Elämän korkeakoulu

Jos häntä ärsyttää, hän tulistuu sekunnissa nollasta sataan. Hän inhoaa turhaa melua. Hän on tietyissä asioissa jääräpäisyyden ja päättäväisyyden kuningatar. Hän rakastaa sitä tunnetta, kun siivouksen lopussa taulujen suoruuskulmat on tarkastettu ja kämpän viimeisenkin laatan väli on jynssätty puhtaaksi. Hän suunnittelee, aikatauluttaa ja tarkistaa kalenterista. Kontrollin tunne on hänen hyvä ystävänsä. Hänestä tulee lähes hirviö, jos hän ei saa nukuttua vähintään kahdeksaa tuntia vuorokaudessa ja syötyä kunnon ruokaa säännöllisesti.

Voisi kuvitella, että hän ei haluaisi lasta, joka luonteensa uhmakkuudella kääntää magneettikentätkin nurin päin. Lasta, joka on niin kärsimätön, että kutsuu känkkäränkän kylään parikymmentä kertaa päivässä. Lasta, joka liikkuu tornadon vauhdilla paikasta toiseen. Voisi kuvitella, että hän ei pärjäisi lapsen kanssa, joka itkee enemmän kuin ei itke, ja joka sairautensa takia pahimpina aikoina nukkuu puolet vähemmän kuin samanikäiset lapset normaalisti.

Hän anoo elämän korkeakouluun. Hän läpäisee yhdeksän kuukautta kestävän pääsykokeen: hän suorittaa kunniallisesti 18 viikkoa raskauspahoinvointia sängyn pohjalla, kolme kuukautta kestävät, kävelyä estävät liitoskivut ja synnytyksenkin ilman toivottuja kivunlievityksiä. Hän pääsee sisään elämän korkeakouluun, ja ajattelee, että mitään pääsykokeita pahempaa ei voi enää tulla. Hän on opiskellut vasta pari vuotta, mutta selvää on se, että tämä korkeakoulu muuttaa kaiken, persoonallisuudesta lähtien. Vaikka hän halusikin tähän kouluun, ei hän ikinä olisi voinut uskoa, millaista opiskelu todellisuudessa on. Rankkaa, haastavaa, luovuutta vaativaa ja hermoja raastavaa. Mutta välillä myös oikein miellyttävää, liikuttavaa ja mieltä ylentävää, onnen kukkuloilla tanssimista. Hän vuodattaa joka päivä surun ja ilon kyyneleitä.

Elämän korkeakoulu ei päästä häntä helpolla. Ensimmäisen vajaan vuoden ajan hän taistelee omien halujen ja vauvan halujen suuressa ristiriita-aallokossa. Häntä suututtaa järisyttävän paljon, kun hän ei voikaan juoda aamulatteaan juuri silloin, kuin itse haluaa, ei tutkia hesaria rauhassa eikä laittaa päällensä muuta kuin vauvan ruokkimiseen soveltuvia tyhmiä läppäpaitoja. Mutta vielä enemmän häntä suututtaa se kaikki muu, ideaaliin vauva-arkeen kuulumaton aines. Vähintään kiehumispisteeseen hänet saa se, että juuri hänen vauvansa on näköjään haastava, koliikki-itkuinen ja luonteeltaan äkäinen. Hän ei voi sulattaa sitä, että toiset kotivanhemmat ne saavat kokkailla perheillensä kivoja päivällisiä, ottaa parin tunnin nokoset tuhisevan vauvan vieressä ja lyhentää romaanipinoa ajan kuluksi. Hän joutuu kantamaan vauvaa suurimman osan päivästä sylissään, olemaan ympärivuorokautinen viihdytysautomaatti, siivoamaan kymmenen minuutin välein oksennuksia, suorittamaan neljän tunnin nukutusmaratonin joka toinen päivä, olemaan valmiudessa singota ulos hytkyttämään vaunuja viiden minuutin välein ja katsomaan vauvan kipu- ja väsykiukkua kaiken muun ajan. Suunnitelmia ei ole enää olemassakaan.

Vaikka kursseja on vielä paljon suorittamatta, hän on jo opiskellut pitkinä sivuaineina ainakin ärsytyksenhallintaa, refluksitautidiagnostiikkaa, allergologiaa sekä unen merkityksen konkretiaa. Pääaineena hänellä on hyvä äitiys. Siitä hän onkin jo oppinut yhtä ja toista. Hänestä todella on tullut kärsivällisempi, joustavampi ja ymmärtäväisempi. Kämpän siivosta hän ei jaksa enää juurikaan nipottaa, ja omat tarpeet hän osaa laittaa lähes täysin taka-alalle. Tunteja jatkuva itku ei saa häntä enää raivoamaan lapselle, vaan hän lempeästi nostaa lapsen syliin ja kokeilee kaikkia niitä yhtätoista kikkaa, jotka hän on keksinyt saadakseen lapsensa edes hieman unohtamaan pahaa oloaan. Koko iltapäivän kestävät päiväuninukuttamislenkit hän yrittää nähdä aina raittiin ilman saamisen, hyötyliikunnan tai vaatteiden säänkestävyyden testaamisen kannalta. Hän ei enää hytkytä vaunuja kahta kauheammin saadakseen lapsen vähentämään huutoansa siellä; vaan hän ymmärtää, että vaakataso on pahin mahdollinen asento hänen lapselleen, ja nukuttaa lasta pystyasennossa ja nostaa häntä vähän väliä syliin rauhoittumaan. Hän ei enää anna lapsen huutaa vieressään sitterissä, kun yrittää epätoivoisesti syödä juuri siihen aikaan, kun on aiemmin tottunut syömään. Sen sijaan hän napsii silloin tällöin jotain pientä suuhunsa samalla kun kantaa lastaan.

Ihmeellisesti hän on oppinut myös pinnistämään virtaa itseensä, vaikka ei saisikaan kahdeksan, tai edes neljän tunnin unia yössä. Hän on veivannut romukoppaan suunnitelmallisuuden. Hän on oppinut kriittisyyttä ulkopuolisten ihmisten neuvojen suhteen: vauva ei ollutkaan vain luonteeltaan äkäinen tai koliikkinen eikä äiti ollut vain vähän höpöhöpön puhuja, vaan lapsella todella oli ja on vaikea refluksitauti ja monisyinen allergisuus.  

Elämän korkeakoulun oppien myötä hän kokee olevansa melkein kuin eri ihminen. Koko elämä on saanut uuden perspektiivin, kun hän on taistellut lapsen vaikeaselkoisen sairauden viidakossa ja katsonut tuhansia tunteja pienen kärsimystä. Hän ei enää vähästä valita. Ja se pieni itsekeskeisyys, joka hänellä oli ennen elämän korkeakoulua, on kadonnut. Hän on ymmärtänyt, että lapsi on paras mahdollinen lapsi juuri hänelle. Ja kovasti hän yrittää myös ajatella, että hän on paras mahdollinen äiti lapselleen.