Riehakkaasta kahvinaisesta tasaiseksi teenhörppijäksi

Millaista on kofeiiniton (tai oikeastaan vähäkofeiininen) elämä?
Nyt, neljän kuukauden kokemuksella osaan kertoa tästä enemmän kuin viimeksi viidenpäivän kokemuksella. Nyt siis pieni katsaus siihen, miten kehoni on sopeutunut uuteen elämäntyyliini.

Kyseessä todellakin on pysyvä elämäntyyli! Kaikki, mitä viimeksi kirjoitin, voin edelleen allekirjoittaa ja vieläpä alleviivata. Minulla ei ole yhtään kaipuuta kofeiiniin. Minun keholleni se on ollut myrkkyä. Nykyään sydämen jyskytyksiä on vain oikein tosi repaleisten öiden jälkeisten päivien iltana. Sydämen muljahteluja en muista ollenkaan olleen kofeiinin poisjätön jälkeen. Kehon (käsien) tärinät ovat poissa. Oudot mielialavaihtelut ja heikottavat nälkäkohtaukset ovat poissa. Ja varsinkin tätä viimeisen lauseen sisältöä on mieheni ollut vahvasti myös mukana toteamassa, haha...

Ja siis kaikenkaikkiaan: en ole enää riippuvainen mistään! Se tunne on oikeasti tosi vapauttava. Minun ei tarvitse suunnitella etukäteen päivän touhuissa, että missä välissä kerkiän keittämään kahvi nro ykkösen, nro kakkosen, nro kolmosen ja nro nelosen. Ilman näitä kupillisia (mukillisia) elämäni ei vaan pyörinyt. Nyt kotoa voi aamulla poistua ilman välttämätöntä kofeiinitankkausta. Liikkuessa kodin ulkopuolella ei tarvitse miettiä, mistä kummasta repäisee sen pakollisen sumpin mukaansa. On siis oikein mukavaa, kun ei ole mistään yksittäisestä ruoka-aineesta fyysisesti riippuvainen.

Kokonaisuudessaan kehoni on ”selkiytynyt”. Siis, esimerkiksi: tunnen paremmin kaikkia pieniä juttuja, kuten kehon lämmön pienenpienen nousun ja tosi alussa olevan orastavan flunssan. Osaan analysoida paremmin kehoni väsymysoireet: ovatko ne sellaiset, että liikunta voisi piristää oloa vai ovatko ne sellaiset, että liikunta vain lisäisi väsymyksen tunnetta.

Puhun tässä koko ajan kofeiinittomuudesta, mutta todellisuudessa en ole ihan täysin kofeiiniton ollut. Olen hakenut kokeilemalla itselleni sopivan kofeiinimäärän – ja se on yksi vihreäteemukillinen päivässä. Muuten juon luontaisesti kofeiinittomia yrttiteitä. Mahdollinen päiväannokseni kofeiinia on kuitenkin naurettavan vähän verrattuna aiempaan kahvinkittaamiseeni, ja nykyään teenkin niin, että joka viikko pidän vähintään yhden päivän tauon vihreästä teestä, jotta varmistan, etten ole riippuvainen siitä. Välillä menee montakin päivää pelkällä rooibos-teellä.

Vaikka koko elämäni epäilin teemaailman mielenkiintoa, olen vissiin aloittanut totaalisesti uuden periodin elämässäni: olen hurahtanut teehen (ja mahtavaa tässä on se, että mies on ihan messissä myös!). Enää teetä ei tarvitse kuorruttaa kookosmaidolla ja kaikenmaailman muilla höysteillä, vaan riittää, kun laadukkaaseen teehen lisää muutaman oman mausteen (jos sitäkään). Odotan innolla, miten höyrähtäneeksi teepannut minut tulevaisuudessa saavatkaan! Mutta kyllä, odotan myös sitä, että uskaltaudun maistamaan kofeiiniitonta kahvia sitten viimeistään imetysdieetin loputtua...

Mutta kofeiiniin en tämän suuremmin enää koskaan koske. Vähäkofeiininen/kofeiiniton keho on minun juttuni. Ja olenhan minä murtanut yhden äitimyytin: raskaasta ja vähäunisesta kotiäitiydestä on hyvinkin mahdollista selvitä ilman kahvia :-)

Minimullistajan kevät

Minimullistajan kevät vaikuttaa ehkä vähän lupaavammalta kuin Pikkusankarin kevät! Ihan ensimmäiseksi jaan mielettömän mahtavan uutisen antitrypsiinikokeen tuloksista, joita the Gurukin positiivisesti ihmetteli. Antitrypsiinitestihän mittaa siis ulosteesta plasmavuodon määrän. Mitä isompi arvo on, sitä suurempi todennäköisyys on, että suolisto voi huonosti. Hälyttävän arvon raja on 400. Vuosi sitten tammikuussa mitattutulos oli 650. Siitä sitten alettiin imetysdieettiä kiristelemään, ja sen jälkeen ollaankin päästy parempiin lukemiin: toukokuussa 450 ja elokuussa 87. Nyt, kun saimme Minimullistajan arvon silmiemme eteen, olimme hetken vähän epäuskoisia... arvo oli meinaan 27! Näyttää siis siltä, että tämänhetkinen sekä Minimullistajan oma dieetti että minun imetysdieettini ovat oikein toimivia! Ja koska tuon edellisen, elokuisen, mittauksen jälkeen meidän dieettejä ei ole karsittu, voisi vetää johtopäätöksen, että Minimullistajan suolistoallergiat alkavat pikkuhiljaa häviämään! Nyt täytyy painottaa sanaa pikkuhiljaa, sillä lehmänmaitoa, kananmunaa, pähkinöitä, gluteeniviljoja yms. emme todellakaan ole vielä uskaltaneet kokeilla hänelle. Mutta vähitellen lähestymme mekin siis munakennoja ja maitotölkkejä...

No, tuosta arvosta huolimatta helppoa ei viime kuukaudet ole olleet hänelläkään. Minimullistaja sai sen verran monta flunssaa, influenssaa ja oksennustautia putkeen, että ne räjäyttivät hänen refluksinsa karseaksi kivuksi. Yöt olivat muutaman minuutin välein heräilyä, päikkäreitä ei voinut päikkäreiksi kutsua, ruokahalu oli mitätön, tuskaitku oli tavallista arkea... Oli siis ihan pakko kokeilla Losec-kuuri, vaikka viimeiseen asti, puolitoista vuotta, me sitä panttasimme. Onneksi kokeiltiin, ja onneksi se jäi vain kuuriksi! Selkeästi tuo happosalpaaja rauhoitti refluksin, ja sen lopetuskin onnistui kertarysäyksellä!

Elämä ei kuitenkaan ole oireetonta. Minimullistaja tosiaan pitää huolen siitä, että altistustatällä-hetkellä-ei-niin-hyville-jutuillekin tulee joka viikko. Zyrtec myös blokkaa varmasti kaikki pahimmat oireet, ja sitä jouduimme antamaan monta viikkoa putkeen jokapäiväisesti, jotta oireilu ei olisi laajentunut entistäkin suuremmaksi. Nyt annamme Zyrteciä tarvittaessa. Myös Losec-kuuri toistetaan tarvittaessa (toivottavasti ei!). 

 

Ja se, mikä on nyt suurin mielessä oleva juttu, on imetys. Pikkusankaria imetin puolitoistavuotiaaksi, jolloin hänelle alkoivat hapanmaitotuotteet sopimaan pienissä määrin ja ravitsemuksellisesti oli ookoo lopettaa imetys, vaikka hänen ruokavalionsa olikin silloin tosi kapoinen muuten. The Guru on sitä mieltä, että juuri nyt Minimullistajalle emme lähde kokeilemaan lehmämaitotuotteita, jotta tilanne ei aivan räjähdä kaoottiseksi, mutta pidämme huolta kalsiumin saannista, jos ja kun minun maitobaarin käyttö vähenee... Pikkusankarin riuhaisin yhdellä kertaa irti tissistä, ja se oli todellista tuskaa molemmille osapuolille! Hän ei sopeutunut asiaan kovinkaan nopeasti (toisin kun olin kuullut, että imetettävät yleensä sopeutuvat...), joten siitä teosta jäi pienoinen kammo minulle. Nyt näyttääkin paljon paremmalta Minimullistajan kanssa! Hän on alkanut itse vähentämään reilusti maidon pyytämistä, joten toivoa on paljon lempeämmästä irrottautumisesta. Ennen kokonaan maitohanojen kiinnivetämistä olisi kuitenkin hyvä saada ainakin lisää rasvaa ja lisää kalsiumia sisältäviä ruokia Minimullistajan jokapäiväiseen ruokailuun. Suunnittelimme the Gurun kanssa tällaisen varovaisen liukuman menun laajentamisen ja minun maidon vähentämisen suhteen kaksivuotissynttäreitä kohti mentäessä...

Pikkusankarin kevät

Noin joka kolmen kuukauden välein pakkaamme itsemme autoon ja huristelemme the Gurun, poikien lastenlääkäri-allergologin, luokse kontrollikäynnille. Reilu viikko sitten vastaanotolla puhuimme tuttuun tapaan the Gurun kanssa menneistä kuukausista ja teimme suunnitelmaa tuleville. Pikkusankarin kevät, huoh, se tulee toivottavasti olemaan paljon parempi kuin nämä viimeiset kuukaudet. Karkeasti sanottuna loppuvuosi oli mahtavaa aikaa Pikkusankarin kanssa! Marraskuu, joulukuu ja tammikuu olivat Pikkusankarilla lähes oireetonta aikaa! Toki nyt ei puhuta sellaisesta ajasta, että lääkkeitä olisi voitu harkita vähentää, mutta tällä peruslääkekombolla Losec+Seretide+Ventoline selvittiin oikein kivasti. Edelleen siis mennään samoilla lääkkeillä kuin tuolloin hyvänä periodina, joten joku muu muuttuja on tullut sekoittamaan arkikorttejamme, ja pahasti. Koska Pikkusankarin olo alkoi jo helmikuun alussa olemaan huono, kyse ei voinut olla vain kevät ja siitepölyt. Koska mitään muuta mullistavaa elämässämme ei ole tapahtunut, kyseessä ei oikein voi olla stressin kautta paheneva refluksikaan. Ruokavaliokin on pysynyt samana, joten syyllisiä ei voi siitäkään hakea. Taidamme tietää, mitä probleemaa taustalla ainakin on. Se on ainakin osteopatiasta kulunut pitkä aika. 

Osteopatiassa loka-marraskuussa tehdyt kolme käyntiä helpottivat suunnattomasti Pikkusankarin oireita. Nyt on uusi aika varattu tämän toisen gurumme, osteopaatin luokse, mutta harmillisesti saimme sen vasta huhtikuun loppuun. Siihen asti mennään sitten entistäkin suuremmilla tsemppimoottoreilla en kyllä tajua miten... Arki on Pikkusankarin kanssa meinaan tällä hetkellä sellaista, että mies varmasti huokaisee oikein syvän helpotuksen huokaisun, kun painaa oven kiinni perässään lähtiessään töihin.

Oireilu on sekopäistä tottelemattomuutta, paikasta toiseen sinkoilemista, ihme asentoihin hakeutumista (yksi yleisimmistä huonon kauden asennoista on sohvalla pää alaspäin roikkuminen), jatkuvaa tavaroiden kaluamista, lelujen tahallista heittelyä, pääkivun valittamista, silmien hieromista, kurkkikivun kertomista, suunnatonta levottomuutta, aivan kummallisten asioiden juttelua epäloogisesti jne. Ja tosiaan, tämä kaikki on pois silloin, kun Pikkusankarimme on oireeton. Silloin poika on fiksuja jutteleva, todella empaattinen ja kohtelias yhdeksänkymmenprosenttisesti aikuisten ohjeita noudattava, monen tunnin askartelu-piirtelysessioihin kykenevä nelivuotias. Ero on huima. Eron huomaa jokainen vähänkään Pikkusankaria tunteva.

Oireilu on iso, kaikkia Pikkusankarin ongelmia/ominaisuuksia/sairauksia yhdistävä möykky. Refluksitauti on aaltoileva sairaus: sillä on pahenemiskautensa ja paremmat kautensa ihan ilman erityisiä syitä (nyt on nähtävästi sen suhteen taas se huonompi aika). Astma on aina pahemmassa tilassa silloin, kun refluksikin on pahana, sillä refluksista nousevat hapot pääsevät ärsyttämään myös hengityselimiä. Kaiken lisäksi Pikkusankarin perussairauksien ollessa huonommassa hoitotasapainossa lisääntyy hänen sensorisen integraation ongelmat ja aistiyliherkkyystaipumus korostuu. Kaikki vaikuttaa siis kaikkeen...

Kevään stepit Pikkusankarin kanssa ovat siis osteopaatilla käynti ja neurologiset lisäselvitykset SI-juttujen ja aistiyliherkkyyden suhteen. Vaikeat, viimeisetkin suolistoallergiathan hävisivät Pikkusankarilta vihdoin nelivuotissynttäreiden kohdilla, joten jäljellä olevat ruokarajoitukset liittyvät vain refluksitautiin. Kuitenkin nyt keväällä Pikkusankarin siitepölyallergioiden takia saatamme joutua rajoittamaan joitakin siitepölyjen kanssa ristiinreagoivia ruokia ja ottamaan allergialääke taas lääkearsenaaliin mukaan. Voi miten kovasti toivonkaan, että näillä toimenpiteillä voisimme saada Pikkusankarille helpomman olon kevääksi ja kesäksi!

Älä klingauta mikroa!

Mitä kaikkea teillä on tehty, jotta lapsi ei heräisi sisällä nukkuessaan?

Meillä perusasiathan on kunnossa aina: ovikellon vieressä lukee: ei toiminnassa; kännykät ovat äänettömällä, pesukonetta ei laiteta uniaikaan päälle, imuria ei käynnistetä ja niin edelleen.

Mutta näiden lisäksi meillä on muun muassa...

...viety vedenkeitin kuistille kiehauttamaan vettä.

...varmistettu jo ennen nukuttamista, että villasukat odottavat nukuttamispaikan vieressä poishiippailua (paljaat varpaat ovat todella paljon äänekkäämmät lattiaa vasten).

...avattu rapiseva pussi saksilla hitaasti ja äänettömästi (ei missään nimessä repien käsillä).

...kerrottu vieraille, että meidän herkkäunisen pojan nukkuessa meillä todellakin kuiskitaan.

...oltu vetämättä vessaa vessassa käynnin jälkeen (olkaa hyvät vain tästä informaatiosta!).

...mietitty ateria sen mukaan, mistä valmistustavoista lähtisi mahdollisimman pieni ääni (myöskään pieni nälkä ei tässä kohtaa haittaa, jos rapisematon ruuanvalmistus ei ole mahdollinen...).

Voi olla, että tässä on ollut kyseessä hätälounas: valmiiksi raastettua porkkanaraastetta ja muutama kourallinen siemeniä.

...varottu klingauttamasta mikroa sen käytön jälkeen.

...yritetty kaikin keinoin pidättää aivastuksia ja yskiä.

...totutettu Pikkusankari leikkimään lähinnä maton päällä ei-elektronisilla/ei-soivilla/ei-mitäänääntäpäästävillä leluilla.

Hei noi on aika riskialttiita leluja... Katsoppas, kuinka pehmolelut tarvitsisivat vähän hoitajaa tuolla...

 

...jätetty ulko-ovi auki rakoselleen, jos se on ollut pakko avata.

...vältetty nukkumispaikan vieressä kyykkyyn menemistä polvinaksumisteni takia.

Ja kuten monille lukijoille on varmaan selvää, meillä ei todellakaan ole totutettu lapsia herkkäunisuuteen. Niin Pikkusankarin kuin Minimullistajan saapuessa synnäriltä kotiimme, olemme jatkaneet normaalia elämää äänineen aivan ilman hissutteluja: on kälätetty ja imuroitu normaalidesibeleillä ihan siinä vauvan korvan vieressä. Mutta niin vain siinä on molempien kohdalla käynyt, että refluksi-allergia-oireet ovat tehneet poikien unista todella hauraita ja nukuttamisesta monimutkaisempaa kuin rakettitiede. Muutaman kuukauden iästä lähtien molempien kohdalla katkottomasta unesta on tullut niin harvinaista herkkua, että jos siihen päästään, niin sitä varjellaan viimeiseen asti.

Well Hello Kaksplus!

