Pages

Etkö koskaan ihmetellyt?

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Perheenjäsen, kaveri, ystävä, tuttava! Etkö vauvavuotemme aikana koskaan ihmetellyt…

…kun saatoin pirauttaa sinulle illalla koskien seuraavan päivän sovittua tapaamistamme ja kertoa, että olen tosi väsynyt, itkuinen ja hieman ajatuksissani jähmeä, mutta että silti olisi kiva nähdä.

…kun en halunnut sopia mitään sosiaalista menoa illaksi mieheni töistä paluun jälkeen, vaikka silloin olikin minun vapaa-aikani. Minun oli todellakin PAKKO päästä tuulettumaan, joko salille tai pahimpina päivinä, jolloin uupunut kehoni ei kyennyt haarahyppyihin tai en kehdannut nyyhkytykseni takia ihmisten näköpiiriin mennä, ulos hoipertelemaan ja vuodattamaan kyyneleeni katukivityksille. Siinä eivät rajuimmatkaan syysmyrskyt minua toppuutelleet. Pois kotoa oli päästävä, heti kun mahdollista, yksin.

…kun asuntomme oli vuorattu normaaleihin vauvojen pulauttelulukuihin suhteutettuna sopimattomissa määrin sohvia ja lattioita myöten pyyhkeillä, harsoilla ja lakanoilla. Ja saatoin vaihtaa ne kaikki kaksi kertaa vierailusi aikana.

…kun tunnin mittaisen juoruamisen aikana saatoin käydä kymmenen minuutin välein heijaamassa vaunuja ulkona.

…kun vaunulenkkeillessämme Pikkusankari nukahti itkien ja heräsi itkien.

…kun kolmikuisesta puolivuotiaaksi asti temppuilin mieheni avustuksella kaikkia mahdollisia imetysasentoja, yllätyshyökkäyksiä ja juksauksia vaihdellen, jotta sain rintaraivari-lapseni syömään rinnalleni edes joskus.

…kun seurasit surullista showta minuutti, tunti ja vierailu toisensa jälkeen: Pikkusankari itki lohduttomasti, minä tungin tissin jälkeenkin korviketta pakolla hänelle, hän kiemurteli sylissä, yritti torjua pulloa, veti itsensä jatkuvasti jäykälle kaarelle ja kovensi tuskaitkuaan.

…kun en halunneet liikkua riennoissa kodin ulkopuolella Pikkusankarin kanssa kaksin emmekä edes perheenä, sillä koimme vauvanhoidon hieman haasteelliseksi jo kotona...

…kun kerroin minun viikon ehdottoman huipennuksen olevan se, kun pääsen Pikkusankarin kanssa Mummolaan, ja saan nukkua aamuyhdeksästä iltakuuteen Mummon hoitaessa pientä.

…kun hehkutin ilosta puhkuen, että meillä oli tänään taas se kerran kuussa suotava aamu, kun vauvamme antoi meidän vanhempien syödä aamumunakkaamme rauhassa ollen kymmenen minuuttia, siis vau, kymmenen minuuttia lattialla, sitterissä tai sylissä rauhassa!

…kun yritimme huutaa toisillemme lauseita parin metrin päässä toisistamme samassa huoneessa, minulla huutava vauva sylissä. Yritin karjua Pikkusankarin tuskailun yli: ”Tämä on meillä normaalia. Jutellaan myöhemmin”.


Eikö kukaan läheinen koskaan ihmetellyt muiden lukemattomien asioiden muassa näitä? Ensimmäisen puolen vuoden ajan yritimme vain pysyä kuplassa uskoen, että kaikki se, mitä koimme, oli muka normaalia. Niin kuin meille sanottiin joka lähteestä! Mutta eikö kukaan, siis todellakaan kukaaaaaan, joka meidän arkea näki edes vilaukselta, voinut kommentoida, että tuo ei näytä ihan normaalilta vauva-arjelta?

Vai ajattelivatko ihmiset ihan oikeasti, että perusvauva-arki saa meidät todella niin väsyneiksi, kuin olimme; että me olimme vain muita vanhempia herkempiä kokemaan uupumuksen tunteita; että terve vauva oksentaa 40-70 kertaa vuorokaudessa; että on normaalia, kun vauva herää vähän väliä uniltaan itkien lohduttomasti; että vauva voi vaan olla niin temperamenttinen, että ei halua olla minuuttiakaan vaakatasossa tai muutenkaan paikoillaan; että vauvan itku ei voi tarkoittaa muuta kuin nälkää; että on normaalia, kun äiti laskee edellisen Mummola-kyläilyn jälkeen heti tunteja siihen, kun pääsee taas viikon tai kahden päästä nukkumaan ihan koko päivän läpeensä.

En missään nimessä syyttele, osoittele enkä lykkää vastuuta tippaakaan pois meiltä (no okei, neuvolalle kyllä vähän…). Mutta ihmettelen. Kovasti ihmettelen, miten varsinkin sellaiset tuttavat, kaverit, ystävät ja perheenjäsenet, joilla itsellään on lapsia tai joilla on lähipiirissä muitakin vauvoja, eivät muka olisi huomanneet eroa terveen ja sairaan lapsen olotilassa, käyttäytymisessä ja siinä, miten vanhempina jaksaa vauvoja hoitaa. Voi kunpa olisimme saaneet edes pientä vahvistusta epänormaaliusolettamuksillemme jo varhaisessa vaiheessa, jotta Pikkusankari ei olisi joutunut kärsimään ensimmäistä seitsemää kuukautta ilman tarkoituksenmukaista ruokavaliohoitoa ja lääkkeitä sekä ilman yhtäkään ymmärryksen hippusta tuskaitkuilleen.

5 kommenttia :

  1. Ymmärrän NIIN HYVIN sun ajatuksiasi...Mä tiesin jossain sisimmässäni itse, että tää ei voi olla normaalia, mutta kun neuvolassa, kaverit, lähipiiri kaikki vaan sanoo, että on normaalia, käänsin asian niin, että mä vain olen niin huono äiti, että en osaa hoitaa lastani oikein, että mä vain olen niin heikko, että väsyn tällaiseen...Sitten meillä oli neuvolan järjestämä perhevalmennuksen tapaaminen, tytön ollessa 4 kk ikäinen ja kaikki ryhmäläiset kertoivat arjestaan ja siitä, millaista se arki on...Sen tapaamisen jälkeen mä romahdin täysin. Sitten yksi kauempana asuva ystäväni kysyi voisiko tuo olla refluksia. Olen ikuisesti kiitollinen tästä kysymyksestä. Neuvolassa ja lääkäreissä eivät osanneet edes epäillä tätä, koska olimmehan "vain" koliikkia kärsivän lapsen saaneet...En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman tätä ystäväni lausahdusta, koska olisimme löytäneet itse apuja. Oli niin sumuista aikaa, että luultavasti olisin vielä pidempään uskonut ympäristöä että "kaikki hyvin". Arvet nämä kuukaudet silti jättivät, vaikka onneksemme lapsi saikin apua pian apua sen lausahduksen jälkeen.

    VastaaPoista
  2. Ja mikä kamalinta, jopa kertomiani lapsen hengityskatkoksia ei otettu tosissaan, vaan sanottiin, että "kaikki ensimmäistä kertaa tulleet äidit tarkkailevat ihan liikaa lapsensa hengitystä" ja pitivät mua suurinpiirtein höperönä kun yö- ja päiväkaudet en uskaltanut päästää lasta silmistäni muutamaa metriä pidemmälle ja sen ajan kun lapsi sitten vihdoin ja viimein nukkui, sen ajan mä kuolemanväsyneenä vielä päivystin toisen hengitystä ja olin kärppänä nostamaan lasta ylös, kääntämään lapsen pääalaisin ja "ravistelemaan", jotta taas hän hengittäisi. Juu, olin hysteerinen, mutta kukapa ei vastaavassa tilanteessa olisi ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ystäväsi kysyi sinulta ratkaisevan kysymyksen! On tämä vaan niin kaameaa muistella noita tarinoita, miten vähäarvoisina meidän äitien juttuja pidettiin... Voi Anu, onneksi ollaan löydetty kultainen lääkärisuhde molemmat! (ja kai pitää ajatella, että onneksi EDES vauvavuoden aikana, ei vasta kaksi-kolme-vuotiaana...)

      Poista
  3. Pitäisikö yhden huoneen seinä tapetoida lääkärinlausunnoilla/diagnooseilla? Muodikas ja uusi sisustusidea! Eikun testaamaan! :o)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea kyllä siinä vaiheessa, kun diagnoosi on saatu ja sairaus tajuttu, niin ei sitten jää kellekään vieraalle epäselväksi lapsen tilanne enää!

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs