Pages

Hyvä ruoka, huonompi mieli

torstai 27. joulukuuta 2012

Hän levitti glögin mantelilastut pöytä-lattia-osastolle, ja valitettavasti hänen kätensä oli nopeampi kuin äidin. Hän kaapaisi tiskialtaasta piparitaikinapurkin, josta kerkisi rapsuttaa kuivaneen taikinaklöntin suuhunsa, ennen kuin äiti ulvoen riisti purkin itselleen. Hänen kätensä kävi myös kinkun kuorrutuksessa sekä sienisalaatissa. Hän nuoli lukemattomia roskiksesta dyykkaamiaan suklaakarkkipapereita.

Vaikkakin tänä vuonna sain syödä juuri sitä, mitä mieleni teki (toisin kuin viime joulun kahdeksan ruokalajin kana-bataatti-imetysmenullani), ei ruokaonneni ollut täydellinen. Tulee sanoinkuvaamattoman paha mieli, kun ruokapöydässä Pikkusankari pyytää haistamaan minun lautasen herkkuja ja kaiken muun ajan saavat vanhemmat sekä kaikki muutkin paikalla olevat jouluRAUHAN juhlijat olla lähtölaskennassa valmiina syöksymään pienen uteliaan pojan luvattomia joulumaistiaisretkiä kieltämään.

Pikkusankarin kyseiset retket ovat nyt takana, oireet vielä vissiin pitkään edessä.

Muutosta

perjantai 21. joulukuuta 2012

Kiitos tattarin poisjätön, Pikkusankarin muutos on ollut valtava! Taas kerran todistimme suuren ihmeen, kun viime viikonloppuna arvailujen, pähkäilyjen ja ruoka-lääke-oirepäiväkirjan syynäämisen jälkeen päätimme poistaa tattarin Pikkusankarin ruokavaliosta kokonaan. Samalla saatiin sanoa moikat ilkivallalle, häiriökäyttäytymiselle ja suurimmalle osalle pipi-sanoista.

Toinenkin muutos tapahtuu näinä päivinä. Sairaalatöissäni tuttuakin tutumpi tavoitefraasi ”jouluksi kotiin” käy toteen meillä versiona ”jouluksi uuteen kotiin”. Tämä viikko oli taas yksi jännä kokemus pienelle pojalle, kun hän sai joka päivä töröttää melkein litistyneenä auton takapenkillä banaanilaatikoiden keskellä hihittäen. Joululahjaksi Pikkusankari saakin sitten muun muassa uudet huoneen seinät, joihin on sitten kiva salaa töhrystää taidetta.

Mahdollisimman refluksitonta joulua kaikille!

Lääkekaapin bileet

maanantai 17. joulukuuta 2012

Tänään esittelyssä Pikkusankarin normaali lääkearsenaali:

Aamu alkaa sängyssä pipin valittamisella. Silloin syöksytään Losec-purkille, ja Pikkusankari nappaa veden kanssa yhden tabletin (10mg). Samalla otetaan astmalääke Ventoline (2 suihkausta). Aamupalan yhteydessä napataan apteekin erityismonivitamiinivalmiste sekä maitohapot ja d:t. Aamupäivällä otetaan allergialääke Aerius (2,5ml) sekä taas suihkitaan Ventoa (2 suihkausta). Iltapäivällä päikkäreille YRITTÄMISESTÄ ei tule mitään ilman Gavisconia (2,5ml). Illan suussa juostaan uudelleen Losec-pillereiden äärelle (10mg). Ventoa kulutetaan vielä kaksi suihkausta. Kun yöunille yritetään rauhoittua, on ennätys, jos menee 5 minuuttia ennen kuin Pikkusankari pyytää Gavisconia (2,5ml). Seuraa nukahtaminen, ja ehkä uudelleen heräilyä, tuskailua ja pipin valittamista. Sitten saatetaankin kaivaa kaapista kipulääke Panadol (215mg), ja kaataa annos Pikkusankarin kurkusta alas.

