Vertailukone surruuttaa

Kaikki vertailevat. Kaikkea voi vertailla. Sehän nyt vaan on ihmismielen tapa sijoittaa oma napansa tämän maailmanmenon kontekstiin. Kun minä vertailen, pyrin aktiivisesti vertailun positiiviseen sävyyn. Eniten vertailen omia elämänvaiheita ja kokemuksia toisiinsa. Monet sanovat, että kurjia ja huonoja juttuja ei kannattaisi muistella, että pitäisi vain antaa ajan kullata muistot. Tästä kultauksesta minä olen eri mieltä. Muistelen tarkoituksella niitä kaameimpia tapahtuneita asioita elämässäni, sillä ne antavat tarpeellista perspektiiviä helpompiin aikoihin. En kuitenkaan tunnista itseäni pessimistiksi, vaan pikemminkin voisin jopa todeta, että tällä vertailutavallani osaan nauttia hetkestä enemmän ja nähdä ne elämän hyvät jutut kirkkaammin.

Pikkusankarin sairauden vaikeuksien keskellä rämpimisen myötä olen kehittynyt ihmisenä aivan hurjasti viimeisen kahden vuoden aikana (Elämän korkeakoulu). Vaikeudet ovat yksinkertaisesti pakottaneet muuttumaan ja muuttamaan ajatustyyliä.  Vasta Pikkusankarin voinnin heitellessä vuoristoratamaisesti, on ollut pakko pohtia joka ikinen ruokailutilanne, vierailutilanne ynnä muu arkinen juttu satakertaisesti läpi etsiessä syytä aina vuoristoradan uusimpaan alamäkeen. On ollut pakko oppia ottamaan huomioon joka ikinen pieni nyanssi, joka olisi voinut vaikuttaa refluksin ja allergioiden muuttumissuuntaan. Nykyään kiinnitän luonnostani enemmän huomiota niin tilanteiden positiivisiin kuin negatiivisiinkin puoliin kuin aiemmin. Tarkkailen, vertailen ja analysoin arkeamme ehkä enemmän kuin normaali äiti. Pikkusankarin refluksitaudin ja allergioiden takia en pysty vain rennosti elelemään ja oleilemaan lapseni kanssa, vaan vertailukone päässäni raksuttaa nonstoppina.

Käytän vertailutaktiikkaani usein. Jos perusflunssa, influenssa tai mikä tahansa muu perustyhmätauti tuntuu sitä sairastaessa kurjalta, kaivan tautimuististani esiin enterorokon. Taudin, joka ylitti käsitykseni sairauden iljettävyydestä ja fyysisyyden rajoittuvuudesta. Mikään minulla ollut tauti ei ole tähän asti vetänyt vertoja kahden viikon kaameudelle, kun makasin pahimmassa mahdollisessa enterorokossa kolme joulua sitten. Koko kroppa, mutta erityisesti kämmenet, jalkapohjat, suu sekä nielu olivat täynnä märkiviä, järkyttävän kipeitä rakkuloita. En voinut kävellä, pitää mitään kädessä enkä pahemmin niellä. Puhumista en voinut ajatellakaan. Tökin tietokoneen näppäimille sormenpäällä asiani ja olin mieheni ja äitini kannettavana vessareissuilla. Sain muutaman kulauksen velliä päivässä alas. Olin niin varma tautiin kuolemisesta, että vannotin miestäni toteuttamaan upean ideani siitä, että minulta otetaan kuoltuani munasolu talteen, jotta voisin saada mieheni kanssa lapsen vaikka sitten jonkun toisen naisen synnyttämänä…

Henkinen kantti on ollut todella kovilla, kun olen joutunut vähättelyn uhrina puolustelemaan ja selittelemään Pikkusankarin sairauden ja allergioiden oikeellisuutta monille ihmisille. Tätä henkisen puolen kuorta olen kovettanut jo erityisen paljon yliopistoaikoina, kun kärsin vuoden verran uuvuttavista mahakivuista ja laihduin selittämättömästi viisitoista kiloa. Vaakatasoon vetävien jatkuvien mahakipujen lisäksi totuin sietämään ihmisten epäilyjä, selän takana puhumista ja ihmisten omien arvauksien kuulemista faktoina minun tilanteesta. Jos normaalipainoinen nuori nainen laihtuu paljon, hänhän ei voi kärsiä muusta kuin anoreksiasta... Onneksi tutkimukset kertoivat mahakipujen ja laihtumisen oikean syyn, joten pystyin heivaamaan roskakoriin sen oman (okei, hieman ironisen) epäilyn, että olisin itseni tietämättä sairastanut anoreksiaa… Onneksi sentään asuin jo tuolloin mieheni kanssa, joka eli arkea kanssani ja nauroi huvittuneena huhuille syömishäiriöstä. Kerran hän kommentoi, että kyllä tyttöystäväni kärsii anoreksiasta, jos se tarkoittaa, että nainen syö joka aterialla enemmän kuin suurisyömäinen mies, herkuttelee joka päivä leivonnaisilla tai karkeilla sekä treenaa salilla kovaa, koska haluaa kasvattaa lihaksia.

Tästä kirjoituksesta ei ole tarkoitus tulla sairauskertomukseni eikä ”hei, olen kokenut muutakin kuin vaikeat kaksi vuotta lapseni kanssa”-huomatus. Jätän vertailuesimerkkini siis näihin, jotka suurin osa tuttavapiiristänikin tietää, vaikka niin fyysisten kuin henkisten ongelmien vertailukategoriani pursuaisivat enemmänkin vakavia esimerkkejä. Pointti varmaan selviää kuitenkin tälläkin laajuudella käsiteltynä...

Kaikki elämäni kompastuskivet ovat selvästikin valmistaneet minua tähän Pikkusankarin sairauden kanssa elämisen rankkuuteen. Toisaalta siis ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Minulle on tarkoitettu juuri tuollainen lapsi juuri tuollaisilla ongelmilla. Mutta mikään, ei mikään oma kokemani sairaus tai kipu ole koskaan ikinä ollut niin kamalaa kuin se, kun on joutunut katsomaan oman lapsen kärsimystä pystymättä yhtään helpottamaan hänen oloaan. Toisaalta siis ajatukseni eivät millään taivu siihen, että ymmärtäisin, miksi Pikkusankarin pitää kärsiä. En vain voi käsittää, mikä idea siinä on, että lapsi ymmärtämättään olonsa syytä on tuskissaan vuoden, pari. Onko tälläkin muka jokin tarkoitus? Pyh.

Pyrin aktiivisesti olemaan vertailematta itseäni toisiin ihmisiin. Ajan myötä olen huomannut, että positiivinen vertailu ainakin minun kohdallani tarkoittaa vain omien kokemusten vertailua keskenään. Sellaisesta vertailusta saa voimaa, mutta ihmisten välinen vertailu syö voimia. Pikkusankarinkin suhteen vertailutapani ovat muuttuneet hurjasti. Tottakai jokaikinen äiti vertailee lapsiansa vieraisiin lapsiin apgar-pisteistä omatoimisen kakkaamisen kautta kiroilemattomuuteen. Minä en enää pysty vertailemaan Pikkusankaria lainkaan terveisiin lapsiin. Jo raskausaikana mietin vakavissani, että kuoleekohan juuri minun lapseni jo kohtuuni, kun jokapäiväiset oksentelut olivat niin rajuja, että olin varma, että kohta se lapsi lentää suun kautta pönttöön. Muut hyvävointiset äidit saisivat pitää omat lapsensa eläen elämänsä onnellisesti loppuun asti. Jo tuolloin yritin jankata itselleni, että muiden helpommat raskaudet eivät liity mitenkään minun vaikeaan raskauteen.

Nykyään eriytän visusti oman lapseni asiat ja muiden lasten asiat mielessäni: olen vain iloinen, että useimmat ystäväni saavat nauttia terveistä lapsistaan ja puuhailla niitä normaaleja juttuja. Ja sitten meidän tapaus on päässäni ihan asia erikseen. Todella surullinen olen, että Pikkusankari ei ole terve, mutta se, että muut lapset ovat terveitä, ei ole Pikkusankarilta pois. Ja kun on yhden lapsen hallitsemattoman kivun ja tuskan nähnyt, ei sitä missään nimessä toivoisi kenellekään muullekaan lapselle. Pikkusankarin tapauksessa vertaistuki on onneksi asia erikseen: siinä ei vertailla lapsia toisiinsa, vaan jaetaan kokemuksia, joista itse haluaa kertoa ja joista toiset voivat hyötyä omassa tilanteessaan.

Yksi minua vavisuttavimpia vertailun ääripäitä ovat elämä ja kuolema: minähän elän, vaikka voisin olla jo kuollut tai mitä jos en olisi koskaan edes syntynyt minäksi! Ensimmäisiä kertoja mieleni muuttui naiivista nuorille tyypillisestä elän ikuisesti- ajattelusta todella paljon synkemmäksi parikymppisenä, kun lääkäri passitti minua eri tutkimuksiin kolmesti kahden vuoden sisällä löytämänsä mahdollisen rintasyöpäkasvaimen takia ja kun paria vuotta myöhemmin minulla todettiin sydänoireita, jotka viittasivat vakaviin sydänsairauksiin. Nykyisin kaivan välillä oikein tarkoituksella kylmiä väreitä esille, ja annan ajatusteni hautautua syviin elämänloppumistuskan pyörteisiin. Siinä sitten muutaman minuutin ajan ihmettelen kehon läpi sujahtanutta tunnetornadoa, kyyneleistä kastunutta paitaa ja hämmennyksen valtaan saatettua miestä. Mies tietenkin olettaa jotain todella surullista sattuneen ja kiirehtii luokseni, mutta vaimopa tokaisee jo melkein hymyssä suin, että "hain vain ajatuksillani vähän kontrastia ja vertailupintaa tähän elämäämme". Loppuillan aikana poika saa tuhat suukkoa enemmän kuin yleensä ja mies saa irrottamalla irrottaa käteni halausotteesta, jos haluaa päästä yksin edes vessaan. Näinä iltoina, kun syöksen ajatukseni hauta-arkkuihin, jopa meidän ongelmat tuntuvat todella vähäpätöisiltä, ja oma elämä rakkaiden ihmisten kanssa tuntuu erityisen arvokkaalta.

Tämänkin pohdinnan pointti on siinä, että en missään nimessä joka päivä rämmi mustien refluksikokemusten luolissa polvet verillä naama irvistyksessä muistellen miten hirveää se ja sekin oli, vaan juurikin päinvastoin. Osaan olla läsnä Pikkusankarin paremmissa päivissä täysillä, nauttia hänen naurustaan, hymystään, leikkihalukkuudestaan ja kiltteydestään. Mutta JOS hyvä päivä tuntuu jostain syystä lattealta, tai vain hieman oireinen päivä tosi kurjalta, väläytän mielessäni niitä kaameimpia huutoaikoja ja lapsen tuskan katsomiskokemuksia, niin johan on päivä pelastettu!

Imetyksen jäljet

Riippuvat, kurttuiset ja pienet tissit. Ne ovat kai se, mitä imetys yleensä naisille muistoksi pitkästä imetyksestä jättää. Minulle ne taas ne ovat ehdottomasti se pienempi osa imetyksen jäljistä. Suurimmat jäljet jäivät minulla fyysisesti näkymättömiin osiin. Psyykeeseeni. Nyt, kun rankan imetysdieetin loppumisesta on kulunut reilu puoli vuotta, voin puhua imetysdieetistä jo ehkä joka toisella kerralla itkemättä (tätä kirjoittaessa läppäri taitaa kuitenkin kastua…)

Selvennykseksi vielä kaikille asiaan vihkiytymättömille: imetysdieetti ei meillä refluksikko-moniallergikkopiireissä ole dieetti, jossa äiti imettää laihduttaakseen. Heh. Tämmöisiä epäilyjä olen meinaan kuullut. Minun imetysdieettini oli lääkärin määräämä, lapsen kasvamisen kannalta välttämätön teko ja allergiselle lapselleni monipuolisen ravinnon turvaava keino.

Koen, että olen äitinä tehnyt paljon väärää (Antiäitienpäivä). Suurimpana vääryytenä pidän ensimmäisen puolen vuoden aikaista Pikkusankarin sairauden diagnosoimattomuudesta johtuvaa tietämättömyyttä vauvan hoidon suhteen: nyt ajatellen tuntuu, että teimme likipitäen kaiken väärin. Onneksi koko äitiyteni ei sentään ole pelkkää elefantin tallomaa sontaa: todella suurena saavutuksena pidän yksitoista kuukautta kestävää imetysdieettiäni. Dieetti alkoi kahdeksalla ruoka-aineella ja loppui noin viiteentoista. Joka ikinen päivä lautasellani oli kanaa, bataattia, kesäkurpitsaa, maissia ja riisiä. Jälkkäriksi mustikkaa, luumua ja päärynää. Melkoinen kulinaarisen ilotulituksen vuosi!

En olisi ikinä uskonut venyväni noin hurjaan suoritukseen. Minä, joka olen aina ollut suuri ruuan ja herkkujen rakastaja. Nainen, joka mieluummin on sitä mieltä, että elää syödäkseen kuin syö elääkseen. Sain kuulla lukemattomia kertoja, että mitäpä sitä äiti ei lapsensa eteen tekisi. Näin minäkin ajattelin aluksi: jokainen äiti olisi valmis tähän. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että ehei... Ei tätä monikaan jaksaisi. Varsinkin rankan univelan kanssa elämä tuntui jokseenkin erikoiselta extreme-lajilta.  En tiedä, pystyisinkö vajaan vuoden kestävään dieettiin enää itsekään uudestaan, jos olisi tarvetta. Sen verran hurjaa hommaa se oli, tarkkailla JOKA IKISTÄ suupalaa itselle ja lapselle. Olin monta kertaa hyppäämässä epätoivon rotkoon. Mutta yleensä silloin ihana mieheni tarttui minua kädestä ja veti turvalliselle maalle.

Kiitos imetysdieetin, ajattelen ruoasta, syömisestä, ihmisten jatkuvasta laihduttamispakosta sekä tiukkaakin tiukemmasta kontrollintarpeesta hieman eri tavalla kuin ennen. Nykyään toitotan syömisen suhteen armollisuutta, vapautta ja rajoittamattomuutta kaikille, jotka painivat elämäänsä pilaavien, päänsisällä olevien liian tiukkojen rajoitteidensa kanssa. Tällä hetkellä voin sanoa, että dieetti kasvatti minua kunnioittamaan ruokaa, erilaisia makuja ja omaa allergiattomuuttani hyvin paljon sekä ottamaan aiemman rennon asenteeni kanssa vielä rennommin, mitä syömiseen tulee.

Myönnän, olen ollut aina aika nirso syömisteni suhteen: en saa millään alas muun muassa mitään etikkaista, kovin öljyistä, makean ja suolaisen yhdistelmää, hapanimelää enkä maksaa. En, vaikka olen antanut näille mauille monen monta tottumismahdollisuutta. Yökkäilin myös bataatille ja punajuurelle ennen dieetin alkamista, mutta niinpä vain minä puputin toista koko vuoden joka päivä, toista puolen vuoden ajan joka päivä. Siinä ei paljon nautinnoista voitu puhua: ruoka oli pelkkää polttoainetta minulle ja lapselleni. Vuoden aikana opin kunnoittamaan valinnan vapautta, mausteita, eväiden kantamispakottomuutta ja kaipaamiani ruokia entistä enemmän.

Muutamia nirsoiluja lukuunottamatta suhde ruokaan on minulla ollut aina tosi rento. En ole ikinä ollut laihdutuskuurilla, ja imetysdieetin aikana varmistui, että ikinä en moiseen ryhdykään (ellei terveys todella sitä vaatisi). En ole ikinä rajoittanut syömisiäni siksi, että joku tietty ruoka olisi muka epäterveellistä tai epätrendikästä tai jotain muuta yhtä tyhmää. Olen aina ollut fiilis-syöjä: syön sitä, mitä tekee mieli, niin paljon kuin mieli tekee ja juuri silloin, kun mieli tekee (tähän pyrin aina kun muut tilannetekijät tämän sallivat).

Mutta kuitenkin, ennen imetysdieettiä kärsin selvästikin sokeririippuvuudesta: söin joka ikinen päivä jotain makeaa (yleensä aina niitä värikkäitä Makuunin laareista napattavia lisäainekokoelmia, ja kyseisen parin kolmen sadan gramman pussin lisäksi usein tekemiäni leipomuksiani ja vierailla ollessa tietenkin kahvipöydän jokaista sorttia - siis kaikkea eteeni sattuvaa ja itsesatutettavaa makeaa), eikä kokonaismäärä ollut todellakaan pieni. Jos makeaa ei jostain syystä päivään kuin luonnostaan kuulunut (yleensä siis kuului), huomasin vähitellen, että sitä oli PAKKO saada. En kuitenkaan tehnyt siitä sen suurempaa numeroa, sillä terveydellisiä haittoja mässäilystä en kehossani havainnut. Olin sokeririippuvainen, mutta kaveerasin riippuvuuden kanssa, en pistänyt inhokkilistalle. Ehkä sakkaroosimässäämisen huonoja puolia kehossani on aina lieventänyt se asia, että minulla on suuria intohimoja myös liikunnan puolella.

Jotain tapahtui imetysdieetin aikana. Ei, en alkanut pitämään bataatista, eikä ruokamieltymykseni muuttuneet mitenkään. Mutta sokeririippuvuus hävisi! Olen yrittänyt pähkäillä kaikkia mahdollisia syitä tälle muutokselle, mutta tarpeeksi järkevää en ole keksinyt.

Imetysdieetistä irtautuminen oli samaanaikaan hyvin riipaisevaa, surullista, iloista, vaikeaa kuin kauan odotettuakin. Kehoni oli tottunut noin kymmeneen päivästä toiseen toistuvaan ruoka-aineeseen, ja uusien ruokien ottaminen omaan ruokavalioon vuoden jälkeen ei sujunut kivuitta. Vai mitä mieltä olette yhden suklaapalan jälkeisestä kymmenen minuutin vatsakrampista, vesimelonisiivun aiheuttamasta yllätysoksennuksesta, pullan aiheuttamasta parin päivän veriripulista ja ruisleivän aiheuttamasta viikon liikuntakyvyttömyydestä.

Mutta sitten kun ruuat alkoivat uppoamaan ilman huolia, niitä upposikin sitten kunnolla. Päätin jo lopettaessani dieettiä, että mitään itseeni liittyviä ruokarajoituksia en itselleni koskaan aseta. En lajien enkä määränkään suhteen, ellei jokin sairaus sitä vaatisi. Tammikuussa alkoi ihana kuherruskuukauteni ruuan kanssa. Ehkä niitä oli kaksi. Oikeastaan niitä oli kolme. Tuona aikana pupelsin, mussutin, jyrsin ja närpin ruokaa, herkkuja, naposteltavaa ja välipalaa. Perhe ja ystävät kantoivat kassitolkulla nautintokamaa kotiin, minäpä siihen päälle vielä herättelin leivontataitojani henkiin ja ostelin kaikkia missattuja pakko maistaa-uutuuksia. Nautin, keräsin makuja ja muistelin, mistä kaikesta olin jäänytkään paitsi. Kaikki dieetin aikana menettämäni kymmenisen kiloa tulivat korkojen kera takaisin parissa kuukaudessa. Hupsista vain. Kerran laskeskelin huvikseni, että kalorimäärät tuon kolmen kuukauden ajan hipuilivat neljää, viittä tuhatta päivässä. Mieheni jo pienessä paniikissa vihjaili ruokalaskun kasvamisesta, vaatekaappini vaatekokojen riittävyydestä ja vakavasta todennäköisyydestä sokeririippuvuuden uudelleenkehittämisen suhteen. Hän ei halunnut ryhtyä taas yöllisten Makuuni-reissujen karkinhakuorjaksi.

Mutta kappas, turhaan mieheni vihjaili. Painonnousuni loppui ja kuherruskuukasien jälkeen syömisestäni tuli hyvinkin sokeririippumatonta ja tasapainoista (tasapainoisuus toki kärsii useinkin, sillä Pikkusankari pahimmissa kipukänkkäränköissään ei anna minun laittaa itselleni ruokaa saati istuutua sitä syömään). Mutta siis. Syön vieläkin lähes joka päivä makeaa (ja määrällisesti paljonkin), mutta sellaisena (harvinaisena) päivänä, kun en ole sokeriherkkuihin muistanut tai kerinnyt koskea, en ole niitä kaivannutkaan! Outoa kerrassaan. On mahtavaa, sillä painoni on aikuisen paino, vartaloni on nykyään ihanan naisellinen, ja nautin syömisen täydellisestä kontrolloimattomuudesta. Kiitos raskauden, äitiyden ja imetysdieetin, en ole koskaan voinut kehossani näin hyvin kuin nyt.

Imetysdieetti avasi silmäni monien asioiden suhteen. Se, mikä pännii minua nykyaikana eniten ruoka-, ja vartaloasioiden suhteen ovat turhat rajoitukset ihmisten päässä! Hei haloo, aiotko koko loppuelämäsi laihduttaa niitä viittä ylimääräistä kiloa pois, jos sen sijaan voisit nauttia elämästäsi paljon vapaammin ja antaa vain olla, rentoutua? Onko sinulla todella tarpeeksi sisältöä elämässäsi, jos mietit usein, kuinka kaksi senttiä pitäisi saada pois reisistä? Onko tiukoista terveellisen ruuan pakkomielteistä enemmän haittaa kuin hyötyä, jos ruuan terveellisyydestä stressaa jatkuvasti sen sijaan, että söisi huomattavasti rennommin ja vähemmän stressaavasti? Aiotko lähteä säälittävästi massan mukana tavoittelemaan elämääsi nyky-yhteiskunnan hullujen standardien mukaista ainoaa sallittua kehonmallia, vai olisitko sittenkin onnellisempi ihan omien standardien mukaisessa kehossa? Olisiko kuolinvuoteella pikkusen kivempi muistella mahtavia ruokaelämyksiä kuin sitä, että sain kun sainkin pidettyä rasvaprosentin viidessätoista koko elämäni ajan?

En tietenkään tarkoita seuraavaa kirjaimellisesti, mutta kyllä aika usein dieetillä ollessani, kun kuuntelin joidenkuiden turhanpäivästä ruoka- ja selluliittimasennusta, tuli mieleen, että voisikohan noille turhille ruikuttajille tapahtua elämässään joskus jotain vähän herättävämpää... joutuisivat vaikka samanlaiselle dieetille, niin saisivat vähän perspektiiviä tähän elämään.

Imetysdieetin jälkeen huomasin, että minä olen vapautunut kaikista tiukoista pitää olla semmoinen ja semmoinen- normeista. En olen aiemminkaan niistä juuri piitannut, mutta nyt: eipä voisi vähempää kiinnostaa. Minulle ei muiden laihdutukset kuulu, ei. Mutta valistustyötä haluan tehdä. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miten suuri ilo on, kun saa syödä mitä vain ja kun saa kokea puhdasta liikunnan iloa ilman mitään kaloreiden laskemista tai timmiytymistavoitteita. Aiemmin ajattelin syömishäiriöt suppeammiksi sairauksiksi, mutta imetysdieetin muutettua katsontakantaani olen suruikseni huomannut, että (uskallanko sanoa) suurin osa naisista lipsuu aika useinkin syömishäiriöajattelun puolelle ruokarajoitteineen ja pakkomielteisten vartalonmuokkaushaaveitteinsa kanssa. Ruuasta ja syömisestä tuntuu tulevan liian usein monille ongelma.

Minä väitän nyt törkeästi ilman minkäänlaisia terveystieteiden professorin papereita, että jos rento syöminen ei ihmisellä onnistu, niin sitten on kyllä hyvin todennäköistä, että kyseinen henkilö kärsii jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Minun mielestäni on suorastaan sairasta, että ihmiset pyrkivät johonkin tiettyyn gramman tarkkaan painoon tai haluttuun vaatekokoon. Ja yksi typerimmistä ajatuksista on se, että jotkut todella rankaisevat itseään Geishasta tunnin mittaisella tappospinningillä. Pään pyöritykseni yltyy: minua ei haittaa, vaikka painoni olisi jatkossa plus jotain tai miinus jotain (toki terveyden rajoissa); ainoa, mikä minulle merkkaa, on ehdottomasti hyvä olo ja se vapaus, mikä rajoittamattomasta syömisestä tulee. Nyt jo osaan pienesti kiittää järkyttävän rankkaa imetysdieettivuottani henkisen kehitykseni kasvun isosta lykkäyksestä.

Miehiä varmaan ällöttää ja naiset katsovat minua säälien, mutta minäpä kävelen leuka pystyssä heidän edessään uusissa kesähousuissani. Vaikka tyylipoliisit mitä sanoisivat, minä aion liikkua kaupungilla shortseissa, jotka paljastavat selluliittini, ja minä aion mennä rannalle kivoissa bikineissä, vaikka ala- ja yläosien välissä pari hassua (ihanaa) vatsamakkaraa olisikin. Olen tässä viime viikkoina taas kerran huomannut rankemman kautta (Miksi?), että elämä on aika arvokasta, joten nyt imetysdieetistä eroopääsemisen jälkeen(kään) en todellakaan aio kuluttaa turhaa energiaa jonkun saavuttamattoman ihannevartalon tavoitteluun tai jokaisen aterian kaloreiden laskemiseen, vaan yksinkertaisesti nautin elämästäni ja yritän parhaani mukaan saada kaikki ihanat läheisenikin nauttimaan omastaan.
Kannattaa kokeilla ;-)

Pitkän linjan refluksiäidin ajatushäiriöitä

Pääsin taas omien ajattelukaavojeni, syy-seurauslogiikkani ja hyväuskoisuuteni puijaamaksi. Kun Pikkusankarilla on nyt ollut pitkä hyvävointinen periodi takana, niin jotenkin sitä on alkanut uskomaan, että ehkä tämä sairaus vihdoin hellittää otettaan. Sen jälkeen, kun refluksimörkö poistui öitämme rikkomasta, olen ollut enemmän tai vähemmän epäileväinen Pikkusankarin päiväoireiden todellisuudesta, vaikka juuri kyseisestä ajatteluansasta allergologimme meitä varoitti. Mitä pitempi hyvä kausi takana, sitä enemmän alan lukemaan havaitsemiani Pikkusankarin oireentapaisia toimintoja enenevissä määrin muka normaaliin kehitykseen kuuluvaksi kuin refluksitautiin ja allergioihin liittyväksi.

Eilen aloimme mieheni kanssa miettiä, että onkohan ihan normaalia, kun kahden päivän aikana terveen kaksivuotiaan lapsen vanhemmat muuttuvat suhthyvinvoivista aika uupuneiksi; kun vanhemmat kokevat lapsensa hoitamisen yhtäkkiä todella rankkana; kun lapsi kiukuttelee joka ikinen hereilläolominuutti jostakin asiasta tai siis oikeastaan ei mistään asiasta; kun lapsi haluaa kaikkea, mutta ei haluakaan mitään; kun lapsi haluaa kaikkialle, mutta ei viihdy missään; kun vanhemmat saavat seitsemänkymmenen kahden tunnin aikana ennätysmäärän raapimis-, purema ja mustelmakoristeita vartaloillensa verrattu edellispäivien nollasaldoon.

Olimme aika varmoja, että nyt se todellinen uhma sitten alkoi, yhtäkkiä, erään lomapäivän aamupalan jälkeen, vieraassa kaupungissa. Suunnittelimme jo uhmaikäisen lapsen vaihtoilmoitusta huutonettiin... No, me annoimme sitten melkein vitsimielessä Pikkusankarille nykyistä lääkettänsä piiiiitkästä aikaa ("tästä ei sitten kehtaa kertoa kenellekään, kun kokeiltiin Gavisconea tosi rankalta tuntuviin uhmapäiviin...").

Siinä sitten siivoiltiin mieheni kanssa kämppää tunnin verran, ja yhtäkkiä tajuttiin, että Pikkusankari on koko sen ajan parkkeerannut pikkuautojansa värijonoon sohvan käsinojalle itsekseen kikattaen. Suuret itsesyytösajatukset syöksyivät välittömästi mieleeni; että kahden päivän järjetön uhma katosikin tipotiehensä minuutti lääkkeenannon jälkeen; ja että ainiin, minähän annoin Pikkusankarille ensimmäisen huonon päivän aamuna maisteluun puolikkaan gluteiinittoman leivän, jossa uutena ainesosana oli perunajauho, mutta enpä hölmö ajatellut, että siitä oireita voisi tulla, kun kerran niin hyvin on viime kuukausina Pikkusankarilla mennyt.

Kerrassaan outoja ajattelukuvioita ja muistihäiriöitä näin pitkän linjan kokeneelta refluksiäidiltä. Ruokakokeiluja ei ole Pikkusankarille tehty juuri tuon parin kuukauden aikana, koska olemme halunneet pitää tarkoituksella taukoa oireista, joten miten oikein pystyin päättelemään, että "ei se leipä kuitenkaan oireita aiheuta" ja unohtaa  koko kokeilun pariksi päiväksi? Miksi ihmeessä en ottanut todesta Pikkusankarin pipin valittamisia; ajattelinko minä todella, että hän vain huvikseen pipiä huutaa...? (niin, ja juuri pipin valittamisen kuuntelemisen tärkeydestä allergologimmekin meitä muistutti viime käynnillä...) Olinko jo muka unohtanut edelliset kunnon oirekiukut? (eihän niitä voi unohtaa!?!)

No, sainpa taas henkistä rökitystä itseltäni ja opetuksia muistiini roppakaupalla. Todellisuus kyllä heitti päällemme jääkylmää vettä: refluksitauti ja allergiat eivät ole Pikkusankaria jättäneet, vaikka kuinka on ollut hyvää kautta takana. Ehkä olen yrittänyt ajatella jopa liian myönteisesti, sillä en millään halua nykyään uskoa, että oireet ovat oikeasti oireita. Olin välinpitämätön ja yritin selittää oireet kaikella muulla soopalla, eli teen juuri niin säälittävästi kuin olen vinkunut joidenkin tuttaviemme ja ammattitaidottomien terveydenhuoltohenkilöiden tekevän. Miten tällä refluksi-allergiatietomäärällä ja -kokemuksella on mahdollista antaa lapsensa kärsiä silminnähden kaksi pitkää vuorokautta, kun syy-seuraus-suhde on hyvin selkeänä edessämme?

Positiivinen huomio näiden päivien jälkeen oli kuitenkin se, että Pikkusankarin nykyisiin oireisiin saattaa siis tepsiä hieman edellisiä lääkkeitä laimeampi litku, kunhan refluksikierrettä ei päästä liian pahaksi. Vannon, että tästä lähtien Gaviscon löytyy keittiömme kaapista, ihan siitä kätevimmältä mahdolliselta hyllyltä. Ja muistan, että vaikka lääke on määrätty "vain" tarvittaessa otettavaksi, sitä myös pitää ottaa tarvittaessa.  Epäilevänä lääkkeen antajana rohkaistun, ja lääkitsen lapseni jatkossa heti, kun tarvetta vähänkään ilmaantuu, juuri niin kuin lääkäri käski. Mieheni kerkisi jo torpata kaikki kesälomasuunnitelmamme ja julisti, että me emme sitten liiku Pikkusankarin kanssa yhtään mihinkään omaa pihaa kauemmas. Piste. Onneksi löysimme sittenkin puolipisteen, ja voimme Gavisconen avulla astua Mummolaan tai jopa käydä käsipohjaa harjoittelemassa lähilammella.

p.s. Pikkusankari loves Gaviscon: hän nukahti toista kertaa elämässään omaan sänkyynsä ilman vanhempien nukahtamistukea siinä vieressä (niin, ja sitten muistimme, että se ensimmäinen vanhemmaton nukahtamiskerta taisi olla viime Gavisconen antokerralla...hmmmm).

Se olo

Otan riskin sanojeni myöhemmän poisvetämisen suhteen ja julistan nyt koko kansalle: nyt se sitten kai on nostettu pois hartioiltamme, se vauva- ja taaperovuoden pahin väsymystaakka. Aivan pienestä asiasta ei ole kyse, muuten en uskaltaisi siitä täällä huudella. Vuosi ja kahdeksan kuukautta surrutettiin läpi yleisesti ottaen hyvin, hyvin väsyneessä tilassa. Ilman välissä olleita parempia jaksoja olisimme me vanhemmat varmaan jo kaltereiden takana tai mullan alla. 

Uupumuksen laajuuden tajuaa kunnolla vasta nyt, kun on vertailukohtana tämä nykyinen (tai siis reilun viikontakainen...) tila, pari kuukautta sitten normaaliksi luulemani tila ja se todella väsynyt tila. Vasta nyt, kun parin, kolmen kuukauden ajan meille on sallittu unet joka yö korkeintaan kolmella herätyksellä, on olo todella Se olo: se tavoiteltu olotila, mikä minulla oli ennen raskautta.  Ja Se olo on jotain, mistä en osannut väsyneenä edes haaveilla. Se on jotain paljon parempaa. Hartaasti nukkumisen lisäksi olooni vaikuttaa myös se, että vuoden kestäneen supertiukan imetysdieetin loppumisesta on nyt puoli vuotta. Ja se tuntuu (ja näkyy): luulen, että kaikki kehon puutostilat on vasta nyt vihdoin korjattu, eri ruokiin liittyvät sopeutumisongelmat kehossani vihdoin voitettu, menetetyt kilot mässätty takaisin ja ruokailuni on taas ihanan luonnollista ja vaivatonta. Muutama kuukausi sitten takaperin luulin saavuttavani jo Sen olon, mutta enpä ollutkaan.

(Tämänsisältöisen tekstin olisin voinut julkaista jo pari viikkoa sitten, kun huomasin Sen olon olevan jo pysyvämpi olotila. Nyt Siitä olosta nauttimista on ollut pahasti estämässä Pikkusankarista riippumaton, todella kauhea perheellemme tapahtunut juttu (Miksi?). Mutta uskon ja toivon, että saan pian taas kaiken ilon irti Siitä olosta.)

Miksi?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän, kuinka pakahduttavan onnellinen olen, kun Pikkusankarin hyvä kausi on jatkunut näinkin pitkään. Minun oli myös tarkoitus hehkuttaa alkanutta koko perheen kesälomaa, kun on kerrankin jaksamista tehdä kaikkea hauskaa yhdessä, nauttia yhteiselosta täysillä. Elämämme näytti vihdoinkin olevan ällistyttävän onnellista. Nähtävästi me kuitenkin olemme elämän koekaniineja kokeessa, jossa mitataan, kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen.

Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten, kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ valokuviemme muokkausten kanssa.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI??? Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun? Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?

Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu, epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut, etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin valtaan ja itkee lohduttomasti.

Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa, että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi koko ajan vieressäni?

Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy. Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät? Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai "kotiin", niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?

Ei vain yhdenillanjuttu

Viimeisen puolen vuoden aikana muutaman kerran äitini ja anoppini oli kertoillut ihan outoja juttuja: että Pikkusankari olisi vierailuillaan muka kävellyt sängyn viereen, sanonut ”aa-aa”, pyrkinyt itse sänkyyn, ja saattanut vieläpä nukahtaa silittelyn jälkeen tyytyväisenä Ihaatansa halaten (onneksi tätä ei sentään tapahtunut joka visiitillä, ettei tuo Pikkusankarin vieraskoreus ihan uskomattomaksi mene). Kuten aiemminkin todettu, isovanhempi-visiitit ovat olleet mahdollisia vain Pikkusankarin hyvinä kausina, joten sinällään ei kai tarvitse ihmetellä, että hyväoloinen taapero noin tekisikin. Mutta eipä ollut Pikkusankari vanhemmilleen noin helppo ollut ollut ikinä, myöskään niinä parempina kausinaan…  Joten äidin ja anopin puheet jäivät meidän korvissamme pelkäksi satuiluksi.

No, nyt on nukkumaanmenosatuilu muuttunut kotonakin todemmaksi ja Pikkusankari on paljastanut tätä erilaista, outoa puoltaan myös vanhemmilleen. Jospa nyt jo uskallan julistaa, että aiemmin raportoimani itsenukahtaminen (kuudensadanneljänkymmenenkahdeksan yön jälkeen) ei jäänyt vain yhden illan jutuksi! Tuon illan jälkeen muuttui nukuttaminen ja nukahtaminen suuresti. Ennen maagista yötä Pikkusankari ei suostunut nukahtamaan kuin sylissä pystyasentoon heijausliikkeessä ollen. Mutta viimeisen kuukauden ajan hauiksemme ovat saaneet lepoa: Pikkusankari lasketaan iltatoimien jälkeen sänkyyn, luetaan Nalle Puhin hunajaunista ja jäädään hänen viereensä köllimään, tarvittaessa rauhoitellaan sanoilla tai silityksellä, ja poistutaan hänen nukahdettuaan (jos poistutaan; välillä unisadut ovat todella UNIsatuja…).

Se, mikä on aiheuttanut ihmetteleviä hymyjä ja hymähdyksiä kadun vastaantulijoilla, on ollut kohta kaksivuotiaamme nukuttaminen rattaisiin päikkäreille, kun jalat roikkuvat rattaiden ulkopuolella nilkoista lähtien (jaloille jatko-osan keksiminen on miehellä mietinnässä…). Siinä tulee itsellekin hieman outo-äiti-fiilikset, kun yritän tosissaan saada Pikkusankaria nukahtamaan, ja hän sen kun huutelee ihmisille ”moi!”, ”anna pallo!” tai ”auta maailma!”. No, rattailla lenkkeily on ollut meidän ainoa todellinen vaihtoehto sylissä nukuttamiselle, joten sitä on käytetty pakon edessä näin pitkään.

Mutta ilolla kerron uutta tämänkin asian tiimoilta: meillä on nukuttu jo viidet päikkärit sisällä! On ollut niin hyviä (apua, voinko kirjoittaa oireettomia!) päiviä, että Pikkusankarilla on ollut kärsivällisyyttä sisänukuttamiseen. Huonoina päivinä väsykiukku oirekiukun kanssa on aivan mahdoton yhtälö yrittää mitään sisänukuttamisia millään silittely-vieressäistumis-toimilla. Päiväthän ovat tuolloin täynnä pahan olon purkamista, kiukuttelua, keskittymisvaikeuksia, levotonta liikuskelua ja pipin valittamista. Mutta muutaman viimeisen viikon aikana Pikkusankari on tehnyt jotain aivan ennen kuulumatonta: kun hän tuntee itsensä väsyneeksi, hän tarttuu äitiä kädestä, sanoo ”lepo” ja sitten marssimme yhdessä sänkyyn tai sohvalle kainaloittain. Vaikka näin on tapahtunut jo monta kertaa, liikutun vieläkin joka kerta (ja saan Pikkusankarilta hölmistyneitä katseita). On ällistyttävän upea tunne tajuta, että omalla lapsella on tällä hetkellä niin hyvä olo, että hän jaksaa tarkkailla kehonsa signaaleja, pystyy tunnistamaan oman väsymyksensä ja toimimaan järkevästi sen poistamiseksi sekä olemaan paikoillaan monia minuutteja.

Etkö koskaan ihmetellyt?

Perheenjäsen, kaveri, ystävä, tuttava! Etkö vauvavuotemme aikana koskaan ihmetellyt…

…kun saatoin pirauttaa sinulle illalla koskien seuraavan päivän sovittua tapaamistamme ja kertoa, että olen tosi väsynyt, itkuinen ja hieman ajatuksissani jähmeä, mutta että silti olisi kiva nähdä.

…kun en halunnut sopia mitään sosiaalista menoa illaksi mieheni töistä paluun jälkeen, vaikka silloin olikin minun vapaa-aikani. Minun oli todellakin PAKKO päästä tuulettumaan, joko salille tai pahimpina päivinä, jolloin uupunut kehoni ei kyennyt haarahyppyihin tai en kehdannut nyyhkytykseni takia ihmisten näköpiiriin mennä, ulos hoipertelemaan ja vuodattamaan kyyneleeni katukivityksille. Siinä eivät rajuimmatkaan syysmyrskyt minua toppuutelleet. Pois kotoa oli päästävä, heti kun mahdollista, yksin.

…kun asuntomme oli vuorattu normaaleihin vauvojen pulauttelulukuihin suhteutettuna sopimattomissa määrin sohvia ja lattioita myöten pyyhkeillä, harsoilla ja lakanoilla. Ja saatoin vaihtaa ne kaikki kaksi kertaa vierailusi aikana.

…kun tunnin mittaisen juoruamisen aikana saatoin käydä kymmenen minuutin välein heijaamassa vaunuja ulkona.

…kun vaunulenkkeillessämme Pikkusankari nukahti itkien ja heräsi itkien.

…kun kolmikuisesta puolivuotiaaksi asti temppuilin mieheni avustuksella kaikkia mahdollisia imetysasentoja, yllätyshyökkäyksiä ja juksauksia vaihdellen, jotta sain rintaraivari-lapseni syömään rinnalleni edes joskus.

…kun seurasit surullista showta minuutti, tunti ja vierailu toisensa jälkeen: Pikkusankari itki lohduttomasti, minä tungin tissin jälkeenkin korviketta pakolla hänelle, hän kiemurteli sylissä, yritti torjua pulloa, veti itsensä jatkuvasti jäykälle kaarelle ja kovensi tuskaitkuaan.

…kun en halunneet liikkua riennoissa kodin ulkopuolella Pikkusankarin kanssa kaksin emmekä edes perheenä, sillä koimme vauvanhoidon hieman haasteelliseksi jo kotona...

