Pages

Mitä olisin tehnyt toisin

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Olisin uskonut lujemmin omaan äidinvaistooni Pikkusankarin hädän suhteen jo heti ensimmäisten itkuisten päivien ja viikkojen jälkeen. Vaikka emmehän me (muutamien keskustelujen perusteella rivien välistä tulkittuna) mitään vauvoista ja heidän parkumiskiintiöistä voineet tietää, kun olimme kokemusköyhiä ensikertalaisia vanhemmuuden ihmeellisessä universumissa...
 
Olisin raottanut perheemme väsymyskulissia paljon enemmän ja esittänyt vähemmän ”hyvin menee, vaikkei menekään”- tyyppiä.

Olisin ollut vieläkin itsepäisempi ja jankuttanut kaikille tutuille, että ei tämä vaan voi olla normaalin rajoissa olevaa haastavaa vauva-arkea, jota me elämme. Lopettakaa se vauvat itkevät- hölpötyksen hokeminen jo.

En olisi roikkunut niin tiukasti kiinni siinä illuusiossa, että meillä vain on haastava vauva, ja jaksamme ihan ookoosti hänen kanssaan. En millään uskaltanut myöntää ääneen, että olimme aivan puhki. Jos vauva tutkimusten jälkeen olisikin todettu olevan vain terve normaali vauva, sehän olisi ollut noloa ja huonoa äitiyttä, kun perusarjesta valittaa. Varsinkin, kun monien mielestä Pikkusankari oli erityisen ihana, kiltti, hiljainen ja hyvin nukkuva.

En olisi totellut terkkarin kahta kaikkitietävää neuvoa. En siis olisi itkuisuuden vähentämiseksi aloittanut korvikkeen antamista kolmen viikon iässä muka liian vähäisen oman maidon tulon takia. Kuukausi lisämaidon antamisen jälkeen tilanne oli pahempi kuin ennen korvikeruokinnan aloittamista. En myöskään olisi aloittanut kiinteiden syöttämistä mahdollisimman aikaisin (ja vieläpä terkkarin suosittelemilla, sattumalta Pikkusankarille juuri pahimmilla mahdollisilla soseilla) siinä suuressa toivossa, että kiinteät varmasti helpottavat Pikkusankarin itkuisuutta. Pikkusankarin tuska vain tuplaantui kiinteiden aloittamisen jälkeen, kun pienen suolisto ei ollut niinkään valmis käsittelemään soseita kuin olisi ehkä ollut pari kuukautta myöhemmin...  Että kiitti vaan kivoista vinkeistä.

Olisin ollut paljon relampi kotitöiden suhteen jo ensimmäisen puolen vuoden aikana. Olin hullu, kun järjestelin kotimme joka päivä armeijakondikseen potenssiin viisitoista, yritin kokata kaikki omat ja lapsen ruuat plus tehdä miljoona muuta juttua siinä samalla kun ravasin ulkona viiden minuutin välein heijaamassa rattaita. Olisinpa istuutunut edes hetkeksi!

En olisi uskonut niihin (vaikkakin hyväntahtoisiin) lukemattomiin lauseisiin, että ”silloin ja silloin viimeistään helpottaa”. Buuuuullshittiä!

En olisi luottanut sokeasti julkisen puolen asiantuntijoihin (tuo viimeinen sana pitäisi oikeastaan kirjoittaa lainausmerkeissä!). 

En olisi murehtinut niin paljon siitä, että saakohan nyt joku vieras oikean vai väärän kuvan Pikkusankarin normaalista arjesta. Että pystyykö kukaan Pikkusankarin vain oireettomana päivänä nähnyt koskaan tajuamaan, millaista taistelua meidän oikea arki on ollutkaan oireisina aikoina.

Olisin soittanut itkuisia epätoivoisia puheluita muillekin läheisille kuin miehelleni. Siellä hän yritti sanoillaan tyynnytellä hysteerisesti itkevää vaimoa ja lasta keskellä asiakastapaamisiaan, joissa innostava ja motivoiva asenne oli työn onnistumisen kannalta olennainen piirre. Voi raukkaa.

