Pystytkö sinä olemaan aito?

Olen aina ajatellut, että olen aito. Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina. Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen vapauttava fiilis.

Aitous tarkoittaa minulle rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä, että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan. Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu intuitiivisesti hyvältä toimia. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään, kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään. Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan kaikista tilanteista. 

Luulen, että tunteiden näyttämisen ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen) ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää aidommin.

Konkreettinen esimerkki ja muistutus itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin, päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 

Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä. Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin, miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin, että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa. Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.

On huojentavaa tajuta, että pystyn olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.

Ajatuksiani aitoudesta voisin kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!), mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle: ”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!

Jos aikuinen elämä on tällaista oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!

Kymmenen parisuhdevuoden opit

Vaikka ikämme ei ala vielä edes kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä, miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu... Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet, kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 

Mitä siis juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?

Mitä avioliitollemme on tapahtunut hääskumppien jälkeen?

Sen tajuaminen, että toista ei voi muuttaa. Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella. Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.

Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.

Kukkia ja katteettomia lupauksia? Vai mieluummin oikeita tekoja?

Muutama aito kohtaaminen päivässä. Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan ”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa...). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt (siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt), niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon halaus plus kiva pusu -hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.

Töllö kiinni. Meillä ei ole katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos jaksamme...). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen kommunikaatiomme salaisuus.

Välillä Big Brotherien sijaan voisi olla vaikka Big Conversation tai Big Silent.

Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä, että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti minuutissa päivä oli ihan jees- jutut läpi hammasharjat seuranamme.

Asiat sanotaan suoraan ja ystävällisesti. Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää, mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin. Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden päästää, hän todella sitä tarkoittaa.

Ai minäkö kaunis vai...? Vaikka kuinka itsellä tuntuisi hieman erilaiselta olo, se on uskottava silloin (harvoin), kun mies niin sanoo.

Toiseen uskominen. Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.

Samojen elämänarvojen jakaminen. Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin kuulee monissa suhteissa käyvän.

Ei tarvitse kauaa miettiä, ovatko perheemme pienimpien ihmisten hyvinvointi arvojemme kärkipäässä.

Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.

Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.

Kuka nyt kaksivuotiasta imettäisi, ja vieläpä julkisesti?

Minä. Ja vieläpä ihan ilman minkäänlaista häpeilyä tai asian syvällisempää uudelleenharkintaa. Eilen imetin kahvilassa lounasaikaan, edellispäivänä puistonpenkillä välipala-aikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä nytkin taas julkisuudessa vellovia imetyskeskusteluja. Tai siis tarkemmin ottaen sitä, miksi imetys on joidenkin mielestä ongelma. Siis onko joillekuille oikeasti se ongelma, että toinen ihminen, tässä tapauksessa vauva tai pieni lapsi, syö samassa tilassa omaa ruokaansa? Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, syödäänkö ruoka lautaselta, purkista, tuttipullosta vai äidin rinnasta? Syöminen on normaalia. Jotenkin tuntuu jopa oudolta kirjoittaa imetyksestä näillä sanoilla, sillä minulle imetys todella on itsestäänselvästi luonnollista toimintaa. Eihän nyt ihmiset kai usein valita kovinkaan julmaan sävyyn viereisen pöydän Erkki Esimerkin pasta-annoksen sisällöstä tai Erkki Esimerkin tavasta syödä tätä herkkua, olipa se sitten lusikalla, haarukalla, hieman maiskutellen tai silmät kiinni nauttien? Miksi siis juuri lapsen maidon juominen (ruuan sisältö) ja se tapa (imetys) ovat huutomerkkikamaa? Miksi toisten ihmisten, tässä tapauksessa siis vauvojen ja pienten lasten, pitäisi syödä oma ruokansa vessassa tai jossakin suljetussa tilassa toisten katseilta suojassa? Jokainen voi ihan itse kokeilla raahata lautasensa vessanpytyn päälle ja arvioida sitten ympäristön ruokailumukavuutta.

Täältä se alkaa.

Jos ongelman ydin on rinnan näkeminen, niin... mitäköhän tähän pitäisi sanoa, jotta teksti ei olisi liian räikeää... Ensinnäkin katseen voi suunnata pois imettäjästä, jos oma psyyke ei jostakin syystä rinnan mahdollista näkemistä kestä. Ja toisekseen sitten varmaan kannattaa kulkea kaduilla ja rannoilla silmälaput silmillä. Siinä ravintolan viereisellä tiellä kun on 100 prosenttisen varmasti vaateketjuliikkeen alusvaatemainos, jossa rintavarustusta näkyy hieman isommassa senttimetrimäärässä ja todennäköisesti jopa enemmän kuin imetystouhussa. Ja itseasiassa ehkäpä jopa lähempääkin löytyy mahdollinen rintakohde: katsopa pöydälläsi lojuvaa iltapäivälehden kantta...

Mietin kauan, otanko osaa näihin imetyskeskusteluihin. Kovinkaan perusteellisesti en jaksa alkaa aiheesta paasaamaan, mutta tämän muutaman kappaleen verran haluan ihmettelyäni ääneen kertoa ja tavoistani poiketen täyttää tekstiä huonolaatuisilla kännykkäimetyskuvilla. En ole imetyksen ilosanomaa julistavien taulujen kanssa joka päivä heilumassa kadulla, enkä koe mitenkään erityisesti omaksi intohimokseni käännyttää jokaikistä suomalaista äitiä imettämään jälkikasvuaan. Mutta kieltämättä, aihe on tärkeä! Olen lukenut imetyksestä paljon, ja voisin kyllä listata tähän sata linkkiä, jotka haluaisin kaikkien imetyksestä mihin tahansa sävyyn puhuvien lukevan. Mutta lukekaa nyt edes nämä: WHO todellakin suosittelee äidinmaitoa lapselle kaksivuotiaaksi tai jopa sen yli. Taaperoimetys ei ole hullujen hommaa. Äidinmaito EI muutu sokerilitkuksi puolen vuoden jälkeen (kohta 7). Lapsentahtisuus imetyksessä on järkevää. Imetyksen terveysvaikutukset ulottuvat myös imettävään äitiin.

Pääsyy, miksi tätä tekstiä kirjoitan, on se, että haluaisin, että jokaikinen äiti voisi ihan itse hyvillä mielin päättää, haluaako yrittää imetystä vai ei, ja kauanko haluaa yrittää imetystä (puhun yrittämisestä, sillä tiedän lähipiirini perusteella, mitä todelliset imetysongelmat ovat). Pointti onkin hyvillä mielin: tyypit kamoon, eihän viitsitä tehdä imetyksestä puheissa mitään muuta kuin mitä imetys on? Imetys on lapsen ruokintaa. Se EI ole itsensä paljastelua, huomion hakua, omien perversioiden toteuttamista, lapsen pilaamista, kanssaolijoiden kiusaamista tms. 

Tunnustan, olen itsekin syöttänyt lastani julkisten paikkojen vessoissa, mutta syy siihen on vain ja ainoastaan se, että en ole löytänyt mitään muuta paikkaa imettää sillä hetkellä, kun lapsen nälkä ei enää kestä odottaa. Olen itse pitänyt imetyskriteerinä sitä, että voin imettää siellä, missä itsekin voisin syödä. Itse en söisi vessassa, vaan mieluummin vaikka kadulla kävellen (jos istumapaikkaa todella ei löydy), mutta lapsi ei aina jaksa odottaa istumapaikan löytymistä, joten vessaan on välillä turvauduttava, valitettavasti (imettämiseen, ainakin vähänkään isomman vauvan tai lapsen imettämiseen, on hyvä löytää istumapaikka). 

