Varamummohuuto!

Kirjoitan tämän tekstin lasteni takia. Heidän parastaan ajatellen. Vaikka asia on toisaalta hyvin henkilökohtainen ja satojen pettymysten kyynelten kera mieleni sisällä käsitelty, yritän pysyä asiassa ketään syyllistämättä, vaikka edelleen monen vuoden jälkeen koen suurta ihmetystä lähimmäisenrakkauden synkkyydestä ja hienojen, vahvasti lausuttujen lauseiden paikkaansapitämättömyydestä.

Tämä teksti voisi olla katkeraa tilitystä siitä, miten tukiverkkomme on heikompi kuin kellään muulla tuntemallamme perheellä. Tämä teksti voisi olla pelkkää surullista valittamista, kun en osaa vastata lapsilleni kysymyksiin, miksi he eivät koskaan näe kuin yhtä isovanhempaansa ja mitä heille ”tärkeät” ihmiset oikein elämässään tekevät, kun eivät koskaan halua tavata tai edes soittaa.

Ketä kiinnostaisi lukea Pupu Tupunaa lapsillemme?

Olen kulkenut pitkän tien, jotta voisin hyväksyä tilanteemme. Nyt, kun koen olevani voiton puolella tässä prosessissa, uskallaan kirjoittaa tämän tekstin. Nykyään yritän olla odottamatta keneltäkään, (isovanhemmilta, kummeilta, ystäviltä, ystäväperheiltä, tutuilta...) yhtään mitään. Pikemminkin pyrin ottamaan asenteen, että on todellakin suoranainen ihme, jos joku haluaa aidosti olla lastemme kanssa. Olen aina kapinoinut nykymaailman minäminäminä-elämää vastaan, mutta tässä asiassa on nähtävästi pakko alistua huomaamaan, että kapinointini ei johda mihinkään. Entisaikojen yhteisöllisyys ja koko kylä kasvattaa-asenne ovat kadonneet ja tilalla ovat selfiet, belfiet ja muut loputtomat minäprojektit. Otan siis kapinointini suhteen askeleen eri suuntaan nyt.

Oikeastaan olen ottanut askeleen eri suuntaan jo reilu vuosi sitten. Lähetin muutamaan lehteen juttuvinkin varamummo ja -pappaetsinnöistä, mutta tämänkaltaiset jutut eivät (yllätys yllätys) saaneet intressiä toimituksissa. Googlettelin myös hiki otsalla eri vaihtoehtoja - turhaan. Nyt päätin testata blogini voimaa.

Löytyisiköhän blogin avulla näille kullanmurusille varaisovanhempi?

Onko meidän perheellä kohtalontovereita: sellaisia perheitä, joissa oma tukiverkko on syystä tai toisesta olematon? Oletteko te kuulleet varaisovanhempipalveluista? Mistä varaisovanhempia voisi löytää? Sattuuko teillä olemaan varaisovanhempia, ihan ”virallisesti” hankittuna tai ”epävirallisesti” elämässä mukana? Tunnetteko te ketään vanhempia ihmisiä, jotka kaipaisivat varalapsenlapsia? Kaikki vinkit, siis painotan, kaikki vinkit ovat nyt tervetulleita.

Varaisovanhemmuudesta kun puhumme, me emme siis missään nimessä etsi lastenhoitajia emmekä halua maksaa kenellekään, jotta he viettäisivät aikaa lastemme kanssa. Olen suurimmaksi osaksi päässyt kateellisuudesta irti, enkä osaa enää edes kaivata ajatuksellisestikaan monille vanhemmille niin tuttuja lapsivapaita viikonloppuja tai ”omia päiviä”, saati vanhempien kahdenkeskisiä ulkomaanmatkoja (varmaan jo pyörtyisin mahdollisuudestakin). Tämä varaisovanhemmuusetsintä on täysin lapsilähtöistä ajattelua. 

Joku, jonka kanssa tutkia maan kasvavia ihmeitä.