Siis enhän minä tänne olisi edes halunnut tulla kirjoittamaan. Minä olisin halunnut päästä tuulettamaan raudannousemista johonkin hotille fitness-sivustolle tai miettimään spinnien yhteensopivuuksia tankotanssisivustolle. Ehkä olisin voinut haluta päästä kirjoittamaan johonkin matkasivustolle ”Perhe reissaa kaksi vuotta maailman ympäri”-tekstejä. Niin, tai vähintäänkin olisin halunnut muuttaa blogin nimeksi ”Kotiäidin luksuselämä”.

Mutta ei. Valitettavasti nämä vaihtoehdot eivät aukea minun elämälläni. Salille jos jaksaa raahata univelasta raskaan kroppansa kaksi kertaa viikossa, on todellinen bileiden paikka, ja tankotanssi... se ihastus jäi sitten niihin muutamiin kertoihin, kun kuopuksen oireiden hallinta täytti juuri ne tankotanssiin varatut ilta-ajat. Suuremmille matkustuksille on saanut sanoa heipat jo kauan sitten. Itse arki kun on ollut sinällään jo selviytymistaistelua, niin siihen eivät ole matkastressit enää mahtuneet. Niin.... ja se luksuselämä. Siitä en sano nyt yhtään mitään.

Niin olikos tämä nyt joku sinkkuneidin matkablogi vai mikä...?

Joten täällä ollaan, Kaksplus! Valmiina jatkamaan blogspotissa kolme vuotta kirjoitettuja juttuja! Uskon, että tämä on paras mahdollinen blogikoti juuri nyt minulle. Mutta miten hartaasti toivonkaan, että blogin nimi olisi enää vale vain... Joten jos haluatte tietää, missä vaiheessa se siksi muuttuu, niin jääkää huudeille uudet lukijat. Ja kaikki te vanhat ihanat lukijat, olettehan vielä messissä?

Mitä minä voisin luvata blogiltani? Lupaan kirjoittaa edelleen rehellisesti ja suorasanaisesti. Se on se minun juttuni. Lupaan tavoitella yksi postaus viikossa-tahtia (instagramiin lisäilen arkeamme päivittäin). Tuskin se tavoite aina toteutuu, välillä kun on viikkoja, että silmäni eivät päivän rutistusten jälkeen jaksa tehdä enää mitään muuta kuin sulkeutua. Toivon kuitenkin, että jatkossa vähemmän olisi niitä iltoja, kun pienimmän nukuttaminen vie kolme tuntia ja enemmän niitä iltoja, kun on aikaa ja jaksamista käpertyä miehen kainaloon toisiamme rakastavasti tuijoittelemaan tai istua hetki siinä läppärin äärellä bloggaamassa. Faktahan on kuitenkin, että näistä meidän poikien sairauksista ei sormia napsauttamalla pääse eroon, joten arki ja kirjoittaminen jatkunevat samanlaisina... Eli todennäköisesti ne koiranpennuilla koristellut cupcaket ja My Little Pony-väriset elämät kannattaa edelleen hakea jostakin muusta blogista. Näillä ehdoilla toivotan teidät oikein tervetulleeksi blogiini myös täällä Kaksplussan puolella!

Vanhoilla haasteilla uuteen ympäristöön

Kaksi viikkoa sain pidettyä näppini erossa bloggerista, haha. Tauko kannatti, vaikka ajatusten osalta mikään ei selvinnytkään mihinkään suuntaan. Tauon aikana minun oli tarkoitus syvällisesti miettiä, jatkanko blogia vai enkö jatka blogia, plussineen ja miinuksineen. Jostain syystä miettiminen ei paljon napannut, ja intuitio kertoi jo päivä taukopostauksen laittamisen jälkeen, että jatkan. Päätin luottaa intuitioon. Ajattelin, että tämä bloginpitäminen ei ole niin vakavaa hommaa, että mitä siitä, vaikka intuitio sanoisi parin kuukauden päästä, että lopeta. Sitten vaan lopetetaan.

Intuitio on harvoin väärässä.

Tauko oli silti hyvä juttu, sillä minulle avautui mahdollisuus päästä Kaksplus-blogien yhteisöön. Minä, pikkuinen marginaaliarkibloggaaja pääsen levittämään tietoutta tämmöisestä arjesta vähän isommille joukoille. Koen Kaksplussaan liittymisen pääasiallisesti vain positiivisena asiana, sillä minulle riittää, jos sitä kautta yksikin uusi, samojen sairaushaasteiden kanssa taisteleva perhe pelastautuu tietämättömyydeltä lukiessaan minun blogiani. Minulle riittää, jos yksikin uusi lukija kokee vertaistukea väsymyksen, riittämättömyyden, vihan, turhautumisen ja alakulon tunteiden kanssa velloessaan. Aion jatkaa samalla tyylillä, mutta uudessa ympäristössä. Ensi viikolla siis: uudet huudit kutsuvat, seuraattehan te kaikki ihanaiset perässä :-)

Heipat hetkeksi

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne Minimullistajan Losecin lopettamisesta, Zyrtecin tauottamisesta ja antitrypsiinikokeesta. Meinasin tulla kertomaan uusia juttuja liittyen Pikkusankarin SI-ongelmiin. Olisin myös kirjoitellut mietteitä nukkumisjärjestelyjen muuttumisesta, osteopatiasta sekä manaillut the Gurun vastaanottoajan odottamista... No, nyt ensimmäisen kerran, tekstiä kun aloin kirjoittamaan, tuli olo, että ehkä en kirjoitakaan. Ehkä kirjoitan myöhemmin. Ehkä en.

Kaikkina näinä blogivuosina olen saanut (ainakin palautteesta päätellen) monen läheisen tajuamaan paremmin arkeamme. Olen myös kuullut usein, että muiden refluksi-allergia-astma-perheiden läheiset ovat pääseet perheiden arkeen paremmin sisälle, kun ovat lukeneet blogiani. Olen saanut blogilta itse PALJON, sekä kirjoittamalla sitä päänsisäistä harmautta tänne että suuren vertaistuen kautta. Nyt en enää ole varma, ottaako tämä blogi enemmän kuin mitä se antaa.

Miksi minä vielä bloggaisin tästä arjesta?

Olen miettinyt minäkuvaani blogin kautta. Tämä blogihan heijastelee minun synkkiä ajatuksia ja vaikeaa arkea. Tämä blogi ei oikein koskaan ole painottanut niitä elämän iloja, vaikka niitäkin olen mielestäni usein tänne kirjoitellutkin. Ja syy on yksinkertaisesti se, että nämä vaikeammat jutut vain tarvitsevat erilaisia kanavia purkautua kuin ne paremmat jutut. Kuulen usein, että "sinusta ei uskoisi, että elät sellaista arkea kuin elät", tai "iloisuutesi, positiivisuutesi ja toivorikkautesi perusteella ei voisi tietää teidän kuulumisten rankkuutta". Juuri tässä se syy onkin, jota viime tekstinkin kommenttien perusteella nähtävästi monikaan (tuntematon? anonyymi? peruslapsiperheellinen?) ei pysty käsittämään: blogissa käsittelen asioita, joita murehdin ja joista olen huolissani.

Blogivuodatuksen lisäksi teen omaa ajatustyötä paljon, puhun mieheni kanssa paljon, vuodatan vertaistukijoukoille paljon ja itken niille kaikista läheisimmille paljon. Ja juuri tämän takia pystyn muuten olemaan juuri sellainen, kuin olen. Pystyn kiitollisuuteen, iloisuuteen ja positiivisuuten. Vaikeuksista (ääneen, julkisestikin) puhuminen ei ole pois muista positiivisemmista jutuista. Mielestäni ylipäätään suoraan sanomiset ja myös niiden negatiivisten asioiden julkipuhuminen kertovat itseluottamuksesta. Lasten myötä olen saanut luonteeseeni varmuutta, jota eivät muut ihmiset ja heidän mielipiteensä heilauta. Minua ei noin vain enää loukata. Kaikki se kurakin, mitä päälleni on roiskittu, on vain vahvistanut omia mielipiteitäni - on ollut pakko kyseenalaistaa kaikki omat mietteet ja perustella ne itsellekin. Blogin luonteen vuoksi väärinymmärryksiltä ei ole vältytty, ja tuntuu, että joskus ihmiset jopa haluavat aivan tahallaan väärinymmärtää tekstejäni. Toisaalta taas välillä on vain todettava, että jos tekstin ajatus uppoaa syvälle jonkun sisälle, voi olla, että kyseisen henkilön kannattaa itse pohtia, miksi kyseinen aihe voisi olla itselle herkkä kohta. Ja tietenkin haluan myös muistuttaa, että monet tekstit on kirjoitettu melkoisessa tunnetulvassa, joten sellaisen suotimen kautta ne kannattaa lukea.

