Ei päätä, ei häntää

Kun älyllinen elämä taas elpyy pikkuhiljaa rankkojen valvomisviikkojen jäljiltä, alkaa mielessä surrata ajatus jos toinenkin. Mutta ilman päätä ja häntää.

Mietin,

…mitä kotivanhemmat tekevätkään sillä aikaa, kun lapsi nukkuu jotain kahden ja neljän tunnin päikkäreitä joka päivä. Mulla olisi jo varmaan väikkäri kansissa ja ulkona upea puutarha.

…mitä kaikkea sitä onkaan tullut tiedostamattaan tehtyä ja sanottua ihmisille univajeen nakertaman aivotoiminnan alaisena. Ainakin olen muutaman kerran unohtanut Pikkusankarin lapsiparkkiin lähtiessäni salilta, soittanut yhdelle parhaimmista ystävistäni iloisen synttärionnittelupuhelun aivan vääränä päivänä sekä lukinnut itseni ja lapseni pakkaseen vajavaisissa varusteissa. Yleensä olen siis hyvin tarkka, järjestelmällinen ja hyvämuistinen.

…miten paljon olemmekaan säästäneet rahaa, kun en ole jaksanut enkä voinut käydä perhekahviloissa, matkoilla, lastenvaatekaupoissa… (Ja mihin ihmeeseen nekin säästyneet rahat ovat menneet, kun lohtusuklaavaihtoehtoakaan ei tiukan imetysdieetin takia ole ollut…??)

…miten ihmeellistä onkaan nähdä tuttavan terve vauva leikkimässä lattialla. Hypotalamukseni huutaa, että ota nyt se vauva nopeasti pois sieltä lattialta, vauvojahan tulisi pitää vain sylissä pystyasennossa!

…kuinka monta eri sairausdiagnoosia olen naapureiden ja kadulla vastaantulijoiden mielissä saanutkaan, kun olen neljä tuntia putkeen ravannut samoja katuja vuolaasti itkien ja Pikkusankaria epätoivoisesti nukuttaen.

…pystynkö enää koskaan syömään bataattia, punajuurta ja tattaripuuroa: kolmea ruoka-ainetta, joita inhoan, mutta joita söin melkein vuoden ajan päivittäin tiukan imetysdieetin takia.

…miten paljon enemmän ystäväni olisivatkaan saaneet nauttia seurastani, jos vauva-, ja taaperoarkemme olisi ollut normaalia. Olisi ollut pitkien puheluiden turruttamia punaisia korvia, shoppailureissujen muistona vaatekaapissa mintunvärinen paita ja kylppärin hyllyllä tehokkain tasapainottava seerumi. Olisi ollut fondue- nautiskelun jälkeisiä reblochon- röyhtäisyjä, huulipunien tahraamia viinilaseja, puoliammattimaiseksi yltäviä ravintola-arvostelukäyntejä, naurunremakkaan päättyviä patjallanukkumisyrityksiä ja suurta mielikuvituksellista voimaa keksiäksemme epätoivoisesti juhlintaan oikeuttavia aiheita. 

…miten kiitollinen olenkaan läheisten, erityisesti mieheni ja äitini suurenmoisesta ja kaikki väsymyskiukutteluni kestävästä tuesta. Ilman heitä minut olisi jo kannettu vaakatasossa tästä talosta pois.

…tajuanko itsekään vielä kunnolla, että meillä todella on parempi periodi taas alkanut. Kolme viikkoa sitten, kahdeksan viikon ajan, tuskaisia yöherätyksiä oli 40 per yö, päikkäreitä 10 minuuttia kerrallaan ja loppuajat sylissä kiehnäten. Viimeisen viikon aikana yöherätyksiä on ollut 0, päikkäreitä 2 tuntia ja loppuaika suurimmaksi osaksi paloautolla pöristellessä. Oi Nexium, nexium, nexium – et pettänyt meitä tälläkään kertaa!

…uskallammeko koskaan toivoa toista lasta. Todennäköisyyslaskelmat jaksamismahdollisuuksistamme on vielä pahasti kesken…