Kauhunaapurusto

Asuinympäristönä kiva ja rauhallinen rivitaloseutu, jossa lapsiperhe viihtyy mainiosti. Tällaiseksi normaalin naapurustoperheemme emäntä tai isäntä asuinaluettaan olisi varmaan kuvaillut. Odotukset olivat korkeat: rattailtava matka keskustaan, aivan asunnon lähellä oma pieni leikkipuisto, piha-alueella viihtyvyyttä lisäämässä muutama vehreä vino kuusi sekä liikkumista helpottavana tekijänä asuminen talon päätyasunnossa. Naapurustossa bonuksena lapsia ja lemmikkejä, siis kivasti virikkeitä vauvalle!

Ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta tulon jälkeen Pikkusankari nukkuu kehdossa yläkerrassa, vanhemmat syövät keittiössä iltavoileipiään ja yhtäkkiä naapurin kissa lampsii meidän yläkerrasta rappusia alaspäin. Seuraa järkytys, huuto, kissan hätistely, Pikkusankarin perusteellinen herättäminen ja kunnon tarkastaminen sekä naapureiden infoaminen uudesta tulokkaasta. Seuraavien viikkojen ajan infosimme ystävällisesti, korrektisti, lämpimästi ja empaattisesti. Sen jälkeen infosimme kireästi, kiivaasti, epäystävällisesti ja uhkailevasti. Ei auttanut infoaminen, ei millään. Kissa luikersi sisälle oven aukaisun tai tuulettamisen yhteydessä (ja kyllä, laitoimme tuuletusverkot, mutta kissa päätti repiä ne pois). Se istui takapihallamme, etupihallamme ja parvekkeellamme. Näin tapahtui joka viikko tuon vuoden ajan. Jos Pikkusankari ei meitä aamuviideltä herättänyt, kissa teki sen mouruamalla kovempaa kuin olen mistään kissasta sitä ennen kuullut ääntä lähtevän. Vaikka eläinoikeuksista kuinka kiinni pidämmekin, kyllä omenaa ja vessapaperirullaa piti kokeilla. Mutta mikään ei kissaa pidätellyt.

Kaksikymmentä yöherätystä ei kai ollut tarpeeksi, sillä postinjakaja kolkutti päämme vieressä joka aamuyö kello nollaneljä hesarit kahteenkymmeneen postiluukkuun. Tyynyjemme ja postilaatikoiden välissä oli siis vain seinä. Pyysimme isännöitsijää laittamaan postilaatikoihin esimerkiksi pehmusteet vaimentamaan kolkutusta, ja hän lupasikin, jos heräilyhaitta jää pysyväksi. Edes 400 yötä heräilyä ei ollut riittävä haittamäärä. Kiitti tästä.

Jotta Pikkusankarin eläinkokemukset eivät liian kissavoittoiseksi olisi jääneet, onneksi naapuririvitaloissa oli ainakin viisi koiraa. Nämä kaikki kulkivat monta kertaa päivässä asuntomme ohi. Onhan se kiva, että koirat kohdatessaan kommunikoivat keskenään mitä kimakkaimmilla äänillään, mutta jos se tapahtuu jo kolmatta kertaa päikkäriaikaan juurikin Pikkusankarin rattaiden vieressä, niin ei se kauhean kiva ole. Se tarkoittaa todennäköisesti kolmea ylimääräistä uudelleennukuttamislenkkiä äidille.

En ole yhtään vakuuttunut vieläkään muiden lapsiperheiden lähellä asumisen hyödyistä. En ole kokenut yhtäkään positiivista puolta tämän asian suhteen. Naapurin lapset leikkivät takapihamme rajamailla tietenkin juuri sitä kovaäänisintä mahdollista kotileikkiä (jossa isi ja äiti huutavat raivoisasti toisilleen kirosanoja), kiukuttelevat vanhemmilleen sisälle menon tylsyydestä tai ajan kuluksi heittelevät tahallaan risuja pihaamme, kun Pikkusankari nukkuu ulkona. Sain ehkä lastenvihaajan maineen, kun niin monta kertaa jouduin huomauttamaan heille äänen voimakkuudesta tai tahallisesta Pikkusankarin unien häirinnästä.

Sinänsä kätevää, että asuimme aivan roskakatoksen vieressä. Kun takapihaplänttimme loppui, roskakatos alkoi. Eipä ollut pahemmin tekosyitä olla viemättä roskia. Tosin kätevyys ja kaikki muu kiva loppuivat siihen. Tai no joo, olihan se mielenkiintoista miettiä, miksi esimerkiksi eräskin yksin asuva naapurin rouva kiikutti usein seitsemän (kyllä, minä laskin, seitsemän!) kertaa päivässä pussinsa vihreisiin roska-astioihin. Tai miksi hän vei vain muutaman lehden kerrallaan lehtikeräykseen. Tuskinpa tämäkään asia minua vaivaisi, jos naapurit olisivat sulkeneet roska-astioiden kannet kädellään nätisti takaisin alas, mutta kun monen naapurin roskienvienti tarkoitti Musiikkitalo-tasoista kansien paukuttelukonserttia. Näkövammaiselle olisin voinut antaa anteeksi, mutta kun normaalinäköinen ei vain voinut olla huomaamatta rattaita, jotka seisoivat aivan siinä muutaman metrin päässä. 

Roskienviennin suhteen suurimmat savunnousut korvistani sai aikaan eräs naapuri, jolle kohdatessamme aamupäivällä kerroin, että nukutamme vauvaamme takapihalla, joten olisi tosi mukava, jos roskien viennistä ei lapsen nukkuessa tulisi kauhean kovaa ääntä, hän kun on aika herkkäuninen tapaus. Iltapäivällä rattaiden ollessa uniasennossa hän iloisesti lampsi roskakatokseen mukanaan kaksi sankoa lasitavaraa ja tyhjensi ne hartaan rauhallisesti tyhjään roska-astiaan. Poistuessaan hän hymyili minulle, kun minä seisoin silmät hämmästyksestä pyöreinä rattaiden vieressä miettimässä, mitä äsken oikein tapahtui, kun ulkoa kuului sellainen ääni, kuin kymmenen ikkunaa olisi vasaroitu säpäleiksi Pikkusankarin rattaiden vieressä. Myös roska-autojen aikataulut tuli painettua tarkasti mieleen. Juuri ennen h-hetkeä puin päälleni ja lähdin rattailemaan nukkuvan Pikkusankarin kanssa niin pitkälle kadun toiseen päähän, ettei peruutuspiippailu ja jätteiden tyhjennys kuuluneet korviin.

Jotkut tykkäävät jakaa henkilökohtaisimmatkin asiansa naapureidensa kanssa, ja that’s fine. Mutta onko silti IHAN PAKKO puhua puolen tunnin puhelua perjantai-illan keila- ja naiskaadoista ravaten siinä meidän takapihamme ohi puolen minuutin välein? Joku huomioonottamisen kyky ehkä puuttuu tällaisilta ihmisiltä, sillä minä heilun vaunujen vieressä nukkumisviittomia, osoitan hänen puhelintaan ja käyn vielä hiljaa pyytämässä häntä siirtymään hieman kauemmas puhumaan, jos vain mitenkään mahdollista. Puhelun jälkeen menen kertomaan hänelle asiani vielä selkeämmin. Seuraavalla viikolla hänen aiheenaan onkin sitten lauantain laminaatti- ja muut laatat.

Vuoden ajan me näistä kärsimme. Kaunoja jäi.