Tasapainon aika

En muista, olenko koskaan harkinnut kirjoittavani otsikkoon sanaa "tasapaino" positiivisten sairauskuulumisten yhteyteen. Nyt kirjoitin, senkin uhalla, että ensi viikolla heräillään taas kymmenen kertaa yössä, kaivetaan astmalääkkeet kaapeista ja vedetään ruokalistalta puolet pois. Voisin kutsua näitä kuulumisia jopa ilouutisiksi!

Muutama viikko sitten olimme kontrollikäynnillä allergologimme luona, ja ensimmäistä kertaa näiden viiden vuoden aikana sovimme kontrollikäynnin olevan vasta neljän kuukauden päästä edellisen kolmen sijaan! Syitä on kaksi: oma tietoisuus kaikista refluksiin, allergioihin ja astmaan liittyvistä tekijöistä on jo sen verran suuri, että voimme enemmän omaohjautuvasti tehdä päätöksiä hoitoihin ja lääkkeisiin liittyen; ja toinen syy on tietysti se, että poikien tilanne nyt on parempi kuin koskaan (molempien poikien samaan aikaan!). Huh, kuulostaapa hienolta kirjoittaa tämä!

Pikkusankari on nyt pärjännyt jo melkein neljä kuukautta ilman happosalpaajia ja astmalääkkeitä ainoastaan kevyempien lääkkeiden ollessa käytössä tarvittaessa! Minimullistajan uutiset ovat tätäkin radikaalimpia: hän on alkanut nukkumaan ainakin muutaman täyden yön viikossa ja hän syö viikottain lehmänmaitotuotteita! Ruokavalion suhteen ollaan menossa mahtavasti kohti sallivuutta: KAIKKEA saa maistella! Tämä kaikki Minimullistajan kanssa on tapahtunut ihan vasta viimeisimpien viikkojen aikana, melkein kuin yhtäkkiä.

Hieman hämillämme me olemme, kun jokaista yötä ei ole tarvinnut valvoa tuskaisten lasten kanssa, kun päivittäinen lääkeshow on huomattavasti pienentynyt ja kun ei tarvitse olla sydämenpysähtymisen partaalla, jos lapsen suuhun eksyy murunen lattialta. Niin hämillämme, mutta myös erityisen iloisia sekä kiitollisia me olemme tästä hieman normaalimmasta lapsiperhe-elämästä, josta olemme saaneet nyt maistiaisia.

Taikinalla takaisin

Blogikuvioissa ollaan! Entistä vahvempana. Vaikka salilla käynnit ovatkin jääneet väliin... Haha.

Aloitetaan hengähdystauon jälkeinen ura neutraalisti myskikurpitsaletuilla, niin kukaan ei joudu pahoittamaan mieltään tai väärinymmärtämään mitään :-) Yritän kirjoittaa reseptinkin mahdollisimman selvästi ;-)

Kypsytä myskikurpitsanpuolikkaita uunissa noin 45 minuuttia (niin kauan, kunnes malto on pehmeää). Kaavi maltoa 5dl kulhoon ja sekoita joukkoon 2 kananmunaa ja 2rkl kookosjauhoa sekä hyppysellinen suolaa. Paista keskilämmöllä pannulla pieniä lettuja voissa, gheessä tai kookosöljyssä.

Aika helppoa ja namia.

Minäharjoitukset

Blogi jatkaa hetken hiljaiseloa tauon, hengähdyksen, loman tai mikä-se-nyt-sitten-onkaan muodossa (instassa voidaan toki treffata). Tänä aikana aion tehdä minäharjoituksia. Harjoitukset ovat seuraavat:

Olen kiittämätön.
En sisällytä kiitos-sanaa mihinkään lauseeseen ja päivastoin, mulkaisen joka kerta, kun olisi hyvien tapojen mukaista kiittää. Ajattelen jatkuvasti elämän huonoja puolia, ja jos joskus hyvä juttu meinaa tulla mieleeni, käännän asian heti negatiiviseksi.

Olen piikikäs.
Jokainen lauseeni sisältää piikin jollekulle. Ja saatan jopa soittaa läheisilleni ihan vain piikitelläkseni heitä. Tietenkin nauran räkäisesti päälle, kun heille tulee huono mieli.

Vaadin paljon itselleni.
En ota muita ollenkaan huomioon. Lasten tarpeetkin ovat toissijaisia. Suunnittelen elämäni vain omien intressieni mukaisesti, ja lopetan imetysdieetinkin hetinytpaikalla. En kuuntele muun perheen toiveita, vaan he saavat elää niin kuin minä sanon. Ja kaiken on myös mentävä juuri niin kuin minä sanon.

Syyttelen ihmisiä ajanvietteekseni.
Syytän kaikkia ja kaikkea, mikä ei mene omien suunnitelmieni mukaan. Haluan, että jokaikinen muuttuu sellaiseksi, kuin minä haluan! Ja jos eivät muutu, he saavat suuret syytökset päällensä.

Olen kärkäs.
Muistan seilaavat intonaatiot, voimasanat ja tavaroiden heittelyt. Olen todellinen drama queen.

En harrasta empatiaa lainkaan.
Voisinkin itse asiassa soittaa työnantajalleni, että turha minua on takaisin hoitovapaalta ottaa töihin, sillä eihän minulla ole mitään empatiataitoja kohdata asiakkaita.

En vietä aikaa lapsieni kanssa.
Aina, kun olen tarttumassa kirjaan tai ehdottamassa yhteistä puistoilua tai retkeä tai kaappamassa syliini hassutteluhetkeen, pysähdyn, ja sanon: "Minä en vietä aikaa kanssanne, vaan etsin teille jonkun, joka niin tekee".

Katkaisen itse välini kaikkiin sukulaisiin, tuttuihin ja ystäviini.
Mitä heppoisemmat perusteet, sen parempi. Enkä muuten jaksa edes kertoa sitä välienkatkaisua kasvotusten, joten tässä on nyt tämä informaatio sitten, olkaa hyvä.


Hmmmm. Ehkä jätän harjoitukset kuitenkin väliin, sillä en halua pilata edes yhtä viikkoa elämästäni tahallaan, ja annan vaikka anonyymikommentoijien hoitaa ne tehtävät omassa elämässään. Taidan siis jatkaa tällä omalla tielläni - olemalla aito oma itseni.

Mukavia kesäpäiviä kaikille!

Varamummohuuto!

Kirjoitan tämän tekstin lasteni takia. Heidän parastaan ajatellen. Vaikka asia on toisaalta hyvin henkilökohtainen ja satojen pettymysten kyynelten kera mieleni sisällä käsitelty, yritän pysyä asiassa ketään syyllistämättä, vaikka edelleen monen vuoden jälkeen koen suurta ihmetystä lähimmäisenrakkauden synkkyydestä ja hienojen, vahvasti lausuttujen lauseiden paikkaansapitämättömyydestä.

Tämä teksti voisi olla katkeraa tilitystä siitä, miten tukiverkkomme on heikompi kuin kellään muulla tuntemallamme perheellä. Tämä teksti voisi olla pelkkää surullista valittamista, kun en osaa vastata lapsilleni kysymyksiin, miksi he eivät koskaan näe kuin yhtä isovanhempaansa ja mitä heille ”tärkeät” ihmiset oikein elämässään tekevät, kun eivät koskaan halua tavata tai edes soittaa.

Ketä kiinnostaisi lukea Pupu Tupunaa lapsillemme?

Olen kulkenut pitkän tien, jotta voisin hyväksyä tilanteemme. Nyt, kun koen olevani voiton puolella tässä prosessissa, uskallaan kirjoittaa tämän tekstin. Nykyään yritän olla odottamatta keneltäkään, (isovanhemmilta, kummeilta, ystäviltä, ystäväperheiltä, tutuilta...) yhtään mitään. Pikemminkin pyrin ottamaan asenteen, että on todellakin suoranainen ihme, jos joku haluaa aidosti olla lastemme kanssa. Olen aina kapinoinut nykymaailman minäminäminä-elämää vastaan, mutta tässä asiassa on nähtävästi pakko alistua huomaamaan, että kapinointini ei johda mihinkään. Entisaikojen yhteisöllisyys ja koko kylä kasvattaa-asenne ovat kadonneet ja tilalla ovat selfiet, belfiet ja muut loputtomat minäprojektit. Otan siis kapinointini suhteen askeleen eri suuntaan nyt.

Oikeastaan olen ottanut askeleen eri suuntaan jo reilu vuosi sitten. Lähetin muutamaan lehteen juttuvinkin varamummo ja -pappaetsinnöistä, mutta tämänkaltaiset jutut eivät (yllätys yllätys) saaneet intressiä toimituksissa. Googlettelin myös hiki otsalla eri vaihtoehtoja - turhaan. Nyt päätin testata blogini voimaa.

Löytyisiköhän blogin avulla näille kullanmurusille varaisovanhempi?

Onko meidän perheellä kohtalontovereita: sellaisia perheitä, joissa oma tukiverkko on syystä tai toisesta olematon? Oletteko te kuulleet varaisovanhempipalveluista? Mistä varaisovanhempia voisi löytää? Sattuuko teillä olemaan varaisovanhempia, ihan ”virallisesti” hankittuna tai ”epävirallisesti” elämässä mukana? Tunnetteko te ketään vanhempia ihmisiä, jotka kaipaisivat varalapsenlapsia? Kaikki vinkit, siis painotan, kaikki vinkit ovat nyt tervetulleita.

Varaisovanhemmuudesta kun puhumme, me emme siis missään nimessä etsi lastenhoitajia emmekä halua maksaa kenellekään, jotta he viettäisivät aikaa lastemme kanssa. Olen suurimmaksi osaksi päässyt kateellisuudesta irti, enkä osaa enää edes kaivata ajatuksellisestikaan monille vanhemmille niin tuttuja lapsivapaita viikonloppuja tai ”omia päiviä”, saati vanhempien kahdenkeskisiä ulkomaanmatkoja (varmaan jo pyörtyisin mahdollisuudestakin). Tämä varaisovanhemmuusetsintä on täysin lapsilähtöistä ajattelua. 

Joku, jonka kanssa tutkia maan kasvavia ihmeitä.

Haluaisimme löytää vanhempia ihmisiä, jotka kaipaisivat hekin elämäänsä lasten iloa ja erilaisia touhuja lasten kanssa, välittömässä hengessä toteutettuna. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät värikästä arkea pelkää. Etsimme henkilöä, joka mielellään siirtäisi omaa arvokasta elämänkokemustaan eteenpäin. Haluaisimme, että lapsillamme olisi kiinteitä, luotettavia ja aitoja suhteita edes muutamiin vanhempiin ihmisiin. Haluaisimme, että lapsemme eivät joka viikko kertoisi surullisin ja ihmettelevin silmin, kuinka heidän kaverinsa käyvät isovanhempiensa kanssa huvipuistoissa, metsäretkillä, ulkomaanmatkoilla, laivoilla, museoissa ja konserteissa. Pian ehkä esikoinenkaan ei jaksa meiltä kysellä, että eikö kukaan todellakaan ota häntä yökylään tämän useammin. Luksustahan lapsillemme jo olisi, jos löytyisi varaisovanhempi, joka jaksaisi puhallella saippuakuplia, lauleskella ja tehdä palapelejä. Isovanhempi, joka ihastelisi lasten piirrustuksia ja lukisi kirjoja. Isovanhempi, jonka pöydän ääreen saisi aina kattaa ylimääräiset lautaset. Isovanhempi, jonka syli olisi aina avoin. Aito läsnäolo olisi tärkeintä, eivät ne maailmanluokan sirkusshowt eivätkä valkoiset kirjeet juhlapäivinä.

Luuletteko, että olen etsimässä liikoja? Voisiko meidän perhe löytää varaisovanhemman blogin kautta? Jos teillä lukijoilla on minkäänlaisia, edes mutuisia tiedonhippusia mahdollisista, meille sopivista varaisovanhemmista, nöyrästi pyydän kommentoimaan tähän tekstiin tai heittämään ideat sähköpostin kautta. Tätä tekstiä saa myös jakaa, jotta joku, jolla mahdollisesti on ajatus omasta tai tutun varaisovanhemmuudesta mielessä, huomaisi tekstin, ja tarpeemme ja halumme kohtaisivat.

Joku, joka lohduttaa haaverin jälkeen.

