Perhematkojen aatelia

Arvoisat terveiden lasten vanhemmat, saatatte hämmentyä ja huvittua totaalisesti seuraavasta faktasta – se on kuitenkin totta: Minä en ole uskaltanut lähteä Pikkusankarin kanssa kaksin koko tämän kahden vuoden aikana mihinkään vähänkään kaukaisempaan kaupunkiin kokopäiväkyläilemään, saati sitten yökyläilemään. Viime viikolla uskaltauduin kuitenkin yrittämään molempia. Siis: meillä käy kyllä vieraita viikottain, ja minä kuljen Pikkusankarin kanssa (ainakin melkein) viikottain kotikaupunkimme sisällä kyläilemässä. Olemme myös koko perheenä ajelleet usein moikkailemassa ystäviä kauempanakin Suomessa.

Saatatte nyt ajatella, että jopas on laiska ja saamaton äiti, kun ei ole tarjonnut lapselleen tarpeeksi sosiaalisia kontakteja ja mahdollistanut uusien paikkojen virikkeisiin tutustumista. Älkää kuitenkaan vielä tuomitko. Minä yritän selittää.

1. Pikkusankari on yleensä todella villi, utelias, rämäpäinen, vaativa, meluava, uhkarohkea ja valitettavasti myös usein minua nopeampi. Joskus on käynyt niin, että Pikkusankari on jäätynyt täysin syliini uuteen paikkaan mentäessä tai vieraiden meille tullessa, jolloin ensimmäisen puolen tunnin ajan olen saanut kuulla päivittelyjä siitä, miten rauhallinen ja hiljainen poikamme onkaan (joskus tuntuu, että jo tämän mahdollisen puolen tunnin takia voisi harkita kyläilyä tai vieraiden meille pyytämistä, niin ihanaa rauhallinen sylittely useimminkin olisi). Mutta ei huolta pysyvämmistä väärinkäsityksistä, kyllä se Pikkusankari on sitten kuitenkin joka ikinen kerta todellisen luonteensa paljastanut…

Jos ainoa syy liikkumattomuuteen olisi tämä supervilliys, ottaisin haasteen varmasti vastaan ja olisin koluamassa joka toinen päivä jonkun kaverin perheen lelulaatikolla jossakin päin Suomea Pikkusankarin kanssa.

2. Imetysdieetillä ollessani jouduin kantamaan sekä omat että Pikkusankarin KAIKKI suuhunlaitettavat mukanani, nykyään vielä kaikki Pikkusankarin syömiset. Pakatessa niitä aina ihmetteli, miten yllättävän paljon kertyi kylmälaukkuun tavaraa kahdenkin yön tarpeisiin, kun mukaan pakattiin yksi pakasterasia nautittavaa per annos Pikkusankarille ja minulle pakattiin kaksi pakasterasiallista nautittavaa per annos. Siitä sitten laskemaan rasioiden määriä… Pakastelaukkuja piti lainata Mummolta. Ja niitä ei ihan pienillä käsilihaksilla voitu kantaa. Vieläpä kun yksikään purkkiruoka ei Pikkusankarille sovi, kaikkien ruokien tulee olla kylmäsäilytyksessä. Tämä kaikki vaatii aika isoa viitsimistä reissuun lähtiessä.

3. Pikkusankarin oireilusta ei voi koskaan sanoa mitään varmaa. Oireilu voi alkaa, vaikka tilannetekijöiden luulisi olevan täydellisesti hallinnassa. Suoraan sanottuna: silloin, kun Pikkusankari oirehtii, miehen työpäivän pituuskin on aika maksimisuoritus itkevää, huutavaa, repivää, kiukkuavaa ja valittavaa lasta kantaen ja viihdyttäen. Minä olen sen verran itsekäs, että haluan jakaa lapsenhoitovastuun tasapuolisesti silloin, kun se tuntuu yhdelle ylivoimaiselta. En halua kärsiä yksin ja tehdä itsestäni marttyyriä. Toki reissussa ollessa apukäsiä on varmasti tarjolla, mutta ei ystävän harteille voi lykätä yhtäläistä vastuuta Pikkusankarin lohduttamisesta, kipukiukkujen rajoittamisesta ja lääkkeiden ottojen muistamisesta. Siksi minä en halua lähteä kovinkaan mielellään pitkille matkoille kaksin Pikkusankarin kanssa. Niiltä ei niin vain palata, jos tuntuu vaikealta.