Nämä lääkekaapin bileet on sponssannut äiti, joka yrittää kaikkensa syöttää lapselleen mahdollisimman vähän lääkkeitä, on kokeillut luontaistuotteita lääkkeiden sijasta, ja jolla on apunaan allergologi, joka ei turhaan määrää lääkkeitä.

Sensuroitu järkytys

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Minä olen kirjoittanut, ja sen jälkeen painanut pitkään deleteä, monta kertaa vuorotellen. Nyt on sellainen tilanne, että en osaa pukea ärsytystäni, huoltani ja kiukkuani tarpeeksi asialliseksi tekstiksi. Jos tapanani olisi kiroilla, voisitte kuvitella viisi riviä niitä kaikista rumimpia sanoja huutomerkeillä ja caps lockilla. Jos tapanani olisi uhkailla, voisitte kuvitella tähän ilkeimmän mahdollisen uhkauksen. Jos tapanani olisi toivoa muille yhtä tuskaista tietä refluksilapsen kanssa kuin meillä, voisitte kuvitella, kuinka nimeäisin jokaisen henkilön erikseen, joka on ollut päättämässä vammaistuen kriteerien tiukentamisesta, ja perään henkilökohtaisen tervehdyksen siitä, miten todella toivon, että juuri hän joutuisi kokemaan tämän kaiken pahimman mahdollisen kautta. Tämä kaikki siksi, että jos edes pikkuisen sitten tajuaisivat, minkälaisilta perheiltä onkaan riivaamassa sitä pienenpientäkin yhteiskunnalta valuvaa tuenosoitusta tässä refluksi-allergia-helvetissä painimisen kanssa.

Mutta pyrin olemaan nyt fiksu aikuinen, joten ennen kuin teen tässä järkytyksessäni kaiken yllä olevan, lopetan tämän tekstin siihen kyyneleet silmissäni esitettyyn toiveeseen, että EDES JOSKUS suolisto-oireiset allergikot ja refluksikot ja heidän oireensa otettaisiin oikeasti vakavasti. Että edes joskus inhimillisyys ja hyvän ihmiselämän etiikka voittaisivat yhteiskunnassa tuloksellisuuden.

(Refluksi)parisuhdetta

perjantai 7. joulukuuta 2012

Meillä on tänään suuren suuri juhlapäivä. Parisuhdetaivaltamme on takana seitsemän ja puoli vuotta, avioliittoa kolme ja puoli vuotta. Minun mielestä puolikkaat juhlapäivät ovat jotenkin sööttejä. Sen kunniaksi tässä tulevat (refluksivanhempien) parisuhdevinkit, olkaa hyvät.

1) Vasta, kun kumpikin on ollut kotivanhemman roolissa lapsen huonovointisena aikana, voi toiselle TODELLA sanoa, että ”minä niin ymmärrän, millainen päivä sinulla on ollut”. Sitä aiemmin ei ehkä kannata…

2) Jos puolisosi on (todella tiukalla) imetysdieetillä ja antaa kaikessa hyväsydämisyydessään silti toiselle luvan syödä kotona mitä vain, kannattaa toisen ehkä miettiä kaksi kertaa, onko se siltikään hyvä ratkaisu…

3) Yllätä (jos puolisosi tykkää yllättämisestä). Minä olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että myös niinä kaikkein huonoimpinakin kausina toinen saa tuntea edes silloin tällöin, että juuri minun eteen on nähty vaivaa, juuri minua on ajateltu, juuri minulle on haluttu tuottaa hyvä mieli. Minun tilin saldoni ei veny kuumailmapallolentoihin eikä Timanttisten parhaiten vartioitujen pöytien sisältöihin, mutta kelpaa se vähempikin. Minä olen saanut vuosien saatossa miehen happaman ilmeen monta kertaa makeaksi mm. yllätyslaivareissulla, ex tempore-ravintolaillallisella, lapsivapaalla iltapäivällä, käsin tehdyllä muuten vain -kortilla, tuoreilla leivonnaisilla, kattoa myöten kiiltäväksi hinkatulla kodilla, yllätykseksi sovituilla kaveritreffeillä leffateatteriin… Ja onhan minutkin joskus yllätetty.  