Minkäänlaisia erityisiä kriteerejä en osaa enkä haluakaan luetella, mutta tietenkin, koska pidämme tärkeänä arjen läsnäoloa, maantieteellinen samasuuntaisuus on hyvä asia. Ja vaikka puhun nyt varaisovanhemmuudesta ja ensisijaisesti haluaisimmekin lastemme elämään henkilön, jolla on ikänsä takia erilaista elämänperspektiiviä ja -tarinoita kuin mitä meillä vanhemmilla on tarjota, ei vanha ikä ole aivan välttämätön kriteeri. Jos joku nuorempi kuin isovanhempi-ikäinen tuntee kiinnostusta olla lapsillemme tärkeä aikuinen, niin olemme avoimin mielin senkin suhteen. Meillä kun niitä tärkeitä aikuisia (kummien lukumäärästä huolimatta) ei todellakaan ole arjessa liikaa. Jo kummisuhteita luodessa olemme pyrkineet siihen, että kummit olisivat arjen iloissa ja suruissa mukana, mutta valitettavasti koska tämä ei ole syistä tai toisista onnistunut, haluaisinkin nyt painottaa tässä varamummohuudossa oikeasti sitä, että henkilö olisi mukana lasten elämässä muulloinkin kuin synttäripäivinä. Oli hän sitten vanha tai vähän vähemmän vanha.

Pikkufaktoja

Sen faktan lisäksi, että meillä kokeiltiin Minimullistajalle eilen lehmänmaitoa maidon muodossa parikymmentä milliä (ja jännitettiin koko yö oireita), kerron lisää minuun/perheeseemme/blogiin liittyviä faktoja täällä. Käykää lukemassa, jos teitä kiinnostaa muun muassa, vietetäänkö meillä karkkipäivää, mitä meillä syödään aamupalaksi ja mikä on suurin blogimokani.

Liittyykö tämä kuva jotenkin tähän postaukseen? No liittyyhän se.

Helpot herkut

Tässä helppo resepti niille, jotka vieroksuvat kaikkia raaka-paleo-sokeriton-leivonnaisia, mutta silti haluavat leipoa maidottomasti ja viljattomasti. Kananmunaa ja sokeria leivonnaisista kyllä löytyy...niin, eikä näistä paljon muuta löydykään. Haha. Yksinkertaista, helppoa ja nopeaa. Meidän perheen juhlissa ja kyläilyillä näitä on tarjoiltu (meidän allergisten poikien lisäksi) keliaakikoille ja viljaherkille. Monet ovat tykänneet!

Kookosmöykyt (maidoton, viljaton, soijaton, maissiton)

2 (luomu)kananmunaa
2dl (tummaa ruoko)sokeria
250g kookoshiutaleita

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kevyesti kookoshiutaleet vaahdon joukkoon. Muotoile taikinasta möykkyjä leivinpaperille ja paista 180 asteessa noin 10 minuuttia, myökkyjen ruskistumiseen asti.

Historiallinen yö

Kuten instagram-seuraajani jo saivat kuulla, se historiallinen yö oli viime yö. Heräsin aamulla, ja tajusin nukkuneeni kahdeksan tuntia yhtäjaksoisesti! Viimeksi kahdeksan tunnin unipätkä tapahtui ennen viimeisintä positiivista raskaustestiä, vajaa kolme vuotta sitten. Ensimmäiset heräilyvuodet kestivät esikoisen raskausajasta (ei ollut helppo raskaus) esikoisen noin kaksivuotisynttäreille asti eli kolmisen vuotta yhteensä. Sitten, kehon palauduttua univajeista ainakin suurin piirtein, nukuin pari kuukautta ihan hyvin, kunnes alkoivat toiset raskausvalvomiset (ei ollut helppo raskaus sekään) ja perään tietysti kuopuksen kanssa valvomiset. Yhteensä taas sen kolmisen vuotta. Nyt kovin ajankohtaisina toiveina olisi, että Minimullistajan yöt rauhoittuisivat tässä samoihin aikoihin kuin Pikkusankarin rauhoittui. Tämä viimeisin tapahtunut historiallinen yö ei toki ollut nytkään sellainen, että koko perhe posotti unimaissa kahdeksan tuntia tauoitta samaan aikaan, vaan taisivat nuo lastenhuoneen asukit heräillä, mutta minä en herännyt (vain mies heräsi). 

Moni kysyi minulta, että miltä nyt tuntuu? No, hermot kestivät superhienosti lasten kränät, uhmat ja taistot, virta ei tuntunut loppuvan päivällä ollenkaan ja hymy oli herkässä. Noin niin kuin muun muassa. Voisiko tähän sanoa muuta kuin tätä lisää, kiitos!

Ruokaliikenteenlähteitä

Vuosittaiseen tapaani puran hieman täällä blogin puolella liikenteenlähteitä. Tällä kertaa katsastan pienen slaissin ruokiin liittyviä liikenteenlähteitä. Ihan kiva, että minun blogiini ei pelkästään sokerissa dipattujen pullien ja gini-martinien ohjeita googlailemalla eksytä, vaan seassa on muutakin...

alkuraskaus unettomuus nälkä yöllä - Kyllllä! Alkuraskauksissa ainakin minulla oli koko ajan nälkä, myös yöllä.

dieetin aloitus loppuraskaudesta - En tiedä mistä dieetistä tässä puhutaan, mutta itse en dieetannut, en painon enkä allergioiden takia loppuraskaudessa.

painonnousun hillitseminen loppuraskaudessa - Tässä minä en ole ollenkaan hyvä esimerkki ruokailujeni suhteen, vaikka paino minulla ei noussutkaan "kuin" sen 8 kiloa molemmissa raskauksissa. Melkein huvittavaa ajatellakin, että tajuton sokeri-rasva-hiilari-yhdistelmähimo jatkui niin vahvana läpi raskauksien, että esimerkiksi kuopusta odottaessani työpaikkani kahvilan työntekijä osasi jo valmiiksi latoa hymyssä suin suklaapatukat ja viinerit tiskille, kun minä astuin kahvilan kynnyksen yli. Että epäonnisemmalla odottajalla olisi kyllä tullut se 30 ylikiloa painoa minun ruokavaliollani.

lisämaidon aloittaminen - Nykyään olen ehdottomasti sitä mieltä, että lisämaitoa ei kannata antaa vauvalle "varmuuden vuoksi". Esikoiselle tupattiin lisämaitotuttipullo sairaalassa suuhun, kun itku oli niin karmeaa. Myöhemmin selvisi, että vatsavaivathan ne häntä itkettivät eikä minun maidon puute.

kiinteiden aloittaminen 3kk - Esikoiselle aloitettiin jo kolmikuisena kiinteät (ja syy oli taas se, että luulimme hänen itkevän nälkäänsä). Tämähän osoittautui suureksi virheeksi. Peruna, jolla aloitettiin syömiset, oli kamalan suuri oireidenaiheuttaja... Eli Pikkusankarin tuska vain suureni kiinteiden myötä. Minimullistajan kanssa olimme järkevämpiä ja osasimme tulkita itkuja oikein. Hän aloitteli kiinteät vajaa kuusikuisena.