4. Ensimmäisen vuoden ajan automatka ja refluksitaudista kärsivä lapsi olivat mahdoton yhtälö. Se itku, tuska ja valitus, mikä autonistuimeen kytkettäessä alkoi, oli jotain aivan erilaista kuin pieni tai vähän suurempikin en viihdy täällä -kapinointi terveillä vauvoilla ja taaperoilla. Olemme matkustaneet kuusi kolmensadan kilometrin matkaa Pikkusankarin kanssa. JOKAIKINEN matka on mennyt seuraavasti: Pikkusankari istutetaan täysissä hyvän matkan toiveissa takapenkin istuimelleen. Huuto alkaa heti tai neljän minuutin päästä. Äiti kaivaa hätäapulaukustaan ne kaikki kolmetoista eri lelua, kirjaa ja soivaa korttia, joilla hän vuoron perään yrittää rauhoittaa vauvaa. Äiti on ottanut huomioon, että mukana on mahdollisimman laaja kattaus kaikkea, mitä lapsi saattaisi juuri sillä hetkellä haluta katsoa, oli se sitten Muumeja, Carseja, Puuha-Peteä, Mattia Maatilalla, Nalle Puhia... Myös koko äidin käsilaukun sisältö käydään läpi Makuunin etukorteista varasukkahousurasiaan ja tyhjään purkkapussiin. Musiikkia kokeillaan Chopinista Eminemiin, isoilla ja pienillä bassoilla, kajarit edessä ja takana. Äiti vääntelee naamansa kipeäksi ihmeilmeistä. Isi saatetaan hermoraunion partaalle vauvan itkun ja äidin erikoisten äänenavausyritysten yhdistelmällä. Vauvan edessä heilutetaan erilaisia esineitä erilaisilla liikeradoilla ja nopeuksilla. Käteen annetaan iPhone jokaisella mahdollisella sovelluksella.
Ei niin ei. Auto pysäytetään, vauvaa hyssytellään, syötetään, imetetään, vaippoja vaihdetaan, jutellaan, kävellään… Jos vauva nukahtaa imetykseen, hänet siirretään mahdollisimman varovasti takaisin istuimeen ja matka saattaa hyvässä lykyssä jatkua vartin täydessä hiljaisuudessa. Silloin vanhemmatkaan eivät matkajärkytykseltään saa sanaa suustaan edes kuiskaten eikä kumpikaan uskalla ehdottaa pissataukoa, vaikka rakko vuotaisi jo penkille… Jossain vaiheessa koko ruljanssi alkaa alusta, ja jossain vaiheessa on pakko luovuttaa. Itku on niin hysteeristä, että kymmentä minuuttia kauempaa sitä EI MISSÄÄN NIMESSÄ KESTÄ KUUNNELLA, jos on vähänkään empaattisuuteen taipuva henkilö. Teemme ruman ratkaisun: matkaa on pakko jatkaa ja itkua ei kumpikaan pysty kuuntelemaan – joten äiti pitää vauvaa sylissä takapenkillä, jolloin itku muuttuu edes hieman vaimeammaksi. Kyllä, auto on samalla liikkeessä. Ja vanhemmat ovat täysin tietoisia Pikkusankarin turvallisuuden rajusta vaarantamisesta ja sakkojen mahdollisuudesta. Mutta muita vaihtoehtoja ei vain ole.
Suurin osa näistä viiden tunnin matkoista taittui sylissä. Pikkusankari ja sinipukuiset virkamiehet, pyydän anteeksi. Myös valtaosa kaikista muistakin automatkoista menivät samalla kaavalla vuoden, puolentoista ikään asti. Pikkusankarin kanssa kaksin huviajaminen ei siis ollut tullut kyseeseenkään. Nykyään hän on sentään hieman hillitympi autossa – saattaa vain hengata hereillä ollessaan ja jopa nukahtaa autoon lyhyelläkin matkalla, jos ajoittaa ajomatkan päikkäriaikaan. Helpommasta viimeisimmästä puolesta vuodesta huolimatta kammot automatkoja kohtaan jäivät pysyvästi mieleeni, eikä minun kauheasti tee mieli autoilla Pikkusankarin kanssa kaksin puolta tuntia pidempään.