Toivoisin, että (julki-)imetyksenvastustajat miettisivät ajatusmaailmaansa vielä kerran ennen raivonsa ääneen lausumista. Mikä ongelma siellä imetyksen inhoamisen taustalla oikein heillä on? Vai onko tässäkin kyse vaan näistä kolmannen maailman ongelmista, kun jostain se vaan on valitettava, ja julki-imetys on tällä hetkellä helppo kohde?

Se, miksi minä edelleen imetän kaksivuotiasta lastani (no okei, 1v 9kk) johtuu monestakin tekijästä. Minulle tärkeitä tekijöitä ovat muun muassa imetyksen ongelmattomuus (kuopuksen kanssa esimerkiksi esikoisen ajalta niiiin tuttuja rintaraivareita ei ole ollut ollenkaan), imetyksen luonteva kehityskaari tähän päivään asti (kaikki on mennyt "kuin itsestään"), rintamaidon ylivertaisuus muuhun ravintoon nähden ja imetyksen helppous (eipä ole tarvinnut maitopurkkeja raahata mukana eikä keitellä ja putsata tuttipulloja). Suurin tekijä pitkään imetykseen minun kohdallani on kuitenkin kuopuksen suolistoallergiat. Kuten allergologimmekin kanssa olemme puhuneet, vasta nyt hän alkaa olla niin laajoissa ruuissa kiinni, että olisi edes hitusen järkevää harkita imetyksen lopettamista. Toki, olisihan hän pärjännyt ilman maitoani jo jonkin tovin, mutta vesi, kalkkitabletti, bataatti ja kana eivät kuulosta kovin kivalta yksivuotiaan kokonaisravinnolta, jos vertaa siihen, mitä kaikkea hyvää äidinmaidosta saa. Edelleenkään kuopuksemme suolisto ei kestä lehmämaitoa, mutta muuten ravinteita tulee sen verran eri lähteistä, että imetyksen loppumiselle ei olisi esteitä. 

Oli imetysdieettiä tai ei, lapsentahtisuus on yksi minun periaatteeni imetyksessä, joten en ala riuhtomaan lasta nyt rinnasta irti, vaan seuraan, miten hän itse vierottaa itsensä, tai: jos minua alkaa ahdistamaan jo pitkään kestänyt maitosidos lapseeni, mietin itse lopettamista kokonaistilannetta samalla arvioiden. En tiedä, miten kauan olisin imettänyt tai imettäisin nyt kuopustani, jos minulla ei olisi ollut tällaista hänen allergioistaan johtuvaa dieettiä. Tällä hetkellä dieetti ei kuitenkaan ole minulle mikään ongelma (toisin kuin esikoisen kanssa imetysdieetillä kaipasin enemmän monipuolisempaa ruokaa). Myöskään imetys, kaksivuotiaankaan, ei ole minulle mikään ongelma. Älkää te muutkaan tehkö siitä sellaista.

Kohti märehtivää ammujaa!

Nyt taitaa olla Minimullistajan uutisten päivitysten aika! Tämä postaus olisi ilouutisia täynnä, jos eilinen ilta olisi loppunut eri tavalla... Kuten instalaiset jo tietävät, eilen Minimullistaja sai käteensä juustoviipaleen, siis lehmänmaidosta tehdyn juuston viipaleen! Se päivä saapui hänellekin, vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Ilta loppui kuitenkin monen tunnin tuskaisiin oireisiin. Yö meni valvoessa.

Ensi viikolla toistetaan lehmänmaitoaltistus, mutta enteileehän tämä ensimmäinen kerta selkeästi sitä, että Minimullistajan suolisto ei ole vielä ihan valmis tuolle märehtivän ammujan valkoiselle litkulle. Muutenhan ruokakuviot ovat rullanneet hänellä aika hienosti; viimeisten kuukausien sisällä minun imetysdieettini on laajentunut huimasti: olen saanut viikoittaiseen menuuseeni mukaan maisteltavaksi melkein kaikki kasvikset ja vihannekset, viitisen uutta maustetta, hirssiä, amaranttia, kananmunan ja jopa pikkuhippusen pähkinää! Koen siis olevani nykyään kuin minkäkin luksusristeilijän buffetissa 24/7! 

Minimullistajan omalla maisteluruokalistalla komeilee siis kaikki, mitä minullakin pähkinää, kananmunaa ja voimakkaimpia mausteita lukuunottamatta. Hänen oma huippujuttu on vuohenjuusto! Se menee oireitta viikottaisessa ruokailussa (tämä rotatoitiin Minimullistajalle suoraan). Mutta se onkin sitten eri asia, mitä sinne pienen mahaan päätyy. Meinaan sinne ei meinaisi päätyä juuri mitään. Oikea ruoka ei vaan kiinnosta häntä. Mutta silti nälkä on kova, ja mankuminen jääkaapilla jatkuvaa. Postimyyntikuvastoa selailin jo, mutta siellä ei ruokakohdassa mielikuvitusta ja hermoja löytynyt, joten omilla jatkamme... 

Suuria muita uutisia perheen pienimmällä oli Minimullistajan ihkaensimmäinen oma yökyläily pari viikkoa sitten Mummolassa! Tämä mahdollisti minun ja miehen ensimmäisen kaksin kotoa karkaamisen pariin vuoteen (oli muuten niiiiin siistiä!). Sen myötä vähän iloitsinkin jo Minimullistajan ja minun pienestä erillistymisestä, mutta viime yö palautti minut takaisin imettäjän realiteetteihin... Jos Minimullistaja kärsii (suurista) oireista, äiti on EHDOTON koko yön lähellä olija.

Yleisesti ottaen Minimullistajalla menee oikein hyvin: Eheitä öitä tähän mennessä elämää hänellä on ollut 7 (jos siis yö saa loppua klo 5:00 kröhöm). Muuten hän heräilee kerran viiva kolme. Yöherätykset tarkoittavat joko oireita tai nälkää (joo-o, välillä hän siis syö päivällä toooosi vähän ja yöllä sitten huutaa ruokaa). Ja kuten viime yönä nähtiin kuultiin, edelleen: mitä enemmän oireita, sitä enemmän yöherätyksiä. Myös päikkärit menevät samalla kaavalla kuin ennenkin: sen helpommin ja nopeammin hän nukahtaa ja sen kauemmin hän nukkuu, mitä vähemmän oireita. Päikkärit ovat jotain puolen tunnin ja puolentoista tunnin välillä. Joskus hän yllättää ja vetäisee kaksi tai jopa kolme tuntia!

Tästä on hyvä jatkaa pieniä askeleita kohti loppukesän kaksivuotissynttäreitä ja mökkimaiseman laiduntavia märehtiviä ammujia.

Kaikki äitienpäiväateriat sänkyyn, kiitos!

Onpa luksusta syödä äitienpäivänä kaikki ateriat rauhallisen leppoisasti sängyssä köllötellen ja nautiskellen. 

Tai sitten ei. Ei todellakaan luksusta.