6 kommenttia :

  1. Tsemppiä teille nyt ja jatkossa!

    T. Perushaastavan vauvan äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tsempit lähtevät täältä myös sinulle, sillä luulenpa, että perushaastavan vauvan äitikin tarvitsee välillä tsemppejä ;-)

      Poista
  2. Huoh, mistä sitä esikoisen vanhempana voi tietää mikä on "normaalia". Kuinka paljon itkua on normaali? Kuinka monta kakkaa on normaali? Kuinka monta imetystä on normaali?

    Noh, en vieläkään tiedä mikä on normaalia, mutta ehkä sitä toisen vauvan kanssa osaa luottaa omaan tuntemukseen siitä, että jotain mättää...

    Mutta, jälkikäteen on turha harmitella, sinä, me kaikki äidit ollaan varmasti tehty parhaamme niillä tiedoilla mitä sillä hetkellä on käytössä ollut. (muakin ketuttaa esim just korvikkeen anto ("kokeillaan josko se itkis nälkäänsä") ja se et vein lääkärin painostuksesta niin aikasin maitoaltistukseen (kun ei mikään korvike kuitenkaan sopinut eli ihan turhaa, ja altistuksesta toipuminen vei tosi kauan).

    Tsempit,
    Linda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, ekan vauvan kanssa ei vaan voi tietää, mikä on "normaali" määrä mitäkin, ja tämän asian tiedostaen luotinkin liian vähän omaan äidinvaistoon, joka oli sittenkin oikeassa siinä isoimmassa jutussa, eli että itku ei ollut normaalien tarpeiden vajavaisuudesta johtuvaa, vaan kipuitkua... Pikkusankari joutui kärsimään 7 kuukautta turhaan, kun minun valittamisiani ei neuvolassa ja sairaalassa (eikä ehkä muuallakaan...) otettu vakavasti. Pinna täyttyi ja marssin yksityiselle.
      Niin, onneksi tokan kanssa (jos semmoinen joskus tulee!) tietää nämä refluksikuviot jo suurin piirtein ja osaa hakea apua ajoissa!!

      Poista
  3. Voi kun taas osu ja uppos. Mä vaan vasta tämän kolmannen "haastavan vauvan" kohdalla aloin vaatia asioiden selvittelyä ajoissa ja siinä samalla laitettiin (tai siis ollaan laittamassa) myös vanhemmat "haastavat vauvat", nykyiset ajoittain "haastava leikki-ikäinen" ja "haastava koululainen" kuntoon. ;)

    Nyt kun ollaan muutamille läheisille ystäville sekä perheillemme kerrottu, missä tilanteessa täällä todella ollaan jaksamisen kanssa, ollaan alettu saada konkreettista apua ja ymmärrystä ihan eri lailla. Olen myös ohjannut muutamia läheisiäni lukemaan blogiasi, ajatuksena, että ehkä he ymmärtävät paremmin lukemaansa kuin kuulemaansa ja että todellakin elämä voi olla sellaista, kun olen heille kertonut. Emme ole siis ainoita. Terkkuja vaan heille, jos tunnistavat minut! :) Ja kyllä, nyt meitä ymmäretään ja tuetaan vilpittömästi edes näiden kaikkein lähesimpien taholta. Suuri kiitos heille! Mä en juurikaan muille jaksa tästä asiasta puhua. Sama kuin puhuisi seinille. Valitettavasti.

    Täällä paistaa aurinko! Toivottavasti teilläkin! :)

    <3 Kolmenäippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Te olette kyllä selvinneet aivat uskomattoman matkan teidän "haastavien" lastenne kanssa!! Ja kyllä kyynel valuu poskelle, kun miettii, miten paljon teidänkin lapset ovat turhaan kärsineet :-(

      Onpa kiva kuulla, että blogistani on oikeasti voinut olla apua refluksitautisen arjen ymmärtämiseen. Myös minusta tuntuu, että jotkut henkilöt lähipiirissäni ovat ymmärtäneet paremmin asioitamme näin kirjoitetun sanan kautta, vaikka samat asiat on puhuttunakin kerrottu...

      Kyllä täälläkin paistoi aurinko tänään, niin ulkona kuin mielissämmekin :-) Oli hyvä päivä!

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs