Pelkkää kuvitelmaa?

Meidän perheellä on menossa nyt ihan kiva ajanjakso. Rehellinen vastaukseni mitä kuuluu- kysymykseen voisi kuulua perinteiseen suomalaiseen tyyliin ”ihan hyvää”. Vastaus voisi olla jopa ”yllättävän hyvää”; olimmehan varautuneet paljon pahempaan lääkkeen vähentämisen myötä.

Pikkusankarin lääkekupin kallistaminen lopetettiin kolme päivää sitten. Oireita on lääkemäärän vähentämisaikoina ilmennyt vaihtelevasti, mutta kokonaisuudessaan oiremäärä on onneksi meidän mittapuulla vähäistä. Huippujuttu on, että yhtä ruoka-ainetta lukuun ottamatta kaikki refluksitaudin viimeisimpänä pahenemisaikana tippuneet ruuat ovat taas menussa mukana. Toivoin kovasti, että olisin päässyt kokkailemaan Pikkusankarille säännöllisesti uudenlaisia ruokia ja että oltaisi saatu hänelle vihdoin edes joku öljy mukaan, edes muutaman tipan verran viikossa. Mutta valitettavasti näyttää kovasti siltä, että edes lääkkeen antaman suojan turvin Pikkusankarin ruokalista ei veny. Nyt pariin viikkoon emme ole mitään uutta Pikkusankarille maistattaneet, ja hän on oireettomampi nyt kuin pari viikkoa sitten suuremmalla lääkeannoksella, kun mukana oli (epäonnisia) ruokakokeiluja. Joten samalla vanhalla tylsällä ruokapolitiikalla jatketaan. Ties siis mihin asti taas.

Viimeisten viikkojen aikana on ollut päiviä, ettei oireita juuri näy ja onpa sieltä löytynyt täysiä öitäkin! Päivisin refluksi- ja allergiaoireet puskevat, jos puskevat, esille niinä nykyisinä tuttuina: suurta ja pitkittynyttä kiukkushowta, käsittämättömistä aiheista turhautumista, tarraavampaa kiinni ripustautumista ja kaikkea mahdollista pahantekoa. Siis sellaisia juttuja sellaisessa mittakaavassa, minkä vain me vanhemmat tunnistamme Pikkusankarin pahan olon purkamiseksi, kun tiedämme, millainen ihanuus hän ilman oireita on. Aina, kun kuulee kommentin tyyliin ”tuo ja tuo vain kuuluvat tuohon ja tuohon ikävaiheeseen”, tulee itsellekin mieleen, että olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…? Olemmeko todella ylitulkinneet Pikkusankarin käyttäytymistä, ja muuttaneet sen normaalista tuon ikäisen käyttäytymisestä refluksioireeksi? Vai onkohan kuitenkin se aiemmin oikeassa ollut äidinvaisto oikeassa nytkin… Hmm. 

Se, että Pikkusankari normaalina päivänä ehkä kymmenen kertaa tulee kertomaan: ”äiti, pipi” osoittaen niin päätään kuin rintakehääkin, voidaan ehkä lukea tietyin kriteerein hieman uskottavammaksi perusteluksi lapsen sairaudesta kuin nuo pidentyneet känkkäränkän vierailut, mutta luulenpa, että julkisen puolen lääkäreillä olisi tähänkin jokin kiva selitys valmiina pöytälaatikossa, ettei vain tarvitsisi myöntää lapsen sairautta. Ehkä lapsi kerää huomiota vanhemmiltaan valittamalla pipiä tai ehkä lapsi leikkii potilasta lääkärileikeissä tai ehkä lapsi testaa vanhemman syliinottoherkkyyttä tai sitten vanhemmat vain kuulevat omiaan.  

Muutamien tärkeiden juhlien ajaksi olemme raaskineet antaa Pikkusankarin yökylään, pari kertaa ensimmäisten kuukausien korvikeaikana ja pari kertaa nyt imetyksen loppumisen jälkeen. Itse en muista alkuaikojen öistä juurikaan muuta kuin sitä huutohyssyttelykeinuttamista peitettynä väsymyksen raskaalla harmaalla viitalla. Muistelisin, että ehkä muutaman kerran kuussa yöt olivat ”normaaleja” vauvaöitä, eli että Pikkusankari heräsi, söi ja nukahti, ilman tuskaitkua. Ja ne kaksi yötä, jotka pelkällä korvikkeella vedettiin meidän ollessamme toisella puolella Suomea, olivat kuulemma olleet juuri tämmöisiä. Uni, NAN, uni, NAN, uni, NAN. Siinä on ollut onnekkaita hoitajia, ei voi muuta sanoa!