Minä en pahemmin niistä peruskipeyskierteistä jaksa täällä (tai muuallakaan somessa) huudella, koska, no, semmoinenhan on normaalia lapsiperhearkea ja olen enemmänkin tottunut siihen, että koko ajan joku meidän perheestä on kipeä jollakin tavalla. Outoa on, jos kukaan ei ole flunssassa, mahataudissa tai jossakin tulehduksessa. Nyt on kuitenkin taas päästeltävä tätä sairausärsytystä vähän tänne bloginkin puolelle, sillä huomasin jonkinlaista ei-niin-hauskaa identtisyyttä viime vuoden kesäkuun postauksen kanssa... Ja kyllä, aion nyt valittaa, vaikka vain minä olen ollut tällä lomalla kipeä. Itsekästä tekstiä siis tulossa, hehe.

Olisinko mieluummin omassa sängyssä kotona vai jossain tämmöisessä paikassa... hmmm...

Nyt valitan, koska:

Tämän piti olla lomaviikko, jolloin oltaisiin mahdollisesti lähdetty jollakin kivalla äkkilähdöllä johonkin, ensimmäiselle lentokoneulkomaanmatkalle nelihenkisenä perheenä.

Vaikka ulkomaanmatka ei olisi onnistunutkaan, tämän viikon piti olla sataprosenttista yhdessäoloaikaa, ei sitä, että äiti koomaa koko viikon tajuttomana omassa eristetyssä huoneessaan ja isi on lasten kanssa kooooko vuorokauden toisensa jälkeen.

Vaikka äiti kipeänä olisikin, niin ei kai sentään tarvitsisi niiiin kipeänä olla, että mies ja lapset eivät uskalla mihinkään kauemmas erikoisempia lomajuttuja lähteä tekemään, ettei äiti vain sillä aikaa pyörry vessareissullaan.

Vaikka äiti sitten tosi kipeä olisikin, niin olisiko kuitenkin kohtuullista, että olisi edes yksi läheinen enemmän (sen yhden ainoan lisäksi), joka voisi edes vähän auttaa lastenhoidossa ja päästää isi esimerkiksi salille tai torkuille tämän hänen "loma"viikkonsa aikana.

Ja vaikka nyt sitten edes sitä toista auttavaa läheistä ei löytyisikään, niin miten olisi edes se, että pojat olisivat ei-oireisia, jotta isillä olisi edes vähän helpompaa ja lomaa voisi kutsua muuksikin kuin hermojenkiristelyleiriksi.

Se erilainen loma. Olisihan se voinut olla.

Ja vastaan nyt jo siihen tulevaan kommenttiin, jossa joku heittää, että pidä suusi kiinni, asiat eivät valittamalla parane. Jep: yritän nähdä edes yhden hyvän puolen tässä kaikessa:
isi on ainakin saanut viettää yyhoo-arkea kolminkeskistä aikaa lasten kanssa koko viikon sillä aikaa, kun äiti leikkii i-kirjainta sängyssä, luulee todella kuolevansa vatsakipuihinsa, käyttää veronmaksajien varoja makaamalla muutaman päivän tiputuksessa ja ravaa vessassa 100 (laskin!) kertaa päivässä.

Toivon, että teidän äitienpäivänne on ollut hyvin erilainen kuin minulla: kiva, ihana ja lastentäyteinen! 

Itse lohdutan itseäni kuvittelemalla itseni jo ensi vuoden äitienpäivään (ja seuraavaan lomaan): kuumetta on vähemmän kuin 39, pystyn istumaan tuolilla ilman kallistumista toisen pakaran puoleen, käsi ei ole täynnä verikokeiden reikiä ja jalkani jaksavat kantaa minua ilman tärinää pidempään kuin viisi minuuttia. Oi, ihana tuleva äitienpäivä!

Lääkkeistäpuhdistautumiskuulumiset

Monia meidän kuulumisia pidemmän aikaa seuranneita kiinnostanee, mitä arjellemme on tapahtunut lääkkeettömyyspäätöksen jälkeen. Reilun kuukauden ajan Pikkusankari on lepuutellut kehoaan suurista refluksi-, astma- ja allergialääkekuormista. Lääkkeiden poisveto aiheutti ihmetystä ja hämmennystä, eikä me oikein tiedetty, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vieläkään emme tiedä varmaksi mitään, mutta hieman suuntaa antavia kokemuksia eri tekijöistä on kertynyt tämän kuukauden aikana...

Menneen kuukauden voi jaottaa ennen osteopatiaa ja osteopatian jälkeen -lohkoihin. Taaskaan en halua sanoa, että osteopatia on SE JUTTU, autuas ja kaiken kivun pois vievä hoitomuoto... mutta kyllä tässä nyt jo aika varmasta helpotuksen seikasta voidaan puhua. Pikkusankarin osteopatiakäynti tehtiin reilu pari viikkoa sitten, keskellä tätä ensimmäistä lääkkeetöntä kuukautta.

Jos ajatellaan, että Pikkusankarin arjen hulluuskerroin kaikilla lääkkeillä juuri ennen lääkkeiden poisvetoa oli 100%, niin lääkkeiden poisvedosta viikko eteenpäin, prosentti oli 50%. Jostain syystä tuo 50% alkoi kasvamaan pikkuhiljaa takaisin päin... kunnes tuli osteopatia. Osteopatiasta reilu viikko eteenpäin (eli tuo aika, kun käynnin vaikutukset tai vaikutuksettomuudet alkavat olla selvillä) pystyi jo toteamaan, että välillä on jopa päiviä, että Pikkusankari on täysin oireeton! Nyt ehkä yleistäisin, että päivistä riippuen mennään 0%-30% oireilla. Osteopatian lisäksi on toki mainittava ne uudet, hiivapohjaiset maitohappobakteerit - ne ovat varmasti myös olleet tärkeässä osassa Pikkusankarin olon paranemisessa!

Mitä siis on muun muassa tapahtunut?

-Epämääräinen sössötys, rumien ilmaisujen kokoaikainen latelu, sosiaalisesti epäkorrekti puhe ja tiettyihin sanoihin takertuminen on vähentynyt minimiin (sellaiseen tasoon, minkä luulen olevan kohta viisivuotiaalle normaalia). Tilalle on tullut  peruspuhe; ja erityisen ihanaa on se, että se toinen puoli Pikkusankarin verbaalista olemusta on kaivautunut taas esille; häntä on kehuttu kohteliaaksi ja huomaavaiseksi pojaksi ja hän kyselee niitä normaaleja juttuja: Missä tuhatjalkainen asuu? Mikä on avaruustuuli? Mitä tuo liikennemerkki tarkoittaa?

-Kokoaikainen yleistuskaisuus on kadonnut. Jäljelle ovat jääneet ajoittaiset oirehtelemiset.

-En muista kertaakaan, että Pikkusankari olisi osteopatian jälkeen valittanut pääkipua. Sitä ennen hän valitti sitä joka ikinen päivä. (Ja kappas, ennen kuin olin kertonut osteopaatillemme päänsärystä, hän ennätti kysyä, onko Pikkusankarilla pääkipua, sen verran jumissa olivat kallonpohjat olleet...)

-Pikkusankari tottelee nykyään paljon useammin kehotuksia ja käskyjä. Kaikista pahimman oireilun aikana hän ei totellut yksinkertaisesti MITÄÄN. Siis oikeasti, - ei mitään. Ei edes uhkailun, lahjonnan tai palkitsemisen kautta. Ei edes sen äärimmäisen tapahtuman kautta, kun minä itkin lattialla voimattomuutta vanhempana olosta. Nyt hän sitten tottelee usein kivasti jopa keskustelun avulla.