…kun kerroin minun viikon ehdottoman huipennuksen olevan se, kun pääsen Pikkusankarin kanssa Mummolaan, ja saan nukkua aamuyhdeksästä iltakuuteen Mummon hoitaessa pientä.

…kun hehkutin ilosta puhkuen, että meillä oli tänään taas se kerran kuussa suotava aamu, kun vauvamme antoi meidän vanhempien syödä aamumunakkaamme rauhassa ollen kymmenen minuuttia, siis vau, kymmenen minuuttia lattialla, sitterissä tai sylissä rauhassa!

…kun yritimme huutaa toisillemme lauseita parin metrin päässä toisistamme samassa huoneessa, minulla huutava vauva sylissä. Yritin karjua Pikkusankarin tuskailun yli: ”Tämä on meillä normaalia. Jutellaan myöhemmin”.

Eikö kukaan läheinen koskaan ihmetellyt muiden lukemattomien asioiden muassa näitä? Ensimmäisen puolen vuoden ajan yritimme vain pysyä kuplassa uskoen, että kaikki se, mitä koimme, oli muka normaalia. Niin kuin meille sanottiin joka lähteestä! Mutta eikö kukaan, siis todellakaan kukaaaaaan, joka meidän arkea näki edes vilaukselta, voinut kommentoida, että tuo ei näytä ihan normaalilta vauva-arjelta?

Vai ajattelivatko ihmiset ihan oikeasti, että perusvauva-arki saa meidät todella niin väsyneiksi, kuin olimme; että me olimme vain muita vanhempia herkempiä kokemaan uupumuksen tunteita; että terve vauva oksentaa 40-70 kertaa vuorokaudessa; että on normaalia, kun vauva herää vähän väliä uniltaan itkien lohduttomasti; että vauva voi vaan olla niin temperamenttinen, että ei halua olla minuuttiakaan vaakatasossa tai muutenkaan paikoillaan; että vauvan itku ei voi tarkoittaa muuta kuin nälkää; että on normaalia, kun äiti laskee edellisen Mummola-kyläilyn jälkeen heti tunteja siihen, kun pääsee taas viikon tai kahden päästä nukkumaan ihan koko päivän läpeensä.

En missään nimessä syyttele, osoittele enkä lykkää vastuuta tippaakaan pois meiltä (no okei, neuvolalle kyllä vähän…). Mutta ihmettelen. Kovasti ihmettelen, miten varsinkin sellaiset tuttavat, kaverit, ystävät ja perheenjäsenet, joilla itsellään on lapsia tai joilla on lähipiirissä muitakin vauvoja, eivät muka olisi huomanneet eroa terveen ja sairaan lapsen olotilassa, käyttäytymisessä ja siinä, miten vanhempina jaksaa vauvoja hoitaa. Voi kunpa olisimme saaneet edes pientä vahvistusta epänormaaliusolettamuksillemme jo varhaisessa vaiheessa, jotta Pikkusankari ei olisi joutunut kärsimään ensimmäistä seitsemää kuukautta ilman tarkoituksenmukaista ruokavaliohoitoa ja lääkkeitä sekä ilman yhtäkään ymmärryksen hippusta tuskaitkuilleen.

Voi kun jurppii

Kun tiskatessa nostaa pestyä astiaa kuivauskaappiin, ja haalea vesi valuu inhottavasti koko käsivarrelle hihan sisään.

Kun yöllä vessareissulla astuu uniherkällä jalkapohjalla legon päälle.

Kun lempipaita on juuri tullut pesusta, sen laittaa päälle, ja sitten minuutin päästä joku tahmakäsi puristaa mustikkasoseet koko rintamuksen mitalle.

Kun tummapaahtoinen kahvi on lopussa, ja on pakko juoda normaalipaahtoista kahvia.

Kun mies ei muistanut muistuttamisesta huolimatta viedä kauppaan mennessään samalla sitä huipputärkeää täyttämääni koruliikkeen arvontakuponkia, jossa voi voittaa ihanan parintonnin rinkulan.

Kun viimeinen pussissa oleva purkan pala tippuu lavuaariin.

Kun menee jäätelökioskille ostamaan sitä tiettyä makua, mutta edessä olevalle herralle kaavitaan viimeinen pallo sitä makua.

Kun kirjaston kirjojen palauttamisen muistaa aamulla, ja samaisen päivän iltapäivällä löytää ensimmäisen myöhästymismaksun postilaatikostaan.

Kun ulkona ollessa hyttysparvet viettävät iloisia ruokaorgioitaan minun ihollani muiden kanssaihmisten ihojen ollessa täysin vapaata riistaa siinä vierellä.

Kun on sanonut miehelleen tiukasti, ettei tarvitse nimpparilahjaksi mitään, mutta sitten nimpparipäivänä tuleekin tunne, että ehkä joku pienen pieni juttu olisikin ollut kiva.

Nyt on jurppinut hieman asia jos toinenkin, kyllä, tunnustan. Kun sain itseni kiinni itse teosta, ajattelin ensin, että ihmepiipittäjä minustakin tullut. Mutta sitten tajusin, että vau! enpä ole vähään aikaan tuommoisista jutuista ärsyyntymiseen jaksanut dendriittieni toimintaa tuhlata. Kaikki aistinikin ovat tainneet olla jossain univajehorroksessa ja kipuitkun kuuntelemisen turruttamina pitkän aikaa. Mutta jos nyt oikeasti kiinnitän huomiota noin mitättömiin juttuihin ja saan vielä ärsytyksen niistä aikaan, niin meillähän taitaa mennä aika kivasti. 

Ja tosi kivasti on mennytkin! Refluksinseurauskalenterissani (eli minun kalenterissani :-)) lukee päivien 15.5-22.5 kohdalla: ”Pikkusankarin paras viikko ikinä, ei oireen oiretta kokonaiseen seitsemään päivään! Tämmöistäkö superhelppoa ja ihanan luksusta elämä on normaalioloisen itsepäisen uhmataaperon kanssa?”.

Jotain ihan muuta

Sain blogihaasteen, joka ei liity blogini aiheeseen. Ensin ajattelin, että rajaukseni aihepiirin suhteen on tiukka, enkä taivu tällaisiin haasteisiin. Mutta sitten ajattelin, että onhan se välillä refluksivanhemmankin hyvä pyöritellä päässänsä jotain ihan muuta ja pienesti turhaakin. Siispä tässä ihanaisen Mammamarianin haasteen vastaukset: 

  Missä asennossa nukut? Yöpyörijä olen. 

  Päivän paras hetki? Koko perheen yhteinen lähistely – tai hassutteluhetki. 

 

  Mikä on ihmisen paras ikä? Luulen, että ihmisen paras ikä on se ikä, kun hän oppii päästämään irti turhan mustavalkoisesta ajattelusta, rakastamaan itseään ja olemaan armollinen sekä itselleen että läheisilleen. Paras ikä on se ikä, kun ihminen tajuaa anteeksiannon merkityksen ja kun hän hoksaa oman elämänsä tarkoituksen tai ainakin sen etsimisen tärkeyden. 

 

  Rattiraivoa vai ralliraijan hermot? En ymmärrä kysymystä.  

  Oletko punapää, brunette vaiko vaaleaverinen? Kaikkea tuota olen ollut.

 Mitä pyykinpesuainetta käytät? Ulkoa en muista, ja nyt, kun lapsi vihdoin nukkuu, en jaksa nostaa takapuoltani tuolista tarkistaakseni sitä. 

 Ajatteletko ekologisesti ja miten se näkyy arjessasi? Luulen, että ajattelen perusekologisesti. Suurimman ekologisen teon tällä hetkellä määrää hulppea palkkani, jota saan poikani hoitamisesta kotona. Eipä tarvitse turhia ostella.

 

  Paras jälkiruoka? Tämä on hullun vaikea. En millään pysty sanomaan vain yhtä, kahta enkä kymmentäkään. Olen toivoton herkkusuu. Esimerkiksi viimeisen viikon aikana olen tainnut todeta, että  ”tämä on ihan parasta” niin siskon tekemän sitruunamarenkikakun jälkeen, ravintolassa syömäni suklaapannacotan jälkeen, äidin tekemien mokkapalojen jälkeen kuin omatekemien omenamuffinienkin jälkeen. Taisin hairahtua kehumaan superhyväksi myös ystävän kanssa jaettua Maraboun vadelma-jugurttiuutuutta. 

  Mikä kappale saa lanteesi liikkumaan? Koska ohjaaja pakottaa, niin ainakin zumbatunneilla zumbabiisit.

  Ärsyttävin tv-mainos? Meillä ei katsota telkkaria, joten tuollaisilta, thank God, säästyn. 

 Jos bloggaisit jostain ihan muusta aiheesta kuin nykyisestä, mikä se olisi? Työstäisin blogissani introspektiivista analyysiä lukemistani psykologisista opuksista.

    

      

P.S. Bloggaavat refluksiäidit, heitän haasteen eteenpäin teille yleisesti. Jos haluatte, ottakaa se vastaan ajatustentuulettumisnäkökulmana. Kysymyksinä voi käyttää samoja.

Uusia opetuksia

Vaikka reilu vuosi tässä on jo yritetty refluksitaudin koukeroista ottaa selvää, niin joka viikko vieläkin saamme refluksitaudilta yllättäviä oppitunteja.