Nyt kuitenkin jokin raja on ylitetty. En tiedä, mitä enää blogilta haluan. Enkä tiedä, mitä se tarjoaa muille. Sanon heipat siis hetkeksi täällä blogin puolella, ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Jos päätän lopettaa pysyvämmin, tulen kyllä hyvästelemään. Instagramissa kuvavirta jatkuu normaalina.

Aurinkoista maaliskuuta kaikille!

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa

Onko minulla ystäviä? Millaisia ystäviä minulla on? Mitä ystävyys minulle tarkoittaa? Mitä on aito ystävyys? Mitä minä haluan ystävyydeltä; mitä odotan ystäviltä ja mitä olen itse valmis antamaan? Ja miten ihmeessä tämä ystävyyspostaus liittyy blogiini? No, se liittyy, aika vahvastikin.

Kuten instagram-seuraajani tietävätkin, niin ystävänpäivä sai minut taas mietiskelemään ystävyyttä... Nyt jatkan paasausta blogin puolella. Ensin kuitenkin haluan kiittää. Kiitos kuuluu juuri teille, jotka nyt sydämessänne tiedätte, että kiitän teitä. Kiitos rakkaat. Sitten jatkan paasausta! Tuleva ajatuksenjuoksu on kohdistettu möykkynä ystävyydelle ja kummeudelle ja isovanhemmuudelle ja ketä tämä nyt sitten koskettaakaan. Teksti ei ole suunnattu kenellekään henkilökohtaisesti. Sanon tämän ääneen nyt, jotta epäselvyyksiltä vältyttäisiin, vaikka luulen, että blogini lukijoina tiedättekin jo tämän.

Viimeisen viiden vuoden aikana minä, minun elämäni ja tietysti myös siihen kiinteästi kuuluneet monet ystävyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoisinko hurjasti. Jo aivan lähtökohtaisesti meidän elämämme on ollut elämän perusasioista taistelemista. Kun väsymys on ollut niin suurta, että itseäni ei edes kiinnosta, meneekö paita oikein vai väärin päin päälleni, ei tule mieleenkään tehdä töitä sen eteen, että saisi ylläpidettyä ystävyyssuhteita (en siis puhu ystävyyden tärkeydestä). Niin kurjalta kun se kuulostaakin, niin hyvä kun minun ja mieheni parisuhdetta voi juuri ja juuri sanoa PARIsuhteeksi (ei vain perhesuhteeksi äitinä ja isänä), joten ei ystävyyssuhteille paljon resurssejani ole valunut eikä juuri minun muullekaan "omalle" jutulle, kuten harrastamisille. Minulle tällä hetkellä lasten hyvinvointi on numero yksi prioriteetti elämässäni, ja siihen liittyy vahvasti se, että parisuhde voisi hyvin. Sen takia kaikki se pieni panostus, mikä minusta on irronnut muuhun kuin lapsiin, on mennyt parisuhteeseen. Tämä on asia, jonka toivon jokaisen minun ystäväksi itseään lukevan tajuavan.

Ystävyys - roskalavakamaa tällaisessa elämäntilanteessa? Toivottavasti ei.

Uskon vahvasti siihen, että eri elämänalueet elämän aikana välillä aktivoituvat voimakkaammin, välillä taas painuvat taka-alalle. Nyt on ollut ystävyyden aika painua taka-alalle, valitettavasti. Sanon valitettavasti, sillä toki ideaalitilanne minullekin olisi se, että vahvoja ystävyyssuhteita olisi tässäkin elämäntilanteessa läsnä. Ja koen, että parhaassa tapauksessa ne tukisivat minun hyvinvointiani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat ovat kääpiöitä, teot jättiläisiä. Siksi pelkillä sanoilla ystävyyttä ylläpitävät ihmiset ovatkin tippuneet ihan itsekseen pois yhteyksistämme... Ehkä kaikkien hyväksi on, jos elämässä ei roiku mukana "pakko pitää yhteyttä syystä tai toisesta" -ihmisiä. Minä en halua elää elämääni narsistien, itseään täynnä olevien, muita vähättelevien, toisia tahallaan loukkaavien, ainaihansairaankiireisten ynnä muiden yhtä mukavien ihmisen kanssa. Mieluummin astun takavasemmalle ja sanon mielessäni goodbyet...

Kaikenlaisista kuraisista suhteista olen valmis luopumaan.

Sitten se ystävyys: toivon, että tosiystävyys kestää elämän myrskyt. Toivon ystävyydeltä vastavuoroisuutta, auttamista hädässä, toisen kuuntelemista, läsnäoloa, välittämistä. Toivon, että ystävät (tietysti omat voimavaransa huomioon ottaen) pystyisivät tukemaan vaikeissa elämäntilanteissa, olemaan myös meidän perheen ystävä. Haluan itse olla ystävä, joka auttaa aina kun mahdollista. Ystävä, joka vähintäänkin on aina läsnä. Uskon sanontaan, että muita auttaessa auttaa myös itseään. Minua ällöttää, ihmetyttää ja ärsyttää nykyinen to-del-la itsekäs aika. Tuntuu, että monilla ei ole muuta ajateltavaa kuin minäitse-projekti. Olen huomannut, että ei ole tavatonta, että omaa itseään hiotaan huippuunsa kaikilla elämän osa-alueilla, ja millään muulla ei ole väliä. Päivä alkaa minäminällä ja päivä loppuu minäminällä. Kauhotaan elämässä eteenpäin jotkut suureelliset tavoitteet silmissä kiiluen matkasta nauttimatta. Ei nähdä sitä tosiaa, että ihminen on ihminen vain toisen ihmisen yhteydessä. Valitettavasti kaukana meidän arjesta on minun ideaali (läpi historian tuttu) koko kylä kasvattaa -ihanne.

Vähitellen olen alkanut tajuamaan, miten niinkin "vähäisiltä" kuulostavat jutut kuin lasten refluksitauti ja allergiat ovatkaan muuttaneet kaikkea meidän perheessä. Aloin kirjoittamaan blogia, jotta saisin oksennettua näihin aiheesiin liittyvää mielensisältöäni sellaiseen paikkaan, jonne sitä voi pukata juuri silloin, kuin siltä tuntuu ja siihen sattuu olemaan aikaa (ja jotta ei tarvitsisi kuormittaa koko aikaa ystäviä näillä asioilla). Kirjoittaessa on pakko myös itse pohdiskella ja jäsennellä ajatuksia, ja se on ollut minulle hyvä asia näiden sairausvyyhtien keskellä. Kaikki nämä lapsivuodet minun kuulumiset ovat vahvasti liittyneet lasteni kuulumisiin, joten tietysti toivoin, että minun kuulumisista kiinnostuneet lukisivat blogia. Ihan joka päivä kun ei vaan ole jaksamista kerrata kaikkea sairauksiin liittyviä juttuja eri ystävien kanssa (ja itse asiassa usein suullisesti en edes saa asioita kerrottua kovin selvästi, nämä sairausasiat kun tuppaavat olemaan vähän monimutkaisempia juttuja). Toivoin, että blogikuulumisia aina syvennettäisiin ystävien kanssa sinne henkilökohtaiselle tasolle sitten, kun nähdään tai soitetaan. Ja näin monen kanssa on mennytkin. Mutta sitten on ystäviä, tai "ystäviä", jotka muun muassa eivät ole blogia kuulemma "kerinneet" lukemaan, öööö... moneen kuukauteen (tai koskaan). Laskin nopeasti, että blogin lukemiseen menee arviolta kymmenen minuuttia viikossa. Mutta onhan se tärkeämpää tietää, kuka salkkareissa seuraavaksi kuhertelee kenenkin kanssa tai montako kymmentä kiloa neiti X saa pudotettua painoa viikossa. Elämä on valintoja täynnä.

Jos sinulla itsellä olisi rankkaa, ja jaksaisit juuri ja juuri kirjoittaa kuulumisia blogiin viikottain (mutta et välttämättä jaksaisi soittaa tai tavata näin usein), niin toivoisitko sinä, että ystäväsi ja lapsellesi läheiset ihmiset lukisivat blogia?