-Uhmaa on, kränää on ja raivoa on edelleen, mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin kuukausi sitten. Minun hermoni eivät ole tuhannesti nuijittuina päivän päätteeksi, vaan saattaa olla, että päivästä on selvitty vain muutamalla äänen korotuksella.

-Hullun oireilun aikana joku lelu oli aina Pikkusankarin suussa. Aivan valehtelematta sanoen. Nyt enää ajoittain.

-Pikkusankari on alkanut itse kontrolloida omaa syömistään enemmän, ja jatkuva ruuan vinkuminen on vähentynyt huomattavasti. Ehkä terve nälkä ja nälättömyys ovat löytäneet lääkkeiden aiheuttamien tuntemusten jälkeen tiensä Pikkusankarin suolistoon.

-Oudoin tapahtuma on se, että Pikkusankari on ollut väsyneempi ja raukeampi kuin aiemmin. Siis hän nukkui yksi päivä jopa päikkärit itsenäisesti (tämä sama poika lopetti päikkärit kokonaan ollessaan vajaa kaksivuotias...). Myös iltaisin hän saattaa itse kertoa, että nyt vähän jo väsyttää (aiemmin tämä ei olisi tullut kuuloonkaan!). Päivisin hän saattaa pitää omia lepohetkiä vaikka kirjoja katselemalla paljon usemmin kuin oireaikoina.

Miten tästä eteenpäin?

-Täysin emme ole nyt olleet antamatta lääkkeitä, mutta säännöllisesti/automaattisesti emme anna mitään. Kun tulee päiviä, jolloin Pikkusankari kaluaa leluja ja on muutenkin hieman oireileva, tiedämme, että refluksi kolkuttelee kurkkua, ja annamme Gavisconia. Kun Pikkusankari on "vain" levoton ja käyttäytymisellään oireileva, annamme Zyrtecin (varsinkin, jos olemme olleet paljon pihalla ja on paljon siitepölyä ilmassa). Lievissä hengitysvaikeustilanteissa/hengityksen vinkumisissa annamme tietysti Ventolinea. 

-Koska happosalpaajan vaikutus on nyt kokonaan poissa, olemme huomanneet entistä tärkeämmiksi ruokarytmin ja tiettyjen ruokien välttämisen (sitrushedelmät, viinimarjat, vahvat mausteet ja todella rasvainen ruoka suurissa määrin). Pikkusankarin vatsassa kun ei ole mitään lääkeapuja nyt refluksin käsittelyyn.

-Jatkamme uudella maitohapolla (toki välillä sitä tauottaen).

-Ja tietenkin: seuraamme mielenkiinnolla tilannetta näin eteenpäin ja ehkä opimme lisää mahdollisten oireiden syistä.

Kymmenen lempparireseptiäni akselilla maidoton-viljaton-munaton-sokeriton

Blogini ei ole varsinainen ruokablogi, mutta koska elämäntilanteet ovat ajaneet minut tutustumaan uusiin ruokamakuihin, olen niistä blogihistoriani aikana kirjoitellut silloin tällöin täälläkin. Meidän kohta viisivuotiseen allergiataipaleeseen sisältyy aika kaikenlaista dieettiä: rajattua, vain muutaman ruoka-aineen imetysdieettiä, lapsen hyvin rajattua ruokavaliota, hieman laajempaa imetysdieettiä, vain refluksia pahentavien ruoka-aineiden poisjättödieettiä, siitepölyjen kanssa ristiireagoivien ruokien poisjättödieettiä, eri yhdistelmillä maidoton-munaton-soijaton-pähkinätön-viljaton-gluteeniton-laktoositon-kaaliton-suklaaton-ynnämuuton-dieettiä. Meillä on siis melkoisesti kokemusta ruuanlaiton soveltamisesta.

Minulta kysellään usein reseptejä ja vinkkejä milloin minkäkinlaisiin erikoisruokavalioihin. Blogitekstejäni ja instagramiani selailemalla löytyy vinkkejä niin suolaisiin kuin makeisiin, ihan perusresepteihin. Mutta koska kokeilunhalu keittiössä on kasvanut vuosien myötä ja uusia ihania ruokalöytöjä tavattu, viimeisen puolentoista vuoden ajalta löytyy myös reseptejä, jotka menevät täysin esimerkiksi kategoriaan paleo tai raakaruoka, ihan vahingossa. Jos nyt yhtään oikein olen tajunnut, nykyään jonkinlaisena trendinä on maidoton-viljaton-sokeriton-ruokavalio? Tämmöisistä, varsinkin makeista, resepteistä minulta myös kysellään. Itse en kyseiseen dieettiin olisi varmaan koskaan päätynyt, ellei olisi ollut pakko (en ole muuten-vain-dieettien tai minkään muuten-vain-rajoitusten kannalla). 

Päätin koota tähän minun kymmenen lempparireseptiä, jotka ovat maidottomia, viljattomia, munattomia sekä sokerittomia. Sokerittomuudesta huolimatta reseptit tuskin ovat vhh-kamaa (ainakaan kaikki), sillä käytän paljon hedelmiä ja marjoja leivonnassa, ja juuri sen takia sokeri onkin minun näissä ohjeissa mielestäni turha lisä. Yleensä en jaksa väkertää mitään vähänkään monimutkaisempia leivontajuttuja, joten nämäkin kaikki ohjeet ovat kehitelty tyylillä sekaisin ja suuhun.

Itse en siis pysty seuraavia kaikkia ruokia tällä hetkellä syömään, sillä ohjeissa on myös ruokia (kaksi viimeistä linkkiä), joilla herkuttelin imetysdieetillä ennen kuin pähkinät vedettiin menustani pois. Kananmunaa olen saanut jo parin viikon ajan piilomunana syödä (jes!), mutta jätin nyt ohjeet, joissa on kananmunaa, pois, jotta myös allergisemmat tyypit voisivat hyötyä näistä resepteistä.

Banaanikeksit

Tässä perusbanaanikeksitaikinaan lisäsin punaherukoita.

Raitajuurikaskeksit

Älä anna ulkonäön hämätä näiden herkkujen maistamista.

Siemennäkkäri

Perusnäkkäritaikinaan voi lisäillä juuresraasteita, tässä on porkkanaraastetta.

Punajuurikonvehdit 
 

Kohvehtien valmistaminen on aika helppoa. Kookosjauhon tilalla käytän joskus kurpitsansiemenjauhoa; loistavasti toimii sekin!

Fudge

Jos tykkäät superfoodeista ja pähkinöistä (ja jos pystyt niitä syömään), ne sopivat murskattuina oikein mainiosti fudgen sekaan!

Pallerot

Pallerotaikinaa

Banaanijäätelö

Tässä vaiheessa tästä on varmaan jo kauhottu muutama palanen... Mutta hyvää on!

Banaani-päärynä-avocadokakku

Yleisesti ottaen leivontaan, kuten kyseiseen kakkuunkin, sopivat aina vähän tummuneet banaanit parhaiten.

Porkkanarieskat

Porkkana on ehdottomasti yksi minun lempparivihanneksista, ja tungenkin sitä vähän kaikkiin ruokiin.

Omena-papu-paistos (tästä ohjeesta voi hyvin jättää siinä mainitut kananmunat pois)

Mennäänkö metsään?