5. Olemme aina haaveilleet runsaasta matkustamisesta ja Pikkusankarin eri kulttuureihin tutustuttamisesta jo varhaisessa vaiheessa. No, kummallakan ei häivähtänyt mielessäkään rajojen yli -matkat ensimmäiseen puoleentoista vuoteen, syynä edellä mainitut syyt plus se, että mitä järkeä lähteä ulkomaille haahuilemaan tuhannen tunnin univajeessa. Sehän olisi ollut todella vaarallista koko perheelle. Pikkusankarin ollessa puolitoistavuotias, päätimme sitten vihdoin tehdä ensimmäisen perhematkustelutestin Tukholmalla. Matkasta en taida sanoa muuta kuin että me emme sen jälkeen ole haaveilleet Pikkusankarin kanssa reissaamisesta todellakaan mihinkään vielä piiiiiitkään aikaan. Huh. Toki oli sympaattista ajatella, että yhdeksänkymmentä prosenttia laivan matkustajista siinä ihan vieressä valvoo myös koko yön läpeensä, mutta jotenkin se syy meillä taisi silti jäädä vähemmistöön, eikä ajatus sitten kuitenkaan lohduttanut meitä... Laivamatka ja laivamatkan jälkeinen kuukausi oli yksi Pikkusankarin tuskaisimmista periodeista ikinä.

6. Olemme ruuasta nautiskelijoita ja rakastamme ravintoloissa käymistä. Ensimmäisen puolen vuoden ajan astuimme ruokapaikkaan  Pikkusankarin kanssa tasan kerran. Meidän mielestä ravintolassa käymisen idea, mennä rauhassa syömään hyvää ruokaa, ei vain toteutunut Pikkusankarin vaatiessa jatkuvaa keinuttelua, asentojen vaihtoa ja eri lelujen hyppyyttelyä pään ympärillä. Sitten tulikin eteen vuosi, jolloin en voinut edes jäävettä ravintolassa tilata, sillä pelkäsin, että lasiin on tiputettu sitruunanlohko, jonka poisonginnankin jälkeen Pikkusankarille saattaisi tulla oireet maitoni kautta. Imetysdieetti loppui, ja ensimmäinen perheen keskeinen ruokailuhetki ei-kotona oli katastrofi: kumpikin vanhempi sai vuorotellen puoli minuutti kerrallaan aikaa vetäistä pari lusikallista kylmää safkaa kurkkuunsa, ja sitten olisi taas toisen vanhemman vuoro juosta Pikkusankarin perässä, taltuttaa kipukiukkua, selitellä ventovieraille poikamme järkyttävää käytöstä, nappailla Pikkusankarin tiputtamia esineitä takaisin paikoilleen Pikkusankarin omiessa kahden metrin etumatkan…
Me emme todellakaan ymmärrä perheitä, jotka haluavat lähteä taaperoidensa kanssa syömään kivasti ulos ja maksaa siitä upeasta elämyksestä vielä jotakin. Tai siis, ehkä ymmärtäisimme, jos taaperomme ei olisi ravintolassa ollessaan kärsinyt elämänsä yksistä pahimmista kipukiukuista.

Muun muassa edellisiin syihin vedoten minä en ole jaksanut lähteä Pikkusankarin kanssa kaksin kahvilaan, ravintolaan enkä kauemmas kavereiden luo. Ja toki, olen myös halunnut suojella Pikkusankaria, sillä näyttää, että jokaisen isomman reissun jälkeen oireet ovat ryöpsähtäneet pintaan.
Viikko sitten minä kuitenkin rohkaistuin, ja kokeilin päiväretkeä sekä yöretkeä eri kaupunkeihin Suomessa. Tapahtui inhimillinen erehdys, ja Pikkusankari sai maistaa reissullamme kananmunaa… Pikkusankari kipukiukkusi, rähjäsi junassa ja autossa, viilsi ystävien telkkaria, kaatoi viisi kertaa kukkamullat lattialle, rikkoi kaksi taulua, heitti kuperkeikan sohvalta lattialle, hajotti kaukosäätimen, puri polveeni muhkeat jäljet, järjesti jokaiseen ruokailuhetkeen suuren haluan syödä, mutta syöminen tekee kipeää -shown… Tämä kaikki ja paljon muutakin siitä huolimatta, että minä kuljin Pikkusankarin perässä taukoamatta ja tuputin Gavisconia kurkusta alas. Mutta matkat menivät odotuksiin nähden kai ihan hyvin. Odotukset eivät siis olleet korkealla: Äitini kysyi, olenko täysjärkinen lähtiessäni poikani kanssa kaksin reissuun ja kehotti ehdottomasti hankkimaan lapselleni valjaat (Hyvä idea, mutta pidetäänkö sellaisia vielä lapsilla? Ja tuleeko herra Sinkkonen heiluttamaan etusormeaan eteeni…?) Mieheni toivotti hymynvirne kasvoillaan minulle oikein rentouttavaa matkaa ja onnea vaan.