ensisose refluksivauvalle - Suosittelen lämpimästi bataattia.

soseiden aloitus ilmavaivat - Siihen asti, kun vauva sietää ilmavaivojaan ilman suurempia tuskia, olettaisin niiden olevan normaalia kehon tottumista uuteen ruokamuotoon.

kiinteiden aloitus itkuisuus - Ehkä ensimmäisen sosemaistelun jälkeisestä itkusta ei kannata huolestua, mutta tietenkin jos itkuisuus jatkuu kauan tai toistuu usein, niin on mietittävä soseen sopivuutta.

kiinteiden aloitus ja limainen kakka - Limainen, vihertävä tuotos, meidän pojilla ainakin, on aina ollut oire allergiasta.

kiinteiden aloitus yöhulinat - Niitä on koettu meillä jokaikisen uuden maun jälkeen, suurempina hulinoina tai pienempinä hulinointa, mutta hulinoina kuitenkin. Tiettyyn pisteeseen asti ollaan katsottu hulinoinnin olevan normaalia, mutta pitkään jatkuvana ei tietenkään ole näin.

kiinteiden aloitus nirsoilu - Tämä on varmaan ihan universaali ongelma, niin allergisilla kuin ei-allergisillakin. Ja tämä saattaa jatkua myös kiinteiden aloittamisen jälkeen... kauan, kauan, kauan...

oliko vauva itkuinen maitoaltistuksen jälkeen - Oli, meillä ainakin.

vauva maitoaltistuksessa kipeä monta päivää - Kyllä, valitettavasti.

porkkanarieska vauvalle - Hyvä idea! Jo ihan pienelle vauvalle tarjottavaan porkkanarieskaan voisi laittaa porkkanan lisäksi kaura/tattarihiutaleita, kookosjauhoa ja oliiviöljyä. Ja namia tulisi!

raparperi refluksi - Ainakin meillä Minimullistaja reagoi minun maitoni kautta todella vahvasti raparperiin refluksioireilla. Tänä vuonna emme ole vielä kokeilleetkaan raparperia.

munakoiso refluksi - Tämä on vähän kiikunkaakunruoka: välillä se on ollut sallituissa, välillä poissa. Tällähetkellä sallituissa.

mantelijuoma refluksi - Kukaan meidän perheestä ei juo mantelimaitoa viikottain, joten varmuutta tämän sopivuudesta meillä ei ole suoraan refluksiin vaikuttavana. Toki kaikki pähkinät kaikissa muodoissa oli kielletty minulta koko Pikkusankarin imetysdieetin ajan ja nyt puolitoistavuotta tällä Minimullistajan imetysdieetillä, sillä ne aiheuttivat vahvasti allergista refluksia.

maidoton imetysdieetti auttanut vauvan refluksiin - Todellakin totta. Molempien poikien kohdalla meillä juuri näin.

minkä ikäiselle kuivattuja omenoita - Me taisimme tarjota vuoden iässä.

maidoton viljaton lapsi - Se on meillä normaalia elämää(, jos tässä puhutaan lehmänmaidosta).

Ihan normaali lapsi hän on, vaikka viljaton ja maidoton onkin.

imetysdieetti laihtuminen - Näin voi käydä, jos ei jaksa pupeltaa tarpeeksi energiaa ruuasta. Onneksi minä olen saanut tällä toisella imetysdieetillä syödä paljon rasvapitoisempaa ruokaa kuin ensimmäisellä(, johon kuuluivat pitkään vain kana, bataatti, riisi, mustikka ja päärynä). Näin kaloreita on ollut helpompi pitää yllä. Painokin on nyt pysynyt samana, kun Pikkusankarin dieetin aikaan laihduin 10kg.

imetys painon lasku ahmiminen - Oikeasta ahmimisongelmasta en tiedä, mutta silloin, kun päivisin ei ole kerinnyt/muistanut syödä tarpeeksi, illalla meininki saattaa näyttää hieman ahmimiselta... tai kysykää mieheltäni haha.

syömishäiriö ja pitäisi imettää - Kuten jokaisessa syömishäiriötapauksessa, kehotan tässäkin tapauksessa hakemaan apua myös muualta kuin googlesta.

imetysdieetti maidoton - Se on se yleisin, jolla ainakin usein aloitetaan, kun vauva on itkuinen ja epäillään allergioita.

kannattaako imetysdieetti - Kannattaa, jos se vähentää vauvan tuskia. Ei kannata, jos se ei vähennä vauvan tuskia.

kyllästynyt imetysdieettiin - Sitten kannattaa miettiä muita vaihtoehtoja lääkärin kanssa.

en jaksa imetysdieettiä - Tämä on välillä ollut minunkin tunteeni, mutta aika nopeasti se hälvenee. Eri asia olisi, jos tunne olisi jatkuva.

miksi kananmuna jätettävä maidottomalla dieetillä - Ei sitä kai maidottomalla ole jätettävä, mutta myös kananmunan proteiini on helposti allergisoiva, joten dieetin mahdollinen laajennus tapahtuu usein kananmunaan päin.

imetys ja suklaanhimo - Jos suklaahimoon ei voi jostain syystä vastata suklaalla, kokeile carobia!

 

amaranttipuuro hei meillä valvotaan - Meidän pojat tykkäävät kyllä! Erityisesti itsetehdyn omppuhillon kera.

viljaton omenapaistos - Onnistuu, ja on jopa superhyvää! Ruokavaliosta riippuen omenalohkojen sekaan vain kaura/tattari/kookoshiutaleita ja -jauhoja! Rasvaksi suosittelen kookosöljyä ja mausteiksi ceylonkanelia, inkivääriä, kardemummaa ja neilikkaa (ja rohkeille kokeilijoille lisäksi korianteria).

suolainen mukimuffini - Tämä oli joskus ihan must.

siemennäkkäri munaton - Todella, todella hyvää! Ennen tein tätä joka viikko, mutta nyt olen yrittänyt harventaa hieman näkkärintekoa ja astua askeleen hifistelympään suuntaan ruoka-aineiden kanssa arjessa. Uunissa ollessaan siemenet meinaan menettävät paljon terveellisyydestään.

kurpitsansiemenjauho resepti - Tässä jauhossa on vivahteikas, rouhea maku! Suosittelen vaihtelunhaluisille joskus esimerksiksi kookosjauhoa tai mantelijauhoa korvaamaan.

banaanikookoskeksit - Niiiin luottoreseptini.

kesäkurpitsarieskat - Kesäkurpitsa sopii piilotettavaksi melkein mihin tahansa. Minä olen viime aikoina laajentanut kesäkurpitsan käyttöä paljon myös makeiden leivonnaisten puolelle. Se tuo ihanasti mehevyyttä mukanaan!

maidottomat jouluruuat - Minulla on yhteensä kolme maidotonta joulua koettuna, ja hyvin on löytynyt syötävää myös joulupöydästä!

paleojäätelö - Tätä voisi tehdä nyt kesällä useamminkin. Perusreseptiin voisi soveltaa paleohengessä vaikka mitä päälle: lakritsinjuurijauhetta, kuivattuja marjoja, kookoslastuja, pähkinämurusia...

hasselpähkinäjauho resepti - Tyyristä, mutta hyvää! Jos oikein muistan. Vielä en ole laajentanut pähkinämaisteluani hasselpähkinöihin, mutta pian senkin aika koittaa (jes jes jes)! Hasselpähkinäjauho sopii makunsa puolesta minun mielestä erityisen hyvin esimerkiksi leipätaikinoihin. Toki tässäkin on sama probleema, jos halutaan ottaa ruoka-aineista kaikki irti: pähkinätkään eivät pidä kuumentamisesta.

maidoton palkkari - Ehdottomasti Sun Warriorin vaniljariisiproteiini. Ei ole sitä voittanutta, vaikka monia olen maistellutkin.

maidoton ruokavalio kahvimaito - Parasta on rasvainen kookosmaito vaahdotettuna.

maidoton,munaton,viljaton,öljytön - No, esimerkiksi ne banaanikeksit menevät tähän kategoriaan. Myös muita uunikökkeröitä ja jopa lettuja on helppo tehdä noilla kriteereillä: Kulhossa sekaisin sopivaa hedelmäsosetta, sopivaa jauhoa ja psylliumia, sellaisilla suhteilla, että taikinasta tulee muotoiltavaa tai lettutaikinamaista. Sitten vain paisto, joko uunissa tai pannulla.

hyvä ruoka paha mieli - Harmi, jos jollekulle on tullut paha mieli hyvästä ruuasta. Minulle saattaa joskus tulla paha mieli, jos lapsi ei suostu maistamaan minun mielestäni oikein hyvää tekemääni ruokaa ollenkaan. Tai jos hyvää ruokaa joutuu heittämään roskiin edes murusen verran. Tai jos hyvän ruuan syöminen keskeytyy monta kertaa ja lopulta se ei maistukaan enää hyvältä.

kommentoi ruokiani - Noh, sanomattakin varmaan selvää, että tuttua minulle. Useimmiten minun ruokiani kommentoidaan, koska niistä ollaan kiinnostuneita, ja minä olen ajatellut, että sehän on vaan hyvä asia, että niistä ollaan kiinnostuneita.

“viljaton kattaus” - Siihen totuttua on viljaton kattaminen erittäin helppoa, maukasta ja terveellistä!

vauvavuosi lihominen - Vauvan painonnousu vauvavuoden aikana on normaalia. hehheh

Get (me) a (sport)life, please!

Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa - minun elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.

Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi... Tajusin, että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä 70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.

Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.

-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä. Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.

-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä, toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.

-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta ulos tekemään jotakin.

-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen. Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups, tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan, mutta eipä tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten hyppyyttämistä...

-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään, on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin käteen.

-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan minulle annetaan mahdollisuus).

-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).

-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä, niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman, esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.

Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa). Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua, mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan...? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?

Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle, sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä äiti-ihminen-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus, että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!

Tylsä postaus

Tästä tulee tylsä, lyhyt postaus. Ei mitään hekumallista kansoja kiihottavaa aihetta eikä radikaalia näkemystä suuntaan eikä toiseen. En aio edes pohtia mitään. Nyt ihan vain muutama sananen Pikkusankarin ja Minimullistajan sairauskuulumisia. Tiivistettynä: sairausarki rullaa ok-tyylisesti juuri nyt.

Pikkusankarin yleisvointi on hyvä. Ei tosihyvä eikä huonokaan. Lääkkeenä olemme antaneet melkein päivittäin zyrteciä. Muutamia kertoja viikossa sen lisäksi Gavisconia ja Ventolinea. Muina terveyden apukeinoina ovat tällä hetkellä käytössä Manuka-hunaja sekä nenäsumute. Koivun siitepölyaika oli selkeästi pahempi jakso Pikkusankarin voinnissa, ja nyt toivomme, että loppukesä olisi helpompi jepjep. Kuitenkin mahtavaa on se, että jokapäiväistä refluksi- ja astmalääkitystä ei ole tarvinnut aloittaa uudestaan ja oirepäivät eivät ole oireviikkoja, vaan oikeasti päiviä, joita suurella todennäköisyydellä seuraa parempi päivä.

Minimullistajan yleisvoinnista voi sanoa myös termin ”hyvä”. Epäonnistuneen lehmänmaitokokeilun jälkeen ollaan tehty yksi ruokakokeilu: vehnä. Sen jälkimainingit jäivät melko epäselviksi, sillä Minimullistajaan iski samoihin aikoihin vihurirokko. Vehnäuusinta tehdään myöhemmin. Muuten yöt ovat viimeisten viikkojen aikana olleet melko repaleisia, koska viimeisiä valkoisia poskipalikoita juurrutetaan oikein hiiiitaasti sinne suuhun (ja hampaidentekohan tunnetusti lisää refluksia). Kymmenen heräämistä ei ole ollut tavatonta viime aikoina...

Mutta se, miksi mieli on matalalla ja postaus jää tyngäksi, liittyy nyt vahvasti muihin kuin näihin perussairauskuulumisiin. Toki voisin paasata omista järkyttävistä mahaturvotuksista, kivuista ja oksenteluista uusien ruokakokeilujen jälkeen vaikka kappaletolkulla, mutta tällä hetkellä omat kivut eivät ole mitään verrattuna muihin huoliin. Eilispäivä heitti taas ison loven koko perheen henkiseen hyvään oloon, kun Pikkusankari raahautui kotiin kasvot veressä, huuli turvonneena, hampaat heiluen ja kädet vereslihalla. Isin varoitteluista huolimatta Pikkusankarin pyörä oli lähtenyt alamäessä aivan liian kovaa rullaamaan ja poika oli syöksynyt pyörän yli asfaltille. Illalla perhepiiriämme ravisteli vielä eräs iso, traaginen onnettomuus, mikä varmasti jää samoihin muistikoloihin kuin meidän kokema asuntomurtokin muutama vuosi sitten. 