Taas pääsi refluksitauti-allergia-kirous hyppäämään puun takaa eteemme, mutta onneksi sillä oli tällä kertaa kukkakimppu kädessään. Vielä maanantaina Pikkusankari oli se keskiverto-oireinen poikamme: kaivoi korvia, suuta, valitti pipiä vatsassa, päässä ja rintakehässä, kaatoi ja heitteli tavaroita minkä kerkesi valveillaoloaikansa puitteissa sekä merkkasi äidille poskiin ainakin kahdet veriset kynnenjäljet. Tiistaina meininki muuttui tyystin: hän saattoi leppostella sohvalla katsellen kirjoja, pyrki pussailemaan ja halailemaan koko ajan, purki ja pakkasi leluvarastonsa monen monta kertaa ja hymyili ja kikatteli lähes taukoamatta; oireista ei ollut tietoakaan. Sama on jatkunut tähän päivään saakka. Näin monta päivää peräjälkeen noin täydellisen oireettomina - ja vielä yhtäkkisenä muutoksena – ei ehkä voi olla pelkkää sattumaa tai vain taudin aaltoilevuutta. Syy tähän muutokseen taisi olla äidin hajamielisyys ruokavalion monimuotoisuuden toteuttamisen suhteen. Pikkusankari ei meinaan ollut vahingossa saanut ennen hyvien päivien alkamista ainakaan kolmeen päivään kanaa, possua eikä punajuurta. Hups. Epäiltynä ovat siis kaikki nuo kolme. Syyllinen voi löytyä yhdestä, kahdesta tai kaikista. Pahiksen löytäminen onkin seuraava missiomme. On enemmän kuin ärsyttävää lähteä kaatamaan tarkoituksella ideaalitilannetta, mutta pakko, jotta pääsemme eteenpäin…

Allergologin vastaanotolla ja sähköpostittelumme kautta opin aina paljon uutta. Suurin ahaa-elämys tämän viikkoisella kontrollikäynnillä oli Pikkusankarin refluksitaudin muodonmuutoksen tajuaminen. Pikkusankari on siirtynyt vauvaiän tyypillisistä refluksioireista aikuisiän refluksioireistoon päin. Minulle öiden ja päikkäreiden repaleisuus ja tuskaitkun määrä ovat aina olleet yhtä kuin refluksitaudin vakavuusaste ja allergioiden aisoissapysymisaste sillä hetkellä. Niinpä olen viimeisen kuukauden ajan ajatellut, että meillä menee jotenkin älyttömän paljon paremmin kuin aiemmin keskivertotilanteessa, sillä Pikkusankari on alkanut nukkumaan yöt heräämättä tai vain muutamalla herätyksellä, vaikka päivät olisivatkin olleet täynnä muita oireita. Mutta allergologimme avasi silmäni taas kerran: kaikki Pikkusankarin päiväoireet ja käyttäytyminen viittaavat vahvasti siihen, että taustalla jylläävät edelleen pahasti oireinen refluksitauti ja moninaiset allergiat, unien eheydestä huolimatta. Närästys, happojen nousut ja pukluaminen eivät vaan enää herätä pientä samalla tavalla kuin aiemmin ja huutokonsertti on vaihtunut valittamiseen.

Se tunne, kun tulee aidosti ymmärretyksi, on tämän sairauden kanssa painiessa jotain aivan mieletöntä ja arjessa niin harvoin koettavaa, että itken aina (kyllä, aina) kun lähdemme lääkärin vastaanotolta. Taas kerran oli huojentavaa kuulla lohdullisia sanoja ja saada omille arkihavainnoilleni lääketieteelliset selitykset lääkäriltä, joka on hoitanut tuhansia refluksikkoja ja allergikkoja. Pikkusankarin nykyinen ruokakäyttäytyminen on kuulemma hyvin ominaista refluksikoille. Todistetta sain myös sille, että tämän taudin tuottaman huonon olon vallitessa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että taapero ilmaisee pahan olonsa tupla- tai triplauhmalla, lyhytjänteisyydellä ja pahanteolla. Ja mikä tärkeintä ymmärtää, pipin valittaminen on todellisinta totta, mikä pitää ottaa vakavana oireena.

Melkeinpä joka ikinen kerta, kun selitän Pikkusankarin kuulumisia jollekin, oli se sitten anoppi, ystävä tai hyvän päivän tuttu, mieleeni pilkahtaa mahdollisuus empaattisen hypokondrian olemassaolosta. Omat epäilyt omien ajatusten, kokemusten ja tunteiden oikeellisuutta ja todellisuutta kohtaan ovat hyvin pelottavia. Mutta sen siitä varmaan saa, kun pyörittelee päivät pitkät mielessä vuorotellen viittäkymmentä refluksitautiin ja allergioihin liittyvää akuuttia juttua. Yritän jankuttaa itselleni, että minä olen kuitenkin se, joka näkee joka ikisen pienen askeleen eteenpäin ja taaksepäin tässä kiemuraisessa polussa. Ja minä olen se, joka parhaiten osaa tulkita lapseni signaaleja. Silloin tällöin lapsen näkeminen tai hoitaminen ei vain yksinkertaisesti voi antaa sitä kokonaiskuvaa hänen tilanteesta, minkä lapsen vanhempi tai paremmassa tapauksessa vanhemmat saavat.

Onneksi välillä todella tajuan, että en minä kuvittele mitään. Totisinta totta tämä on. Näin tapahtui viimeksi muutama päivä sitten, kun mieheni tuli minut herättämään uskomattoman iloisena: ”Voitko kuvitella, Pikkusankari leikki kaksikymmentä minuuttia ihan yksin, eikä hän ole tänä aamuna vielä kertaakaan yrittänyt lyödä minua eikä hajottanut yhtäkään lelua! Nieleskelyä en ole kuullut lainkaan.” Tai kun äitini kertoi Pikkusankarin olleen superkiltti vieraillessaan Mummolassa. Ja nämä tapahtuivat ennen minun hehkutustani uskomattomasta muutoksesta ja hyvävointisesta Pikkusankarista. 

Iloitsen siis joka ikisestä kerrasta, kun joku muukin huomaa muutoksia Pikkusankarin käyttäytymisessä ja olotilassa, koska se tuottaa minulle tervejärkisen ihmisen olon. Epäilyä, lokaa, pelkkiä hymähdyksiä ja hiljaisuutta saan kokea aivan tarpeeksi vieläkin, kun kerron Pikkusankarin vaihtuvista tilanteista. Nyky-yhteiskunnassa eläessä tuntuu hyvin usein siltä, että näkyvästi sairaat olisivat kaikin tavoin oikeutetumpia olemaan sairaita kuin näkymättömämmin sairaat. Näkyvästi sairaan sairaus otetaan vakavasti, vähemmän näkyvästi sairaan sairautta vähätellään julmasti.

Tästä tunnistat refluksivanhemman

Jos kutsu käy kahville, lounaalle tai johonkin muuhun sosiaaliseen syömistapahtumaan, refluksivanhempi saattaa suurella todennäköisyydellä kieltäytyä. Hän ei luultavasti kieltäydy sen takia, että seura on huonoa, vaan hän kieltäytyy luultavimmin siksi, että yhteiset herkutteluhetket ovat tus-kaa. Jos refluksivanhempi on itse tiukalla imetysdieetillä, hän ei halua taas yhtä mielensä pahoittavaa tapahtumaa muistiinsa. Häntä ei liiemmin kiinnosta syödä maissinaksua samassa pöydässä, missä syödään banoffee- torttua. Ja vaikka ei imettäisikään, jos lapsi on itse-syömis-iässä, harmi on samaa suuruusluokkaa (jos kahvitteluhetkeä ei saa aikataulutettua päiväuniajalle). On meinaan todella mukavaa kertoa pienelle kolmetoista kertaa yhden kahvittelun aikana, miksi hän ei saa samaa herkkua kuin vastapäätuolin taapero, hallita kitisevää sylissä heiluvaa lasta koko ajan samalla, kun itse yrittää nautiskellen mutustella (kuukausien jälkeen sallittua) namia ja käydä pesemässä lapsen käsiä minuutin välein, koska hän kuitenkin pääsee estoyrityksistä huolimatta upottamaan sormensa vastaleivottuun pullaan.

Kun refluksivanhempi kysyy tuttavaltaan kuulumisia, ja saa vastaukseksi vain vauvan kuulumisia, hän ei jää jankuttamaan ”mutta kerro, mitä SULLE kuuluu?”. Refluksivanhempi ymmärtää täysin, jos vanhemman päässä ei pyöri kuin vauvan voinnin ala- ja ylämäet. Tällöin kysyjän ei ole mitään järkeä edes yrittää puristaa pakollista vastausta jostain ihmeellisistä omista kuulumisista, jos ne nyt vaan sattuvat olemaan tässä elämänvaiheessa tismalleen samat kuin vauvan kuulumiset.

Kaverilla kylässä ollessaan, kun aina niin hyväntuulisen ja hymyilevän vauvan vanhempi kertoo, kuinka vauva itkee useimmat päivät lähes taukoamatta ja kuinka unet ovat pääsääntöisesti cooperin testin pituisia, refluksivanhempi ei epäile vauvan vanhemman sanomisia. Hän tietää, mitä vieraskoreus on. Ja hän tietää, miten vihreä tuliaispehmopupu ja taukoamatta tekstiä suoltava vieras voivat vaikuttaa vauvan metelitasoon. Erityisesti hän ymmärtää sen, että vanhemmat tuskin koskaan valehtelisivat vauvan voinnista kertoessaan. Refluksivanhemmalta et kuule vähätteleviä kommentteja. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että kaikilla kyläilykerroilla kaverin vauva on nukkunut kolmen tunnin päikkärit ja jokellellut kiltisti nallemobileilleen koko sen ajan, kun äidit nauttivat berliininmunkkinsa santsisumppien kera. Huono (hyvä) tsäkä on refluksivanhemmallekin tuttu juttu.

Kaupassa, jalkakäytävällä ja ihan kaikkialla niitä tapauksia voi kohdata. Lapsi huutaa, repii, potkii, riuhtoo, äksyilee, puree, heittäytyy maahan kuudennen kerran, piiloutuu, karkaa, heittelee kaikkea eteensä sattuvia esineitä ja syöksyy vaarallisiin paikkoihin. Uhmaa, ehkä. Kasvatusongelmia, ehkä. Käyttäytymishäiriöitä, ehkä. Refluksivanhemmalla on tällaisen tapauksen nähdessään mielessä myös se neljäs vaihtoehto: fyysisiä kipuja, joiden tuottamaa pahaa oloa lapsi purkaa kyseisiin, vanhempia kovasti ilostuttaviin toimiin. Ehkä näin on, ehkä ei. Ja todennäköisesti taustalla on jotain kolmesta muustakin syystä. Mutta refluksivanhempi ei tuomitse tietämättä.

Refluksivanhempi on varannut syntymättömälle lapselleen ajan tutulta allergologilta parin viikon päähän lasketusta ajasta. Tämän jutun kuullessaan ei kannata nauraa; se ei ole vitsi. Ja ihan vaan siksi, että refluksilapsen sisarus on 70 prosentin mahdollisuudella myös refluksitautinen.

Kuullessaan hölmöjä yleistyksiä, kaikkipäteviä neuvoja, lapsen voinnin vähättelyä tai piilotettuja piikkejä, refluksivanhempi saattaa kaataa tuplamitalla takaisin. Hänestä on kuoriutunut todellinen leijonaemo. Niin sadat kerrat hän on joutunut puolustelemaan, hakemaan oikeutusta ja selittelemään, että enää hän ei jaksa edes yrittää ymmärtää tietynlaisia kommentteja ja olla vain hiljaa. Joskus refluksivanhempi itsekin pelästyy omaa hyökkäävyyttään ja lapsenpuolustamisviettinsä voimakkuutta.

