Viikon Losecit napsittu

Niin, reilun viikon Losecit syötetty Minimullistajalle, miltä näyttää? Siihen saan nyt usein vastailla... Kaksi viikkoa taitaa olla sellainen aika, että silloin varmoja johtopäätöksiä voi vetää tämän lääkkeen tehosta, mutta kai se on jo paljastettava, että apua on jo reilussa viikossa happosalpaajasta tullut. Vai miltä kuulostaa:

Viikon sisällä neljät yli kahden tunnin päikkärit. Ennen lääkettä kahden tunnin päikkäreitä oli ehkä yhdet kerran kuussa.

Lääkkeen aloittamisen jälkeen suurin osa päikkäreistä ovat vain alkaneet ja sitten loppuneet, eivät siis ole keskeytyneet silmät kiinni itkettäviin tuskahuutoihin ja kaarellevetoihin monen montaa kertaa.

Ilta- jayöherätykset ovat vähentyneet suunnilleen 50% edellisiin viikkoihin verrattuna, kun niitä oli yleensä kymmenen tai kahdenkymmenen verran.

Joulu meni valvoessa.

Viimeisen viikon aamut ovat Minimullistajalla alkaneet keskimäärin kaksi tuntia myöhemmin (siis voivatko lapset oikeasti nukkua yli kahdeksaan aamulla...?).

Autonistuimeen laitettaessa Minimullistajaa ei tarvitse voimalla ja pakolla taivuttaa rautakangen muotoisesta istuimen muotoiseksi.

Ensimmäistä kertaa ikinä Minimullistajan elämän aikana hän nukahti autonistuimeen sillä aikaa, kun minä laitoin oman turvavyöni kiinni ja starttasin auton. Vaikka hän olisi kuinka väsynyt ollut, hän ei ole koskaan nukahtanut ilman vähintään kymmenen minuutin autolla hurruuttelua puhumattakaan niistä normaaleista matkoista, jolloin hän rättiväsyneenä ja tuskaisena on itkenyt ja pungertanut koko parin tunnin matkan. 

Meillä usein vierailevat ihmiset ovat kyselleet, että mitähän ainetta Minimullistajalle on oikein nyt syötetty, kun hän vaikuttaa melko neutraalilta, jopa unisen tahmealta ja hiljaiselta. 

Jotta tämä teksti ei olisi vain Losecin ylistystä, niin kerrottakoon, että on ollut myös repaleisia päikkäreitä, öitä ja kipuitkua ja känkkäränkkää sekä syömisongelmia. Kaikki ensimmäiset luettelemani kohdat edellä ovat tietenkin vain ja ainoastaan positiivisia, mutta tämä viimeisen asia on ehkä se kaikista suurin kysymysmerkki... Voiko Losec viedä suurimpien refluksikipujen lisäksi myös Minimullistajan iloisuutta pois...? Voiko Losec jarrutella puhumaan oppimista, sillä niin hiljaiselta Minimullistaja on nyt vaikuttanut...? Eikö näiden asioiden pitäisi olla juuri päinvastoin oloa helpottavan lääkkeen aloittamisen jälkeen? Kaiken kaikkiaan: jatkamme vielä Losec-kuuria vähän aikaa, katsomme kokonaisvaikutuksia ja sitten päätämme, lopetammeko kuurin pariin viikkoon vai jatkammeko pidemmän kuurin.

Oirekompassi

Viime postauksen kommenteissa eräs lukija kysyi minulta tosihyviä ja vaikeitakin kysymyksiä liittyen siihen, miten erotan, onko oireilu "vain" perus(rankenteellista)refluksia, jonkin ruuan takia tullutta refluksia, puhdasta allergisuutta vai mitä. Yritän nyt avata meidän perheen tilanteiden perusteella tehtyjä havaintoja, joiden avulla aina koitamme suunnistaa kohti oireettomampaa elämää. Meillä sairauskuvioissa ovat siis refluksi, allergiat ja astma sekä ainakin joissakin määrin SI-teema. Teksti ja koko ajatuksenvirtani aiheen suhteen ovat epäloogista räpiköintiä miljoonaan ilmansuuntaan, mutta tämän selvempään hahmotelmaan ei näin monimutkaisten juttujen kanssa yksinkertaisesti vain pysty (ainakaan minun pääni sisällä).

Pohjaksi faktat: Pikkusankari on tähystetty kaksivuotiaana ja päälöydöksenä oli ikäistään löysempi ruokatorven läppä. Minimullistajaa ei ole vielä tähystetty, mutta oletus on sama. Molempien poikien "diagnoosina" heti vauvavuotena oli se, että refluksi on puoliksi rakenteellista ja puoliksi allergista. Sen lisäksi hyvin todennäköisesti molemmilla on (ollut) puhtaasti suolistoallergiaa. Ja näin jälkikäteen myös Pikkusankarin kuvia katsellen voisi todeta, että molemmat pojat ovat reagoineet myös iholla, välillä aika pahastikin, joihinkin ruokiin (tätä emme silloin tajunneet). Koska Pikkusankarilla refluksi oli paljon pahemmassa tilassa ennen sen toteamista kuin Minimullistajalla, oli se todennäköisesti ennättänyt tulehduttaa myös keuhkoputket ja aiheuttaa astman, jota hoidetaan edelleen. Neljävuotissynttäreiden kieppeillä Pikkusankarin suolistoallergiat vähenivät ihan huimasti ja ruokavalio vapautui lähes kokonaan.

No mutta oireisiin: Jos lapsi nukkuu katkonaisesti, heräilee usein tuskaisena, ei halua olla vaakatasossa, pungertaa autonistuimeen laitettaessa, nähisee ja itkeskelee päivällä, vetää itseään usein kaarelle eikä jaksa keskittyä leikkimään, on hänellä oireita eli toisin sanoen hänellä on jostakin syystä todella huono olo. Isommalla lapsella kaikenlainen ilkivaltaan viittaava käytös (ja ylipäätään käytöshäiriöt), jatkuva tottelemattomuus, päämäärättömien juttujen höpöttäminen ärsytysmielessä ja kaiken suuhun laittaminen ovat merkkejä oireista. Nämä luettelemani jutut eivät meillä ole koskaan mitään "normaalia" käytöstä. Sen tietää siitä, että olemme nähneet parempina aikoina sen lasten "normaalin" käytöksen, ja se on jotain aivan muuta.

Jos tilanne on ollut juuri vähän aikaa sitten oireeton, mietimme tietysti ensimmäiseksi, mikä on muuttunut: onko lapsi (tai imettävä äiti) syönyt eritavalla, onko lääkkeisiin tehty muutoksia, onko lääkkeitä vahingossa jäänyt antamatta, onko sää muuttunut radikaalisti (pakkasen vaikutus astmaan ja helteen vaikutus refluksitautiin), onko elämässä tapahtunut jotakin suurta (niin hyvä kuin huonokin stressi vaikeuttaa refluksia), onko muuta kipeyttä (meillä pienikin flunssa vaikeuttaa refluksia tosi paljon, ja se huono kausi kestää noin kaksi viikkoa flunssan jälkeen), puskeeko hampaita (niiden teko todellakin pahentaa refluksia)  jne. Päätelmiemme mukaisesti ryhdymme toimenpiteisiin...

Yksi yleisimmistä toimenpiteistä on syynätä ruokia taas tarkemmin.

Minimullistajan ensimmäisen vuoden ajan kiristelin imetysdieettiä vähitellen ja vuoden iässä antitrypsiininäyte kertoi, että vihdoin oltiin päästy sellaiseen tasoon, että suurta ärsytystä suolessa ei enää ollut (antitrypsiininäytehän ei kerro rakenteelliseen refluksiin vaikuttavista ruuista). Näin ollen tuonaikainen sekä minun että hänen ruokavalio oli suht kelpo. Sen jälkeen sitten tietenkin laajenneltiin ruokavalioita ja alkoi se holtiton murujenkeruufiesta, joten antitrypsiiniarvot ovat varmasti nousseet ainakin hieman... Kuitenkin lähes kaikki yleisesti ottaen (rakenteellista) refluksia pahentavat ruoka-aineet ovat olleet pitkään poissa ruokavaliostamme, joten käytössä olevat, oireita pahentavat ruuat ovat joko refluksitaudin allergiseen puoleen vaikuttavia tai puhtaasti suolistoperäiseen allergisuuteen vaikuttavia.

Uskon, että jollakin tasolla rakenteellinen refluksi on koko ajan hieman hankaamassa arkea molemmilla pojilla, vaikka kaikki refluksia pahentavat ruoka-aineet saisimmekin karsittua pois. Sen osoittaa Losecin epäonnistuneet vähentämisyritykset Pikkusankarilla - ja tietenkin nyt sitten Losecin aloittaminen Minimullistajalla: emmehän me olisi aloittaneet happosalpaajaa, ellemme olisi ensin tehneet kaikkeamme muilla keinoilla hoitotasapainon hyväksi. Nyt sitten selviää, että miten lääke auttaa eli mikä osuus on rakenteellista refluksia, mikä tässä arjessa on hangannut.

Oireita aiheuttavien ruokien bongaamisen suhteen olemme siinä mielessä onnekkaita, että molemmat pojat ovat aina olleet nopeasti ruokiin reagoivia. Karkeat kaavamme oiretilanteisiin ovat:

Ennen ruokaa (ainakin lähes) oireeton + ruokailun jälkeen selkeät ja voimakkaat oireet + iho-ongelmat = lapsen oman annoksen jokin ruoka on epäsopiva. Saatamme lievittää oiretta allergialääkkeellä ja tarkkailemme jatkossa kyseisten ruokien jälkeistä oloa.

Imetysten jälkeen selkeitä oireita = jokin minun maidossa ärsyttää, joten edellisen päivän aikana syömät ruuat pääsevät tarkkailuun.

Itkuinen + usein heräilevä + epänormaali vaipansisältö + ilmavaivat + tuskaisena lattialla kieriskely = suolistoallergiaoireilu eli lapsi on kerännyt esimerkiksi vehnämuruja lattialta. Saatamme antaa Siliceaa tai allergialääkettä.

Itkuinen + usein heräilevä + kaarelle vetoa + nieleskelyä = rakenteellista refluksivaivaa - saatamme lievittää oloa Silicealla tai Gavisconilla (joka tosin Minimullistajalle ei sovi muutamista kokeiluista huolimatta).

Itkuinen + usein heräilevä + sormet poraavat suuhun tiettyyn paikkaan + kuolaa tulee enemmän kuin normaalisti = hampaantulo vaivaa pahentaen refluksia. Annamme särkylääkettä.

Itkuinen + yskäinen + tukkoinen + heräilee usein + oireinen = flunssan takia refluksikin on pahentunut. Saatamme helpottaa oloa nesteventolla.

Heräilee usein + rauhoittuu helposti syliin + ei vaadi tuntikausien hytkyttelyjä eikä tissittelyä = oireet eivät ole niin suuret, että tekisimme toimenpiteitä.

Lisäpäänvaivaa Pikkusankarin suhteen on meillä aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen tosiaan astma ja SI-vaivat. Jotta teksti pysyisi edes jokseenkin ymmärrettävänä, niin jätän näiden ja refluksivaivojen yhteiset kuviot aukikirjoittamatta.

Yleisesti ottaen luotamme kuitenkin siihen, että molemmilla pojilla on tällä hetkellä suurin piirtein toimiva ruokavalio tarkoittaen sitä, että ainakaan kymmeniä epäsopivia ruokia ei ole käytössä. Pientä viilausta tehdään ihan koko ajan. Jotta poistamme ruuan ruokavaliosta, vaadimme monta (kolme viiva kymmenen) kertaa näyttöä siitä, että juuri kyseisen ruuan jälkeen tulee oireita. Turhaan emme missään nimessä halua ruokia rajoittaa, mutta emme myöskään suuruudenhulluina tunge kaikkea mahdollista kokeiltavaa lapselle suuhun samaan aikaan. Myös uutta ruokaa kokeiltaessa annamme ruualle aina muutaman tilaisuuden, sillä haluamme varmistaa, että kyseessä ei ole mikään muu muuttuja tai vain uuteen ruokaan tottumista normaalin rajoissa.

Kukkakimppu sille, joka kirjoittaa sataprosenttisen varman käsikirjan refluksi-allergia-astma-arjen pyörittämiseen.

Viimeiseksi on tietenkin lisättävä, että joskus on vaan todettava, että mitään syytä oireisiin ei ole ja että refluksitaudin luonteeseen kuuluvat pahenemisvaiheet. Refluksitaudin ja allergioiden kesken tasapainoillessa on aina löydettävä se pienin paha, ruokavaliota kun ei voi aina vain rajoittaa ja rajoittaa eivätkä vanhemmat automaattisesti jaksa valvoa montaa vuotta neljälläkymmenellä herätyksellä yössä.

Niinhän siinä sitten kävi

Viimeinen, allergologin kanssa tehty pelastussuunnitelma Minimullistajan olon suhteen on meillä jouduttu ottamaan nyt käyttöön: eilen illalla työnsimme parin tunnin uniaikana yhdeksännentoista kerran heräävälle Minimullistajalle Losecin suuhun. Nyt tekisi mieli jättää edellinen lause tämän postauksen ainoaksi, mutta onhan tätä vähän avattava ja itsekin lääkeajatusta työstettävä. Meidän vanhempien olo on nyt epätoivoinen, surkea, riittämätön ja pettynyt. Kaikkemme olemme kuitenkin tehneet, jotta lääkettä ei olisi tarvinnut aloittaa.

Yritimme siis mahdollisimman pitkään olla ilman kyseisiä voimakkaita aineita... Nyt vaan ylitettiin oma jaksamiskynnys ja kivunkatsomiskynnys: oli pakko kokeilla vielä jotain apua, ja jäljellä ei oikein ollut enää muuta kuin happosalpaaja. Välillä Minimullistajalla on mennyt hyvinkin ja satunnaisesti muutaman tunnin yöpätkiäkin hän on nukkunut. Viime aikoina jostakin syystä elämä oli mennyt kuitenkin keskiarvoisesti tähän: öisin noin 40 herätystä, päikkärit 10 minuutin pätkiä ja päivät itkua, nähinää ja kiemurtelua, syömiset yhtä takkuamista.

Nyt se äidin pienempikin sitten on lääkkeenottaja.

Luulen, että tilanteen kokonaisvaltaisen huonontumisen selittää pääasiassa kaksi asiaa: sekä minun että Minimullistajan ruokavalion laajentamisyritykset ja epäonnistuneet kokeilut sekä koko ajan päällä olevat kipeydet. Ensin flunssa, sitten oksennustauti ja nyt taas flunssa. Se faktahan on kaikkien refluksilasten vanhempien tiedossa, että nämä kipeydet pahentavat refluksia. Tästä tautiryppäästä taisi nyt tulla meille se käännekohta lääkkeisiin, kun aiemmat olonkohennusyritykset eivät olleet tehonneet tarpeeksi parantaakseen tilannetta; ruokia on vedetty takaisin ja muutaman kerran kokeiltu sekä Gavisconia että Zyrteciä, flunssassa annettu nesteventoa ja särkylääkettäkin syötetty hammaskipuihin. Mutta sama meininki jatkuu. Nyt on Losec-kuurin vuoro - ja toivon, että se kuuriksi jääkin, ja saamme sen juuri-ja-juuri-siedettävän osteopatiakertojen jälkeisen arjen takaisin.

Kun minä olin pieni...

...muistan äidin maailmanennätyspikajuoksuvauhdin omista askareistaan minun luokseni, kun lähestyin lattialla muutaman metrin päässä häämöttävää ruuanmurusta.

...muistan, kuinka äiti tunki hädissään sormensa suuhuni pelastaakseen sinne salaa laittamiani ruokamaistiaisia.

...muistan, kuinka äiti tutki mielenkiinnolla vaipan ja potan sisältöä ja raportoi niistä sitten aina isillekin.

...muistan, kuinka minullekin iskettiin jo pienenä oma eväsreppu selkään, oli matka sitten kylään tai kaupungille. Äiti vierelläni raahasi hiki takin läpi tiristen loppuja eväitä (ja lääkkeitä) omissa kasseissaan.

...muistan, kuinka pikkuveljeä nukuttaessa piti olla hiljaa. Piti hiippailla, kuiskailla ja leikkiä rauhallisia leikkejä. Muistan äidin epätoivon kyyneleet, jos kyllästyin hiljaisuuteen ja syöksyin nukuttavan äidin viereen huutelemaan ja herättämään pikkuveljen.

Tämä näky tarkoittaa ensisijaisesti yhtä asiaa ja se on: hiljaa!

...muistan, kuinka välillä sain Ipadin, jolla pelata sen pikkuhetken, että äiti käy nukuttamassa pikkuveljeä. Silloin tällöin tapahtui niin, että kauhistunut äiti syöksyi luokseni pyöritellen päätään. Nukuttaminen olikin kestänyt melkein kaksi tuntia.

...muistan, kun sain luvan syödä mitä vain. Äiti vahti kahden sentin päässä kasvoistani tuskanhikisenä ja hätänumero kännykkään jo näpyteltynä kun maistoin pähkinän palasta.

...muistan, kuinka äiti vielä pitkään ruokavalion vapautumisen jälkeen syynäsi ainesosasisällöt ja mietti, että saanko syödä sitä vai en.

...muistan, kuinka äiti välillä torkahteli kesken leikin tai kirjan luvun eikä noteerannut edes hänen korvaansa tunkemaani legoukkoa tai varpaaseen purasevaa pikkuveljeä. Hän ei kai ollut nukkunut edeltävänä yönä kovin hyvin.

...muistan, kuinka luulin, että kaikki muutkin vanhemmat pitävät kantoreppua vakiovarusteena koko ajan paitansa päällä siihen asti, kunnes vauva täyttää vuoden. 

Vai eivätkö muut äidit kannakaan vauvojaan koko aikaa kantiksessa?

...muistan, kuinka ihmettelin, kun kavereillani ei ollutkaan omia allergologin käyntejä, osteopatiakäyntejä tai sairaalatutkimuksia.

...muistan, kuinka vierailta piti lähteä kotiin kesken kivojen leikkien, kun tuli lääkkeenottoaika, eikä äiti ollut muistanut ottaa lääkettä mukaan.

...muistan, kuinka monet lähipiiristä kokivat minun hoitoon oton liian haastavaksi sairauksieni takia.

...muistan, kuinka äiti lopetti jokapäiväisen meikkaamisen, kun muutaman kerran lähti vahingossa meikit vain toisella puolella kasvoja liikenteeseen kanssamme.

...muistan, kuinka äiti usein etsi jotakin tärkeää juttua, esimerkiksi kännykkäänsä, ja löysi sen sitten jääkaapista tai mikrosta.

Ja mitä tässä olikaan tapahtunut...? Äiti oli laittanut leikkuulaudan uuniin.

...muistan, kuinka ravintolassa käydessämme näytimme lappuja tarjoilijalle ja usein kokkikin tuli kanssamme juttelemaan.

...muistan, kuinka äiti laittoi ruokaa. Hän teki sitä usein, pitkän kaavan mukaan ja antautuen, välillä jo melko väsyneenäkin... Eri kippoja, laatikoita ja minigrippejä oli silloin pöydällä toistakymmentä. Ruokia ei missään nimessä saanut sekoittaa keskenään.

...muistan, kuinka äidistä sai kovimman äänen aikaiseksi silloin, kun pelleilin antavani pikkuveljelle esimerkiksi vehnäpatonkia tai kananmunaa.

...muistan, kuinka vierailu ystäväperheen luokse peruuntui aina, jos heillä oli vähänkään flunssaa saati muuta tautia.

...muistan, kuinka silloin tällöin hyppiessäni ja pomppiessani minulta tuli iso puklu suustani, ja ympärillä olevat ihmiset ihmettelivät tapahtunutta.

Näin olen kuvitellut Pikkusankarin kertovan mahdollisille lapsilleen omasta lapsuudestaan. (Tosin toivon, että hän muistaa jotakin muutakin kuin nämä jutut... :-))

Minun vaaralliset ruokani

Ruokajututhan kiinnostavat melkein kaikkia ihmisiä, tavalla tai toisella. Imetysdieetti on yksi yleisimmistä puheenaiheista minulla nykyään melkein kenen kanssa tahansa (ja niin oli tietenkin Pikkusankarin dieettiaikoihinkin). Näillä minun rajoituksillani ruokailuni mielletään usein todella tylsäksi, yksipuoliseksi ja jopa vaaralliseksi. Siksi ajattelinkin ladata taas muutamien päivien ruokakuvia lukijakansan silmille (varsinkin niille, jotka eivät katsele instagramini ruokakuvaspämmäyksiä :-) )

Pääaterioita:

Kana-annoksen mausteena tuoreen basilikan lisäksi yhtä minun lempparimaustettani: nokkosta.

Minun joulukalaani, kampelaa.

Noin yksi kolmasosa pääaterioistani ovat täysin vegejä: silloin proteiinin- ja rasvanlähteenä ovat mm. avocadot ja siemenet.

Turskaa ja retiisejä uunissa.

Jokikatkaravunpyrstöt ovat suuuurta herkkuani.

Silakkaa ja se kohtalokas teelusikallinen ruohosipulia...

Välillä pitää saada pihviä.

Possua, lanttua ja yhtä minun lempparia kasvikunnan edustajista, sientä.

Tomaattista hirvenlihakastiketta.

Kalamuhennosta pannulla. Sinne tungin kaikki jämät jääkaapista.

Peruskanasalaatti. Tämänkin, kuten monen muun rasvaköyhän ruuan oheen/jälkeen nappaan jotakin seuraavasta kategoriasta.

Snäksejä, jälkiruokia, välipaloja ja muita paloja:

Jotkut kesäkurpitsat ovat todella makeita... ja sen takia päätyvät minun jälkkärikulhooni: lucuma-kookosöljy-kookosjauhokuorrutteella niiiin namia!

Mustaherukka-chiahyytelöä tuoreella ananaksella.

Mikrossa tehty hätäratkaisu omenapaistoshimoon. Omenoiden päällä mikrossa kookosöljy-kookosjauho-kaneli-inkivääri-kardemumma-seos. Kylmänä kastikkeena kookosmaitoa vaniljariisiproteiinijauheella.

Banaani-chiapuuroa gojeilla ja inkamarjoilla.

Bataatti-mustapapulettuja.

Raitajuurikaskeksejä mustaherukoilla.

Ananas-kinoalettuja.

Herkkusotku; omenaa, päärynää, karhunvatukoita, kookosöljyä, kookoshiutaleita, siemeniä, kanelia...

Herkkusotku numero kaksi: testissä lupiinijauho muun sotkun seassa.

Joku mitä-kaapista-löytyy-raakakakku, tarkka sisältö ei jäänyt muistiin...

Minun suklaakeksejä eli carob-keksejä.

Chia-banaanilettuja. Chiamania on minun uusi palleromania.

Sämpylöitä teffjauhosta.

Kesäkurpitsarieskat.

Munakoisosipsejä.

Tattaripannaria.

Tattaripeltileipää.

Kesäkurpitsaleipää.

Siemennäkkäriä.

Onhan minulla ikävä monia ruoka-aineita, enkä ilman pätevää syytä söisi näillä rajoituksilla, mutta jokainen voi itse pohtia, onko tällainen maidoton-viljaton-pähkinätön-munaton-soijaton-kauraton-muukaiketon-ruokailu sitten kuitenkaan välttämättä aina sitä tylsää, yksipuolista ja vaarallista syömistä...

Kutsumaton kyläilijä

Tylsä tyyppi nimeltään Alakulo tunkeutui kotiimme joulukuun puolessa välissä, eikä suostu lähtemään muualle hengaamaan, ei sitten millään. Se on jo kutsunut kaverinsa Epätoivonkin ajoittain meille kyläilemään. Jos näiden tovereiden yhteiset suunnitelmat toteutuvat, on varmaan meillä kohta enemmänkin ei-niin-kivoja-tyyppejä kylässä. No, sitä mahdollisuutta en suostu tällä hetkellä sen enempää miettimään, vaan yritän keskittyä Alakulon ulospotkaisuprojektiin.

Mitä aiheita sillä Alakulolla sitten on?

Osteopatia helpotti molempien poikien oloa. Harmillisesti muutama päivä viimeisimmän, neljännen osteopatiakerran jälkeen molemmat pojat saivat kunnon flunssat päälle, mikä pahensi kummankin refluksit taas kymppiplussaan. Edelleen odotellaan, että pääsemme takaisin flunssaa edeltävään tilaan molemmilla. Siihen tilaan, jossa voisi sanoa Pikkusankarin olevan lähes oireeton (lääkkeiden avulla toki, mutta silti) ja Minimullistajan nukkuvan hieman paremmin (tarkoittaen tuolloin esimerkiksi sitä, että ällistyttävästi hän nukkui viimeisimmän osteopatiakäynnin jälkeen kolmena peräkkäisenä yönä mahtavat pätkät: ensimmäisenä neljän, toisena viiden ja kolmantena seitsemän tunnin pätkän! Sitten tuli flunssa).

Tule takaisin, Pikkusankarin oireeton elämä eli monen tunnin askarteluinto!

Vuohenmaitokokeilu epäonnistui. Minun suuuuuri ruokatoivo meni siinä sitten. Niin itseni kuin Minimullistajankin kannalta ajateltuna. Ruohosipulikokeilu oli myös kaamea. Näiden kokeilujen kautta saatiin taas konkreettista muistutusta siitä, että järkyttävät oireet voivat todella tulla ihan pienestä määrästä. Laitoin kuivattua ruohosipulia salaattini päälle teelusikallisen ja se Minimullistajan tuskanhien ja kiemurtelun määrä oli melkoinen. Ja vuohenmaitojuuston miniminimäärä valvotti meitä kooooko yön. Ja seuraavankin. Ja varmaan naapureitakin.

Minulla on ajoittain tosi kova ikävä joitakin kiellettyjä ruokia... Kananmunaa, pähkinöitä, mausteita ja monia vihanneksia. Olen asennoitunut siihen, että olen niitä ilman vaikka vielä sen puoli vuotta, mutta alakuloa lisää se tieto, että näiden (ja kaikkien muidenkin) ruokien palauttaminen omaan ruokavaliooni saattaa olla aikamoisen tuskan takana. Kun rotatoin itseni kautta ruokia (niitä lempeimpiä siis tässä vaiheessa tietenkin!), on suolistoni ilmoitellut melko kiivaastikin uusien ruokien sinne saapumisesta. Esimerkiksi eräänä yönä kroppani päätti tyhjentää mahalaukun sisällön suun kautta niin rajuin ottein, että parin tunnin vapinan ja tuskanhien jälkeen mieheni sai pelastaa pyörtyneen vaimonsa vessan lattialta. Jos kehoni aikoo järjestää tämmöisiä uusien ruokien vastaanottobileitä jatkossakin, voi olla, että olen maidoton-viljaton-pähkinätön-mausteeton-kaiketon vielä vuonna 2030.

Edelleenkään minä en jaksa tehdä oikein mitään omia juttuja säännöllisesti. Siis sellaisia, joita kai harrastuksiksi normaalielämässä sanotaan. Alakulo tulee siitä, että haluaisin, mutta en vain jaksa. Voimat menevät arkeen. Alakulo valtaa myös aihetta pariskunta-aika... On jo melkoinen ikävä sellaista elämää, jolloin pääsee kodin ulkopuolelle viettämään kahdenkeskistä aikaa edes suhteellisen säännöllisesti. Nyt mahdollisuudet sellaiseen ovat todella suppeat.

Tanko oli joskus äidin harrastusjuttu, nyt se on lasten leikkijuttu.

Sitten ne kaikki blogiin kuulumattomat aiheet. Alakulo on muutamissa sellaisissakin läsnä.

