Mitä olisin tehnyt toisin

Olisin uskonut lujemmin omaan äidinvaistooni Pikkusankarin hädän suhteen jo heti ensimmäisten itkuisten päivien ja viikkojen jälkeen. Vaikka emmehän me (muutamien keskustelujen perusteella rivien välistä tulkittuna) mitään vauvoista ja heidän parkumiskiintiöistä voineet tietää, kun olimme kokemusköyhiä ensikertalaisia vanhemmuuden ihmeellisessä universumissa...

 

Olisin raottanut perheemme väsymyskulissia paljon enemmän ja esittänyt vähemmän ”hyvin menee, vaikkei menekään”- tyyppiä.

Olisin ollut vieläkin itsepäisempi ja jankuttanut kaikille tutuille, että ei tämä vaan voi olla normaalin rajoissa olevaa haastavaa vauva-arkea, jota me elämme. Lopettakaa se vauvat itkevät- hölpötyksen hokeminen jo.

En olisi roikkunut niin tiukasti kiinni siinä illuusiossa, että meillä vain on haastava vauva, ja jaksamme ihan ookoosti hänen kanssaan. En millään uskaltanut myöntää ääneen, että olimme aivan puhki. Jos vauva tutkimusten jälkeen olisikin todettu olevan vain terve normaali vauva, sehän olisi ollut noloa ja huonoa äitiyttä, kun perusarjesta valittaa. Varsinkin, kun monien mielestä Pikkusankari oli erityisen ihana, kiltti, hiljainen ja hyvin nukkuva.

En olisi totellut terkkarin kahta kaikkitietävää neuvoa. En siis olisi itkuisuuden vähentämiseksi aloittanut korvikkeen antamista kolmen viikon iässä muka liian vähäisen oman maidon tulon takia. Kuukausi lisämaidon antamisen jälkeen tilanne oli pahempi kuin ennen korvikeruokinnan aloittamista. En myöskään olisi aloittanut kiinteiden syöttämistä mahdollisimman aikaisin (ja vieläpä terkkarin suosittelemilla, sattumalta Pikkusankarille juuri pahimmilla mahdollisilla soseilla) siinä suuressa toivossa, että kiinteät varmasti helpottavat Pikkusankarin itkuisuutta. Pikkusankarin tuska vain tuplaantui kiinteiden aloittamisen jälkeen, kun pienen suolisto ei ollut niinkään valmis käsittelemään soseita kuin olisi ehkä ollut pari kuukautta myöhemmin...  Että kiitti vaan kivoista vinkeistä.

Olisin ollut paljon relampi kotitöiden suhteen jo ensimmäisen puolen vuoden aikana. Olin hullu, kun järjestelin kotimme joka päivä armeijakondikseen potenssiin viisitoista, yritin kokata kaikki omat ja lapsen ruuat plus tehdä miljoona muuta juttua siinä samalla kun ravasin ulkona viiden minuutin välein heijaamassa rattaita. Olisinpa istuutunut edes hetkeksi!

En olisi uskonut niihin (vaikkakin hyväntahtoisiin) lukemattomiin lauseisiin, että ”silloin ja silloin viimeistään helpottaa”. Buuuuullshittiä!

En olisi luottanut sokeasti julkisen puolen asiantuntijoihin (tuo viimeinen sana pitäisi oikeastaan kirjoittaa lainausmerkeissä!). 

En olisi murehtinut niin paljon siitä, että saakohan nyt joku vieras oikean vai väärän kuvan Pikkusankarin normaalista arjesta. Että pystyykö kukaan Pikkusankarin vain oireettomana päivänä nähnyt koskaan tajuamaan, millaista taistelua meidän oikea arki on ollutkaan oireisina aikoina.

Olisin soittanut itkuisia epätoivoisia puheluita muillekin läheisille kuin miehelleni. Siellä hän yritti sanoillaan tyynnytellä hysteerisesti itkevää vaimoa ja lasta keskellä asiakastapaamisiaan, joissa innostava ja motivoiva asenne oli työn onnistumisen kannalta olennainen piirre. Voi raukkaa.