Haluaisimme löytää vanhempia ihmisiä, jotka kaipaisivat hekin elämäänsä lasten iloa ja erilaisia touhuja lasten kanssa, välittömässä hengessä toteutettuna. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät värikästä arkea pelkää. Etsimme henkilöä, joka mielellään siirtäisi omaa arvokasta elämänkokemustaan eteenpäin. Haluaisimme, että lapsillamme olisi kiinteitä, luotettavia ja aitoja suhteita edes muutamiin vanhempiin ihmisiin. Haluaisimme, että lapsemme eivät joka viikko kertoisi surullisin ja ihmettelevin silmin, kuinka heidän kaverinsa käyvät isovanhempiensa kanssa huvipuistoissa, metsäretkillä, ulkomaanmatkoilla, laivoilla, museoissa ja konserteissa. Pian ehkä esikoinenkaan ei jaksa meiltä kysellä, että eikö kukaan todellakaan ota häntä yökylään tämän useammin. Luksustahan lapsillemme jo olisi, jos löytyisi varaisovanhempi, joka jaksaisi puhallella saippuakuplia, lauleskella ja tehdä palapelejä. Isovanhempi, joka ihastelisi lasten piirrustuksia ja lukisi kirjoja. Isovanhempi, jonka pöydän ääreen saisi aina kattaa ylimääräiset lautaset. Isovanhempi, jonka syli olisi aina avoin. Aito läsnäolo olisi tärkeintä, eivät ne maailmanluokan sirkusshowt eivätkä valkoiset kirjeet juhlapäivinä.

Luuletteko, että olen etsimässä liikoja? Voisiko meidän perhe löytää varaisovanhemman blogin kautta? Jos teillä lukijoilla on minkäänlaisia, edes mutuisia tiedonhippusia mahdollisista, meille sopivista varaisovanhemmista, nöyrästi pyydän kommentoimaan tähän tekstiin tai heittämään ideat sähköpostin kautta. Tätä tekstiä saa myös jakaa, jotta joku, jolla mahdollisesti on ajatus omasta tai tutun varaisovanhemmuudesta mielessä, huomaisi tekstin, ja tarpeemme ja halumme kohtaisivat.

Joku, joka lohduttaa haaverin jälkeen.

Minkäänlaisia erityisiä kriteerejä en osaa enkä haluakaan luetella, mutta tietenkin, koska pidämme tärkeänä arjen läsnäoloa, maantieteellinen samasuuntaisuus on hyvä asia. Ja vaikka puhun nyt varaisovanhemmuudesta ja ensisijaisesti haluaisimmekin lastemme elämään henkilön, jolla on ikänsä takia erilaista elämänperspektiiviä ja -tarinoita kuin mitä meillä vanhemmilla on tarjota, ei vanha ikä ole aivan välttämätön kriteeri. Jos joku nuorempi kuin isovanhempi-ikäinen tuntee kiinnostusta olla lapsillemme tärkeä aikuinen, niin olemme avoimin mielin senkin suhteen. Meillä kun niitä tärkeitä aikuisia (kummien lukumäärästä huolimatta) ei todellakaan ole arjessa liikaa. Jo kummisuhteita luodessa olemme pyrkineet siihen, että kummit olisivat arjen iloissa ja suruissa mukana, mutta valitettavasti koska tämä ei ole syistä tai toisista onnistunut, haluaisinkin nyt painottaa tässä varamummohuudossa oikeasti sitä, että henkilö olisi mukana lasten elämässä muulloinkin kuin synttäripäivinä. Oli hän sitten vanha tai vähän vähemmän vanha.

Pikkufaktoja

Sen faktan lisäksi, että meillä kokeiltiin Minimullistajalle eilen lehmänmaitoa maidon muodossa parikymmentä milliä (ja jännitettiin koko yö oireita), kerron lisää minuun/perheeseemme/blogiin liittyviä faktoja täällä. Käykää lukemassa, jos teitä kiinnostaa muun muassa, vietetäänkö meillä karkkipäivää, mitä meillä syödään aamupalaksi ja mikä on suurin blogimokani.

Liittyykö tämä kuva jotenkin tähän postaukseen? No liittyyhän se.

Helpot herkut

Tässä helppo resepti niille, jotka vieroksuvat kaikkia raaka-paleo-sokeriton-leivonnaisia, mutta silti haluavat leipoa maidottomasti ja viljattomasti. Kananmunaa ja sokeria leivonnaisista kyllä löytyy...niin, eikä näistä paljon muuta löydykään. Haha. Yksinkertaista, helppoa ja nopeaa. Meidän perheen juhlissa ja kyläilyillä näitä on tarjoiltu (meidän allergisten poikien lisäksi) keliaakikoille ja viljaherkille. Monet ovat tykänneet!

Kookosmöykyt (maidoton, viljaton, soijaton, maissiton)

2 (luomu)kananmunaa
2dl (tummaa ruoko)sokeria
250g kookoshiutaleita

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kevyesti kookoshiutaleet vaahdon joukkoon. Muotoile taikinasta möykkyjä leivinpaperille ja paista 180 asteessa noin 10 minuuttia, myökkyjen ruskistumiseen asti.

Historiallinen yö

Kuten instagram-seuraajani jo saivat kuulla, se historiallinen yö oli viime yö. Heräsin aamulla, ja tajusin nukkuneeni kahdeksan tuntia yhtäjaksoisesti! Viimeksi kahdeksan tunnin unipätkä tapahtui ennen viimeisintä positiivista raskaustestiä, vajaa kolme vuotta sitten. Ensimmäiset heräilyvuodet kestivät esikoisen raskausajasta (ei ollut helppo raskaus) esikoisen noin kaksivuotisynttäreille asti eli kolmisen vuotta yhteensä. Sitten, kehon palauduttua univajeista ainakin suurin piirtein, nukuin pari kuukautta ihan hyvin, kunnes alkoivat toiset raskausvalvomiset (ei ollut helppo raskaus sekään) ja perään tietysti kuopuksen kanssa valvomiset. Yhteensä taas sen kolmisen vuotta. Nyt kovin ajankohtaisina toiveina olisi, että Minimullistajan yöt rauhoittuisivat tässä samoihin aikoihin kuin Pikkusankarin rauhoittui. Tämä viimeisin tapahtunut historiallinen yö ei toki ollut nytkään sellainen, että koko perhe posotti unimaissa kahdeksan tuntia tauoitta samaan aikaan, vaan taisivat nuo lastenhuoneen asukit heräillä, mutta minä en herännyt (vain mies heräsi). 

Moni kysyi minulta, että miltä nyt tuntuu? No, hermot kestivät superhienosti lasten kränät, uhmat ja taistot, virta ei tuntunut loppuvan päivällä ollenkaan ja hymy oli herkässä. Noin niin kuin muun muassa. Voisiko tähän sanoa muuta kuin tätä lisää, kiitos!

Ruokaliikenteenlähteitä

Vuosittaiseen tapaani puran hieman täällä blogin puolella liikenteenlähteitä. Tällä kertaa katsastan pienen slaissin ruokiin liittyviä liikenteenlähteitä. Ihan kiva, että minun blogiini ei pelkästään sokerissa dipattujen pullien ja gini-martinien ohjeita googlailemalla eksytä, vaan seassa on muutakin...

alkuraskaus unettomuus nälkä yöllä - Kyllllä! Alkuraskauksissa ainakin minulla oli koko ajan nälkä, myös yöllä.

dieetin aloitus loppuraskaudesta - En tiedä mistä dieetistä tässä puhutaan, mutta itse en dieetannut, en painon enkä allergioiden takia loppuraskaudessa.

painonnousun hillitseminen loppuraskaudessa - Tässä minä en ole ollenkaan hyvä esimerkki ruokailujeni suhteen, vaikka paino minulla ei noussutkaan "kuin" sen 8 kiloa molemmissa raskauksissa. Melkein huvittavaa ajatellakin, että tajuton sokeri-rasva-hiilari-yhdistelmähimo jatkui niin vahvana läpi raskauksien, että esimerkiksi kuopusta odottaessani työpaikkani kahvilan työntekijä osasi jo valmiiksi latoa hymyssä suin suklaapatukat ja viinerit tiskille, kun minä astuin kahvilan kynnyksen yli. Että epäonnisemmalla odottajalla olisi kyllä tullut se 30 ylikiloa painoa minun ruokavaliollani.