Refluksivanhempi on erityisen kiinnostunut joskus hyvinkin omaperäisen kuuloisista aiheista. Hän saattaa huomaamattaan analysoida pitkäänkin sitä, minkälaista eroa on lapsen oksennuksen ja kakan koostumuksessa ja ulostulon nopeudessa silloin, kun lapsi on syönyt porkkanaa, luumua tai bataattia. Refluksivanhempi puhuu millin tarkkuudella lapsen ruokamääristä, vouhottaa sileyden asteesta ja vertailee tosissaan pakastamista ja keittämistä allergeenien hävittämisen tehokkuuden näkökulmasta.

Tervetuloa refluksitaloon velttoilemaan!

Juhana Vartiainen ja Tuulikki Ukkola!

Olette lämpimästä tervetulleita refluksiperheen arkea näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Jos minä vain uskaltaisin lapseni turvallisuutta ajatellen, niin jättäisin teidät nauttimaan lapseni kanssa tästä upeasta lomasta vaikka koko vuorokaudeksi. Luulenpa, että edes kenkiä ette riisuisi, vaan katoaisitte saman tien pitkälle huudon kuulumattomiin. Niin ihanaa velttoilua tämä puolitoista vuotta on ollut, että ei ole tottakaan!

Pelkkää kuvitelmaa?

Meidän perheellä on menossa nyt ihan kiva ajanjakso. Rehellinen vastaukseni mitä kuuluu- kysymykseen voisi kuulua perinteiseen suomalaiseen tyyliin ”ihan hyvää”. Vastaus voisi olla jopa ”yllättävän hyvää”; olimmehan varautuneet paljon pahempaan lääkkeen vähentämisen myötä.

Pikkusankarin lääkekupin kallistaminen lopetettiin kolme päivää sitten. Oireita on lääkemäärän vähentämisaikoina ilmennyt vaihtelevasti, mutta kokonaisuudessaan oiremäärä on onneksi meidän mittapuulla vähäistä. Huippujuttu on, että yhtä ruoka-ainetta lukuun ottamatta kaikki refluksitaudin viimeisimpänä pahenemisaikana tippuneet ruuat ovat taas menussa mukana. Toivoin kovasti, että olisin päässyt kokkailemaan Pikkusankarille säännöllisesti uudenlaisia ruokia ja että oltaisi saatu hänelle vihdoin edes joku öljy mukaan, edes muutaman tipan verran viikossa. Mutta valitettavasti näyttää kovasti siltä, että edes lääkkeen antaman suojan turvin Pikkusankarin ruokalista ei veny. Nyt pariin viikkoon emme ole mitään uutta Pikkusankarille maistattaneet, ja hän on oireettomampi nyt kuin pari viikkoa sitten suuremmalla lääkeannoksella, kun mukana oli (epäonnisia) ruokakokeiluja. Joten samalla vanhalla tylsällä ruokapolitiikalla jatketaan. Ties siis mihin asti taas.

Viimeisten viikkojen aikana on ollut päiviä, ettei oireita juuri näy ja onpa sieltä löytynyt täysiä öitäkin! Päivisin refluksi- ja allergiaoireet puskevat, jos puskevat, esille niinä nykyisinä tuttuina: suurta ja pitkittynyttä kiukkushowta, käsittämättömistä aiheista turhautumista, tarraavampaa kiinni ripustautumista ja kaikkea mahdollista pahantekoa. Siis sellaisia juttuja sellaisessa mittakaavassa, minkä vain me vanhemmat tunnistamme Pikkusankarin pahan olon purkamiseksi, kun tiedämme, millainen ihanuus hän ilman oireita on. Aina, kun kuulee kommentin tyyliin ”tuo ja tuo vain kuuluvat tuohon ja tuohon ikävaiheeseen”, tulee itsellekin mieleen, että olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…? Olemmeko todella ylitulkinneet Pikkusankarin käyttäytymistä, ja muuttaneet sen normaalista tuon ikäisen käyttäytymisestä refluksioireeksi? Vai onkohan kuitenkin se aiemmin oikeassa ollut äidinvaisto oikeassa nytkin… Hmm. 

Se, että Pikkusankari normaalina päivänä ehkä kymmenen kertaa tulee kertomaan: ”äiti, pipi” osoittaen niin päätään kuin rintakehääkin, voidaan ehkä lukea tietyin kriteerein hieman uskottavammaksi perusteluksi lapsen sairaudesta kuin nuo pidentyneet känkkäränkän vierailut, mutta luulenpa, että julkisen puolen lääkäreillä olisi tähänkin jokin kiva selitys valmiina pöytälaatikossa, ettei vain tarvitsisi myöntää lapsen sairautta. Ehkä lapsi kerää huomiota vanhemmiltaan valittamalla pipiä tai ehkä lapsi leikkii potilasta lääkärileikeissä tai ehkä lapsi testaa vanhemman syliinottoherkkyyttä tai sitten vanhemmat vain kuulevat omiaan.  

Muutamien tärkeiden juhlien ajaksi olemme raaskineet antaa Pikkusankarin yökylään, pari kertaa ensimmäisten kuukausien korvikeaikana ja pari kertaa nyt imetyksen loppumisen jälkeen. Itse en muista alkuaikojen öistä juurikaan muuta kuin sitä huutohyssyttelykeinuttamista peitettynä väsymyksen raskaalla harmaalla viitalla. Muistelisin, että ehkä muutaman kerran kuussa yöt olivat ”normaaleja” vauvaöitä, eli että Pikkusankari heräsi, söi ja nukahti, ilman tuskaitkua. Ja ne kaksi yötä, jotka pelkällä korvikkeella vedettiin meidän ollessamme toisella puolella Suomea, olivat kuulemma olleet juuri tämmöisiä. Uni, NAN, uni, NAN, uni, NAN. Siinä on ollut onnekkaita hoitajia, ei voi muuta sanoa!

Kyseessä olevissa keisseissä, eli kahden ja kolmen kuukauden iässä suostuimme antamaan Pikkusankarin yökylään, koska elimme pölvästit siinä harhatodellisuudessa, että arkemme on joka tapauksessa normaalia, vaikkakin mielestämme tosi rankkaa. Ajattelimme, että ehkä olimme vain hieman heikompia vanhempia kuin muut. Kun Pikkusankarin isovanhemmat sitten saivat normaalivauva-arkiyöt, siinä sitten hoitoa seuraavina öinä kotona valvomisrumbassamme heitimme ilmoille raskaita epäilyajatuksia sekä omaa että toisen mielenterveyttä kohtaan. Todennäköisesti olimme kai kehittäneet oman pikku todellisuutemme, jossa kantelimme sylissämme vuorotellen oikeasti nukkuvaa vauvaa ympäri kämppää ja koimme molemmat yhtäaikaisia hallusinaatioita huutavasta lapsesta. Kaiken lisäksi muistimme synkronoitui sillä tarkkuudella, että molemmat muistivat aamulla edellisen yön suurin piirtein samalla tavalla. Outoa kerrassaan. Kertomuksillemme näistä öistä ja päivistä muut vain pyörittelivät päätänsä. Olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?

 

Joka tapauksessa, muutama seikka on näin jälkikäteen ajatellen voinut vaikuttaa parempiin hoitoöihin. Pikkusankari oli todellinen tissitakiainen minun läsnäollessani. Yökylässä hän ei vaatinut maitoa ollenkaan niin usein, joten happojen takaisinvirtaus ja sen tuottama tuska olivat pienempää. Pikkusankari oli jo tuolloin hyvin todennäköisesti maitoproteiinille allerginen, mutta korvikkeen antamisen jatkaminen viikkokaupalla vain lisäsi hänen oireiluaan, ja nämä yökyläilythän eivät sattuneet siihen kaikista pahimpaan oirepiikkiin eli nelikuisesta seitsenkuiseen, jolloin todennäköisyys normaaliin yöhön oli mitätön.  Lisäksi minun maitoni kautta taisi tuolloin virrata Pikkusankarille myös tuhatta muuta epäsopivaa juttua suurissa määrin (minun suklaa-annos kun on levyllinen, karkkipussi 300 grammainen väritulitus ja kahvileivonnainen yksi pellillinen…), joten kauhucocktail ei ehkä ollut ihan niin sekava NANissa kuin minun valkoisessa tuotoksessani. Myöhemmin tehtyjen maito- ja vilja-altistusten jälkimaininkien perusteella voin fiksuna naisena myös päätellä, että jos maito oli pahis, niin viljat olivat superpahiksia. Siis, minun maitoni kautta Pikkusankari pumpattiin täydemmäksi "viljamaitoa" kuin mitä NAN todennäköisesti oli. Molemmat maidot huonoja vaihtoehtoja, mutta tuolla hetkellä NAN vei voiton paremmuudessa minun mässytellessäni ateriasta toiseen herkkuleipiäni.

Pitkällisen taistelun jälkeen sain irrotettua rintaraivari-Pikkusankarin pullosta ja avoinna hänelle oli vain oma maitobaari. Tuolloin ei tietenkään tullut mieleenkään antaa Pikkusankaria yökylään. Saimme itse kokea joka ikisen huutoyön ja saimme itse myös ne kaikki ennen diagnoosin selviämistä tulleet (muutamat) ehjät ihanat yöt, joita edeltävänä päivänä taisin sattumalta syödä jotain kanaa, maissia ja mustikkaa... 

Diagnoosi varmistui, lääkäri käski minut tiukalle imetysdieetille, ja parin viikon päästä meillä oli ihana, aurinkoinen, yöt muutamalla syötöllä (ei huudolla) pärjäävä vauva! Tuolloin mietimme, että olikohan tämä vain jotain hassua sattumaa... Että kolmestakymmenestä tuskaheräämisestä miinustettiin parissa viikossa kolmekymmentä tuskaheräämistä, juuri kun olin ollut viikon törkytiukalla ruokavaliolla. Mielessä häivähti myös: Olemmekohan  me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus...? Asianlaita taisi selvitä heti, kun kuukauden päästä ensimmäinen ruokakokeilu otettiin messiin... Siihen nollaan plussattiin kolmekymmentä.

