Ikimuistoisimpia kommentteja

Niitä on tullut tämän puolentoista vuoden aikana paljon.  PAL-JON. Ja niin räiskyvän kauheita ja koomisia ja kauhean koomisia, että jos mulla nyt flunssa olisi, niin kyllä saisin kilometrin mittaiset räkäiset naurut näin jälkikäteen nauraa. Yritän kuitenkin olla edes jotenkin päin diskreetti tässä blogissa, joten en ota persoonallisimpia lausahduksia esille. Analysoin siis vain tätä jokaisen refluksivanhemman kohtaamaa perusshittiä.

Parin viikon ikäisen pojan kanssa neuvolassa terkkari vastasi itkuisuusvalitteluuni: ”Vauvallanne taitaa olla vain koliikkia, itkuisuus alussa on normaalia. Se menee ohi kolmessa kuukaudessa.”  Luulenpa, että läpiyön itkevä ja rinnalla vain hetkeksi rauhoittuva vauva ei kärsi pelkästään koliikista (mitä ikinä se taas lieneekin), vaan jostain aivan muusta. Tässä viattoman tietämyksemme vaiheessa terkkari oli kuitenkin jumala, jonka lakeja seurattiin kadotuksen pelossa. Siis cuplattomat ja relat kehiin koliikki-itkuja selvittämään!

Neljän kuukauden ikäisen pojan kanssa neuvolassa selitykset olivat vaivihkaa vaihtuneet osuvampiin: ”Vauvallanne on tulinen temperamentti ja hän vain on hieman haastavampi vauva.” Kyllä, tämä on totta. Pikkusankarimme oli ja on hyvinkin tulinen persoonallisuus (kehen lie tullutkaan…). Hän todella vaatii, huutaa, kränää ja osoittaa mieltään vielä viisi minuuttia sen jälkeen, kun hänet on nostettu pois imeskelemästä sattumalta löytämäänsä viehkeää vessaharjaa. Haastavuus- diagnoosi myös osui ja upposi: meillä ei koskaan ole tiedetty mihin aikaan lapsi sattumoisin voisi olla päiväunituulinen, nälkäinen tai vaipanvaihdon tarpeessa. Ja jos ne saatiin selville, ne eivät päteneet enää seuraavana päivänä. Sylissä piti olla 24/7. Harvat asiat, jotka hänen kanssaan ollessa pystyi ennustamaan, oli se, että seuraavan vartin sisällä, satasesta vetoa, tulee ainakin kahdet oksennukset ja se, että päivän lattiallaolosaldo jää alle varttiin. Me onnettomat esikoisen vanhemmat uskoimme, että se kaikki tuskahuudoista ja rintaraivareista lähtien järjettömiin nukuttamisrumbiin oli normaalia haastavan vauvan vauva-arkea.

”Teidän pojallanne nuo hampaat teettävät nähtävästikin aika paljon harmia, kun tuolla tavalla heräilee.” Mitkäköhän kirveet sieltä poskista oikein on puskemassa esille.

Kaverini sanoi minulle tullessaan kylään: ”Poikahan näyttää nyt niin iloiselta ja hyväntuuliselta, että ei hänellä näytä kauheita kipuja olevan.”  Kaverikulta, jos sulla itsellä on paha olo, kiukkuinen päivä tai jokin muu harmi, niin tuskin sä sitä heti ensimmäiseksi vieraalle näytät. Ja sitä paitsi, kun vauvalle tuodaan uusia ärsykkeitä silmien eteen (lue uusia ihmisiä ja heidän tavaroitaan), niin kyllä hän yleensä keskivertohuonona päivänä jaksaa hetken niitä toljotella ja unohtaa hieman omaa pahaa oloaan vähäksi aikaa, eikä näin ollen näytä kärsivältä juuri tuona hetkenä.

Tullessaan kylään kaverini sanoi pojalleni puoli-vitsinä: ”Mitäköhän se sun äitis oikein höpöttää itkuisuudesta ja tuskaisuudesta, kun ei susta päälle päin mitään ihmeellistä huomaa.” Niin että ihanko ajattelit, että me vanhemmat ihan huvin vuoksi vain täytejuttuina kerromme, että meillä muuten valvotaan kuusi tuntia niistä kahdestatoista yöunitunnista ja että se on aika pirskutin rankkaa? Ja että muuten vaan lähdettiin eilen illalla sairaalan päivystykseen, kun vauva tuntui tukehtuvan banaanisoseen antamisen jälkeen? Haluttiin tehdä semmoinen perheen yhteinen yöajelu, kun oli niin kaunis ilmakin…

Sukulainen sanoi minulle, kun olin saanut Pikkusankarin päiväunille, mutta olin ravannut kahden tunnin ajan noin kymmenen minuutin välein hyssyttämässä räjähtävään tuskaiseen itkuun puhkeavaa poikaa: ”Hän näkee varmaan vaan unia.” No on kyllä rankkoja, eläytymistä vaativia unia noin pienellä, ei voi muuta sanoa. Ja aika usein hän sitten näkee sellaisia unia, melkein aina päiväuniaikaan ja melkein aina yölläkin… Pitäisiköhän huolestua Pikkusankarin psyyken kehittymisestä... On siellä kohdussa sitten ollut aika traumatisoivaa näköjään. 

Takana monen viikon valvomiset. Pikkusankari heräilee tuskaansa noin tunnin välein. Kun jäämme tai harkitsemme jäävämme yökylään tuttujen luo: ”Jospa poika nukkuisikin hyvin täällä meillä.” Niin joo, ei muuten ollakaan ajateltu, että Pikkusankari nukkuu huonosti kotimme takia. Tarkemmin ajatellen huoneen seinä taitaa olla väärän värinen ja ikkunan karmit liian rumat, kun nukkumista edistävä fengshuin hyvä energia karkaa koko ajan varaston hiirille, eikä lapsi tahdo oikein nukkua. Ehkä teillä nämä teidän asunnon pyöreät muodot suosivat hyviä virtauksia, bambuhuilu helisee ja nukkuminen onnistuu. 

Eräs Pikkusankaria hoitanut henkilö: ”Poika on aina niiiiin aurinkoinen ja iloinen. Hänellä ei ole koskaan mitään ongelmia nukkumisen kanssa. Helposti nukahtaa ja nukkuu monta monta tuntia. Hän ei ole kertaakaan itkenyt eikä valittanut. En usko, että hänellä mitään sairautta on.” Me emme anna poikaamme hoitoon, jos hänellä on kipuja, emmekä yökylään, jos hänellä on ollut huonoja öitä takana PLUS Silloin, kun Pikkusankarimme on vähäoireinen / oireeton, hän nukkuu normaalisti ja on iloinen = Onko tässä yhtälössä jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Tiukalla imetysdieetillä ollessa todella moni kysyi: ”Etkö sä nyt ees ihan vähän vois tätä kakkua ottaa? Tuskin pieni pala mitään haittaa…” Niin, voinhan mä toki ottaa, mutta en mielelläni huudattaisi lastani varta vasten, kun hän on todella allerginen juuri noille aineksille, joita tuossa kakussa on. Mun maidon ja Pikkusankarin olotilan yhteyden voi päätellä esimerkiksi siitä, että muuten stabiilissa tilanteessa otin kokeiluun kauran. Söin ruokalusikallisen puhdaskaurapuuroa. Seuraavien imetysten jälkeiset kaksi yötä Pikkusankari itki yöt läpeensä saaden itkemään myös viereisessä rakennuksessa nukkuvat Mummon ja Papan. Ja mökkimaisema raikui! Mutjoo, ehkä mä sit kuitenkin otan tota kakkua palan, tai vaikka kaks…

Kaverini minulle minut nähdessään: ”Voiko noin pirteältä näyttääkään, jos on muka nukkunut vain muutamia tunteja yöllä?” Kiitos kohteliaisuudesta, anteeksi, kun näytän tältä ja kyllä, näköjään voi. Silloin, kun pystyn ja jaksan, teen kaikkeni, jotta näyttäisin normaalilta ihmiseltä valvomisesta, rankasta imetysdieetistä ja lapseni tuskan katsomisesta huolimatta. Turvotukset pois jääkylmällä kasvopesulla ja meikkiä naamaan enemmän tai vähemmän, riippuen sinisten kuoppien värin intensiivisyydestä. Tärkein on kuitenkin positiivinen asenne. Vaikka olisi myeliinituppeja myöten uupunut, niin usko parempaan huomiseen on the Thing.

Moni kehottaa minua: ”Jättäisit kuntosalilla käynnin pois. Tuskin sinun kannattaa siellä käydä, jos kerta teillä noin rankkaa on.” Kuntosali = testatusti paras pään tuulettaja, murheiden kaatopaikka ja oma aika. Älkää nyt hyvänen aika viekö minulta tätäkin iloa pois! Nukkumisen ja syömisen ilo sekä yhteinen aika miehen kanssa on jo viety. Pliis, pliis, pliis. En mene salille, jos olen niin puhkipoikkiuupunut, että en saa hilattua takapuoltani pakolliselle Pikkusankarin nukuttamisvaunulenkille. Siinä menee raja, koska joudun silloin muutenkin kinuamaan Mummolasta lastenhoitoapuja nukkuakseni. Kaikissa muissa tapauksissa menen. Tiesittekö, salilla voi tehdä myös tosikevyesti. Ette varmaan tienneet.

Monelta kuultu: ”Sellaista se nyt vaan on näiden vauvojen kanssa: heräilyä, parempia ja huonompia öitä.” Nyt taidan olla jo hiljaa.