Nauhurista

"Älä ota kädestä."

"Syö nätisti. Älä murusta lattialle."

"Älä kaiva nenää."

"Näytäppä äidille, mitä löysit sieltä sohvalta."

"Alas pöydältä!"

"Älä rämppää ovea!"

"Ei ole kivaa, kun tönit toista."

"Nyt kannattaa miettiä, mitä teit."

"Yritä rauhoittua."

"Älä mene karkuun, kun puhun sinulle."

"Tule tänne. Tule. Tule. Tule nyt."

"Voisitko nyt rakas pukea."

"Lopeta, heti!"

"Anna se tänne!"

"Mitäs nyt kuuluu sanoa?"

"Eeeeeeeeiiiiiii!"

Kohta sen teen; nauhoitan nämä lauseet nauhurille ja pistän sitten nonstoppina soimaan joka päivä aamusta iltaan (olen laskenut, että lauseiden väliin ei saa jäädä montaakaan sekuntia aikaa). Sitten ei tarvitsisi jankuttaa joka minuutti samaa fraasikierrosta alusta. Voisi keskittyä vain pelastamaan henkiä niissä kaikista vaarallisimmissa tilanteissa. Aivoparkani! Nyt taas on tuntunut siltä, että päiviin ei kerta kaikkiaan mahdu mitään muuta kommunointia kuin tämäntyyliset jutut.

Mitä minä voisin leipoa sinulle?

Tätä kysymystä kun minulta kysytään imetysdieettini aikana, kerron yleensä kohteliaasti, että voin tuoda omat sapuskani, jotta minulle ei erikseen tarvitsisi leipoa. Mutta jos kylään kutsujan taikinasormet vipattavat vallattomasti, annan yleensä jonkin oikein helpon reseptin ehdotukseksi, jos pelkkä kiellettyjen ruoka-aineiden lista ei tarjoa tarpeeksi tilaa leipojan mielikuvitukselle. Ehdotan yleensä sellaista reseptiä, joka ei vaadi Excaliburia, hikisiä harhailuja etnisten ruokien osastolla, omia vihannesviljelmiä, nettitilauksia maan alta tai amaranttihiutaleita. Kerron teille nyt yhden lähes kaikettomiin ruokavalioihin sopivan reseptin, jonka kaksi ainesosaa löytyy takuuvarmasti joka taloudesta! Itsetehty mikävain leivonnainen saa lähes aina hymyn kenentahansa syöjän huulille,  ja näillä saa sitä hymyä vielä isommaksi maidoton-viljaton-munaton-soijaton-kauraton-suklaaton-pähkinätön-sokeriton-ihmisen huulilla.

Kyllä, näistä ne keksit syntyvät.

Murskaa banaani kulhossa, sekoita joukkoon desi kookoshiutaleita. Pyörittele käsin pellille leivinpaperin päälle. Paista 175 asteessa puoli tuntia uunin keskitasossa.

Jep, se oli siinä. Eivät nämä ole mitään Maailman maukkaimpien keksien kilpailuvoittajia, mutta herkullisia ovat. Nämä ovat tällä hetkellä yhdet minun lempparikekseistäni silloin, kun pitää ottaa huomioon ohjeen helppous, leipomiseen menevä aika ja ruokakaappien tyhjyys. Tuosta satsista tulee noin viisi keksiä, että siitä sitten ohjetta suurentamaan sen mukaan, aikooko itsekin uskaltaa maistaa keksejä vai vain syöttää niitä minulle :-)

P.s. Jos olet allergiatyyppi tai kaapistasi löytyy jostain muusta syystä psylliumia, voit laittaa teelusikallisen sitä taikinan sekaan. Näin kekseistä tulee kuohkeampia. Se ei kuitenkaan ole mikään välttämättömyys.

Diagnoosikeräilijä

Aluksi ajattelin, että tämän postauksen aiheen suhteen meidän perheen toiminta olisi itsestäänselvyys minun blogini lukijoille sekä kaikille läheisille ja meidän perhettä edes yhtään tunteville. Mutta erään anonyymikommentin jälkeen aloinkin miettimään, että ehkä sittenkin voisin valottaa periaatteitamme koskien lääkärikäyntejä, tutkimuksia, diagnooseja ja luokitteluja. 

On meinaan aika sairaan siistiä, kun lapsilla on mahdollisimman monta diagnoosia! Siinä hiekkalaatikon reunalla on kiva kehaista, että meidän pojillapa on refluksitautia, allergioita ja astmaa, ehkä aistiyliherkkyyttäkin. Oletkos vähän kade, sinulla kun on vain noita terveitä perusipanoita? On kiva keksimällä keksiä ongelmia arkeemme ja sitten vähän kaveerata Googlen kanssa ja etsiä sopivaa diagnoosia niille pikkuongelmille. Ehkä ne ovat lasten luonteen piirteitä ja uhmaa, mutta hei!: ei kerrota sitä kenellekään, jotta saadaan lääkäristä diagnoosit paperille nopeasti. Ja tietenkin on makeeta ravata lääkäreissä, tutkimuksissa ja muissa hoidoissa, ja vieläpä levitellä siellä ihan omaa kukkaroa. Älä hiisku kenellekään tästä asiasta, niin kerron: oikeasti meidän lapset eivät ole allergisia; minä muuten vain haluan olla tiukkaakin tiukemmalla dieetillä, ja mikäs sen helpompi syy kuin allerginen imetettävä vauva! Saan mahtikiksit siitä, kun kieltäydyn vierailuilla kahvipöydän tarjoiluista ja nostan pöytään myskikurpitsaletut ja kookospallot. Muuten, jos haluatte, voin vinkata kestävistä punaisista ihoväreistä, joilla saa hienot laikut poskiin ja peppuun feikkaamaan allergisia reaktioita. Ja jos satutte kuulemaan lapsiemme itkua, niin ehei, ei se ole refluksia eikä allergiaa - me vaan muuten vain itketetään lapsiamme, jotta muut luulisivat, että on pahempikin tilanne menossa täällä. Luulen, että kahdenkymmenen vuoden päästä lapsemme ovat ehdolla kultaisiin kansaivälisiin patsaisiin; ovat meinaan sen verran hyviä tuossa näytelmätaiteessa hekin. Ainiin, ja en tiedä mitään sen parempaa kuin jatkuva voimakkaiden lääkkeiden syöttö pienille lapsille! Minä siis niiiiin nautin siitä, kun saan kaataa poikien suusta alas Losecit, Seret, Ventot ja Gavisconit! Ja silloin, kun päätän antaa päälle vähän Aeriusta ja Panadoliakin, niin on heti pakko mennä kehaisemaan sitä lääkecocktailia somen joka sivulle!

Lääkkeillä tainnutettu lapsi?