4) Oleta oikeat asiat, mutta älä oleta mitään, mistä et voi olla ihan varma. Siis. Ei kannata olettaa, että nyrpykkäilmeen takana on ihan varmasti taas se, että vaimo on ruma, ruoka on pahaa tai töissä oli tylsää. Kysy. Silloin toinen saa kertoa asian, ja samalla käsittelee sitä pois mielestään tehokkaammin kuin yksin mököttäen. Joskus huomaan, että toinen ei lopulta edes osaa kertoa, miksi niin mörköltä näyttääkään. Mutta eipä näytä enää sen jälkeen, kun olemme yhdessä miettineet, onko jokin oikeasti vialla. Mutta asiat, jotka vain ovat siltä kuin näyttävät, ovat selkeitä. En ole koskaan erehtynyt katseesta, jolla mieheni katsoo minua, kun pian saan lämpimän halauksen tai kuulla olevani maailman ihanin nainen (tämä ei mieheni haluaman intimiteettisuojan takia ole valitettavasti suora lainaus…). Yhteinen hassu lyhennekieli, ulkopuolisille oudonnäköiset käsi- ja muut merkit, tietynlaiset yhtäkkiä otetut tanssimuuvit ja koko spektri erilaisissa tilanteissa heitettävistä katseista kertovat kaiken olennaisen juuri niissä tilanteissa. Niistä emme ole koskaan erehtyneet. Niistä voi olettaa asioita, mielentiloja ja tunteita.


6) Tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi erilaista. Tämä on toiminut meillä täydellisesti. PITÄÄ olla yhteisiä intressejä. Meillä niitä on pal-jon. Mutta on myös antoisaa, kun toisella on omia juttuja, joita itse ei osaa, ja joista saa tyhmänä kysellä ja toinen saa selittää (ja selittää, ja selittää…). Myös yksi juttu, jota ei vaan voi ymmärtää toisen intresseissä on oikeasti hyvä rosoisuutta luova tekijä suhteessa. Silloin saa mielenkiintoisia keskusteluja ja säilyy halu ymmärtää toista yhä paremmin. Mutta liikaa niitä ei saa olla. Se repii liikaa erilleen.

7) Ei mitään parisuhteenhoitoaikoja, vaan aito asenne, että parisuhde elää koko ajan perhearjessa mukana. JOKA IKINEN hetki tulisi olla parisuhteenhoitohetki. Meillä ne suurimmat riidat syntyvät juurikin silloin, kun pitäisi muka hoitaa parisuhdetta.

8) Läheisyys. Jos siitä tinkii, ihan koko parisuhde (ja perhe) kärsii. Sitä siis annetaan meillä myös silloin, kun se tuntuu pakkopullamaiselta. Eipä tunnu kauaa.

9) Kysy ”mitä kuuluu?”. Ihan oikeasti, tämä on TODELLA tärkeää, vaikka toinen ei olisikaan tehnyt mitään ihmeellistä koko päivänä, tai kun toisen päivän ohjelman tietää tunnin tarkkuudella jo edellisenä päivänä tai kun ollaan vietetty koko päivä yhdessä. Silti, KYSY!

10) Samanlaiset elämänarvot. Kuulostaapa todella kliseiseltä ja vanhanaikaiselta, mutta näin se vain meillä menee. Ensin molempien sen hetkisistä arvoista puhutaan läpikotaisesti, sitten niistä tehdään synteesi, ja sitten niiden mukaan aletaan elämään. Yksinkertaista. Mutta ei aina. Arvot muuttuvat, ja niistä keskustellaan uudestaan ja uudestaan tarpeen mukaan. Parisuhteen toimivuuden ehtona on ehdottomasti se, että molemmat saavat elää omien arvojensa mukaisesti, toista tukahduttamatta. Onneksi meillä arvot ovat todella samanlaiset, eikä priorisointi ole vaikeaa. 

