(Epä)normaalia heräilyä

Oikeasti. Mitä väliä, vaikka itse pyörtyilisi väsyneenä vessaan ja eläisi pelkällä pakasteesta sulatetulla vierasvarakuivakakulla. Mitä väliä, vaikka aiheuttaisi suurta hämmennystä ajattelemattomilla töksäytyksillään ihmisten keskuudessa ja ajaisi auton kaupan pihaan, vaikka tarkoitus oli mennä salille. Mitä väliä, vaikka pistäisi suolaa mustikkapiirakkaan ja aurinkolasit pakastimeen. Ei mitään väliä. Minulla ja minun väsymykselläni ei ole mitään väliä, mutta lapseni kärsimyksellä on.

Oireiden läsnä ollessa Pikkusankarin kärsimysnäytelmät painottuvat nykyään vahvasti öihin. Päivisin refluksipiru näyttäytyy suurimmaksi osaksi vain Pikkusankarin entistä levottomampana käyttäytymisenä, äidin ja isin nipistelynä, läpsimisenä ja lyömisenä sekä hänen suurena haluna purkaa pahaa oloaan myös erinäisiin tihutöihin (kestosuosikkeina ovat olleet verhojen repiminen lattialle, telkkarin kaatamisyritykset, sekä kaikista särkyvimpien esineiden heittely ja kirjojen sivujen irtirepiminen). Näiden toimintojen useus päivisin on suoraan verrannollinen yöoireiden määrään ja lääkkeen antamisen vähyyteen, joten kuvailtujen kaltaisten päivien/viikkojen aikana kyseessä ei liene vain kränäisempi kehitysvaihe, vaikka semmoistakin hypoteesia olen monesti kuullut minulle esitettävän.

Meillä myös yöhulinat ovat suurimmaksi osaksi muuttaneet muotoaan. Enää emme kiikuta sylissämme selkä kaarella tuskaansa täysiä itkevää lasta ympäri kämppää kokeillen jokaista eri huonetta, nurkkaa, istuinta ja mattoa siinä toivossa, että jossain kohdassa itku olisi laimeampaa. Emme enää etsi koko Puolen hehtaarin metsän pehmolelujoukkiota lohduttamaan lasta, emmekä laita enää Myyrää pyörimään kello kaksi yöllä viedäksemme hänen huomiotaan pois tuskistaan tai keinu suomi-iskelmien tahtiin pimeässä keittiössä.  

Nyt yöhulinoihin kuuluu se, että Pikkusankari ähisee ja tuhisee ja valittaa sängyssään. Hän vaihtaa asentoa kahden sekunnin välein. Hän nousee seisomaan ja laskeutuu takaisin. Hän nieleskelee, piereskelee, hinkkaa ja hakkaa kasvojaan patjaan. Hän hikkaa, röyhtäilee ja haroo korviaan. Jossain vaiheessa hän todennäköisesti alkaa itkeä lohdutonta itkuaan ja saattaa huutaa: ”Äiti! Äiti auta! Pipi!”. Viihdytysautomaatin sijaan hän tarvitsee silittävää kättä, rauhallisia sanoja ja sylittelyä.

Vauvat voivat valvottaa, taaperot voivat heräillä ja lapset voivat olla levottomia nukkujia. Totta kaikki, ja tähän me varauduimmekin, kun omasta pikkupalleroisesta alettiin unelmoida. Mutta yksi asia, jonka soisin jokaisen, joka lapsensa kanssa heräilee, tajuavan, on se, että normaaliin kehitykseen kuuluva herääminen ja krooniseen sairauteen liittyvä tuskainen herääminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Minä heräisin paljon mieluummin vaikka vielä useamminkin kuin nyt, jos heräämisen syy olisi leukaan osuva potku, vanhempien läsnäolotarkastus tai pieni uniähinä kuin kipujansa vaikertava, päätänsä irti repivä lapsi. Ja olisin todella iloinen, jos saisin herätä vain silloin, kun lapseni olisi flunssassa tai tekisi hampaita. Tällöin tiedän, että voin ja osaan varmasti helpottaa lapseni oloa; työntää panadolin peppuun, olla lähellä ja ymmärtää flunssan kurjuutta. Tällaiset normaalin heräämisen ajat ovat vallan suurenmoisia, ja niitä on meillekin suotu yhteensä muutamia oireettomia kuukausia näiden kahden vuoden aikana. Ja voi että mikä pirteys semmoisista öistä kumpuaakaan!

Yksi erikoisimmista kommenteista, jolla minua on yritetty sympatisoida useammankin kerran, on seuraava:

”Eihän meidänkään lapsi nukkunut melkein koskaan päiväunia, edes vauvana.” 

No onneksi olkoon vaan! Luultavasti lapsesi on siis harvinaislaatuisen vähäuninen tapaus, joka ei tarvitse päiväunia. Teillä onkin sitten ollut ihanan paljon aikaa puuhailla kaikkea kivaa vauvan kanssa, kun hän on ollut hereillä suurimman osan päivästä (ja todennäköisesti hyväntuulisena itkemättä koko valveillaoloajan, koska hänhän on terve).  

Minusta se kuulostaa oikein paljon mukavammalta, että vauva on luonnostaan vähäuninen ja normaalin hyväntuulinen (vaikka olisi myös haastava luonteeltaan) kuin se, että vauva on normaaliunitarpeinen ja sairas, ja koska sairautensa takia kykenemätön nukkumaan kunnolla, hän on entistäkin väsykiukkuisempi kuin vauva, joka saa nukuttua tarpeekseen.

Toinen juttu, josta huomaa todellisuudentajuni muutoksen, on oireaikojen vertaaminen raskauteen. Minulle raskaus oli rankka kokemus, pakko myöntää, vaikka yritinkin parhaani mukaan olla valittamatta tuskistani muille. Raskaana ollessa heräilin alusta loppuun pahaan olooni, keski- ja loppuajasta lisäksi liitoskipuihin ja loppuvaiheessa näiden lisäksi vielä pissalle kerran tunnissa. Mainostin iloisesti miehelleni lasketun ajan ollessa käsillä, että tämän kauheampaa ei tule varmasti olemaan vauva-arki öisin! 

Nytpä lähinnä naurattaa tuo lausahdus. On hieman eri asia herätä vain raskausvaivoihin, kuin lapsen tuskaan. Sellaiseen tuskaan, jota äitinä ei voi viedä pois, vaikka maailman eniten sitä haluaisi joka ikisenä kaameana yön tuntina. Äidin pitää pidättää itkua, yrittää olla rauhallinen ja katsoa, kuinka pieni viaton lapsi kärsii kovista närästyskivuista, kurkkua polttavista mahahapoista ja liekeistä nielussa, korvissa ja nenässä. Äiti joutuu katsomaan, kuinka lapsi anoo silmillään apua: ”Äiti, miksi kärsin? Vie tämä kipu pois”. Mutta äiti ei pysty siihen.