Monet poikien kummit ovat ystäviämme. Kummius on asia, mikä on puhuttanut ja mietityttänyt paljon kaikkina näinä meidän lapsivuosina niin meitä kuin meidän lähipiiriäkin. Meidän pojilla on yhteensä kymmenen tarkkaan mietittyä kummia. Kaikki asuvat viiden minuutin viiva tunnin ajomatkan päässä meistä. Luulimme, uskoimme ja toivoimme, että näin laajalla kummiyhteisöllä olisi edes jonkinlainen arjessa kannatteleva voima näinä vaikeina lapsivuosina... Mutta miten väärässä olemmekaan olleet. Pala palalta olemme käsitelleet asiaa ja yrittäneet hyväksyä tämän karun tosiasian, että meidän lapset tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi taakka kummeille. Meistä tuntuu vahvasti, että he eivät tuo iloa eikä heidän kanssaan haluta olla. Heidän kanssaan vietetty aika koetaan hoitotaakkana ja omaa jaksamista syövänä tapahtumana. Haluaisin osata päästää jo irti toiveestani, että kummit olisivat (oman jaksamisen ja omien elämäntilanteiden mukaisesti) jokainen vuorollaan läsnä arjessa; että he olisivat tuki ja turva ja ennen kaikkea lapsen aikuinen ystävä.  Koska poikien kummit näkevät kummilapsiaan keskimäärin pari kertaa vuodessa, olemme alkaneet tehdä luopumistyötä tämän toiveen suhteen.

Tiedän, että joitakin ystäviäni pelottaa jakaa omaa arkea kanssamme, ja he kokevat, että he eivät halua kertoa kuulumisistaan niin suurella äänellä minulle kuin ennen lasten saantia. Mutta ihan yhtä lailla minulla on ystäviä, joilla on todella paljon vakavampi tilanne kuin meillä, enkä minä siltikään halua olla kertomatta kuulumisiamme heille. Ainoastaan mietin tapaa, millä kerron ne. Omien vaikeuksien kautta olen oppinut itse tarjoamaan apuani myös silloin, kun sitä ei todellakaan osata pyytää. Reilu vuosi sitten elin elämäni vaikeinta aikaa: tein aktiivista surutyötä isäni kuoleman takia, taistelin vanhemman lapsen käytösongelmien kanssa päivittäin, hoidin muutaman kuukauden ikäistä nuorempaa imetysdieetaten ja valvoen ja kärsin itse todella voimaa syövistä terveysongelmista. Ihan viimeistään silloin tajusin, miten yksin me olemme.

Välillä mietimme, mikä ihmeen tarkoitus näillä koettelemuksilla oikein on... Viiltävää tässä kaikessa on se, että ne joutuu kokemaan niin yksin (tai kaksin).

Olen myös saanut tämän blogin kautta suuren vertaistukiverkoston, joiden kanssa sähköpostit lentelevät refluksi-allergia-arkea purkaen sillä tavalla, mikä ei muiden ystävien kanssa ole mahdollista. Mutta paraskaan vertaistuki ei vie sitä ystävyydenkaipuuta pois, vaikkakin helpottaa se sitä voi. Ehkä vielä jossain elämänvaiheessa koko meidän perheemme saa kokea vahvoja, voimaannuttavia ja vastavuoroisia ystävyyssuhteita.

Aktiivinen altistaja

Kiitän onneani, että meillä eivät lapset reagoi ruokiin anafylaksialla, sillä tässä olisi viime aikoina ollut hätäpissat minulla housussa jo useampaankin kertaan... Mininullistaja ei enää ole vain murujen kerääjä, vaan todellinen ruokavaras. Hän ei enää siedä sitä, että hänen lautasellaan on erilaista sisältöä kuin muiden saman pöydän ääressä ruokailevilla. Itse asiassa hän ei siedä sitä, että keittiöntasoilla on joitakin rasioita ja pusseja, joiden sisältöä hän ei saa maistaa. Hän siis käyttää kaikki mahdolliset tilanteet hyväksi ja kiipeää tuoleille ja pöydille ruuanmetsästysmatkoille sekä nappaa sekunninmurto-osalla isoveljensä lautaselta oman maistiaisen ennen kuin minä kerkiän edes kättäni ojentaa. Siksi Minimullistaja onkin viime viikkoina itse altistanut itsensä niin maitoproteiinille kuin vehnällekin. Ja joo, lievästi kerrottuna: ei sovi ne jutut meidän pienimmälle. Plääh.

Jos Minimullistaja olisi saanut päättää, niin hän todellakin olisi maistellut tädin jokaista herkkua pöydästä.

No, the Gurun kanssa suunnitelma on nyt se, että Losec pidetään kuukauden kuurina ja koitetaan lopettaa siis viikon päästä. Allergialääkkeellä jatketaan siihen malliin, kun nähdään sille tarvetta (tällä hetkellä tarvetta sille todella on!). Antitrypsiinitesti uusitaan parin viikon päästä, jotta nähdään tämän laajentuneen ruokavalion vaikutukset Minimullistajan suolistolle ja saadaan vertailukohtaa aiemmille testeille. Sitten päästäänkin taas päivittämään tilannetta the Gurun vastaanotolle. 

Vakavassa harkinnassa on koko perheen kotonaruokailun muuttaminen väliaikaisesti maidoton-gluteeniton-tyyliseksi, koska edes se ei riitä Minimullistajalle, että ruuat ovat mahdollisimman samannäköisiä jokaisella. Hän tietää, milloin jollakulla on allergiaversio ja jollakulla toisella ei-allergiaversio... Jos sotilasmainen vahtaaminen ja kieltäminen sekä varsinkin se kamalista oireista kärsiminen ja niiden katselu vähenisi koko perheen imetysdieettaamisen avulla... Huoh.

Elämänohje nro 1

Usein blogeissa näkee ohjeistavia "elä näin/tee näin, niin saat tätä/tulet tällaiseksi" -postauksia liittyen lähinnä hyvinvoinnin johonkin osa-alueeseen. Itse olen sitä mieltä, että yleensä ulkoisten ohjeiden noudattaminen ei johda mihinkään pysyvään muutokseen, ellei niitä oikeasti itse sisäistä ja sitä kautta omaehtoisesti ala elämään niiden mukaisesti. Tästä huolimatta haluan jakaa oman elämänohjeeni teille, koska olen kokenut suuren oivalluksen tämän asian suhteen...

Ensinnäkin, minun mielestäni toimivan elämänohjeen tulee olla lyhyt ja ytimekäs (esimerkiksi kirjoittamani nämä ja nämä sisältävät muuten hyviä ohjeita, mutta ne ovat liian pitkiä numero ykköseksi). Toimiva elämänohje on siis sellainen, mihin voi helposti turvautua myös niissä elämän tiukoissa paikoissa ilman suunnatonta muistikapasiteetin ylläpitoa. Elämänohjeen tulee olla myös tarpeeksi konkreettinen (esimerkiksi pelkkä "rakasta" ei minulle riitä). Sen lisäksi elämänohjeen tulee olla sovellettavissa elämän kaikissa tilanteissa. Siksi minun elämänohjeeni kuuluukin: hengitä.

Ennen suurta oivallustani olisin ehkä nauranut tälle ohjeelle; vai että kehon automaattinen tapahtuma olisi minun paras elämänohje, hah... Mutta tässä vuosien saatossa monta kertaa olen päätynyt toteamaan itselleni: hengitä. Ja se, miksi kirjoitan tästä juuri tässä blogissa, liittyy vaikeassa arjessa selviämiseen. Mikään, mikään muu ei ole minua hermoja raastavissa sairaaaaan ärsyttävissä tilanteissa auttanut niin paljon kuin hengittäminen. Olen kokeillut huoneesta poistumiset, kymmeneen laskemiset, päänsisäiset rakkauden tunnustukset raivon kohteelle ynnä muut keinot. Jo yksi syvään hengittäminen auttaa (monta on tietenkin parempi). Olen keholtani herkkä, joten tämä fyysinen keino on se minun juttuni. Sanat eivät merkkaa tämänkaltaisissa tilanteissa niin paljoa. Sen näen jo siinä, että suruun auttaa minulla enemmän halaus kuin lohduttavat sanat ja alakuloisuuteen enemmän liikunta kuin juttelu.