Kyseessä olevissa keisseissä, eli kahden ja kolmen kuukauden iässä suostuimme antamaan Pikkusankarin yökylään, koska elimme pölvästit siinä harhatodellisuudessa, että arkemme on joka tapauksessa normaalia, vaikkakin mielestämme tosi rankkaa. Ajattelimme, että ehkä olimme vain hieman heikompia vanhempia kuin muut. Kun Pikkusankarin isovanhemmat sitten saivat normaalivauva-arkiyöt, siinä sitten hoitoa seuraavina öinä kotona valvomisrumbassamme heitimme ilmoille raskaita epäilyajatuksia sekä omaa että toisen mielenterveyttä kohtaan. Todennäköisesti olimme kai kehittäneet oman pikku todellisuutemme, jossa kantelimme sylissämme vuorotellen oikeasti nukkuvaa vauvaa ympäri kämppää ja koimme molemmat yhtäaikaisia hallusinaatioita huutavasta lapsesta. Kaiken lisäksi muistimme synkronoitui sillä tarkkuudella, että molemmat muistivat aamulla edellisen yön suurin piirtein samalla tavalla. Outoa kerrassaan. Kertomuksillemme näistä öistä ja päivistä muut vain pyörittelivät päätänsä. Olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?

 

Joka tapauksessa, muutama seikka on näin jälkikäteen ajatellen voinut vaikuttaa parempiin hoitoöihin. Pikkusankari oli todellinen tissitakiainen minun läsnäollessani. Yökylässä hän ei vaatinut maitoa ollenkaan niin usein, joten happojen takaisinvirtaus ja sen tuottama tuska olivat pienempää. Pikkusankari oli jo tuolloin hyvin todennäköisesti maitoproteiinille allerginen, mutta korvikkeen antamisen jatkaminen viikkokaupalla vain lisäsi hänen oireiluaan, ja nämä yökyläilythän eivät sattuneet siihen kaikista pahimpaan oirepiikkiin eli nelikuisesta seitsenkuiseen, jolloin todennäköisyys normaaliin yöhön oli mitätön.  Lisäksi minun maitoni kautta taisi tuolloin virrata Pikkusankarille myös tuhatta muuta epäsopivaa juttua suurissa määrin (minun suklaa-annos kun on levyllinen, karkkipussi 300 grammainen väritulitus ja kahvileivonnainen yksi pellillinen…), joten kauhucocktail ei ehkä ollut ihan niin sekava NANissa kuin minun valkoisessa tuotoksessani. Myöhemmin tehtyjen maito- ja vilja-altistusten jälkimaininkien perusteella voin fiksuna naisena myös päätellä, että jos maito oli pahis, niin viljat olivat superpahiksia. Siis, minun maitoni kautta Pikkusankari pumpattiin täydemmäksi "viljamaitoa" kuin mitä NAN todennäköisesti oli. Molemmat maidot huonoja vaihtoehtoja, mutta tuolla hetkellä NAN vei voiton paremmuudessa minun mässytellessäni ateriasta toiseen herkkuleipiäni.

Pitkällisen taistelun jälkeen sain irrotettua rintaraivari-Pikkusankarin pullosta ja avoinna hänelle oli vain oma maitobaari. Tuolloin ei tietenkään tullut mieleenkään antaa Pikkusankaria yökylään. Saimme itse kokea joka ikisen huutoyön ja saimme itse myös ne kaikki ennen diagnoosin selviämistä tulleet (muutamat) ehjät ihanat yöt, joita edeltävänä päivänä taisin sattumalta syödä jotain kanaa, maissia ja mustikkaa... 

Diagnoosi varmistui, lääkäri käski minut tiukalle imetysdieetille, ja parin viikon päästä meillä oli ihana, aurinkoinen, yöt muutamalla syötöllä (ei huudolla) pärjäävä vauva! Tuolloin mietimme, että olikohan tämä vain jotain hassua sattumaa... Että kolmestakymmenestä tuskaheräämisestä miinustettiin parissa viikossa kolmekymmentä tuskaheräämistä, juuri kun olin ollut viikon törkytiukalla ruokavaliolla. Mielessä häivähti myös: Olemmekohan  me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus...? Asianlaita taisi selvitä heti, kun kuukauden päästä ensimmäinen ruokakokeilu otettiin messiin... Siihen nollaan plussattiin kolmekymmentä.

Viime vuoden loskaisena lokakuun aamuna jännitys, pakokauhu ja huoli olivat suunnattomat. Muutaman tunnin päästä alkaisi Pikkusankarin maitoaltistus. Edellisen maitoaltistuksen jälkeiset kaksi viikkoa olivat yhdet valvotuimmista viikoistamme ikinä. Kaikkien vilja-altistusten jälkeiset viikot olivat olleet täynnä tuskan ja epätoivon kyyneleitä ja kantamisesta uupuneita käsivarsia. Altistuksesta oli tullut meille iso kirosana. Meni muutama tunti, meni päivä, toinenkin, meni viikko ja meni kaksi. Sitten se meille valkeni: Pikkusankari sietää pieniä annoksia laktoositonta maitojuomaa! Etukäteen sovitut vuoroittaiset vanhempien nukkumistunnit ja isovanhempien lastenkatsomisvuorot peruttiin. Mieleni täytti ilo niin Pikkusankarin kuin itsenikin puolesta; nyt monipuolistuu lapsen ruokavalio ja nyt minulla on vihdoin lääkärin lupa lopettaa imetys. Mutta maidon kehiin tulon jälkeen mieltä kaihersi eräs asia: olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus, kun kerta maito todella käy nyt hänelle…? (No, seuraavan ruokakokeilun myötä saimme koko kaksiviikkoisen monellakymmenellä herätyksellä per yö...)

Imetyksen loputtua olemme luovuttaneet yövastuun taas muutaman kerran isovanhemmille. Kummallakin kerralla yö on mennyt hieman paremmin kuin sillä viikolla keskimäärin kotona hoitoyötä edeltävät yöt. Isovanhemmilta öiden hehkutusta kuunnellessa kummasti on tullut mieleen, että olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?

No, kai on myönnettävä, kaikkeni olen tehnyt, että hoitoyöt olisivatkin olleet mahdollisimman rauhallisia. Olen syöttänyt yökyläilyä edeltävinä päivinä vain melkein satavarmasti sopivia ruokia Pikkusankarille. Olen antanut varmuudeksi tuplalääkityksen ennen yökylään menoa. Olen tiputtanut suuhun vielä turvazyrtecit. Pikkusankari on uuvutettu vieraalla ympäristöllä ja hoitajalla ja jännittävillä leluilla väsyneemmäksi kuin kotona, jolloin ne kaikista pienimmät oireet eivät välttämättä herätä häntä, koska hän nukkuu tukimmin kuin kotona. Toisin kuin kotona me, isovanhemmat nukkuvat Pikkusankarin ihan kyljessä kiinni, joten vaikka hän heräisi oireisiinsa, on lähellä heti joku, jolloin pienen kivun kestämiseen saattaa auttaa vain lähellä oleva käsi. 

Hippaleikit ovat olleet meillä aina nimeltään ”Selvitä, mikä muru päätyi pojan suuhun”. Pikkusankarilla murujen löytämis- ja lappamistahti on varmasti maailmanmestaruusluokkaa. Ja enpä liioittele (vaikka niin toivoisin), kun sanon, että yksikin muru riittää oireisiin. Se on todistettu liian monta kertaa. Siksi kavereille tiedoksi, että eivät teidän matonhapsut ole vinossa, muruja minä vaan sieltä lattialta tsiikailen. Joskus, kun pöydän alta löytynyt muru on jo nielaistu vanhempien liian hitaan reaktiokyvyn takia, painumme nukkumaan heti, kun Pikkusankari saadaan taisteltua unten maille, koska luvassa on ihan varmasti huono yö! Aamulla heräämme ja olemme satavarmoja, että toinen on eittämättä ollut koko yön huudonlaimentajana. Mutta eipä kumpikaan myönnä! Tällä kertaa murunen ei aiheuttanutkaan oireita… Olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?

Tämä Pikkusankarin refluksitauti ja moninaiset allergiat taitavatkin olla vain pelkkää kuvitelmaa. 

Absolutely.