Viime vuoden loskaisena lokakuun aamuna jännitys, pakokauhu ja huoli olivat suunnattomat. Muutaman tunnin päästä alkaisi Pikkusankarin maitoaltistus. Edellisen maitoaltistuksen jälkeiset kaksi viikkoa olivat yhdet valvotuimmista viikoistamme ikinä. Kaikkien vilja-altistusten jälkeiset viikot olivat olleet täynnä tuskan ja epätoivon kyyneleitä ja kantamisesta uupuneita käsivarsia. Altistuksesta oli tullut meille iso kirosana. Meni muutama tunti, meni päivä, toinenkin, meni viikko ja meni kaksi. Sitten se meille valkeni: Pikkusankari sietää pieniä annoksia laktoositonta maitojuomaa! Etukäteen sovitut vuoroittaiset vanhempien nukkumistunnit ja isovanhempien lastenkatsomisvuorot peruttiin. Mieleni täytti ilo niin Pikkusankarin kuin itsenikin puolesta; nyt monipuolistuu lapsen ruokavalio ja nyt minulla on vihdoin lääkärin lupa lopettaa imetys. Mutta maidon kehiin tulon jälkeen mieltä kaihersi eräs asia: olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus, kun kerta maito todella käy nyt hänelle…? (No, seuraavan ruokakokeilun myötä saimme koko kaksiviikkoisen monellakymmenellä herätyksellä per yö...)

Imetyksen loputtua olemme luovuttaneet yövastuun taas muutaman kerran isovanhemmille. Kummallakin kerralla yö on mennyt hieman paremmin kuin sillä viikolla keskimäärin kotona hoitoyötä edeltävät yöt. Isovanhemmilta öiden hehkutusta kuunnellessa kummasti on tullut mieleen, että olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?

No, kai on myönnettävä, kaikkeni olen tehnyt, että hoitoyöt olisivatkin olleet mahdollisimman rauhallisia. Olen syöttänyt yökyläilyä edeltävinä päivinä vain melkein satavarmasti sopivia ruokia Pikkusankarille. Olen antanut varmuudeksi tuplalääkityksen ennen yökylään menoa. Olen tiputtanut suuhun vielä turvazyrtecit. Pikkusankari on uuvutettu vieraalla ympäristöllä ja hoitajalla ja jännittävillä leluilla väsyneemmäksi kuin kotona, jolloin ne kaikista pienimmät oireet eivät välttämättä herätä häntä, koska hän nukkuu tukimmin kuin kotona. Toisin kuin kotona me, isovanhemmat nukkuvat Pikkusankarin ihan kyljessä kiinni, joten vaikka hän heräisi oireisiinsa, on lähellä heti joku, jolloin pienen kivun kestämiseen saattaa auttaa vain lähellä oleva käsi. 

Hippaleikit ovat olleet meillä aina nimeltään ”Selvitä, mikä muru päätyi pojan suuhun”. Pikkusankarilla murujen löytämis- ja lappamistahti on varmasti maailmanmestaruusluokkaa. Ja enpä liioittele (vaikka niin toivoisin), kun sanon, että yksikin muru riittää oireisiin. Se on todistettu liian monta kertaa. Siksi kavereille tiedoksi, että eivät teidän matonhapsut ole vinossa, muruja minä vaan sieltä lattialta tsiikailen. Joskus, kun pöydän alta löytynyt muru on jo nielaistu vanhempien liian hitaan reaktiokyvyn takia, painumme nukkumaan heti, kun Pikkusankari saadaan taisteltua unten maille, koska luvassa on ihan varmasti huono yö! Aamulla heräämme ja olemme satavarmoja, että toinen on eittämättä ollut koko yön huudonlaimentajana. Mutta eipä kumpikaan myönnä! Tällä kertaa murunen ei aiheuttanutkaan oireita… Olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?

Tämä Pikkusankarin refluksitauti ja moninaiset allergiat taitavatkin olla vain pelkkää kuvitelmaa. 

Absolutely.

Usko tai älä

Pirullinen kaverikaksikkomme refluksitauti ja allergiat eivät jätä meitä rauhaan melkeinpä missään arkisissa toimissa.  Koko Pikkusankarin perheen Tellus pyörii Gastroesofagiaalisen auringon ympärillä. Joidenkin läheisimpienkin ystävien on vaikea ymmärtää, että meidän kuulumisiamme kyselemällä ei saa vastaukseksi juuri muuta kuin vuodatuksia, jotka liittyvät Pikkusankarin sen hetkiseen vointiin. Se nyt vain on hyväksyttävä. Edes silloin, kun Pikkusankari leikkii kiltisti pehmopingullaan ja kun äidin paita on oikein päin päällä, meillä ei eletä normaalia elämää, vaikka normaalilta se vaikuttaisikin. Myös hyvänä jaksona joka ikinen Pikkusankarin suupala on vahdittava ja mietittävä; lähes kaikki ruuat valmistettava itse; eväät pakattava mukaan minne ikinä mennäänkään; lääkkeet muistettava antaa; ruokahetket suunniteltava niin, että Pikkusankarille koituisi mahdollisimman vähän mielipahaa muiden maistellessa eri herkkuja kuin hän; on oltava valmis missä vain puolustamaan juuri oksennuksen lennättänyttä lasta sosiaalisilta tölväisyiltä… 

Erilaiset syy-seuraus-suhteet ja korrelaatiot ovat aina herkullisia spekulaatioiden aiheita. Rakastan itsekin niitä! Silti, uskokaa vain, en keksi vain keksimisen ilosta Pikkusankarin käyttäytymisen ja refluksitaudin oireiston keskinäisistä suhteista mitä vain aivohöttöä, jolla sitten voin perustella lepsua kasvatustapaani tai Pikkusankarin huonoa ja outoa käytöstä. Kyseessä olevia (naurettavilta kuulostavia) asioita en enää edes yritä selittää kenellekään, joka ei ole refluksitautisen kanssa elänyt. Siitä seuraisi vain nauruntörähdyksiä, epäileviä katseita ja kuuntelijan elekielestä tulkittavaa ”tuossa jutussa on kyllä pikkuisen selityksen makua”-piiloasennetta. Mutta nyt, mainitsen näistä refluksitaudin huonon jakson ja Pikkusankarin käyttäytymisen syy-seuraussuhteista muutaman ehkä helpoimmin tajuttavan. 

Olemme aivan konkreettisesti monesti todenneet, että refluksitaudin huonossa vaiheessa Pikkusankari inhoaa ruokalapun pitämistä, leuan alta narutettavan pipon pitämistä ja lämmintä ruokaa. Ei onnistu vaikka ruokalapussa hyppisi kolme elefanttia, pipo olisi kuinka Hilfigeriä tahansa tai ruokaillessa Tiivi-Taavi ja Laa-Laa vinkuisivat läppärillä. Huonona jaksona korostuu myös se, että Pikkusankari ei voi sietää ruokaa, jossa on kokkareita; sen pitää olla nelikuiselle syötettävän sileää tai sitten reilusti sormiruokaa, ei mitään siltä väliltä. Ruokailu saattaa muutenkin olla monta tuntia kestävää ihmeellistä rääppimistä: Pikkusankarilla on jatkuvasti nälkä, joten hän kirjaimellisesti roikkuu jääkaapin kahvassa koko ajan, pyytää kaikkea mahdollista ruokaa, mutta kun ruoka tulee naaman eteen, syöminen ei onnistukaan. Hän saattaa myös haluta todella usein ja paljon kylmää juotavaa.

Näiden Pikkusankarin tahtotilojen mukaan toimiminen ei ole lapsen jokaisen erilaisen halun pompottelemana olemista, vaan oireiden lievittämisen kannalta totisinta totta: refluksikoilla kurkku on kipeänä ja ajoittain jopa tulehtunut jatkuvasta mahahapon edestakaisin seilaamisesta. Kurkun ulkopuolelta(kaan) koskettaminen ei silloin tuntune hyvältä, kylmä ruoka turruttanee kipua paremmin kuin lämmin ja kökkäreet tuntunevat inhottavilta niellä. Syöminen saattaa ylipäätään olla kivuliasta ja hankalaa. Kaiken lisäksi kipujen tuoma tuskainen yleisolo ei helpottane yleisestikään mihinkään asiaan, kuten syömiseen keskittymistä.

Suurta ihmettelyn aihetta tuttavapiirissä on herättänyt aina Pikkusankarin tapa hakata päätään kaikkialle, välillä niinkin kivoihin paikkoihin kuin tv-tason superteräviin kulmiin. Siinä valitettavasti veri on lentänyt. Mutta poikamme ei ole tyhmä eikä allergologimme mukaan neurologisista häiriöistä kärsiväkään. Viimeisimmän lääkekuurin aikana selvisi todennäköisin syy tikkana olemiseen, kun luojan kiitos Pikkusankari on oppinut kertomaan kivuistaan: Pikkusankari kärsii lääkkeen sivuoireena päänsärkyä. Ja kyllä, päänhakkaamisia on ilmennyt juurikin enimmäkseen lääkekuurien aikana... Ja toki muulloinkin keskivertolasta enemmän, sillä refluksitautiin ja allergioihin liittyvä nenän kutina voi tuottaa samanlaista päänpaukuttamiskäyttäytymistä.

Pikkusankari on aina myös tunkenut aktiivisesti sormia suuhun, korviin ja nenään paljon enemmän kuin terveet kanssalapset. Vaikkakin näitä säännöllisin väliajoin meille ehdotellaan, kyse ei ole (vain) huonoista tavoista, ei parin vuoden taukoamattomasta hampaiden tulosta eikä korvatulehduskierteestä, vaan siitä, että ne samaiset hapot kiusaavat muitakin nielukanavan osia, ja poikamme yrittänee epätoivoisesti saada inhottavaa tunnetta kaavittua käsillään pois.

Ja kyllä, allergologimme sekä kymmenet vertaistukirefluksiperheet ovat näistä ja kymmenistä muista vieläkin ihmeellisimmistä huomioista samaa mieltä. Usko tai älä.

Kuudensadanneljänkymmenenkahdeksan yön jälkeen

Nyt on kyllä semmoinen uutispläjäys käsillä, että on pakko omistaa sille ihan oma pikainen päivitys: Pikkusankari nukahti tänään ensimmäistä kertaa ikinä itsekseen sänkyynsä nallepainin ja sanaharkkojen jälkeen. Siis, aina aiemmin, eli tarkkaan ottaen kaikki 648 yötä hän on vaatinut pystyasennossa heijaamista sylissä nukahtaakseen, tämän toimituksen kestäessä vartin viiva kolme tuntia. Kun Pikkusankarin huoneessa tänään hiljeni, olin ihan varma, että siellä oli liian rajujen meininkien jälkeen mennyt Pikkusankarin taju kankaalle lyötyään pään seinään tai jotain vähintäänkin yhtä kaameaa. Mutta tarkistettu on, ehkä kymmenen kertaa; siellä hän tuhisee ihanasti!