Elämänohjeeni toimii muissakin kuin ärsyttävissä tilanteissa. Jos on kipuja, hengitän, ja kivut lievenevät. Jos jokin nopeasti tehtävä päätös on vaikea, hengitän, ja ajatukseni kirkastuvat. Jos tanssitunnilla jalka ei nouse, muistan hengittää, ja saan kuin saankin jalan nousemaan pikkuisen korkeammalle. Jos salilla viimeinen kyykkytoisto tuntuu ylitsepääsemättömältä, muistan hengittää, ja rauta nousee pikkuisen paremmin. Jos jännittää, hengittäminen rentouttaa. Jos haluan keskittyä johonkin asiaan, hengitän. Jos kiivaan sydämen omistajana haluan rauhoittaa sydäntä, hengitän. Myös elämäni suurimman surun keskellä hengittäminen auttoi selviämään hetkestä toiseen.

On hassua, että niinkin automaattinen toiminta kuin hengittäminen on luonut minulle uusia oivalluksia ja antanut minulle uuden näkökulman ja avun vaikeisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin jo monta vuotta käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti jooga- ja pilatestunneilla, ja näiden tuntien jälkeinen ihana hyvä olo on pääasiassa hengittämisen ansiota. Nyt vasta sen oikeasti tajuan. Ja kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta hengittäminen myös syventää positiivisia tunteita: ilo laajenee hengittämällä, ihan totta. 

Tietysti toivon, että tämä postaus oli turha, ja että te muut jo siellä hengittelette niin vaikeissa kuin kivoissakin tilanteissa :-)

p.s. hengittäminen tässä tarkoituksessa tarkoittaa oikein syvään, rauhassa sisään ja syvään, rauhassa ulos hengittämistä, mielellään silmät kiinni tehtynä.

Viikon Losecit napsittu

Niin, reilun viikon Losecit syötetty Minimullistajalle, miltä näyttää? Siihen saan nyt usein vastailla... Kaksi viikkoa taitaa olla sellainen aika, että silloin varmoja johtopäätöksiä voi vetää tämän lääkkeen tehosta, mutta kai se on jo paljastettava, että apua on jo reilussa viikossa happosalpaajasta tullut. Vai miltä kuulostaa:

Viikon sisällä neljät yli kahden tunnin päikkärit. Ennen lääkettä kahden tunnin päikkäreitä oli ehkä yhdet kerran kuussa.

Lääkkeen aloittamisen jälkeen suurin osa päikkäreistä ovat vain alkaneet ja sitten loppuneet, eivät siis ole keskeytyneet silmät kiinni itkettäviin tuskahuutoihin ja kaarellevetoihin monen montaa kertaa.

Ilta- jayöherätykset ovat vähentyneet suunnilleen 50% edellisiin viikkoihin verrattuna, kun niitä oli yleensä kymmenen tai kahdenkymmenen verran.

Joulu meni valvoessa.

Viimeisen viikon aamut ovat Minimullistajalla alkaneet keskimäärin kaksi tuntia myöhemmin (siis voivatko lapset oikeasti nukkua yli kahdeksaan aamulla...?).

Autonistuimeen laitettaessa Minimullistajaa ei tarvitse voimalla ja pakolla taivuttaa rautakangen muotoisesta istuimen muotoiseksi.

Ensimmäistä kertaa ikinä Minimullistajan elämän aikana hän nukahti autonistuimeen sillä aikaa, kun minä laitoin oman turvavyöni kiinni ja starttasin auton. Vaikka hän olisi kuinka väsynyt ollut, hän ei ole koskaan nukahtanut ilman vähintään kymmenen minuutin autolla hurruuttelua puhumattakaan niistä normaaleista matkoista, jolloin hän rättiväsyneenä ja tuskaisena on itkenyt ja pungertanut koko parin tunnin matkan. 

Meillä usein vierailevat ihmiset ovat kyselleet, että mitähän ainetta Minimullistajalle on oikein nyt syötetty, kun hän vaikuttaa melko neutraalilta, jopa unisen tahmealta ja hiljaiselta. 

Jotta tämä teksti ei olisi vain Losecin ylistystä, niin kerrottakoon, että on ollut myös repaleisia päikkäreitä, öitä ja kipuitkua ja känkkäränkkää sekä syömisongelmia. Kaikki ensimmäiset luettelemani kohdat edellä ovat tietenkin vain ja ainoastaan positiivisia, mutta tämä viimeisen asia on ehkä se kaikista suurin kysymysmerkki... Voiko Losec viedä suurimpien refluksikipujen lisäksi myös Minimullistajan iloisuutta pois...? Voiko Losec jarrutella puhumaan oppimista, sillä niin hiljaiselta Minimullistaja on nyt vaikuttanut...? Eikö näiden asioiden pitäisi olla juuri päinvastoin oloa helpottavan lääkkeen aloittamisen jälkeen? Kaiken kaikkiaan: jatkamme vielä Losec-kuuria vähän aikaa, katsomme kokonaisvaikutuksia ja sitten päätämme, lopetammeko kuurin pariin viikkoon vai jatkammeko pidemmän kuurin.

Oirekompassi

Viime postauksen kommenteissa eräs lukija kysyi minulta tosihyviä ja vaikeitakin kysymyksiä liittyen siihen, miten erotan, onko oireilu "vain" perus(rankenteellista)refluksia, jonkin ruuan takia tullutta refluksia, puhdasta allergisuutta vai mitä. Yritän nyt avata meidän perheen tilanteiden perusteella tehtyjä havaintoja, joiden avulla aina koitamme suunnistaa kohti oireettomampaa elämää. Meillä sairauskuvioissa ovat siis refluksi, allergiat ja astma sekä ainakin joissakin määrin SI-teema. Teksti ja koko ajatuksenvirtani aiheen suhteen ovat epäloogista räpiköintiä miljoonaan ilmansuuntaan, mutta tämän selvempään hahmotelmaan ei näin monimutkaisten juttujen kanssa yksinkertaisesti vain pysty (ainakaan minun pääni sisällä).

Pohjaksi faktat: Pikkusankari on tähystetty kaksivuotiaana ja päälöydöksenä oli ikäistään löysempi ruokatorven läppä. Minimullistajaa ei ole vielä tähystetty, mutta oletus on sama. Molempien poikien "diagnoosina" heti vauvavuotena oli se, että refluksi on puoliksi rakenteellista ja puoliksi allergista. Sen lisäksi hyvin todennäköisesti molemmilla on (ollut) puhtaasti suolistoallergiaa. Ja näin jälkikäteen myös Pikkusankarin kuvia katsellen voisi todeta, että molemmat pojat ovat reagoineet myös iholla, välillä aika pahastikin, joihinkin ruokiin (tätä emme silloin tajunneet). Koska Pikkusankarilla refluksi oli paljon pahemmassa tilassa ennen sen toteamista kuin Minimullistajalla, oli se todennäköisesti ennättänyt tulehduttaa myös keuhkoputket ja aiheuttaa astman, jota hoidetaan edelleen. Neljävuotissynttäreiden kieppeillä Pikkusankarin suolistoallergiat vähenivät ihan huimasti ja ruokavalio vapautui lähes kokonaan.

No mutta oireisiin: Jos lapsi nukkuu katkonaisesti, heräilee usein tuskaisena, ei halua olla vaakatasossa, pungertaa autonistuimeen laitettaessa, nähisee ja itkeskelee päivällä, vetää itseään usein kaarelle eikä jaksa keskittyä leikkimään, on hänellä oireita eli toisin sanoen hänellä on jostakin syystä todella huono olo. Isommalla lapsella kaikenlainen ilkivaltaan viittaava käytös (ja ylipäätään käytöshäiriöt), jatkuva tottelemattomuus, päämäärättömien juttujen höpöttäminen ärsytysmielessä ja kaiken suuhun laittaminen ovat merkkejä oireista. Nämä luettelemani jutut eivät meillä ole koskaan mitään "normaalia" käytöstä. Sen tietää siitä, että olemme nähneet parempina aikoina sen lasten "normaalin" käytöksen, ja se on jotain aivan muuta.

Jos tilanne on ollut juuri vähän aikaa sitten oireeton, mietimme tietysti ensimmäiseksi, mikä on muuttunut: onko lapsi (tai imettävä äiti) syönyt eritavalla, onko lääkkeisiin tehty muutoksia, onko lääkkeitä vahingossa jäänyt antamatta, onko sää muuttunut radikaalisti (pakkasen vaikutus astmaan ja helteen vaikutus refluksitautiin), onko elämässä tapahtunut jotakin suurta (niin hyvä kuin huonokin stressi vaikeuttaa refluksia), onko muuta kipeyttä (meillä pienikin flunssa vaikeuttaa refluksia tosi paljon, ja se huono kausi kestää noin kaksi viikkoa flunssan jälkeen), puskeeko hampaita (niiden teko todellakin pahentaa refluksia)  jne. Päätelmiemme mukaisesti ryhdymme toimenpiteisiin...