lisämaidon aloittaminen - Nykyään olen ehdottomasti sitä mieltä, että lisämaitoa ei kannata antaa vauvalle "varmuuden vuoksi". Esikoiselle tupattiin lisämaitotuttipullo sairaalassa suuhun, kun itku oli niin karmeaa. Myöhemmin selvisi, että vatsavaivathan ne häntä itkettivät eikä minun maidon puute.

kiinteiden aloittaminen 3kk - Esikoiselle aloitettiin jo kolmikuisena kiinteät (ja syy oli taas se, että luulimme hänen itkevän nälkäänsä). Tämähän osoittautui suureksi virheeksi. Peruna, jolla aloitettiin syömiset, oli kamalan suuri oireidenaiheuttaja... Eli Pikkusankarin tuska vain suureni kiinteiden myötä. Minimullistajan kanssa olimme järkevämpiä ja osasimme tulkita itkuja oikein. Hän aloitteli kiinteät vajaa kuusikuisena.

ensisose refluksivauvalle - Suosittelen lämpimästi bataattia.

soseiden aloitus ilmavaivat - Siihen asti, kun vauva sietää ilmavaivojaan ilman suurempia tuskia, olettaisin niiden olevan normaalia kehon tottumista uuteen ruokamuotoon.

kiinteiden aloitus itkuisuus - Ehkä ensimmäisen sosemaistelun jälkeisestä itkusta ei kannata huolestua, mutta tietenkin jos itkuisuus jatkuu kauan tai toistuu usein, niin on mietittävä soseen sopivuutta.

kiinteiden aloitus ja limainen kakka - Limainen, vihertävä tuotos, meidän pojilla ainakin, on aina ollut oire allergiasta.

kiinteiden aloitus yöhulinat - Niitä on koettu meillä jokaikisen uuden maun jälkeen, suurempina hulinoina tai pienempinä hulinointa, mutta hulinoina kuitenkin. Tiettyyn pisteeseen asti ollaan katsottu hulinoinnin olevan normaalia, mutta pitkään jatkuvana ei tietenkään ole näin.

kiinteiden aloitus nirsoilu - Tämä on varmaan ihan universaali ongelma, niin allergisilla kuin ei-allergisillakin. Ja tämä saattaa jatkua myös kiinteiden aloittamisen jälkeen... kauan, kauan, kauan...

oliko vauva itkuinen maitoaltistuksen jälkeen - Oli, meillä ainakin.

vauva maitoaltistuksessa kipeä monta päivää - Kyllä, valitettavasti.

porkkanarieska vauvalle - Hyvä idea! Jo ihan pienelle vauvalle tarjottavaan porkkanarieskaan voisi laittaa porkkanan lisäksi kaura/tattarihiutaleita, kookosjauhoa ja oliiviöljyä. Ja namia tulisi!

raparperi refluksi - Ainakin meillä Minimullistaja reagoi minun maitoni kautta todella vahvasti raparperiin refluksioireilla. Tänä vuonna emme ole vielä kokeilleetkaan raparperia.

munakoiso refluksi - Tämä on vähän kiikunkaakunruoka: välillä se on ollut sallituissa, välillä poissa. Tällähetkellä sallituissa.

mantelijuoma refluksi - Kukaan meidän perheestä ei juo mantelimaitoa viikottain, joten varmuutta tämän sopivuudesta meillä ei ole suoraan refluksiin vaikuttavana. Toki kaikki pähkinät kaikissa muodoissa oli kielletty minulta koko Pikkusankarin imetysdieetin ajan ja nyt puolitoistavuotta tällä Minimullistajan imetysdieetillä, sillä ne aiheuttivat vahvasti allergista refluksia.

maidoton imetysdieetti auttanut vauvan refluksiin - Todellakin totta. Molempien poikien kohdalla meillä juuri näin.

minkä ikäiselle kuivattuja omenoita - Me taisimme tarjota vuoden iässä.

maidoton viljaton lapsi - Se on meillä normaalia elämää(, jos tässä puhutaan lehmänmaidosta).

Ihan normaali lapsi hän on, vaikka viljaton ja maidoton onkin.

imetysdieetti laihtuminen - Näin voi käydä, jos ei jaksa pupeltaa tarpeeksi energiaa ruuasta. Onneksi minä olen saanut tällä toisella imetysdieetillä syödä paljon rasvapitoisempaa ruokaa kuin ensimmäisellä(, johon kuuluivat pitkään vain kana, bataatti, riisi, mustikka ja päärynä). Näin kaloreita on ollut helpompi pitää yllä. Painokin on nyt pysynyt samana, kun Pikkusankarin dieetin aikaan laihduin 10kg.

imetys painon lasku ahmiminen - Oikeasta ahmimisongelmasta en tiedä, mutta silloin, kun päivisin ei ole kerinnyt/muistanut syödä tarpeeksi, illalla meininki saattaa näyttää hieman ahmimiselta... tai kysykää mieheltäni haha.

syömishäiriö ja pitäisi imettää - Kuten jokaisessa syömishäiriötapauksessa, kehotan tässäkin tapauksessa hakemaan apua myös muualta kuin googlesta.

imetysdieetti maidoton - Se on se yleisin, jolla ainakin usein aloitetaan, kun vauva on itkuinen ja epäillään allergioita.

kannattaako imetysdieetti - Kannattaa, jos se vähentää vauvan tuskia. Ei kannata, jos se ei vähennä vauvan tuskia.

kyllästynyt imetysdieettiin - Sitten kannattaa miettiä muita vaihtoehtoja lääkärin kanssa.

en jaksa imetysdieettiä - Tämä on välillä ollut minunkin tunteeni, mutta aika nopeasti se hälvenee. Eri asia olisi, jos tunne olisi jatkuva.

miksi kananmuna jätettävä maidottomalla dieetillä - Ei sitä kai maidottomalla ole jätettävä, mutta myös kananmunan proteiini on helposti allergisoiva, joten dieetin mahdollinen laajennus tapahtuu usein kananmunaan päin.

imetys ja suklaanhimo - Jos suklaahimoon ei voi jostain syystä vastata suklaalla, kokeile carobia!

 

amaranttipuuro hei meillä valvotaan - Meidän pojat tykkäävät kyllä! Erityisesti itsetehdyn omppuhillon kera.

viljaton omenapaistos - Onnistuu, ja on jopa superhyvää! Ruokavaliosta riippuen omenalohkojen sekaan vain kaura/tattari/kookoshiutaleita ja -jauhoja! Rasvaksi suosittelen kookosöljyä ja mausteiksi ceylonkanelia, inkivääriä, kardemummaa ja neilikkaa (ja rohkeille kokeilijoille lisäksi korianteria).

suolainen mukimuffini - Tämä oli joskus ihan must.

siemennäkkäri munaton - Todella, todella hyvää! Ennen tein tätä joka viikko, mutta nyt olen yrittänyt harventaa hieman näkkärintekoa ja astua askeleen hifistelympään suuntaan ruoka-aineiden kanssa arjessa. Uunissa ollessaan siemenet meinaan menettävät paljon terveellisyydestään.

kurpitsansiemenjauho resepti - Tässä jauhossa on vivahteikas, rouhea maku! Suosittelen vaihtelunhaluisille joskus esimerksiksi kookosjauhoa tai mantelijauhoa korvaamaan.

banaanikookoskeksit - Niiiin luottoreseptini.

kesäkurpitsarieskat - Kesäkurpitsa sopii piilotettavaksi melkein mihin tahansa. Minä olen viime aikoina laajentanut kesäkurpitsan käyttöä paljon myös makeiden leivonnaisten puolelle. Se tuo ihanasti mehevyyttä mukanaan!

maidottomat jouluruuat - Minulla on yhteensä kolme maidotonta joulua koettuna, ja hyvin on löytynyt syötävää myös joulupöydästä!

paleojäätelö - Tätä voisi tehdä nyt kesällä useamminkin. Perusreseptiin voisi soveltaa paleohengessä vaikka mitä päälle: lakritsinjuurijauhetta, kuivattuja marjoja, kookoslastuja, pähkinämurusia...