Kuten jo muillakin somekanavilla muistutin, muistutan täälläkin kyynelsilmin: pidetään rakkaimmistamme huolta; ollaan lähellä, halataan ja paijataan. Ollaan läsnä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Sen taas kerran joudun huomaamaan.

Vieraskynä: Se aika vuodesta

Instagramissa vähän jo kiusasinkin seuraajiani kyselemällä, mitä ihmettä meidän ruokapöydän ääressä tapahtui eräänä iltana. Supermiehenihän siinä superjuttuja duunaili. Nyt hän kertoo näistä jutuista lisää tässä blogini ensimmäisessä vieraskynässä. Kirjoitus ei päädy blogiin sen takia, että olisimme hei meillä valvotaan -teemaan liittyen yökahteen asti valvoneet valmistaessamme kitkeriä taikalitkujamme, vaan ihan vain sen takia, että kokonaisvaltaiset ruoka- ja terveysjutut kuuluvat yhä kiinteämmin blogini intresseihin. Olemmehan me joutuneet lastemme allergioiden takia perehtymään todella laajasti kaikkeen, mikä liittyy ravitsemukseen.

Nyt on se aika vuodesta, kun luonto on herännyt henkiin ja erilaiset siitepölyt vallanneet ilmatilan. Toisille tämä tietenkin tarkoittaa turvonneita nenäonteloita, vetisiä silmiä ja kutinaa. Mutta toiset, tai no, ainakin jotkut, ottavat tästä kaudesta kaiken irti hieman toisella tavalla.

Laita siis lierihattu päähän, pakkaa Kånkeniin iso minigrippi tai paperipussi ja lähde metsään. Etsi sieltä sopivan korkuinen mänty, jonka oksiin pääset käsiksi ja poimi siitepölykukinnot talteen. Nyt alkaa tosin olla jo kiire, koska männyn siitepölykausi on juuri loppumaisillaan. Mutta kerkiät vielä!

Mutta miksi ihmeessä? Männyn siitepöly on todellista (kotimaista) superfoodia! Se sisältää melkoisen cocktailin ravinteita kuten esim. A-, B1-, B2-, B3-, B6-, D-, ja E-vitamiinia sekä beta-karoteenia, ja foolihappoa, kalsiumia, kuparia, rautaa, mangaania, magnesiumia, fosforia, kaliumia, seleeniä, silikonia, natriumia ja sinkkiä. Melkein kolmannes siitepölyn painosta on proteiinia, sisältäen yli 20 aminohappoa ja kaikki 8 välttämätöntä aminohappoa. Lisäksi siinä on Alfa-linoleenihappoa, androtestosteronia, antioksidantteja, DHEA, kuituja, flavonoideja, ligniiniä, eläviä coentsyymejä, MSM:ää, monosakkarideja, nukleiinihappoa, oleiinihappoa, polysakkarideja ja tyydyttymättömiä rasvahappoja.

Oletan, että tässä vaihessa kävit jo juosten keräämässä pussin täyteen - siispä on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen: ravinteet pitää saada muutettua mahdollisimman bioaktiiviseen muotoon.

Suuntaa seuraavaksi kohti lähihypermarkettiasi ja siellä valtion juomakauppaan. Etsi käsiisi luomulaatuinen vodka, mieluiten 40% alkoholia sisältävä. Lisäksi tarvitset suljettavan lasipullon tai -astian, mielellään tummaa lasia, sekä muutamia pipettikärjellisiä pikkupulloja. Tärkeää on, että et käytä Tupperwarea näihin hommiin, vaan pitäydyt lasissa.

Vaihe kolmosessa valmistetaan varsinainen tuote. Siivoa männyn siitepölykukinnoista ylimääräiset matkustajat pois ja mittaa suunnilleen 1:1 siitepölyä ja vodkaa. Kaada ne lasipulloon, sulje korkki tiiviisti ja ravista. Anna siitepölyn muhia 2-3 viikkoa pullossa, mielellään vaikka pimeässä kaapissa. Ravistele pulloa päivittäin. 

Alkoholi imee siitepölystä ravinteet itseensä. Parin viikon päästä voit siivilöidä siitepölyt pois ja pullottaa tinktuuran kätevämpiin annoskokoihin.

Aloita käyttö maltilla!

Ota pipettiin tinktuuraa ja kaada aluksi esim. 10 tippaa suuhusi. Pidä tipat suussa 1-2 minuutia kielen alla, jonka jälkeen voit nielaista litkun. Suussa pitämisellä maksimoit ravinteiden imeytymisen, sillä ravinteet imeytyvät suun limakalvoilta suoraan verenkiertoon.

Koska kyseessä on todella voimakas aine, on sen käyttöä syytä jaksottaa. Yksi tapa on käyttää männyn siitepölyä 3 viikkoa, jonka jälkeen pitää viikon tauon. Näin elimistö ei totu liikaa siitepölyn vaikuttaviin aineisiin ja aineen teho ei kärsi.

Siitepölyistä voi siis olla jotain hyötyäkin. Hahaha.

Pystytkö sinä olemaan aito?

Olen aina ajatellut, että olen aito. Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina. Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen vapauttava fiilis.

Aitous tarkoittaa minulle rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä, että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan. Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu intuitiivisesti hyvältä toimia. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään, kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään. Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan kaikista tilanteista. 

Luulen, että tunteiden näyttämisen ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen) ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää aidommin.

Konkreettinen esimerkki ja muistutus itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin, päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 

Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä. Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin, miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin, että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa. Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.

On huojentavaa tajuta, että pystyn olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.

Ajatuksiani aitoudesta voisin kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!), mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle: ”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!

Jos aikuinen elämä on tällaista oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!

Kymmenen parisuhdevuoden opit

Vaikka ikämme ei ala vielä edes kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä, miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu... Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet, kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 

Mitä siis juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?

Mitä avioliitollemme on tapahtunut hääskumppien jälkeen?

Sen tajuaminen, että toista ei voi muuttaa. Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella. Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.

Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.

Kukkia ja katteettomia lupauksia? Vai mieluummin oikeita tekoja?

Muutama aito kohtaaminen päivässä. Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan ”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa...). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt (siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt), niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon halaus plus kiva pusu -hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.

Töllö kiinni. Meillä ei ole katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos jaksamme...). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen kommunikaatiomme salaisuus.

Välillä Big Brotherien sijaan voisi olla vaikka Big Conversation tai Big Silent.

Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä, että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti minuutissa päivä oli ihan jees- jutut läpi hammasharjat seuranamme.

Asiat sanotaan suoraan ja ystävällisesti. Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää, mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin. Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden päästää, hän todella sitä tarkoittaa.

Ai minäkö kaunis vai...? Vaikka kuinka itsellä tuntuisi hieman erilaiselta olo, se on uskottava silloin (harvoin), kun mies niin sanoo.

Toiseen uskominen. Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.

Samojen elämänarvojen jakaminen. Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin kuulee monissa suhteissa käyvän.

Ei tarvitse kauaa miettiä, ovatko perheemme pienimpien ihmisten hyvinvointi arvojemme kärkipäässä.

Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.

Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.

Kuka nyt kaksivuotiasta imettäisi, ja vieläpä julkisesti?

Minä. Ja vieläpä ihan ilman minkäänlaista häpeilyä tai asian syvällisempää uudelleenharkintaa. Eilen imetin kahvilassa lounasaikaan, edellispäivänä puistonpenkillä välipala-aikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä nytkin taas julkisuudessa vellovia imetyskeskusteluja. Tai siis tarkemmin ottaen sitä, miksi imetys on joidenkin mielestä ongelma. Siis onko joillekuille oikeasti se ongelma, että toinen ihminen, tässä tapauksessa vauva tai pieni lapsi, syö samassa tilassa omaa ruokaansa? Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, syödäänkö ruoka lautaselta, purkista, tuttipullosta vai äidin rinnasta? Syöminen on normaalia. Jotenkin tuntuu jopa oudolta kirjoittaa imetyksestä näillä sanoilla, sillä minulle imetys todella on itsestäänselvästi luonnollista toimintaa. Eihän nyt ihmiset kai usein valita kovinkaan julmaan sävyyn viereisen pöydän Erkki Esimerkin pasta-annoksen sisällöstä tai Erkki Esimerkin tavasta syödä tätä herkkua, olipa se sitten lusikalla, haarukalla, hieman maiskutellen tai silmät kiinni nauttien? Miksi siis juuri lapsen maidon juominen (ruuan sisältö) ja se tapa (imetys) ovat huutomerkkikamaa? Miksi toisten ihmisten, tässä tapauksessa siis vauvojen ja pienten lasten, pitäisi syödä oma ruokansa vessassa tai jossakin suljetussa tilassa toisten katseilta suojassa? Jokainen voi ihan itse kokeilla raahata lautasensa vessanpytyn päälle ja arvioida sitten ympäristön ruokailumukavuutta.

Täältä se alkaa.

Jos ongelman ydin on rinnan näkeminen, niin... mitäköhän tähän pitäisi sanoa, jotta teksti ei olisi liian räikeää... Ensinnäkin katseen voi suunnata pois imettäjästä, jos oma psyyke ei jostakin syystä rinnan mahdollista näkemistä kestä. Ja toisekseen sitten varmaan kannattaa kulkea kaduilla ja rannoilla silmälaput silmillä. Siinä ravintolan viereisellä tiellä kun on 100 prosenttisen varmasti vaateketjuliikkeen alusvaatemainos, jossa rintavarustusta näkyy hieman isommassa senttimetrimäärässä ja todennäköisesti jopa enemmän kuin imetystouhussa. Ja itseasiassa ehkäpä jopa lähempääkin löytyy mahdollinen rintakohde: katsopa pöydälläsi lojuvaa iltapäivälehden kantta...

Mietin kauan, otanko osaa näihin imetyskeskusteluihin. Kovinkaan perusteellisesti en jaksa alkaa aiheesta paasaamaan, mutta tämän muutaman kappaleen verran haluan ihmettelyäni ääneen kertoa ja tavoistani poiketen täyttää tekstiä huonolaatuisilla kännykkäimetyskuvilla. En ole imetyksen ilosanomaa julistavien taulujen kanssa joka päivä heilumassa kadulla, enkä koe mitenkään erityisesti omaksi intohimokseni käännyttää jokaikistä suomalaista äitiä imettämään jälkikasvuaan. Mutta kieltämättä, aihe on tärkeä! Olen lukenut imetyksestä paljon, ja voisin kyllä listata tähän sata linkkiä, jotka haluaisin kaikkien imetyksestä mihin tahansa sävyyn puhuvien lukevan. Mutta lukekaa nyt edes nämä: WHO todellakin suosittelee äidinmaitoa lapselle kaksivuotiaaksi tai jopa sen yli. Taaperoimetys ei ole hullujen hommaa. Äidinmaito EI muutu sokerilitkuksi puolen vuoden jälkeen (kohta 7). Lapsentahtisuus imetyksessä on järkevää. Imetyksen terveysvaikutukset ulottuvat myös imettävään äitiin.

Pääsyy, miksi tätä tekstiä kirjoitan, on se, että haluaisin, että jokaikinen äiti voisi ihan itse hyvillä mielin päättää, haluaako yrittää imetystä vai ei, ja kauanko haluaa yrittää imetystä (puhun yrittämisestä, sillä tiedän lähipiirini perusteella, mitä todelliset imetysongelmat ovat). Pointti onkin hyvillä mielin: tyypit kamoon, eihän viitsitä tehdä imetyksestä puheissa mitään muuta kuin mitä imetys on? Imetys on lapsen ruokintaa. Se EI ole itsensä paljastelua, huomion hakua, omien perversioiden toteuttamista, lapsen pilaamista, kanssaolijoiden kiusaamista tms. 

Tunnustan, olen itsekin syöttänyt lastani julkisten paikkojen vessoissa, mutta syy siihen on vain ja ainoastaan se, että en ole löytänyt mitään muuta paikkaa imettää sillä hetkellä, kun lapsen nälkä ei enää kestä odottaa. Olen itse pitänyt imetyskriteerinä sitä, että voin imettää siellä, missä itsekin voisin syödä. Itse en söisi vessassa, vaan mieluummin vaikka kadulla kävellen (jos istumapaikkaa todella ei löydy), mutta lapsi ei aina jaksa odottaa istumapaikan löytymistä, joten vessaan on välillä turvauduttava, valitettavasti (imettämiseen, ainakin vähänkään isomman vauvan tai lapsen imettämiseen, on hyvä löytää istumapaikka). 