Yksi yleisimmistä toimenpiteistä on syynätä ruokia taas tarkemmin.

Minimullistajan ensimmäisen vuoden ajan kiristelin imetysdieettiä vähitellen ja vuoden iässä antitrypsiininäyte kertoi, että vihdoin oltiin päästy sellaiseen tasoon, että suurta ärsytystä suolessa ei enää ollut (antitrypsiininäytehän ei kerro rakenteelliseen refluksiin vaikuttavista ruuista). Näin ollen tuonaikainen sekä minun että hänen ruokavalio oli suht kelpo. Sen jälkeen sitten tietenkin laajenneltiin ruokavalioita ja alkoi se holtiton murujenkeruufiesta, joten antitrypsiiniarvot ovat varmasti nousseet ainakin hieman... Kuitenkin lähes kaikki yleisesti ottaen (rakenteellista) refluksia pahentavat ruoka-aineet ovat olleet pitkään poissa ruokavaliostamme, joten käytössä olevat, oireita pahentavat ruuat ovat joko refluksitaudin allergiseen puoleen vaikuttavia tai puhtaasti suolistoperäiseen allergisuuteen vaikuttavia.

Uskon, että jollakin tasolla rakenteellinen refluksi on koko ajan hieman hankaamassa arkea molemmilla pojilla, vaikka kaikki refluksia pahentavat ruoka-aineet saisimmekin karsittua pois. Sen osoittaa Losecin epäonnistuneet vähentämisyritykset Pikkusankarilla - ja tietenkin nyt sitten Losecin aloittaminen Minimullistajalla: emmehän me olisi aloittaneet happosalpaajaa, ellemme olisi ensin tehneet kaikkeamme muilla keinoilla hoitotasapainon hyväksi. Nyt sitten selviää, että miten lääke auttaa eli mikä osuus on rakenteellista refluksia, mikä tässä arjessa on hangannut.

Oireita aiheuttavien ruokien bongaamisen suhteen olemme siinä mielessä onnekkaita, että molemmat pojat ovat aina olleet nopeasti ruokiin reagoivia. Karkeat kaavamme oiretilanteisiin ovat:

Ennen ruokaa (ainakin lähes) oireeton + ruokailun jälkeen selkeät ja voimakkaat oireet + iho-ongelmat = lapsen oman annoksen jokin ruoka on epäsopiva. Saatamme lievittää oiretta allergialääkkeellä ja tarkkailemme jatkossa kyseisten ruokien jälkeistä oloa.

Imetysten jälkeen selkeitä oireita = jokin minun maidossa ärsyttää, joten edellisen päivän aikana syömät ruuat pääsevät tarkkailuun.

Itkuinen + usein heräilevä + epänormaali vaipansisältö + ilmavaivat + tuskaisena lattialla kieriskely = suolistoallergiaoireilu eli lapsi on kerännyt esimerkiksi vehnämuruja lattialta. Saatamme antaa Siliceaa tai allergialääkettä.

Itkuinen + usein heräilevä + kaarelle vetoa + nieleskelyä = rakenteellista refluksivaivaa - saatamme lievittää oloa Silicealla tai Gavisconilla (joka tosin Minimullistajalle ei sovi muutamista kokeiluista huolimatta).

Itkuinen + usein heräilevä + sormet poraavat suuhun tiettyyn paikkaan + kuolaa tulee enemmän kuin normaalisti = hampaantulo vaivaa pahentaen refluksia. Annamme särkylääkettä.

Itkuinen + yskäinen + tukkoinen + heräilee usein + oireinen = flunssan takia refluksikin on pahentunut. Saatamme helpottaa oloa nesteventolla.

Heräilee usein + rauhoittuu helposti syliin + ei vaadi tuntikausien hytkyttelyjä eikä tissittelyä = oireet eivät ole niin suuret, että tekisimme toimenpiteitä.

Lisäpäänvaivaa Pikkusankarin suhteen on meillä aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen tosiaan astma ja SI-vaivat. Jotta teksti pysyisi edes jokseenkin ymmärrettävänä, niin jätän näiden ja refluksivaivojen yhteiset kuviot aukikirjoittamatta.

Yleisesti ottaen luotamme kuitenkin siihen, että molemmilla pojilla on tällä hetkellä suurin piirtein toimiva ruokavalio tarkoittaen sitä, että ainakaan kymmeniä epäsopivia ruokia ei ole käytössä. Pientä viilausta tehdään ihan koko ajan. Jotta poistamme ruuan ruokavaliosta, vaadimme monta (kolme viiva kymmenen) kertaa näyttöä siitä, että juuri kyseisen ruuan jälkeen tulee oireita. Turhaan emme missään nimessä halua ruokia rajoittaa, mutta emme myöskään suuruudenhulluina tunge kaikkea mahdollista kokeiltavaa lapselle suuhun samaan aikaan. Myös uutta ruokaa kokeiltaessa annamme ruualle aina muutaman tilaisuuden, sillä haluamme varmistaa, että kyseessä ei ole mikään muu muuttuja tai vain uuteen ruokaan tottumista normaalin rajoissa.

Kukkakimppu sille, joka kirjoittaa sataprosenttisen varman käsikirjan refluksi-allergia-astma-arjen pyörittämiseen.

Viimeiseksi on tietenkin lisättävä, että joskus on vaan todettava, että mitään syytä oireisiin ei ole ja että refluksitaudin luonteeseen kuuluvat pahenemisvaiheet. Refluksitaudin ja allergioiden kesken tasapainoillessa on aina löydettävä se pienin paha, ruokavaliota kun ei voi aina vain rajoittaa ja rajoittaa eivätkä vanhemmat automaattisesti jaksa valvoa montaa vuotta neljälläkymmenellä herätyksellä yössä.

Niinhän siinä sitten kävi

Viimeinen, allergologin kanssa tehty pelastussuunnitelma Minimullistajan olon suhteen on meillä jouduttu ottamaan nyt käyttöön: eilen illalla työnsimme parin tunnin uniaikana yhdeksännentoista kerran heräävälle Minimullistajalle Losecin suuhun. Nyt tekisi mieli jättää edellinen lause tämän postauksen ainoaksi, mutta onhan tätä vähän avattava ja itsekin lääkeajatusta työstettävä. Meidän vanhempien olo on nyt epätoivoinen, surkea, riittämätön ja pettynyt. Kaikkemme olemme kuitenkin tehneet, jotta lääkettä ei olisi tarvinnut aloittaa.

Yritimme siis mahdollisimman pitkään olla ilman kyseisiä voimakkaita aineita... Nyt vaan ylitettiin oma jaksamiskynnys ja kivunkatsomiskynnys: oli pakko kokeilla vielä jotain apua, ja jäljellä ei oikein ollut enää muuta kuin happosalpaaja. Välillä Minimullistajalla on mennyt hyvinkin ja satunnaisesti muutaman tunnin yöpätkiäkin hän on nukkunut. Viime aikoina jostakin syystä elämä oli mennyt kuitenkin keskiarvoisesti tähän: öisin noin 40 herätystä, päikkärit 10 minuutin pätkiä ja päivät itkua, nähinää ja kiemurtelua, syömiset yhtä takkuamista.

Nyt se äidin pienempikin sitten on lääkkeenottaja.

Luulen, että tilanteen kokonaisvaltaisen huonontumisen selittää pääasiassa kaksi asiaa: sekä minun että Minimullistajan ruokavalion laajentamisyritykset ja epäonnistuneet kokeilut sekä koko ajan päällä olevat kipeydet. Ensin flunssa, sitten oksennustauti ja nyt taas flunssa. Se faktahan on kaikkien refluksilasten vanhempien tiedossa, että nämä kipeydet pahentavat refluksia. Tästä tautiryppäästä taisi nyt tulla meille se käännekohta lääkkeisiin, kun aiemmat olonkohennusyritykset eivät olleet tehonneet tarpeeksi parantaakseen tilannetta; ruokia on vedetty takaisin ja muutaman kerran kokeiltu sekä Gavisconia että Zyrteciä, flunssassa annettu nesteventoa ja särkylääkettäkin syötetty hammaskipuihin. Mutta sama meininki jatkuu. Nyt on Losec-kuurin vuoro - ja toivon, että se kuuriksi jääkin, ja saamme sen juuri-ja-juuri-siedettävän osteopatiakertojen jälkeisen arjen takaisin.