Niin. Ja se meidän suuri juhlapäivä (jep!). Sitä taidetaan juhlia normaali-iltaan verrattuna tuplakynttilöillä ja parilla lisäpusulla. Minä niin rakastan tuota miestä.

(Anteeksi, jos tämä teksti tuotti joillekin lukijoille ällötysrefleksin ja romantiikkaohjeiden yliannostuksen. Suonette tämän rakkauspsykologisoinnin silti minulle tänään. Ensi kerralla puhutaan sitten vaikka siitä refluksista, joka koettelee tällä hetkellä tätäkin avioliittoa.)

Minäfaktoja

maanantai 3. joulukuuta 2012

Tyttönen tuolta heitti pelottavalla haasteella: pitäisi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. Jossakin tilapäisessä mielenhäiriössä sitten ajattelinkin paljastaa teille pieniä paloja ei-refluksi-elämään liittyvistä asioista.



1) Minun ruumiinlämpöni on normaalitilassa 35.6. Kyllä, olen mitannut lukemattomina terveinä päivinä sen. Ihmiset ovat yleensä niin normaalikuumerajapuheeseen iskostuneet, että eivät vain voi koskaan uskoa, että minä olen ihan töttöröö, kun lämpö nousee lähemmäs 37:ä astetta. Mieheni yleensä kommentoi minulle, että olen kuumeisen näköinen, kun lämpöni nousee yli 36,5 asteen, ennen kuin olen sitä edes ehtinyt mittaamaan. 38 astetta on jo aika tappo. Myös Pikkusankarin lämpö on lapseksi normaalipäivinä todella alhainen, ja siksi on vaikea uskotella ulkopuolisille (ja terveydenhuollon taholle…), että vaikka tällä pojalla on vain 37 ”kuumetta”, hän on KUUMEESSA.

2) Minun kehoni on todella herkkä muutoksille. Siis tunnen kehossani äärimmäisen herkästi lämpötilojen vaihtelut, ilman kuivuuserot, valojen kirkkaudet jne. Käytännössä herkkyyden huomaa siitä, että olen koko ajan ottamassa päällyspaitaa pois ja laittamassa takaisin, kietomassa kaulahuivia kaulaan ja kiskomassa sitä pois, avaamassa ja sulkemassa ikkunaa, sammuttamassa ja sytyttämässä valoja ja kuntosalilla aina ensimmäinen, joka vinkuu ilmastointia suuremmalle. Ajatus ei liiku eikä kroppa pelitä, jos on liian kylmä tai liian kuuma.

3) Minä olen suorasanainen. En ole aina ollut. Puolisot alkavat muistuttaa toisiaan, sanotaan. Minä olen yhteisten seitsemän ja puolen vuoden aikana kasvanut todella suorasanaiseksi ihmiseksi. Kiitos rakas mieheni, suorasanaisuus on helpottanut elämääni useasti.

4) Minä en esitä. Siis jos minä hymyilen, hymyilen aidosti. Jos itken, en tekoitke. Silmäni kostuvat milloin mistäkin. Suupieleni alkavat väpättää usein. Koen, että pystyn olemaan hyvin aito kaikissa tilanteissa. Tämä on sekä vahvuuteni että heikkouteni. Tämä liittyy myös siihen, että rakkauteni on aitoa ja vilpitöntä kaikkia niitä kohtaan, ketkä ovat oikeasti meille tärkeitä. Olen valmis paljoon, jotta voin auttaa rakkaimpiani.

5) Minä olen meidän perheen organisoija ja kokonaiskuvan tarkastaja. Mieheni muisti on välillä…hmm, heikohko. Teen siis paaaaljon listoja, muistilappuja, kalenterimerkintöjä ja muita muistiinpanoja. Ja muistutan, muistutan ja muistutan.