Tai sitten ei. Tähän tekisi mieli kirjoittaa, että halooooo! Miksi kukaan, siis kukaan keräilisi lapsilleen muuten-vain-diagnooseja? Miksi kukaan täysjärkinen vanhempi haluaisi rajoittaa lasten syömisiä tai omia syömisiä turhaan? Miksi äiti tai isi haluaisi vaivata päätään kaiken sen muun arjen hulinoiden ja muistamisten lisäksi lastensa ruokalistoilla, lääkkeiden annoilla, lääkäriajoilla, älyttömällä murujenkeruuvahtimisilla ynnä muilla? Tai ylipäätään miksi ikinä kukaan haluaa antaa lapselleen yhtäkään lääkeainetta turhaan? Tai maksaa kalliista allergiaruuasta huvin vuoksi?

Okei, onhan maailmassa ihmisillä kummallisia harrastuksia, mutta minä haluan ainakin pysyä kaukana kaikesta sellaisesta. Vuosi sitten kirjoittelin, että emme halua olla muodikkaita. Emme halua edelleenkään olla muodikkaita, oli se "muotidiagnoosi" sitten mikä tahansa. On kyllä melko huono tsäkä saada sellaiset lapset, jotka kärsivät juurikin niistä "muodikkaista" sairauksista ihan oikeasti. On sääli lapsia kohtaan, jos heidän todellisia vaivoja, kipuja ja ongelmia ei oteta todesta, ja jos ihmiset olettavat, että vanhemmat vain puhuvat lämpimikseen tai jostain ihmeen syystä huijaavat kertoessaan perheen tilanteesta.

Koko arki pelkkää peitetarinaa?

Varmuuden vuoksi listaan tähän vielä meidän perheen muutamia periaatteita:

-Kaikki meidän perheen toiminta on lapsilähtöistä. Esimerkiksi: jos lapsi on tuskainen ja hän itse kärsii oireistaan (ei vain niin, että vanhempia ärsyttää joku kiukkukäytös), syytä lähdetään selvittämään. Meillä vanhempina ei ole tapana toteuttaa omia sairausfantasioitamme lapsiemme kautta.

-Luotamme äidin- ja isänvaistoon. En muista kertaakaan, jolloin niiden vahvat viestit olisivat olleet väärässä.

-Meillä ei ole liikaa rahaa, joten emme mielellämme pelkkää hyväntekeväisyyttä kokeile erilaisia hoitomuotoja.

-Olemme kriittisiä lähes kaikkea kohtaan. Mutta olemme samalla myös avoimia. Annamme käytännön osoittaa, mikä toimii tai ei toimi.

-Meillä mieheni kanssa on koulutusta ravitsemus-, terveys- ja sosiaalialalta. Olemme opiskelleet psykologiaa ja lääketiedettä ja vapaa-ajalla lueskelleet paljon tieteellistä kirjallisuutta liittyen monipuolisesti ihmisen fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen puoleen. Lisäksi kaveripiirissä tukena on lääketieteen ja psykologian ammattilaisia. Työni kautta myös neurologia on jokseenkin tuttu aihe minulle. Luulen siis, että meitä ei "yksityiset rahaa-ahnehtivat lääkärit" noin vain huijaa. Ja vakuutan, että me emme lähde mitä tahansa hoitomuotoa kokeilemaan sen takia, että se sattuisi nyt olemaan joku trendinenien tuorein haistelukohde.

-Emme koskaan kertoessamme vääristele arkeamme, varsinkaan liioittele. Vähättelyyn myönnän olevani joskus taipuvainen... Miksi vääristelisimme? On lapsen oikeus, että arjesta puhutaan sellaisena kuin se on, vaikka se arki ei olekaan semmoista, mistä haaveilimme. Me haaveilimme pirteämmistä päivistä ja pitkähermoisemmasta vanhemmuudesta. Haaveilimme matkustelusta. Haaveilimme rennommista syömishetkistä. Haaveilimme lääkkeettömästä lapsuudesta. Haaveilimme paljosta muusta, mitä me emme ole saaneet. En ymmärrä, miksi kukaan ikinä haluaisi keksiä lapsilleen jotakin, mikä estää omien haaveiden toteutumista.

Viisitoista viisautta

Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen kaikkialta tursuileviin sloganeihin, elämänviisauslauseisiin, hokemiin ja mottoihin. Ne ovat hyviä, kivoja ja hyödyllisiä, jos niitä käyttää oikein. Bulkkikäyttö ja päätön hokeminen peilin edessä eivät kuitenkaan saa ymmärrystäni. Minä todella saan voimia arkeen syvälle kolahtavista viisauksista. Mutta, jotta viisaudet päätyisivät oikeasti toimintaa ohjaaviksi ohjenuoriksi, eivät vain "onpa järkevältä kuulostava juttu"-ajatuksia aiheuttaviksi lauseiksi, on niitä oikeasti mutusteltava ja pohdittava syvällisesti. Ne pitää kaivaa eri arjen tuoksinnoissa mieleen yhä uudestaan ja uudestaan. Ne pitää sisäistää.

Kirjoitan teillekin viisitoista minun ajatuksiani herättelevää viisautta, joihin törmäsin viimeksi Elina Tanskasen kirjassa Hyvän mielen reseptejä. Osa niistä on vanhoja tuttuja, osa uusia tuttavuuksia. Instagram-seuraajilleni muutamia näistä olen jo jaellutkin...

"Hulluutta on tehdä samat asiat samalla tavalla uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia." -Albert Einstein

"Jos olet kiinnostunut jostain, keskityt siihen, ja jos keskityt johonkin, on todennäköistä, että kiinnostut siitä." -Mihály Csíkszentmihályi

"On mahdotonta auttaa jotakuta ilman että tulee itse samalla autetuksi."

"Ystävien paljous merkitsee ystävien puutetta." -Aristoteles

"Arvoistasi tulee kohtalosi." -Mahatma Gandhi

"Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita." -Antoine de Saint-Exupéry

"Jokainen lapsi on taiteilija. Ongelma on siinä, miten pysyä taiteilijana, kun kasvaa." -Pablo Picasso

"Meditoi 20 minuuttia päivässä, ellet ole liian kiireinen, jolloin sinun pitää medioida tunti." -Zen-sanonta

"Kun heräät aamulla, ajattele kuinka suuri etuoikeus on saada elää, hengittää, ajatella, nauttia, rakastaa." -Markus Aurelius

"Hän, jolla on syy miksi elää, kestää melkein mitä tahansa." -Friedrich Nietzsche

"Kun sanot ei, muista, mille sanot kyllä."

"Päivä ilman naurua on hukattu päivä." -Charlie Chaplin

"Ne, jotka haluavat laulaa, löytävät aina laulun." -Platon

"Mikä on vallassamme tehdä, se on vallassamme jättää tekemättä." -Aristoteles

"Toivoa on aina."

Joululeivonnan uusia ulottuvuuksia

Koska niin moni juuri nyt otsa hiessä stressaa, etsii reseptejä, suunnittelee, shoppaa ja leipoo, kannan korteni kekoon jouluhulinoinnin suhteen pistämällä konvehti- ja näkkärireseptien perään lisää joulureseptiä - ja jep! samalla hieman kummallisella linjalla mennään... nimittäin nyt leivotaan raitajuurikaskeksejä! Uskon, että vähän erikoisempaan makumaailmaan tottumattomalle nämä eivät aiheuta niin suuria silmämunanpyörittelyjä ja virkayskäkohtauksia kuin kehittämäni punajuurikonvehdit saattavat aiheuttaa... Totuuden nimissä: nämä keksit ovat meidän kahvipöydässä menneet "normaaleista" kekseistä aika sulavasti!

Nämä ovat "makeita" keksejä, mutta eivät kovin makeita kuitenkaan. Juuri sopivia.

Sekoita tehosekoittimessa 3dl kypsentämätöntä raitajuurikasraastetta, 2dl kookosmaitoa ja 1dl vettä kuohkeaksi vaahtoavaksi seokseksi. Sekoita toisessa kulhossa keskenään 1dl kookosjauhoja, 1,5rkl psylliumia, noin 3rkl carobia (enemmän, jos haluat oikein suklaisen maun) sekä ripauksen suolaa. Lisää sekoittaen tämä kuivien aineiden joukko raaste-maito-vesi-seokseen niin, että massasta tulee tasaisen väristä. Lopuksi sekoita joukkoon vielä 1dl sulatettua kookosöljyä. Anna taikinan levätä muutamia minuutteja. Sitten muotoile kakkuroita ja paista 200 asteessa 25 minuuttia. Tarjoile marjojen, hillojen tai marmeladien kera!

Perinteisemmille gluteenittomille leipojille heitän vinkkinä viime joulun vinkit, mutta kokeilunhaluisemmille ja maidoton-munaton-viljaton-soijaton-pähkinätön-suklaaton-melkein-kaikki-muukin-ton-leipojille tarjoilen vinkkinä siis nämä uusimmat keittiötouhuilujeni tulokset.

Mahdollisimman stressitöntä joulunodotusta kaikille!

Todellinen siemennäkkäri!

Olen leipäohjeita postaillut aiemminkin, ja mieluiten leipoisin itselleni niitä leipiä, joihin saan upottaa pähkinää ja kananmunaa (oi miten ikävä!). No, nyt en ole pitkään aikaan saanut, joten oma lempparileipä tätä nykyä on ollut siemeninen siemennäkkäri. Aluksi tein sitä mantelijauhosta, sitten tiikeripähkinäjauhosta, mutta nyt, kun tiikeripähkinäjauhoja ei tilaamastamme paikasta enää saanut (harmi!), olen tehnyt näkkäriä kurpitsansiemenjauhosta. Luvassa on siis hyvin siemeninen näkkäriohje! Tämä on Pikkusankarimmekin, tuon nykyään kaikenmaailman leipiä syövän, poikamme mielestä maailman parasta leipää. Ja kyllä uppoaisi Minimullistajallekin varmasti monta palaa, jos hän sitä enemmän kuin maistelumäärän saisi ottaa, sen verran hanakka on sen perään...

Sekoita isossa kulhossa keskenään 3dl kurpitsansiemenjauhoa, 5dl kiehuvaa vettä, 6dl "isoja siemeniä" (minä käytän yleensä 3dl auringonkukansiemeniä ja 3dl kurpitsansiemeniä), 1,5dl "pieniä siemeniä" (minä käytän yleensä puoliksi pellavansiemeniä ja puoliksi seesaminsiemeniä), 1dl oliiviöljyä ja 1tl suolaa. 

Taikinalle tekee hyvää muhia puoli tuntia viiva tunti, mutta se ei ole välttämätöntä. Levitä seos leivinpaperoidulle pellille ja paista keskitasolla noin 140 asteessa (uunista riippuen ehkä 130-150 asteessa). Aikaa menee noin tunti: niin kauan, kun näkkärilevy on rapsakka.

Siemeniin tottumattomalle suosittelen aluksi vain pientä herkkupalaa... ;-) 

Lisäantia

Nyt on vuorossa Minimullistaja ja hänen allergologilla käyntiantinsa. Kaiken meidän vastaanottopohdinnan voi oikeastaan kiteyttää yhteen lauseeseen: Minimullistaja on rajatapaus. Hän siis on vähän oireinen, mutta ei pahasti oireinen. Hän nukkuu välillä yöt aika huonosti, mutta välillä paremminkin. Päikkäreitä hän välillä vetelee parikin tuntia, mutta välillä herää vartin päästä kaameaan kipuitkuun ja röyhtyyn. Päivät soljuvat pääosin melko iloisesti, mutta välillä oireet puskevat suureksi kiukuksi ja tyytymättömyydeksi.

Niin, siksi dilemma onkin (taas kerran), että kokeillaanko refluksilääkitystä vai ei. The Gurun kanssa päädyimme (taas kerran) siihen, että juuri nyt emme aloita kuuria. Haluamme selvitä lääkkeittä mahdollisimman pitkään - ja siihen allergologikin kannustaa. Lääkkeisiin kun on helppo jäädä "koukkuun", kuten olemme huomanneet erään isoveljen kanssa... Siksi tällaisissa rajatapauksissa kuten Minimullistaja, pitää harkita oikein tarkkaan, aloitetaanko lääkitys vai ei. (Pikkusankarin tilanteessa vauvavuotena lääkkeen aloittamisessahan ei ollut todellakaan mitään epäselvää - hän oli yksi vaikeimmista refluksitapauksista allergologillamme...) Tosiaan, Losecin mahdollisuus on meillä edelleen koko ajan takataskussa Minimullistajallekin. Gaviscon ei Minimullistajalle ole sopinut, joten Silicealla mennään eteenpäin. Ja osteopatialla! Se tai jokin muu ihan samaan aikaan vaikuttava tekijä kun on kuitenkin helpottanut kokonaisuudessaan Minimullistajan nukkumista ja motorista kehitystä. Seurailemme osteopatian vaikutuksia vielä ennen kuin otamme muita uusia kuvioita mukaan hänelle.

Niin ja sitten varmaan se tärkein eli kaikkia kiinnostava tissiasia: jatkan imetystä lähemmäs kaksivuotispäivää, jos vain yhteistyö maidontuottamislaitosteni, minun pääni ja Minimullistajan kesken sujuu. Ruokasuunnitelma pääpiirteissään menee näin: en missään nimessä ota lähiaikoina rotaatioon esimerkiksi kananmunaa, lehmämaitoa, pähkinöitä tai gluteeniviljoja, siis niitä, joiden ruokalistalta tiputtamisten jälkeen Minimullistajan antiyrypsiiniarvot myös tipahtivat huomattavasti (eli suolisto alkoi voimaan paljon paremmin). Sen sijaan yritän rotatoida itselleni esimerkiksi vihanneksia kieltolistaltani. 

Minimullistajan ruokavaliota koitamme laajentaa pikkupikkuhiljaa samaan suuntaan kuin minun imetysdieettini nyt on. Uhaten virallisia suosituksia, mitään lehmänmaitoaltistuksia emme ala Minimullistajalle tekemään lähikuukausina. Syyt ovat selvät ja the Gurun kanssa harkitut: suuri epäilys on, että maito ei sovi, joten miksi tahallamme sekoittaisimme tilannetta nyt turhaan. Vieläpä kun mitään rahallisia tukiakaan KELAlta ei enää heru näissä tilanteissa, jos lapsi ei reagoi anafylaksialla. Ja jos yhtään äidinvaisto menee oikeaan, niin Minimullistajan lehmänmaitoallergia on samanlainen kuin Pikkusankarilla oli: pahat pahat itkut vaikealla suolisto-oireilulla - ei anafylaksialla. Joten kilisevän perässä on turha juosta tämän asian tiimoilla. Vuohenmaitoa toki kokeillaan heti, kun tilanne on rauhallinen ja olemme saaneet osteopatian mahdolliset vaikutukset esiin. Jatkamme hänenkin kanssaan linjalla, jossa periaatteena on, että pyrimme välttämään liian montaa suurta vaikuttajaa samaan aikaan, jotta seuraukset olisivat selvemmät.

p.s. Haluan liikuttuneena kiittää vielä yhteisesti kaikista ihanista vertaistuellisista sähköposteista (siis ihan näiden kaikkien vuosien ajalta)! Vastaaminen ei ole aina ihan supernopeaa, sillä se tapahtuu ehkä viidessätoista luonnososassa, sillä tiedättehän hetken, kun luulee saavansa kirjoittaa puoli tuntia rauhassa... mutta sitten soikin munakello, ovikello tai lapsikello. En ehkä osaa tähän edes kirjoittaa sitä, miten iloinen olen saamastani upeasta blogin kautta muodostuneesta vertaistukijoukosta. Merkkaatte minulle paljon. Samaan kiitollisuushörinään voisin liittää kiitoksen kaikista kommenteista ja keskusteluista täällä blogissa (vaikka ne ovatkin olleet vähemmistönä verrattuna sähköpostiliikenteeseen) - lähtökohtaisesti en odota mitään (tiedän jaksamisenne), joten on aina tosi mukavaa, kun joku jaksaa avata omia kokemuksiaan ja kertoa mietteitään tänne blogin puolelle! Ja on kiva, että muutama teistä on uskaltanut instagramiinkin minun seurakseni, enhän minä uhoistani huolimatta ole ihan pelkkiä mörköjä postaillut, enhän...

Kahden tunnin antia

Kaksi tuntia, jatkuva puheensorina, kattavat tilannekatsaukset, suuria pähkäilyjä ja ilon sekä helpotuksen kyyneleitä. Niistä oli taas meidän kontrollikäynti allergologimme the Gurun luona tehty. Parhaimmat palat Pikkusankarin osalta tarjoilen nyt teillekin, jos vain uusi teenjuoja-kehoni ne teille haluaa jakaa eikä nuupahda kesken tekstin läppärin päälle, sillä mukissani on meinaan jotain rauhoittavaa kamomillateetä. Jännää.

Kun käsittelimme Pikkusankarin tilannetta, the Guru mainitsi, että ensimmäistä kertaa ikinä näiden neljän vuoden aikana käsittelimme hymyssä suin häneen liittyviä asioita alusta loppuun asti. Silloin tajusin, että nyt todella on menossa pitempi parempi kausi! Itsenäiset suolistoallergiat ovat kadonneet, kiellettyjen ruokien listalla on ennätysvähän juttuja ja Pikkusankarin olo on suurimmaksi osaksi oikein hyvä ja oireeton/vähäoireinen. Mutta, toki, lääkkeitä on edelleen aivan liikaa, vaikka allergialääke saatiinkiin pudotettua pois eikä Gavisconia ole tarvittu montaakaan kertaa viime kuukausien aikana. Lääkkeiden vähennysyritykset aloitetaan Losecista, sitten kun aloitetaan. Oletamme, että Pikkusankarin refluksi olisi helpompi pitää kurissa ilman lääkkeitä (pelkällä ruokavaliolla) kuin astma. Ensin odotetaan kuitenkin kaikki tulevat mahdolliset osteopatiakäynnit ja katsotaan niiden vaste. Osteopatiastahan on kieltämättä ollut Pikkusankarille suuri apu! Ja näin arveli the Gurukin asian olevan. 

Kuitenkin, jotakin selvittämätöntä Pikkusankarin olossa edelleen on... Tämän paremmankin kauden aikana viikossa on keskimäärin muutama päivä suuroireista aikaa. The Gurun kanssa mietimme kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, ja nostimme taas SI-vaivat yhdeksi mahdollisuudeksi: voi siis olla, että Pikkusankarilla on näistä sairauksistakin riippumatonta aistiyliherkkyystaipumusta. Nämä aistiyliherkkyydet korostunevat (refluksi/astma)oireisina päivinä entisestään, ja sitten yhteisvaikutuksen kautta näkyvät erityisen huonona käytöksenä näinä päivinä.

Faktahan on, että Pikkusankarilla on edelleen refluksivaivaa, sillä muutamien refluksia pahentavien ruokien karsiminen on rauhoittanut häntä ja hän saattaa yölläkin tulla herättämään ja kertomaan, että närästää - toki tämä heräily on ollut harvempaa osteopatiakäyntien jälkeen. Fakta on myös se, että Seretiden antamisen unohtaminen aiheuttaa hullua käytöstä. Astmakin siellä siis varmasti on edelleen yhtenä ongelmana. MUTTA, sitten se oireilu, mikä on monituntista kreisihäröilyä ja järkyttävää tottelemattomuutta niinä muutamana päivänä viikossa - se on semmoista nyt, että Pikkusankari ei osaa kertoa, että hänellä on pipi tai hän kertoo sen olevan päässä ja silmissä (pää- ja silmäkipuahan me olemme jo muutaman vuoden ajan ihmetelty ja yritetty selvittääkin). Tämä sopisi siis tismalleen aistiyliherkkyysdiagnoosiin!

Nyt pitääkin tarkkailla, ovatko ne huonoimmat päivät seurausta aina tietynlaisista tapahtumista/vierailuista/käytännöistä/muusta. Myös ruoka-aineet saattavat vaikuttaa aistiyliherkkyyksiin (olematta siis allergiaa), sillä aivokemiaanhan niin ruokien vaikutus kuin aistiyliherkkyydetkin vaikuttavat. Siis aikamoinen vyyhti saattanee olla Pikkusankarimme jäljelle jääneiden oireilujen taustalla edelleen selvittämättä... Nyt tarkkailemme suuremmalla tietämyksellämme Pikkusankarin toimintaa, oloa ja käyttäytymistä, ja kevään puolella mahdollisesti konsultoimme neurologia. Riippuen siitä, miten Pikkusankarin tilanne muutenkin etenee, saatamme harkita ensi vuoden puolella myös gastroskopiaa sekä oskillometrian onnistumisen kokeilua, taas kerran...

Onneksi voisi jo sanoa ihan ilman ironiaa, että Pikkusankarin sairauskuviot ovat todella jo näinkin hyvässä tilassa tällä hetkellä! Minunkaan tyynyni ei viime viikkoina ole ollut öisin ihan niin kostea niistä surun ja lohduttomuuden kyyneleistä, joita vuodatan miettien, miten paljon pieni rakas poikani kärsiikään ja miten paha olo hänellä onkaan.