Minä haluan
ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini
ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen
työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en
saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole
lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja
kiukun hallinnan opettamiseen.
Viimeisen parin
viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja
samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan
innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut
huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä
mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt
innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin
usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt
refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin,
kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo
joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on
oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun
KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä
saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika
useinkin...) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen
puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin
kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja
uhmasta, mitä minä saan.
Toki voi
olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta.
Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania
pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani
Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa
ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei
Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo
hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli
kahdeksaksi tunniksi päivässä…