6) En jaksa roikuttaa voimiani syöviä ihmisiä mukana elämässäni. Tähän päätelmään olemme miehen kanssa monesti päätyneet, kun olemme taistelleet erimielisyyksien, välinpitämättömyyksien ja ilkeyksien kanssa sukulais- ja kaverisuhteissamme. Mielestäni ei ole mitään järkeä olla yhteyksissä jonkun kanssa vain pakosta. En jaksa pitää yksin mitään suhdetta yllä. En pysty olemaan ihmisen kanssa hyvissä väleissä, jos hän on loukannut minua todella pahasti, tajunnut sen, mutta ei siltikään pyydä anteeksi. En koe pakkosukulaisyhteyksiä toimivina. En pysty antamaan itsestäni mitään, jos toinen ei halua selvittää aikaisempia erimielisyyksiä. Toivon, että suhde on aina vastavuoroinen: jos minä olen kiinnostunut toisen asioista, niin oletan, että hänkin on meidän asioista kiinnostunut. Olemme siis pyrkineet pitämään entistä paremmin kiinni niistä kaikista tärkeimmistä ihmisistä, joita on niitäkin oikein ihanan paljon. Tämä on toiminut loistavasti, ja vapauttanut hurjasti voimavaroja niihin tärkeisiin suhteisiin pois niistä hermoja raastavista ja voimia vievistä.

7) Olen huono monissa perusnaisjutuissa. En osaa hoitaa kasveja enkä tehdä käsitöitä. Mutta haluaisin osata. Joskus vielä opettelen. I Swear. Olen myös huono syömään vähän (olen huomannut, että se on aika perusnaisjuttu…). Ei riitä kahden käden sormet laskemaan niitä ihmisiä, jotka ovat ihmetelleet tosissaan, miten näin normaalikokoiseen naiseen mahtuu niin valtavia määriä ruokaa. Mies vitsailee aina hyväntahtoisesti. Muilta olen kuullut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä kommentteja kukkurallaan olevasta ruokalautasesta, viidennestä santsikorvapuustista, ajoittaisesta leipomisinnostani, juustojen ylikäytöstä ja itselleni valitsemastani 300 gramman karkkipussista. Yleensä olen aina hyvin tervetullut vieras juhliin, ja varsinkin rääppiäisiin.

8) Psykologiaa olen aina rakastanut, ja sivuaineena yliopistossa lukenutkin. Uusin villitykseni on neurologia ja neuropsykologia. Työni takia olen osa neurologista kuntoutustiimiä, ja tuntuu, että työtunnit eivät riitä tähän alkukiinnostukseeni; hypin innoissani, kun saan oppia aksonaalispainotteisen polyradikuliitin ensioireet ja sen, miksi femurin collumin seudussa on asiakkaalla epäspesifi skleroosilisä. Niiiiiin mielenkiintoista.

 
Tarkoitus olisi haastaa kahdeksan bloggaajaa. Minä haastan kaikki bloggaavat viralliset lukijani. Minä lueskelen kaikkien teidän blogejanne!

Epätoivoinen RASP*-maja

tiistai 27. marraskuuta 2012

Sekavaako täällä tämä elämä, no kyllä! Oireita on välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta joka päivä jotain on johonkin aikaan ja jollain intensiteetillä. RASP* kuluttaa kaikkien hermoja ja voimavaroja. Syy-seuraus-suhteet menevät varmaan iloisesti sekaisin, muka-melko-tasainen-arki muuttuukin silmänräpäyksessä karseaksi tuskakonsertiksi, ja nukkumaan menosta ei meinaa kenelläkään tulla yhtään mitään, lääketasapaino on varmaan muuttunut epätasapainoksi jo aikoja sitten, ja - ja - ja -.

Hukassa siis ollaan, ja pahasti. On ollut ruokavahinkoja ja -kokeiluja, suurimpana kokeiluna KELAn vaatima kaura, joka sekin jäi epäselväksi muiden muutosten seassa. Losecin maksimiannos muuttui Nexiumin maksimiannokseen, kun epäiltiin taas Losecin aiheuttavan sivuoireita. Gaviscon on muuttunut Siliceaksi siinä pelossa, että Gaviscon alkoi taas allergisoittaa. Maitohappobakteerimerkkiä muutettiin, kun oli epäselvää, tulivatko oireet sieltä suunnalta. Ventokin aloitettiin parempien aikojen toivoissa. Ruokia on jonkin verran (en jaksa tehdä nyt laskutoimituksia) rotaatiossa, ja todennäköisesti sieltäkin paljastuisi pahiksia, jos ruokalistaa alettaisiin paremmin syynäämään. Ruuan rakennettakin on yritetty monipuolistaa. Pääkipua Pikkusankari on taas valitellut enemmän.