Kun minä olin pieni...

...muistan äidin maailmanennätyspikajuoksuvauhdin omista askareistaan minun luokseni, kun lähestyin lattialla muutaman metrin päässä häämöttävää ruuanmurusta.

...muistan, kuinka äiti tunki hädissään sormensa suuhuni pelastaakseen sinne salaa laittamiani ruokamaistiaisia.

...muistan, kuinka äiti tutki mielenkiinnolla vaipan ja potan sisältöä ja raportoi niistä sitten aina isillekin.

...muistan, kuinka minullekin iskettiin jo pienenä oma eväsreppu selkään, oli matka sitten kylään tai kaupungille. Äiti vierelläni raahasi hiki takin läpi tiristen loppuja eväitä (ja lääkkeitä) omissa kasseissaan.

...muistan, kuinka pikkuveljeä nukuttaessa piti olla hiljaa. Piti hiippailla, kuiskailla ja leikkiä rauhallisia leikkejä. Muistan äidin epätoivon kyyneleet, jos kyllästyin hiljaisuuteen ja syöksyin nukuttavan äidin viereen huutelemaan ja herättämään pikkuveljen.

Tämä näky tarkoittaa ensisijaisesti yhtä asiaa ja se on: hiljaa!

...muistan, kuinka välillä sain Ipadin, jolla pelata sen pikkuhetken, että äiti käy nukuttamassa pikkuveljeä. Silloin tällöin tapahtui niin, että kauhistunut äiti syöksyi luokseni pyöritellen päätään. Nukuttaminen olikin kestänyt melkein kaksi tuntia.

...muistan, kun sain luvan syödä mitä vain. Äiti vahti kahden sentin päässä kasvoistani tuskanhikisenä ja hätänumero kännykkään jo näpyteltynä kun maistoin pähkinän palasta.

...muistan, kuinka äiti vielä pitkään ruokavalion vapautumisen jälkeen syynäsi ainesosasisällöt ja mietti, että saanko syödä sitä vai en.

...muistan, kuinka äiti välillä torkahteli kesken leikin tai kirjan luvun eikä noteerannut edes hänen korvaansa tunkemaani legoukkoa tai varpaaseen purasevaa pikkuveljeä. Hän ei kai ollut nukkunut edeltävänä yönä kovin hyvin.

...muistan, kuinka luulin, että kaikki muutkin vanhemmat pitävät kantoreppua vakiovarusteena koko ajan paitansa päällä siihen asti, kunnes vauva täyttää vuoden. 

Vai eivätkö muut äidit kannakaan vauvojaan koko aikaa kantiksessa?

...muistan, kuinka ihmettelin, kun kavereillani ei ollutkaan omia allergologin käyntejä, osteopatiakäyntejä tai sairaalatutkimuksia.

...muistan, kuinka vierailta piti lähteä kotiin kesken kivojen leikkien, kun tuli lääkkeenottoaika, eikä äiti ollut muistanut ottaa lääkettä mukaan.

...muistan, kuinka monet lähipiiristä kokivat minun hoitoon oton liian haastavaksi sairauksieni takia.

...muistan, kuinka äiti lopetti jokapäiväisen meikkaamisen, kun muutaman kerran lähti vahingossa meikit vain toisella puolella kasvoja liikenteeseen kanssamme.

...muistan, kuinka äiti usein etsi jotakin tärkeää juttua, esimerkiksi kännykkäänsä, ja löysi sen sitten jääkaapista tai mikrosta.

Ja mitä tässä olikaan tapahtunut...? Äiti oli laittanut leikkuulaudan uuniin.

...muistan, kuinka ravintolassa käydessämme näytimme lappuja tarjoilijalle ja usein kokkikin tuli kanssamme juttelemaan.

...muistan, kuinka äiti laittoi ruokaa. Hän teki sitä usein, pitkän kaavan mukaan ja antautuen, välillä jo melko väsyneenäkin... Eri kippoja, laatikoita ja minigrippejä oli silloin pöydällä toistakymmentä. Ruokia ei missään nimessä saanut sekoittaa keskenään.

...muistan, kuinka äidistä sai kovimman äänen aikaiseksi silloin, kun pelleilin antavani pikkuveljelle esimerkiksi vehnäpatonkia tai kananmunaa.

...muistan, kuinka vierailu ystäväperheen luokse peruuntui aina, jos heillä oli vähänkään flunssaa saati muuta tautia.

...muistan, kuinka silloin tällöin hyppiessäni ja pomppiessani minulta tuli iso puklu suustani, ja ympärillä olevat ihmiset ihmettelivät tapahtunutta.

Näin olen kuvitellut Pikkusankarin kertovan mahdollisille lapsilleen omasta lapsuudestaan. (Tosin toivon, että hän muistaa jotakin muutakin kuin nämä jutut... :-))

Minun vaaralliset ruokani

Ruokajututhan kiinnostavat melkein kaikkia ihmisiä, tavalla tai toisella. Imetysdieetti on yksi yleisimmistä puheenaiheista minulla nykyään melkein kenen kanssa tahansa (ja niin oli tietenkin Pikkusankarin dieettiaikoihinkin). Näillä minun rajoituksillani ruokailuni mielletään usein todella tylsäksi, yksipuoliseksi ja jopa vaaralliseksi. Siksi ajattelinkin ladata taas muutamien päivien ruokakuvia lukijakansan silmille (varsinkin niille, jotka eivät katsele instagramini ruokakuvaspämmäyksiä :-) )

Pääaterioita:

Kana-annoksen mausteena tuoreen basilikan lisäksi yhtä minun lempparimaustettani: nokkosta.

Minun joulukalaani, kampelaa.

Noin yksi kolmasosa pääaterioistani ovat täysin vegejä: silloin proteiinin- ja rasvanlähteenä ovat mm. avocadot ja siemenet.

Turskaa ja retiisejä uunissa.

Jokikatkaravunpyrstöt ovat suuuurta herkkuani.

Silakkaa ja se kohtalokas teelusikallinen ruohosipulia...

Välillä pitää saada pihviä.

Possua, lanttua ja yhtä minun lempparia kasvikunnan edustajista, sientä.

Tomaattista hirvenlihakastiketta.

Kalamuhennosta pannulla. Sinne tungin kaikki jämät jääkaapista.

Peruskanasalaatti. Tämänkin, kuten monen muun rasvaköyhän ruuan oheen/jälkeen nappaan jotakin seuraavasta kategoriasta.

Snäksejä, jälkiruokia, välipaloja ja muita paloja:

Jotkut kesäkurpitsat ovat todella makeita... ja sen takia päätyvät minun jälkkärikulhooni: lucuma-kookosöljy-kookosjauhokuorrutteella niiiin namia!

Mustaherukka-chiahyytelöä tuoreella ananaksella.

Mikrossa tehty hätäratkaisu omenapaistoshimoon. Omenoiden päällä mikrossa kookosöljy-kookosjauho-kaneli-inkivääri-kardemumma-seos. Kylmänä kastikkeena kookosmaitoa vaniljariisiproteiinijauheella.

Banaani-chiapuuroa gojeilla ja inkamarjoilla.

Bataatti-mustapapulettuja.

Raitajuurikaskeksejä mustaherukoilla.

Ananas-kinoalettuja.

Herkkusotku; omenaa, päärynää, karhunvatukoita, kookosöljyä, kookoshiutaleita, siemeniä, kanelia...

Herkkusotku numero kaksi: testissä lupiinijauho muun sotkun seassa.

Joku mitä-kaapista-löytyy-raakakakku, tarkka sisältö ei jäänyt muistiin...

Minun suklaakeksejä eli carob-keksejä.

Chia-banaanilettuja. Chiamania on minun uusi palleromania.

Sämpylöitä teffjauhosta.

Kesäkurpitsarieskat.

Munakoisosipsejä.

Tattaripannaria.

Tattaripeltileipää.

Kesäkurpitsaleipää.

Siemennäkkäriä.

Onhan minulla ikävä monia ruoka-aineita, enkä ilman pätevää syytä söisi näillä rajoituksilla, mutta jokainen voi itse pohtia, onko tällainen maidoton-viljaton-pähkinätön-munaton-soijaton-kauraton-muukaiketon-ruokailu sitten kuitenkaan välttämättä aina sitä tylsää, yksipuolista ja vaarallista syömistä...