Toivoisin, että (julki-)imetyksenvastustajat miettisivät ajatusmaailmaansa vielä kerran ennen raivonsa ääneen lausumista. Mikä ongelma siellä imetyksen inhoamisen taustalla oikein heillä on? Vai onko tässäkin kyse vaan näistä kolmannen maailman ongelmista, kun jostain se vaan on valitettava, ja julki-imetys on tällä hetkellä helppo kohde?

Se, miksi minä edelleen imetän kaksivuotiasta lastani (no okei, 1v 9kk) johtuu monestakin tekijästä. Minulle tärkeitä tekijöitä ovat muun muassa imetyksen ongelmattomuus (kuopuksen kanssa esimerkiksi esikoisen ajalta niiiin tuttuja rintaraivareita ei ole ollut ollenkaan), imetyksen luonteva kehityskaari tähän päivään asti (kaikki on mennyt "kuin itsestään"), rintamaidon ylivertaisuus muuhun ravintoon nähden ja imetyksen helppous (eipä ole tarvinnut maitopurkkeja raahata mukana eikä keitellä ja putsata tuttipulloja). Suurin tekijä pitkään imetykseen minun kohdallani on kuitenkin kuopuksen suolistoallergiat. Kuten allergologimmekin kanssa olemme puhuneet, vasta nyt hän alkaa olla niin laajoissa ruuissa kiinni, että olisi edes hitusen järkevää harkita imetyksen lopettamista. Toki, olisihan hän pärjännyt ilman maitoani jo jonkin tovin, mutta vesi, kalkkitabletti, bataatti ja kana eivät kuulosta kovin kivalta yksivuotiaan kokonaisravinnolta, jos vertaa siihen, mitä kaikkea hyvää äidinmaidosta saa. Edelleenkään kuopuksemme suolisto ei kestä lehmämaitoa, mutta muuten ravinteita tulee sen verran eri lähteistä, että imetyksen loppumiselle ei olisi esteitä. 

Oli imetysdieettiä tai ei, lapsentahtisuus on yksi minun periaatteeni imetyksessä, joten en ala riuhtomaan lasta nyt rinnasta irti, vaan seuraan, miten hän itse vierottaa itsensä, tai: jos minua alkaa ahdistamaan jo pitkään kestänyt maitosidos lapseeni, mietin itse lopettamista kokonaistilannetta samalla arvioiden. En tiedä, miten kauan olisin imettänyt tai imettäisin nyt kuopustani, jos minulla ei olisi ollut tällaista hänen allergioistaan johtuvaa dieettiä. Tällä hetkellä dieetti ei kuitenkaan ole minulle mikään ongelma (toisin kuin esikoisen kanssa imetysdieetillä kaipasin enemmän monipuolisempaa ruokaa). Myöskään imetys, kaksivuotiaankaan, ei ole minulle mikään ongelma. Älkää te muutkaan tehkö siitä sellaista.

Kohti märehtivää ammujaa!

Nyt taitaa olla Minimullistajan uutisten päivitysten aika! Tämä postaus olisi ilouutisia täynnä, jos eilinen ilta olisi loppunut eri tavalla... Kuten instalaiset jo tietävät, eilen Minimullistaja sai käteensä juustoviipaleen, siis lehmänmaidosta tehdyn juuston viipaleen! Se päivä saapui hänellekin, vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Ilta loppui kuitenkin monen tunnin tuskaisiin oireisiin. Yö meni valvoessa.

Ensi viikolla toistetaan lehmänmaitoaltistus, mutta enteileehän tämä ensimmäinen kerta selkeästi sitä, että Minimullistajan suolisto ei ole vielä ihan valmis tuolle märehtivän ammujan valkoiselle litkulle. Muutenhan ruokakuviot ovat rullanneet hänellä aika hienosti; viimeisten kuukausien sisällä minun imetysdieettini on laajentunut huimasti: olen saanut viikoittaiseen menuuseeni mukaan maisteltavaksi melkein kaikki kasvikset ja vihannekset, viitisen uutta maustetta, hirssiä, amaranttia, kananmunan ja jopa pikkuhippusen pähkinää! Koen siis olevani nykyään kuin minkäkin luksusristeilijän buffetissa 24/7! 

Minimullistajan omalla maisteluruokalistalla komeilee siis kaikki, mitä minullakin pähkinää, kananmunaa ja voimakkaimpia mausteita lukuunottamatta. Hänen oma huippujuttu on vuohenjuusto! Se menee oireitta viikottaisessa ruokailussa (tämä rotatoitiin Minimullistajalle suoraan). Mutta se onkin sitten eri asia, mitä sinne pienen mahaan päätyy. Meinaan sinne ei meinaisi päätyä juuri mitään. Oikea ruoka ei vaan kiinnosta häntä. Mutta silti nälkä on kova, ja mankuminen jääkaapilla jatkuvaa. Postimyyntikuvastoa selailin jo, mutta siellä ei ruokakohdassa mielikuvitusta ja hermoja löytynyt, joten omilla jatkamme... 

Suuria muita uutisia perheen pienimmällä oli Minimullistajan ihkaensimmäinen oma yökyläily pari viikkoa sitten Mummolassa! Tämä mahdollisti minun ja miehen ensimmäisen kaksin kotoa karkaamisen pariin vuoteen (oli muuten niiiiin siistiä!). Sen myötä vähän iloitsinkin jo Minimullistajan ja minun pienestä erillistymisestä, mutta viime yö palautti minut takaisin imettäjän realiteetteihin... Jos Minimullistaja kärsii (suurista) oireista, äiti on EHDOTON koko yön lähellä olija.

Yleisesti ottaen Minimullistajalla menee oikein hyvin: Eheitä öitä tähän mennessä elämää hänellä on ollut 7 (jos siis yö saa loppua klo 5:00 kröhöm). Muuten hän heräilee kerran viiva kolme. Yöherätykset tarkoittavat joko oireita tai nälkää (joo-o, välillä hän siis syö päivällä toooosi vähän ja yöllä sitten huutaa ruokaa). Ja kuten viime yönä nähtiin kuultiin, edelleen: mitä enemmän oireita, sitä enemmän yöherätyksiä. Myös päikkärit menevät samalla kaavalla kuin ennenkin: sen helpommin ja nopeammin hän nukahtaa ja sen kauemmin hän nukkuu, mitä vähemmän oireita. Päikkärit ovat jotain puolen tunnin ja puolentoista tunnin välillä. Joskus hän yllättää ja vetäisee kaksi tai jopa kolme tuntia!

Tästä on hyvä jatkaa pieniä askeleita kohti loppukesän kaksivuotissynttäreitä ja mökkimaiseman laiduntavia märehtiviä ammujia.