Epätoivo alkaa pikkuhiljaa hiipimään meidän RASP-majaan.


*refluksislangissani jo vakiintunut omasynnyttämä lyhenne Refluksi-Allergia-SalaPoliisityöstä

Pakkolepo

lauantai 24. marraskuuta 2012

Minusta ei ole paljon Pikkusankarin perässäjuoksemisapua miehelleni tippunut viimeisten muutamien päivien aikana. Kroppani kävi kai vähän ylikierroksilla ja jonkun viruksen tekosyyllä sitten makuutti minua kaksi päivää sängyn pohjalla. Ei ollut kivaa olla jokainen musculus arkana ja silmäluomet kuin betonia, mutta tulipa ainakin levättyä isolla L:ällä, tihrustettua muutama romantic comedy-tyylinen taiteellinen teos ja olla ensimmäisenä jämähaukkana miehen pitämien pikkujoulujen juusto-pähkinälautasella. Oli pakko PYSÄHTYÄ viimeinkin näiden hullujen töidenaloittamisviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että näin painajaisia kollegoiden jättämistä post-it-lappupinoista työpöydälläni ja vastaamattomista puheluista, sain rauhassa kelata nykyistä elämääni; ihmetellä kaikkea oman yhteiskunnallisen paikan löytymisen, rakkauden voiman, ja tulevien elämänmuutostemme välillä.  Mies näki onneksi, mikä oli todellinen fyysinen meininkini (=ei sanottavaa liikettä kehossani), ja tuli nappailemaan päälleni mahalaskua kerta toisensa jälkeen tekevää Pikkusankaria sohvan nojalta pois sekä passitti minut pimeään huoneeseen. Nyt määritelmä ”terve” on melkein minua kuvaava. Tiedän, että tämä oli ensimmäinen varoitus stressiltä. Toista en enää halua, ja teen töitä sen eteen; eli vähemmän töitä.

Uskottavuuskriisissä

lauantai 17. marraskuuta 2012

Haluaisin, että parhaat ystäväni ja lähimmät perheenjäsenet ymmärtäisivät arkeamme. Se, että ventovieraat ja jotkut kaukaisemmat tuttavat luulevat, että meillä eletään normaalia lapsiperhearkea, on joskus jopa huojentavaa. Minun ei tarvitse selittää silloin mitään muuta, kuin tekovirne kasvoilla todeta peruskysymyksiin, että joo, ihan hyvin meillä nukutaan ja syödään ja poika kasvaa ja elämä on ihanaa.

Kuitenkin, lähimpien kanssa halutaan yleensä jakaa asiat kaunistelematta ja aidosti. Halutaan, että lähimmäinen on mukana omassa elämässä, ymmärtää asiat pinnan alla sekä haluaa jakaa murheet ja olla iloissa mukana. 

Minä olen monesti oirepäivinä uskottavuuskriisissä. Pikkusankari kai sitten näyttää usein terveeltä silloinkin, kun on pahat oireet päällä. Voiko sairas lapsi siis näyttää terveeltä? Onko mahdollista, että kaksivuotias näyttää kipunsa lähestulkoon vain äidilleen ja isälleen? Sama todistelumeininki jatkuu kuin ennenkin. Vain me vanhemmat tiedämme, milloin lapsi on oireinen, muut tulkitsevat lapsen käytöksen AINA joksikin muuksi.