Kuunteletko sinä mielellään lapsen tuskaista itkua koko yön? Katseletko sinä mielellään lasta lattialla kivuissa vääntelehtimässä? Onko sinusta mukavaa, kun lapsi kakoo ruuat ulos ruokapöydässä, pelkää syömistilanteita ja herää päiväunilta viiden minuutin välein kipuihinsa? Luulen, että vastaisit näihin kaikkiin kysymyksiin ”en” viimeistään siinä vaiheessa, jos pääsisit asumaan allergiaperheeseen viikoksi. Luulen myös, että allergiaperheen arkea seuratessa liittyisit nykyisen allergiaohjelman linjausten ihmettelijöiden piiriin.

Kaikissa medioissa paasataan siitä, miten nykyiset kotien liian kliiniset olosuhteet synnyttävät allergioita, miten vanhemmat ylireagoivat kaikkeen ja lapset nirsoilevat ihan turhan takia. Pitäisi vaan altistaa altistuksen perään, ja: mennä metsään! Näin alkaisivat allergiat vähenemään! Okei, välillä nämä jutut jo naurattavat, viihdyttävät ja hämmentävät, mutta ennen kaikkea nämä jutut itkettävät tätä kahden vaikeasti allergisen pojan äitiä. Tunnen surua, vihaa ja harmitusta. 

Meitä ei ymmärretä. Miksi, oi miksi me ihan muuten vain rajoittaisimme lastemme ruokavaliota? Kieltäisimme lehmämaidon, viljojen, pähkinöiden ja mausteiden lisäksi monia vihanneksia, hedelmiä ja lihoja? Miksi me raahaisimme hikipisarat varpaille tippuen säkillisiä eväitä mukanamme kaikkialle? Miksi me tahallaan rajoittaisimme lastemme ruokaisia iloja juhlissa, kavereiden luona ja tapahtumissa? Miksi me huvin vuoksi olisimme kana-bataatti-riisi -imetysdieetillä monta vuotta? Miksi me muuten vain ostaisimme monta kertaa kalliimpaa allergiaruokaa joka päiväksi joka ruuaksi? Miksi me huviksemme vain käyttäisimme lapsiamme erilaisissa vaihtoehtohoidoissa?

Ihan totta, luulevatko ihmiset, että lasten ruokavaliorajoitukset ovat sellaisia asioita, jotka voidaan tuosta noin vain yhteiskunnan ylemmällä taholla päättää lopettaa? Kielletään imetysdieetit ja poistetaan erikoisruokavaliot hoidoissa ja kouluissa - sillä sitä saadaankin terveempi lapsiväki, niinkö? Tämä asia ei koske pelkästään lapsia ja heidän hyvinvointiaan. Jos vauva tai pieni lapsi kärsii pahoista ruoka-aineallergioista, arki voi olla todella rankkaa vanhemmille. Tietysti rankkuus on suhteellista, mutta voisitko sinä vanhempana hyvin, jos heräisit kymmenen minuutin välein läpi yön heijaamaan kivuliasta lasta uudestaan uneen ja kävelisit päivittäin kolmen tunnin vaununukuttamislenkkejä, kun lapsi ei pysty oireiltaan nukkumaan? Jaksaisitko sinä siivota monet kymmenet oksennukset päivässä ja valmistaa muutaman tunnin päivässä erilaisia allergiaruokavalioaterioita ja vahdata joka sekunti, että kukaan ei laita mitään kiellettyä murusta suuhun?

Tässä on siis vahvasti kyse myös vanhempien hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Luulisi yhteiskunnan päättäjiä kiinnostavan työikäisen väestön hyvinvointi tältäkin osalta! Tuntuu, että Suomessa lapsia ei arvosteta tarpeeksi. Heitä ja heidän vanhempiaan ei kuunnella tarpeeksi. Ei osata asettautua lasten asemaan. Samat kivut aikuisella ovat usein vakavasti otettavia ja johtavat asianmukaiseen hoitoon. Lapsilla taas samat kivut ovat ”vain ohimeneviä ”, ja pahimmassa tapauksessa ne sivuutetaan vanhempien psyykkisiin ongelmiin vedoten. Yhteiskunnan asioista päättävien pitäisi vakavasti miettiä, ovatko yhteensä parin prosentin allergiaruokavaliosta tulevat kustannukset oikeasti hyvä säästökohde? Kaikista allergian ja astman kustannuksista Suomessa koulujen ja päiväkotien allergiaruokavalio on 0,53%, pienten lasten lehmämaitoallergia 0,27% ja muut ruoka-allergian kustannukset 0,43%, kun esimerkiksi työtehon heikkeneminen nappaa 33,96%, työkyvyttömyyseläke 15,16% ja sairauspoissaolot 13,34% (Jantunen 2014 Allergian ja astman kustannukset Suomessa 2011 Sosiaali- ja terveysturvan selosteita).

Ollaanko uuden allergiaohjelman kanssa menossa oikeaan suuntaan, vai mennäänkö tässä nyt metsään ja aika pahastikin? Meidän perheessä ei ainakaan kaikista allergiaohjelmien linjauksien kehotuksista huolimatta lisätä metsään menoa. Meidän perheessä kun jo käydään päivittäin metsässä, kaadetaan kurkkuun kuravettä, nuollaan kengänpohjia ja tutkitaan koirankakkoja (kaikkea tätä usein ihan liiaksin), ja silti: meillä on kaksi allergista poikaa.

Kananmunaa ja kukkakaalia, uuu beibe!

Vielä puoli vuotta sitten, silloin yksivuotiaan superallergisen pojan imettävänä äitinä, en todellakaan olisi uskonut, että minä kirjoitan nyt ostoslistaamme kananmunaa ja kukkakaalia, ja vieläpä syön niitä tällä hetkellä viikottain ilman tuntikausien yöitkuja ja omia viiltäviä mahakipuja. Imetysdieettini on siis edennyt siihen pisteeseen, että saan sanoa sen laajentuneen ihan kiitettävästi! Mukaan viikottain syötävät -listalle ovat päässeet kukkakaalin lisäksi jo esimerkiksi parsakaali, valkosipuli, paprika, chili ja tietenkin tämä majesteettinen kananmuna (okei, piilomunana ja vähäisenä määränä, mutta kuitenkin!). Siis kaikkia sellaisia juttuja, joita ilman olen täysin ollut puolitoista vuotta.

Kun rotaatiossamme tuli päivä, jolloin sain maistaa näitä valkoisia ovaaleja herkkuja, jääkaapissa ei ollut juuri muuta kuin kukkakaalia ja kananmunaa. Ja koska ensimaistelut kananmunasta tehdään piilomunana, valmistin mössön kukkakaalista ja kananmunasta, tietämättä yhtään, mitä siitä seuraisi. Iskin mössön uuniin. Siitä tulikin jotain ihan superia! Tätä kukkakaalileipää, kukkakaalipitsaa tai miksikä sitä nyt sitten voikaan kutsua, maistaneet ovat olleet ymmällään ainesosien vähäisyydestä ja tuotoksen maukkaudesta! 

Minulla on tapana tehdä kaikkia kummallisuuksia milloin mistäkin ainesosasta, heittelen sekaisin lupiinijauhoa, punajuurta, carobia, kurpitsansiemenjauhoja, mandariinia, chiaa, psylliumia ja muuta vastaavaa. Yleensä sekasotkuista ja hyvinkin yllättävistä makupareista tulee onnistuneita minun makuuni. Vasta jälkikäteen huomasin internetin syvyyksistä, että joku muukin oli keksinyt parittaa juuri tätä uusinta kummallista kaksikkoa, kukkakaalia ja kananmunaa. Minun ohjeeni vaan ei sisällä mitään juustoja, rahkoja tai muita, sillä tämä on maidoton ja viljaton.

No, jos joku ei ole vielä tämmöistä kombinaatiota kokeillut, niin tässä tulee minun hyvin yksinkertainen ohjeeni:

Pilko raaka kukkakaali pieniksi paloiksi. Tee siitä monitoimikoneella pienenpientä murua. Sekoita sekaan kolme kananmunaa. Ripota mausteeksi suolaa ja mustapippuria. Levitä leivinpaperin päälle suht paksuksi levyksi (tästä määrästä tulee noin puoli peltiä). Laita uuniin noin 20 minuutiksi 200 asteeseen. Kun leipä alkaa ruskistua hieman ja irtoaa helposti ilman repeytymistä, se on valmis. Jos haluat tehdä leivästä pitsamaisemman, laita päälliset noin 10 minuutin kohdalla uuniin leivän päälle. 

Minä olen ihan ihmeissäni, että sain juuri jakaa ohjeen, joka on kananmunallinen! Minimullistajabeibin suoliston kunto on selvästi parantunut ja se kestää kananmunaa minun maitoni kautta - mikä ilon ja onnen aika! Pian siis Minimullistajakin saa yhtyä näihin kukkakaalileivän syöminkeihimme!

Tutustutaan yhdellätoista faktalla

Läppärimme luona on viimeinen puolitoista viikkoa ollut kovin hiljaista. Aika on kulunut aivan muissa touhuissa. Niistä avaudun sitten myöhemmin pidemmin, toki instalaiset ovatkin jo varmaan huomanneet kuvia ei-niin-hyvistä päivistä ja vähän jännistä muista tapahtumistakin...

Vaikkakin blogi on vahvasti keskittynyt sairaus- ja ruokateemojen ympärille, kirjoittelen mielelläni välillä vähän jostain muustakin. Tämä haaste tuli hyvään hetkeen; saa ajatella pikkusen muutakin, kuin mikä oire johtuu mistäkin ja miksi. Kiitos siis Uraäidin ruuhkavuodet ja Liebster Award Blog Challenge! Vastaan tämän kauniin bisnessleidin yhteentoista kysymykseen nyt.

1. Mieluisin kevätpuuhasi? Linnunlaulun kuuntelu auringossa lasten kanssa.

2. Ensimmäinen asia, jonka teet aamulla? Juon vettä.

3. Missä paikassa bloggaat, nyt ja yleensä? Melkein aina keittiönpöydän ääressä.

4. Nimeä kolme blogia, joita seuraat säännöllisimmin? Hävettää myöntää, mutta en seuraa mitään blogia ihan säännöllisesti. Tosi monia luen epäsäännöllisesti. Kaksi kivaa, jotka olen löytänyt lukijoiltani, ovat Aamu Omenatarhassa ja Hetken vaan. Kemikaalicocktailia lueskelen myös useasti.

5. Miten liikut? Kotiäitinä liikun paljon lasten kanssa ympäriinsä, mutta jos tässä tarkoitetaan urheilun kaltaista liikkumista, niin liikun unelmamäärääni verrattuna ihan liian vähän  2-4 kertaa viikossa lajeja vaihdellen, fiiliksen ja aikataulun mukaan: salia, lenkkiä, tanssia tai pilatesta.

6. Lakkaatko varpaankynsiäsi? Useimmiten kyllä niissä joku lakka tai lakan rippeet on.

7. Rakkain sisustuselementtisi? Minä en ole mikään sisustusintoilija (haluaisin kyllä olla!), ja voisin vastata tähän, että ihmiset, jotka täällä asuvat. Ei-elävistä-jutuista vastaan, että äitini ja isäni kehystetty hääkuva.

8. Kuinka korkeilla koroilla kuljet? No sellaisilla, mitkä nyt yleensä lenkkareissa on... :-D Okei, no, on minulla joissain kengissä varmaaan viiden sentin korot.

9. Lempijuomasi? Tämä on tylsä vastaus, mutta vesi se on. Toki yrttitee ja kofeiiniton kahvikin maistuu!

10. Kesälomasuunnitelmasi? Nauttia Suomen kesästä lasten kanssa hoitovapaalla ollen. Kuulostaapa ihanalta, kun sen kirjoittaa noin!

11. Paras kosmetiikkatuotteesi? Ehdottomasti luomukookosöljy.

Tässä haasteessa kuuluu haastaa eteenpäin toisia bloggaajia omilla kysymyksillä. Nyt haastan mainitsemani blogien Annan ja Tintin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Vastatkaa siis, jos haluatte :-)

1. Mikä instrumentti on sinulle tärkein?

2. Onko sinulla syömisen/ruoka-asioiden suhteen jokin periaate?

3. Huonoin kirja ikinä?

4. Kuinka usein peset tyynysi?

5. Kuinka paljon lapsesi istuu näytön äärellä?

6. Käytätkö vöitä?

7. Onko sinulla nyt jotkut juna/bussi/lentokone/laivaliput varattuna tuleville reissuille?

8. Mitä olet askarrellut viimeksi?

9. Minkä värisessä talossa et haluaisi asua?

10. Jos sinun pitäisi ostaa kymppitonnilla vain yhtä, samaa jotakin, mitä se olisi?

11. Arvioi, montako kertaa olet joutunut käymään päivystyksessä elämäsi aikana?

Ken on heistä kaikkein kaunein... ei kun pätevin?

Onko teillä vaikeuksia päättää, kenellä heistä on teidän silmiänne miellyttävin rinta-vyötärö-lantio-suhde ja lumoavin hymy? Kuka kävelee parhaiten korkkareissa? Kenellä on tuuheimmat hiukset ja mahtavin uuma? Kuka osaa näyttävimmän poseerauksen?

Jos teidän mietintänne ovat tämmöisiä, olen pahoillani, en voi auttaa teitä. Mutta eräisiin toisiin vaaleihin minulla on pieni sanottavani. Ja sanon sen nyt, vaikkakin olen myös näiden toisien, kröhömmm.. ehkä vähän tärkeämpien vaalien suhteen ollut aina vähän epätietoinen siitä, mitä puoluetta, aatetta, asiaa, henkilöä tai muuta haluaisin ehdottomasti äänestää. Ja vieläkään en tiedä, ketä äänestän näissä vaaleissa.

Viimeiset neljä vuotta, kun arki on ollut selviytymistaistelua periodi toisensa perään, olisi siihen taisteluun toivonut hieman helpotusta. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, tällä hetkellä esimerkiksi Suomen ulkopoliittiset linjaukset eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon. Enemmän kiinnostavat ne epäkohdat, joita olemme kohdanneet tämän sairaustaistelun lomassa ihan tässä konkreettisessa arjessa. Kauhun tasapaino tarkoittaa tässä elämäntilanteessamme jotakin ihan muuta kuin mihin alkuperäinen termi viittaa...

Meidän poikien lastenlääkäri the Guru (klik!) pitää juuri näiden meidän arjessa kohdattujen epäkohtien viemistä eduskuntaan tärkeänä. Minä en tiedä the Gurun puolueen vaaliohjelmasta sen enempää vähempää kuin muidenkaan puolueiden. En ota kantaa mihinkään muuhun the Gurun puolueen tai muidenkaan puolueiden linjauksiin tai muihin heihin liittyviin asioihin, mutta jos jotakin haluan nyt sanoa, niin: 

En tiedä ketään muuta ehdokasta, kuka varmasti veisi pitkäaikaissairaiden lasten, ja tarkennettuna vielä juuri meidänkaltaisten yhteiskunnassa väheksyttyjen refluksi-allergia-astma-lasten, asioita niin hyvin eteenpäin kuin tämä meidän Gurumme. Jos siis asut hänen vaalialueella ja koet tärkeäksi asiaksi lasten kipujen väheksymisen lopettamisen ja sairauksien takia vaikeuksissa olevien perheiden tukemisen, niin tässä on yksi oikein mainio ehdokas juuri sinulle.

Kun olo on väsymystunnelissa eläessä samanlainen kuin väärinpäin olevalla kierosilmäisellä neonvihreällä possulla, ei kai voi olettaakaan, että vaaleissa kiinnostaa mikään muu kuin arjen sujuvuuteen liittyvät jutut.

The Guru on vastaanotolla asioista jutellessamme kertonut, että seuraavat asiat ainakin on ehdottomasti korjattava:  Vammaistuki on epäoikeudenmukainen. Alueellinen eriarvoisuus on oma korjattava juttunsa, mutta myös se, että GERiä ei ole lueteltu vammaistukikriteereissä ollenkaan, vaikka refluksitautisen lapsen kanssa arki voi pahimmillaan olla todella, todella kuluttavaa. Toiseksi kotihoidon apua on laajennettava ja monipuolistettava. Nyt olisi aika saada juuri voimaan tulleeseen sosiaalihuoltolakiin tarvittavat resurssit oikeasti käyttöön ja kohdistettua ne myös aikaisemmin varjoon jääneille perheille. Kolmanneksi koko terveyden- ja sairaudenhoito sekä sosiaalihuolto kaipaavat suurta asennemuutosta liittyen lasten kroonisiin sairauksiin. The Guru puhuu perheiden kuuntelemisen tärkeydestä.

Jos pystyisin häntä äänestämään, äänestäisin, ihan vain edellisiin seikkoihin päätökseni perustaen (ottamatta kantaa mihinkään muuhun). Toki kyynel silmäkulmassa äänestäisin, sillä se tarkoittaisi sitä, että silloin hän olisi yhden askeleen kauempana meitä lääkärinä. Lääkärinä, joka vastaa aina hätähuutoihimme. Lääkärinä, joka pystyy edelleen hämmästyttämään tietotaidollaan. Lääkärinä, joka on yksi empaattisimmista, huomioonottavimmista ja kuuntelevimmista ihmisistä, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä. 

Mielellään kuulisin kommenttiboksissa eri vaalialueiden ehdokkaista, ketkä ajavat intohimoisesti juuri näitä kyseisiä asioita muutokseen!

Nyt en tajua!

Reilu viikko takana Pikkusankarin lääkkeetöntä elämää, huh ja wau ja iik! Tässä olisi nyt käyttöä niille hämmentyneille hymiöille! Pistäisin niitä ehkä sata. Siis oikeasti: Pikkusankarin olo on helpottunut 50%, kun vertaa viimeisintä viikkoa kymmeneen edelliseen. Tämä juttu menee kyllä näin elämä yllättää -listamme kärkeen aaaaaika kepeästi. Pikkusankari ei siis edelleenkään todellakaan ole oireeton, mutta on jo paljon, kun järrrrkyttävästi oireilusta lohkaistaan puolet pois.

Koska meidän perheessä äitinä olo on yhtä kuin salapoliisityö, jatkan edellisen postauksen linjalla ja pistän taas muutamia uusimpia merkintöjä salapoliisivihkostani tähän. 

Pikkusankarin olon kohenemisen mahdollisia tämänhetkisiä selityksiä:

a) Pikkusankarilla on kehossaan paljon kipuja ja keho on ylikuormittunut kaikkien näiden sairausvuosien takia. Lääkkeetkin - vaikkakin ovat myös auttaneet - ovat myös kuormittaneet kehoa. Näin lääkekuorman purkaminen on helpottanut hänen oloaan (ainakin toistaiseksi).

b) Jokin lääke on ollut epäsopiva tai lääkkeiden yhteisvaikutus on ollut huono. Tosin tämän muutoksen epäsopivaksi ja huonoksi on pitänyt tapahtua vasta hiljaittain, sillä samalla lääkekombolla viime vuoden puolella on ollut hyviäkin jaksoja...

c) Vaihdoimme perus-maitohapon muutama päivä ennen lääkkeiden lopettamista, joten tämä muutos hiivapohjaiseen maitohappoon (Saccharomyces boulardii:n) on saattanut huomattavasti parantaa Pikkusankarin oloa.

d) Syksyn osteopatiat auttoivat Pikkusankarin kehoa korjaamaan olotilaa ja antoivat hyvän pohjan lääkkeettömyydelle, mutta emme tajunneet kokeilla lääkkeiden poisvetoa tarpeeksi ajoissa, joten lääkkeet alkovatkin olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi pidemmän päälle napsittuna. 

e) Ihme on tapahtunut. Juuuuuri sinä päivänä, kun lopetimme lääkkeet, ylemmän tahon taikasauva viuhahti, ja poisti kaikki Pikkusankarin sairaudet.

Se, mikä on nyt tämän reilun viikon lähiobservoinnin avulla saatu selville, on ainakin ihan varmasti se, että Pikkusankarilla ei ole kipuja niin paljon enää. Sen näkee jo hänen silmistään, saati käyttäytymisestä. Eli muutamat ekat päivät, joista viimeksi kirjoitin, eivät olleet mitään outoa sattumaa.

Täten olisin siis viskaamassa syyrepusta pois pahentunutta siitepölytilannetta (vai voiko Pikkusankarin olo niiden suhteen pysyä näin hyvänä viikon ajan ilman lääkkeitä?). Toisekseen sieltä saa lähteä myös huomionhakuisuus-elämänmuutos-uhma-you name it-jutut (no, näihin en itse edes uskonut... Ja se on selvää, että parissa päivässä tällainen käytöksen muutos ei ole mahdollinen, jos syyt olisivat näiden kaltaisia). Ja mikä meille helpottavinta, voinen heittää syyrepusta menemään myös vakavammat neurologiset ongelmat (ne nyt eivät ainakaan katoaisi parissa päivässä tähän malliin).

Nyt odottelemme innolla, minkälaisen pysyvämmän olon Pikkusankari saa tällä lääkkeettömyys + probioottihiiva + osteopatia -yhdistelmällä. Odotukset ovat sekavat, mutta toiveikkaat vaikka yritänkin jarrutella omaa toiveikkuutta pettymyksen pelossa...

Radikaali, hämmentävä, vaistonvarainen päätös

Tämä päätös, mikä tehtiin kuusi päivää sitten, on sellainen, josta kukaan ei saa ottaa esimerkkiä. Se, miksi silti kirjoitan tästä, on se, että kannustan vanhempia kaikissa asioissa luottamaan omaan vanhempainvaistoonsa. 

Minulle tuli vahva tunne, että nyt on hyvä jättää kaikki Pikkusankarin lääkkeet pois. Ja niin jätimme, heti, kerralla. Jotta siellä näytön toisella puolella ei kaivettaisi nyt esiin lastensuojelulappusia, on ehkä paras selittää hieman...

Okei. Aloitetaan siitä, että meidän arki sai niin kamalia, kummallisia piirteitä Pikkusankarin oireiden osalta, että en ole ikinä vastaavanlaista arkea edes kuvitellut olemassa olevan. Kuten hiljattain Pikkusankarin tilanteesta kirjoittaessa kerroin, oireilua on viime viikkoina todellakin ollut. "Normaalioireiden" (ne, joista siellä viimeksi kirjoitin) lisäksi Pikkusankari alkoi käyttäytymään lähes kaikissa sosiaalisissa tilanteissa todella kurjasti niin sanallisesti kuin ei-sanallisestikin. Niin huonoa lapsen käyttäytymistä en oikeastaan ole koskaan nähnyt meidän tuttavapiirissämme, ja käytös tuotti harmitusta ja ihmettelyä tietysti myös muissa kuin vain meidän perheen jäsenissä. Äitinä tällä tavalla oireilevan lapsen katsominen on aivan yhtä tuskaa. Kun on kaikkensa antanut ja kaikkea mahdollista säädyllistä "kasvatus"tapaa kokeillut, on pakko luovuttaa taistelu.

Koska arki ei olisi enää voinut vaikeammaksi mennä ja olin jo kaikki muut tilanteen parantamiskeinot käynyt läpi, aloin miettimään, voisiko kokeilla olla ilman lääkkeitä. Ne kun tällä hetkellä eivät ainakaan tuone minkäänlaista huomattavaa apua, sillä tilanne vain pahenee ja pahenee. Ja sittenpähän sitä huomaisi, jos lääkkeiden poisjättö tekisi arjesta entistä vaikeamman (mitä en kyllä osaa kuvitella!), ja näin lääkkeet voisi yksitellen palauttaa katsoen, mikä lääke tai mitkä lääkkeet ovat tällä hetkellä ne oikeasti tärkeät. Pikkusankarin tilanne voisi siis olla huono olo ja huono käytös lääkkeillä tai huono olo ja huono käytös lääkkeittä, joten päädyin jälkimmäiseen. Niinpä varovaisesti kerroin ajatuksen miehelle. Huh, aika radikaalia, tuli hänen suustaan. Sitten kun yhdessä asiaa pähkäiltiin, tultiin tulokseen, että mikä ettei, kokeillaan. Niin jäi pois Ventoline, Seretide sekä Losec, ja näin Pikkusankarin tilanteen kartoitus alkaa "puhtaasta" tilanteesta. Päätöksen pohjalla on meidän perheen keräämä näihin sairauksiin liittyvä tietotaito, hiljainen sekä näkyvä kokemus sekä tietämämme faktat. Lopullinen päätös tehtiin vaistonvarassa. Tuohon omaan vaistoon nojaten olen tehnyt paljon enemmän hyviä kuin huonoja päätöksiä, joten siihen luotin nytkin.

Lääkeruljanssia olemme nyt neljä vuotta pyörittäneet säännöllisin väliajoin lopetusta kokeillen. Ikinä emme ole näistä astma- ja refluksilääkkeistä päässeet pysyvästi eroon. The Guru on luottanut meidän näppeihimme lopulliset päätökset siitä, milloin kokeilemme vähentää tai jättää kokonaan pois näitä medisiinejä. Kaikki perusasiat lääkkeistä ja niiden kanssa häsäämisestä olemme viime vuosien aikana oppineet, joten voin sanoa, että tiesin, mitä tein. Allergologi suositteli taas viime käynnillä Losecin vähentämisyritystä, ja oskillometrian toistamisajankohtaa mietimme myös hänen kanssaan, mikä taas tarkoittaa astmalääkkeiden tauottamista. Eli toisin sanoa lääkkeetön tilanne voisi olla mahdollinen myös lääkärin käskystä. Astmalääkkeiden tauottamisen osalta viime päivät ovat sateisen sään takia olleet myös aika suosiolliset.

Mitään lopullista vahinkoa en siis pysty kyseisten lääkkeiden yhtäkkisellä lopettamisella tekemään pojalleni, joten sen suhteen rauhallisin mielin lähdin kokeiluun mukaan. Ja tiesin, että heti kun annan lääkkeen, se alkaa auttamaan, joten suuria tuskia ei myöskään kerkiäisi tulla lääkkeiden poisjättämisen takia. Oletin, että saan heti ensimmäisen lääkkeettömän päivän iltana raotella lääkekaappia, mutta nyt mennään kuudetta päivää ilman lääkkeitä! Ja: Pikkusankarin oireet eivät ole yhtään pahentuneet! Pänvastoin, jos viimeisen parin viikon aikainen julmettu oireilu on 100%, viimeiset kaksi päivää ovat olleet ehkä 90%. Hän ei ole myöskään kertonut pipiä yhtään useammin kuin lääkkeiden kanssa eläessä. Sanonpa vain, että tämä jos mikä on mielenkiintoista!

Mitä ihmettä tässä taustalla oikein on? Mitään yhtään järkevää vaihtoehtoa minulla ei ole mielessäni, mutta tässä muutama hullu, outo, järjetön tai yltiöoptimistinen.

a) Loka-marraskuussa käyty osteopatia helpotti Pikkusankarin oireita niin paljon, että hän ei enää tarvitsisi lääkkeitä, ja liikalääkitsemisen/turhan lääkitsemisen myötä hän alkoi oireilemaan kummasti ja nyt tilanne tästä pikkuhiljaa paranee normaaliksi, mitä ikinä se meillä tarkoittaisikaan...

b) Lääkkeistä osa tai monet ovat muuttuneet epäsopiviksi (kuten aiemmin Nexiumin ja Zyrtecin kanssa kävi), ja näin ollen eivät ainakaan helpota Pikkusankarin oloa.

c) Pikkusankarilla on kokonaisuudessaan niiiin huono ja sekava olo kehossaan, että hänen käyttäytymisestään ei vain näy, että kivun määrä lisääntyy, vaikka lääkkeet vähenevät (eli että huonommin hän ei enää osaisi käyttäytyäkään). Hän ei myöskään osaa erottaa omasta huonosta olostaan kivun eri ominaisuuksia (refluksi, astma, aistiyliherkkyydet, muut mahdolliset neurologiset jutut) eikä kuvailla niitä meille, joten hän ei näin ollen kerro lisääntyneistä kivuistaankaan meille.

d) Pääasialliset Pikkusankarin oireet ovatkin viime aikoina olleet enimmäkseen seurausta "itsenäisestä" (ei vain refluksiin ja astmaan liittyvästä) aistiyliherkkyydestä tai muista neurologisista ongelmista, joten lääkkeiden poisjättäminen ei  huononna tilannetta entisestään huomattavasti.

e) Tämä koko kamala oireperiodi ja radikaalit lääkepäätökset olivatkin vain jotain tosipahaa painajaista ja minä herään kohta hikisenä unesta.

Vaikka yleensä en kerjää kommentteja loppukysymyksillä, niin nyt toivoisin, että jos teidän kirkkaammat aivot löytäisivät jonkun selitysehdotuksen tälle kaikelle, niin kertoisitte sen minulle. Tai jos teidän kokemusrepertuaarista löytyisi edes joku vähänkään samankaltainen tilanne, niin jakaisitte sen minulle.