä ei olla oltu. Losecista on nyt kokonaan irrottauduttu. Onneksi postista saapui jotain lohduttavaa.

Toivotaan, että tämän purnukan sisältö alkaa taas vaikuttamaan positiivisesti Pikkusankarin oloon.

Ja syy, miksi esittelen vauvan bloginimelläkin, on se, että saatanpa joutua kertomaan hänestä täällä vähän enemmänkin, valitettavasti.

Jääkaapin ovessa on nyt muutakin kuin kummipojan piirrustuksia ja onnittelukortteja.

Refluksi- ja allergiapeikot karjuvat selkämme takana kovaa. Yritämme kuitenkin epätoivoisesti pitää alkuajan-suoliston-tottumattomuus-tonttua kädestä kiinni, viimeiseen asti. Ruokarajoituksia on ollut yksinkertaisesti PAKKO tehdä. Yksi kerrallaan, vain kaikista kauheimpien huutotuntikausien jälkeen...

Mitä meillä kuuluu?

Mitä meille kuuluu ja mitä meillä kuuluu?

Tämmöistä.

Tästä se helppo vauvavuosi sitten starttaa.

Refluksipeikko on täällä taas

Kyllä, se on vieraillut viimeisten kahden viikon aikana joinain päivinä hyyyyvinkin kärttyisenä Pikkusankarimme luona. Syitä on tietenkin taas sata, joista jokainen voi valita oman suosikkinsa syntipukiksi. Refluksipeikon vierailu voi johtua ainakin siitä, 

...että Losecia on vähennetty jo monen monta viikkoa - ja huomenna lähtee viimeinen pillerinpuolikas kohti Pikkusankarin suolistoa.

...että The Hunajapurkit kaavittiin tyhjiksi - ja tietenkin se on nyt loppu kaikista katsomistamme kaupoista toistaiseksi!

...että arki on ollut yhtä myllerrystä viimeiset kaksi viikkoa - ja suuret elämänmuutokset tiettävästi aiheuttavat stressiä, mikä taas tiettävästä vaikeuttaa refluksia.

...että Aerius on muuttunut sopimattomaksi. Joinain päivinä allergialääkkeen annon jälkeen tuntuu, että meininki on muuttunut entistä hurjemmaksi. Spekuloinnin alaisena on idea, että tässä kävisi samalla tavalla kuin Zyrtecin kanssa kävi, että aluksi lääke helpottaa, mutta sitten monen kuukauden käytön jälkeen Pikkusankari ei enää siedä sitä.

Losecin ja Manukan poisjäämisen jälkeen lääkearsenaalista on jäänyt jäljelle vain Seretide, Biolatte-maitohappo, Aerius ja Silicea. Tarvittaessa (eli kun Pikkusankari oirehtii vahvasti, valittaa pipiä ja kinuaa lääkettä) niin Gaviscon ja/tai särkylääke.

Refluksipeikon vierailuista huolimatta yritämme edelleen kovasti toivoa, että Losecia ei tarvitsisi palauttaa Pikkusankarille. Toivomme myös, että pääsemme viilaamaan VISAa Manuka-purkin kotiin saattamiseksi mahdollisimman pian. 

Ehkä tänä syksynä näytämme refluksipeikolle kieltä viimeisen kerran. Ehkä.

Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa

Ja kai se kuuluu tämän blogin nykyiseen, hupsista vain, laajentuneeseen teemaankin niin, etten voi olla hieman aihetta avaamatta. Siis: se synnytys.

Niin, miten se sitten meni? Nyt on ihana kertoa, että se meni oikein hyvin! Ihan yksityiskohtiin en ehkä mene säästelläkseni synnyttämättömien lukijoitteni kiiltokuvamaisia synnytysmielikuvia, mutta sen verran valotan, että täysin pelkopolilla tehdyn käsikirjoituksen mukaan mentiin! Eli synnytys oli oikein onnistunut, vaikkakin järkyn tuskainen, kaikesta suunnittelusta huolimatta.

Muun muassa seikkoja, jotka toteutuivat:

Menimme ajoissa sairaalaan: en kontannut tuskaisena suoraan synnytyssaliin niin kuin ensimmäisellä kerralla, vaan ajomatkalla sairaalaan supistusten välillä hörpin kahvia ja luin lehtiä.

Asensimme TNS-laitteen heti, kun ensimmäiset oikeasti kivuliaat supistukset saapuivat. Sähkö oli pitkään ystäväni!

Pysyin koko ajan liikkeellä – minua ei ohjattu suoraan sänkyyn ja pidetty siellä ponnistukseen asti, kuten ensimmäisessä synnytyksessä.

Pääsin ammeeseen. Aivan mahtava mesta avautumisen loppuvaiheeseen!

Hieman lisäapua tarvitessani otin homeopaattisia. Ja kaikista epäluuloista huolimatta ne tepsivät minulla rentouttavasti!

Aivan avautumisvaiheen lopussa tuskan iskiessä yhä voimakkaammin päälle päätin avata synnytyssuunnitelman takaportin – ja pyysin spinaalin ja pudendaalin – ja sainkin ne hienosti ilman 20 minuutin odotusta ja vieläpä niin, että ne taisivat tehota, toisin kuin ensimmäisessä synnytyksessä, jossa ponnistuspuudute laitettiin piiiitkän odotuksen jälkeen 5 minuuttia ennen ponnistamista, ja puudutus kun alkaa vaikuttaa 30 minuuttia sen laittamisesta…

Sain ponnistaa eri asennoissa – en siinä kauheassa puolimakaavassa, johon minut ensimmäisessä synnytyksessä laitettiin.

Tällä kertaa muistin ottaa kuuma- ja kylmäpussit mukaan sairaalakassiin - ja oikeisiin kohtiin laitettuina ne olivatkin kiva lisähelpotus ponnistuksessa!

Mieheni osasi kannustaa ja tukea minua ilmiömäisen hienosti. Hänen selkähieronta ja lantiopainallukset helpottivat avautumista tosi hyvin ja hänen tsemppaamisensa auttoi pukertamaan kuopuksemme maailmaan.

Mikä tärkeintä, ensimmäisen synnytyksen kauhukokemukset saivat päälleen aika erilaisen kokemuksen.

Miksi äiti itket?

Äiti itkee ilosta. Äiti synnytti upean, ihmeellisen pikkuveljen sinulle sunnuntaina.

Sinun pikkuveljesi.

Äiti itkee surusta. Rakas pappasi nukkui pois keskiviikkona.

Sinä ja Pappasi tasan kolme vuotta sitten.

Valloittava onni ja pohjaton suru. Samaan aikaan samassa talossa.

Herrrrrkkuja!

Kyläilemme Pikkusankarin kanssa melko paljon. Ja tietenkin otamme Pikkusankarin mukaan niihin juhliin, joihin myös hänet on kutsuttu. Pikkuhiljaa, kun Pikkusankarin kaveripiirikin kasvaa, alkaa myös kaverisynttärikutsuja tippumaan tiheämpään tahtiin. Yhä useammin kylään ja juhliin mentäessä Pikkusankarille sopivia reseptejä kysellään, mikä on aivan ihana ajatus ystäviltä ja sukulaisilta - vaikka todellakin olisimme valmiita viemään omat kahvipöytätarjottavat mukanamme allergikollemme!

Pikkusankarilla siirtymä ainaisesta kanabataaattisoseesta soseista kiinteiksi ruuiksi oli kivikkoinen ja vaikea. Myös tiettyjen, Pikkusankarille sopivien mutta inhotusta aiheuttavien, ruoka-aineiden saaminen viikottaiseen ruokailuun on ollut melko hankalaa. Pikkuhiljaa olemme laajentaneet Pikkusankarin ruokalajeja - näillä näkymin oikein hyvin saavutuksin!

Muun muassa tällaisia herkkuja on viimeisen puolen vuoden aikana syöty kotona ja Mummolassa Pikkusankarin oiiiiikein hyvällä ruokahalulla:

Lado vuokaan kerroksittain bataattisuikaleita, kypsennettyä jauhelihaa ja laktoositonta juustoraastetta. Mausteiksi suolaa, mustapippuria ja vaikka sopivaa yrttimaustetta. Lorauta joukkoon laktoositonta kermaa ja ripottele pinnalle laktoositonta juustoraastetta. Paista uunissa 200 asteessa noin tunti.

Mummon bataatti-jauhelihalaatikko

tattarisämpylät

Turvota psyllium ½l vedessä. Heitä sekaan suolaa, laktoositonta voita ja tattarijauhoja, joiden sekaan on sekoitettu puolikas kuivahiivapussi - kaikkia sämpylätaikinan koostumukseen sopiva määrä. Sekaan voi raastaa kesäkurpitsaa. Nosta kökkäreitä pellille ja muotoile märin käsin. Paista 225 asteessa noin kymmenen minuuttia.

Mummon pitsat

Pohjaan 1-2dl laktoositonta rahkaa tai kermaviiliä, johon turvotettu 1tl psylliumia, n. 2dl jauhoja (esimerkiksi tattaria ja riisiä), ½dl sulaa laktoositonta voita. Täytteenä jauhelihaa, sieniä ja laktoositonta juustoraastetta. Mausteina suola ja mustapippuri. Paista 200 asteessa 7-8 minuuttia.

hirvipyörykät

Sekoita keskenään turvotettu laktoositon kermaviili - laktoositon maito - psyllium -seos, jauhettua hirven lihaa, tattarijauhoja, suolaa, mustapippuria ja basilikaa - sen verran jokaista, että taikinasta on helppo pyöritellä pyöryköitä. Paista noin 200 asteessa lihan kypsymiseen asti.

Mummon mustikkapiirakka

Vatkaa sähkövatkaimella 100g laktoositonta voita ja 1dl sokeria. Lisää joukkoon seuraavassa järjestyksessä ½tl psylliumia, ½dl laktoositonta maitoa tai kermaa sekä n. 3dl jauhoja (esimerkiksi riisiä, maissia ja tattaria). Ripottele päälle paljon mustikoita! Jos mustikat ovat vetisiä, niiden sekaan voi sekoittaa hieman tattarihiutaleita. Paista 180 asteessa 15 minuuttia.

Sekoita sähkövatkaimella 100g laktoositonta voita ja ½dl sokeria. Lisää ½tl psylliumia, 1 soseutettu banaani, 1dl laktoositonta rahkaa ja n. 2dl jauhoja (esimerkiksi riisiä ja maissia). Nosta lusikalla pellille ja taputtele tasaiseksi. Paista 180-200 asteessa 8-10 minuuttia.

tattarikeksit

Sekoita keskenään seuraavassa järjestyksessä 2dl tattarihiutaleita, 2dl tattarijauhoja, 1½-2dl sokeria, 1dl laktoositonta kermaa, jossa turvotettu 1tl psylliumia, 150g sulaa laktoositonta voita. Paista 200 asteessa 5-10 minuuttia.

Anna eläimille myös!

Joko, joko, joko?

Soittoja, tekstareita, whats uppeja, fb-viestejä. Jo parin viikon ajan, koska kaikillahan on oletus, että uusi tulokaskin syntyy ennen laskettua aikaa kuten Pikkusankari.

Mutta ei ole vielä kerrottavaa. Valitettavasti tai onneksi - päivästä, hetkestä ja fiiliksestä riippuen. Raskaana (viimeisimmillään) ei ole minun yhtään kiva olla, mutta kivaa on viettää viimeisiä kaksin-päiviä Pikkusankarin kanssa ennen vaipanvaihtoarjen alkamista. Oireettomina päivinä noista päivistä on pystynyt nauttimaan valtavasti.

Täällä on siis tehty kaikkea muuta kuin synnytetty. On ollut arkea ja juhlaa. Kotipuuhastelupäiviä, mutta myös melkoisia menopäiviä.

Fiilis on sellainen, että tämä vauva haluaa pysyä mahassa ainakin viikolle 42 asti, kun kuulee mahan ulkopuolella riehuvaa isoveljeänsä... Taitaa vauva kerätä rohkeutta vielä hetken pimeässä yksiössään. Annetaan se oikeus hänelle, ja vastataan kielteisesti ihanien, välittävien ihmisten synnytyskyselyihin viesti toisensa perään :)