Ihme, että enää ei kuule koliikkiepäilyjä. Tai siis, en kyllä ihmettelisi, vaikka kuulisikin. Nykyisin uskottavuuskriisissä ryvetään tällaisten kommenttien kanssa:

nro 1: Pikkusankari taitaa olla parantunut, kun ei enää puklaile vauvavuotensa tyylisesti, viidenkymmenen puklun tyyliin.
Gastroskopia osoitti, että Pikkusankarin ruokatorven läppä on löysä. Vieläkin. Joten arvatkaahan vain, kuinka löysä se on ollut aiemmin. Happoa siis nousee lähes koko ajan. Pahimpina oirepäivinä Pikkusankari nieleskelee jatkuvasti ylös nousevaa tavaraa. Mutta anteeksi, että se ei näytä samalta kuin puklailu. Samalla tavalla se happo siellä kurkkutorvessa tekee tuhojaan kuin ennenkin.

nro 2: Pikkusankari taitaa olla nyt aika väsynyt, kun käyttäytyy noin yliriehakkaasti, kitisee, heittelee ja puree.
Väsynyt hän ei aina noin käyttäytyessään ole, varsinkaan, kun tuollainen kommentti heitetään sellaisessa tilanteessa, jossa Pikkusankari on herännyt juuri reilun tunnin päikkäreiltä pirteänä ja nukkunut yöuniansa taaperolle normaalin määrän.

nro 3: Pikkusankari taitaa pölötellä pipiä muuten vain, noin niin kuin lauseenmuodostuksia opetellakseen.
Ihan vain tiedoksi kaikille, että koskaan ikinä Pikkusankari ei ole valittanut kurkkupipiä niin, etteikö pipinvalittamisen jälkeen syötetty lääkeannos olisi muuttanut Pikkusankarin käyttäytymistä totaalisesti, tai vähintääkin huomattavasti.

nro 4: Pikkusankari on tainnut saada ylivallan vanhempiinsa, kun noin puljaa ruokapöydässä; haluaa syödä, ei halua syödä, vinkuu toista ruokaa, saa toista ruokaa… 
Kuvittele itsesi syömään kaksi vuotta lähinnä vain kanaa ja bataattia  sosemuodossa. Kai sinuakin pännisi.


nro 5: Taitaa Pikkusankarille olla tulossa hampaita, kun noin jyystää kaikkea suuhun mahtuvaa.
Niitä hampaita on sitten ollut tulossa nonstoppina jo yli kaksi vuotta. Jospa   asia  on kuitenkin vain niin, että Pikkusankari yrittää epätoivoisesti päästä kipeisiin happonousuihin käsiksi, kun kurkussa on paha olo. KAIKEN suuhun laittaminen lisääntyy, kun oireet pahenevat.


Ja jokainenhan tietää, mutta ei muista käytännössä sitä tuttua riimiä, että lapsi on erilainen vieraassa ympäristössä, lapsi innostuu tai hämmentyy uusista naamoista omassa kotona, ja plaa plaa plaa. Mutta hei. En minä jaksa enää selittää. Minä en jaksa enää todistella ihmisille yhtään mitään. Olkoon. 

Sovitaan, että meillä on iloinen, hyväntuulinen ja terve poika nyt, ja aina ollutkin. Ja hänen äitinsä oli vaan vähän pimahtanut, ylihuolehtivainen ja muotidiagnoosin perässä kärkkyvä kreisi. Pitääkin varmaan nyt viimeistään myöntää, että olen syöttänyt ihan vain huvin vuoksi lapselleni vahvoja lääkkeitä koko hänen elinaikansa. Olemme etsiytyneet maan parhaalle allergologille vain siksi, että on pikkusen siistiä käyttää lasta vähän väliä tutkimuksissa ja kontrolleissa. Ja vitsit, että oli kivaa syödä itsekin vuoden ajan vain kanaa ja bataattia! Oli muuten tehokas laihdutuskuuri, vink vink. Ja kyllä siellä leikkipuistossa saa arvostavia katseita, kun kertoo, että meilläpä heräillään 40 kertaa yössä. Ottakaapa vaikka heti kokeiluun!

Theme by: Pish and Posh Designs