Musta surma

Vauva on erilainen kuin muut kylän vauvat, ja sukulaistenkin mielestä hieman temperamenttisempi ja vaativampi lapsi. Mutta menee hän siinä omien ja naapuruston muiden lasten mukana menossa kuitenkin. Vauva yrjöilee tuon tuosta, itkee suurimman osan valveillaoloajastaan eikä nuku öitä. Vanhemmat, no, ovathan he kovin väsyneitä, kun joutuvat heräämään kuitenkin neljältä myös navettaan. Mutta valittaa ei piisaa ja vauvan keuhkothan ne siinä itkussa vain vahvistuvat. Taaperona lapsi määritellään vain todella kiukkuiseksi ja pahansuopaiseksi kakaraksi. Posket ja peppu punoittavat silloin tällöin, mutta asiaan ei kiinnitetä sen kummemmin huomiota. On tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana kuin lapsen ihon laikukkuus. Lapsella on erityisen paha olo tiettyjen ruokien jälkeen. Hän alkaa oppia välttämään niitä, mutta hänet pakotetaan syömään aina lautasensa tyhjäksi remmin uhalla. Kuusihenkinen perhe ei ala kuunnella yhden perheenjäsenen ruokamieltymyksiä päivän ruokaa suunniteltaessa. Ruoka on sitä, mihin on varaa ja mitä vuoden aikana maasta on nostettu. Koko aikuisiän lapsi kärsii tuskallisesta poltteesta kurkussaan ja rintakehässään. Hän pitää oireet vain omana tietonaan, sillä ajan henkeen ei kuulu niin vähäpätöisistä kivuista valittaminen, eihän tässä nyt kuitenkaan ole kyse mistään mustasta surmasta, hän ajattelee. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin hän kuolee kurkkusyöpään.

Onneksi, voi onneksi emme elä enää viisikymmentäluvulla! Kyyneleet poskilla mietin, miten ennen vanhaan monet lapset ovat joutuneet kärsimään tiedon puutteen takia aivan liian paljon. Meillä on sentään nykyään (huom.! edes muutamia!) refluksitaudin kunnolla tuntevia lääkäreitä ja refluksitauti-allergiat-kombinaation ymmärtäviä allergologeja. Käytössämme ovat nyt aivan eri laajuudella allergiatestit, vatsaultrat, tähystykset, nenämahaletkut, maidonsakeuttajat, ristiinreagointitietämykset… Meillä on saatavilla ruoka-aineita, joita ennen ei osattu tavuttaakaan; meillä on kinoaa, jamssia, amaranttia…

Jos tauti todetaan, nykyään on mahdollisuus saada GER-diagnoosi! Lapsiemme ei tarvitse olla vain vaikeita, inhottavia, kiukkuavia, koliikkisia, vaan heillä on lääketieteellinen selitys käyttäytymisilleen. Meillä on lääkkeet! Me voimme siis tehdä jotain sille, että lapsiemme kurkkutorvet eivät tulehtuisi kroonisesti koko elämänsä ajaksi happamien mahanesteiden nousujen vaikutuksesta. Me voimme tehdä jotain sille, etteivät lapsiemme nielujen limakalvot ärtyisi niin pahasti, että syövän esiasteen kehittyminen olisi enemmän todennäköistä kuin epätodennäköistä. Me voimme estää sen kaikista pahimman skenaarion tapahtumisen, että lapsemme kuolisi joku päivä kurkkusyöpään vain sen takia, että hänen refluksitautiaan ei ole hoidettu asianmukaisesti.

P.s. En ole lääkäri, enkä näin ollen puhu lääketieteellisellä asiantuntemuksella. Olen vain erään pienen refluksikko-allergikkopojan äiti, joka on yrittänyt kaikkensa ottaa selvää tästä raastavasta sairaudesta nimeltä gastroesofagiaalinen refluksitauti