hasselpähkinäjauho resepti - Tyyristä, mutta hyvää! Jos oikein muistan. Vielä en ole laajentanut pähkinämaisteluani hasselpähkinöihin, mutta pian senkin aika koittaa (jes jes jes)! Hasselpähkinäjauho sopii makunsa puolesta minun mielestä erityisen hyvin esimerkiksi leipätaikinoihin. Toki tässäkin on sama probleema, jos halutaan ottaa ruoka-aineista kaikki irti: pähkinätkään eivät pidä kuumentamisesta.

maidoton palkkari - Ehdottomasti Sun Warriorin vaniljariisiproteiini. Ei ole sitä voittanutta, vaikka monia olen maistellutkin.

maidoton ruokavalio kahvimaito - Parasta on rasvainen kookosmaito vaahdotettuna.

maidoton,munaton,viljaton,öljytön - No, esimerkiksi ne banaanikeksit menevät tähän kategoriaan. Myös muita uunikökkeröitä ja jopa lettuja on helppo tehdä noilla kriteereillä: Kulhossa sekaisin sopivaa hedelmäsosetta, sopivaa jauhoa ja psylliumia, sellaisilla suhteilla, että taikinasta tulee muotoiltavaa tai lettutaikinamaista. Sitten vain paisto, joko uunissa tai pannulla.

hyvä ruoka paha mieli - Harmi, jos jollekulle on tullut paha mieli hyvästä ruuasta. Minulle saattaa joskus tulla paha mieli, jos lapsi ei suostu maistamaan minun mielestäni oikein hyvää tekemääni ruokaa ollenkaan. Tai jos hyvää ruokaa joutuu heittämään roskiin edes murusen verran. Tai jos hyvän ruuan syöminen keskeytyy monta kertaa ja lopulta se ei maistukaan enää hyvältä.

kommentoi ruokiani - Noh, sanomattakin varmaan selvää, että tuttua minulle. Useimmiten minun ruokiani kommentoidaan, koska niistä ollaan kiinnostuneita, ja minä olen ajatellut, että sehän on vaan hyvä asia, että niistä ollaan kiinnostuneita.

“viljaton kattaus” - Siihen totuttua on viljaton kattaminen erittäin helppoa, maukasta ja terveellistä!

vauvavuosi lihominen - Vauvan painonnousu vauvavuoden aikana on normaalia. hehheh

Get (me) a (sport)life, please!

Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa - minun elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.

Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi... Tajusin, että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä 70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.

Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.

-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä. Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.

-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä, toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.

-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta ulos tekemään jotakin.

-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen. Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups, tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan, mutta eipä tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten hyppyyttämistä...

-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään, on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin käteen.

-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan minulle annetaan mahdollisuus).

-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).

-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä, niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman, esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.

Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa). Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua, mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan...? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?

Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle, sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä äiti-ihminen-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus, että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!

Tylsä postaus

Tästä tulee tylsä, lyhyt postaus. Ei mitään hekumallista kansoja kiihottavaa aihetta eikä radikaalia näkemystä suuntaan eikä toiseen. En aio edes pohtia mitään. Nyt ihan vain muutama sananen Pikkusankarin ja Minimullistajan sairauskuulumisia. Tiivistettynä: sairausarki rullaa ok-tyylisesti juuri nyt.

Pikkusankarin yleisvointi on hyvä. Ei tosihyvä eikä huonokaan. Lääkkeenä olemme antaneet melkein päivittäin zyrteciä. Muutamia kertoja viikossa sen lisäksi Gavisconia ja Ventolinea. Muina terveyden apukeinoina ovat tällä hetkellä käytössä Manuka-hunaja sekä nenäsumute. Koivun siitepölyaika oli selkeästi pahempi jakso Pikkusankarin voinnissa, ja nyt toivomme, että loppukesä olisi helpompi jepjep. Kuitenkin mahtavaa on se, että jokapäiväistä refluksi- ja astmalääkitystä ei ole tarvinnut aloittaa uudestaan ja oirepäivät eivät ole oireviikkoja, vaan oikeasti päiviä, joita suurella todennäköisyydellä seuraa parempi päivä.

Minimullistajan yleisvoinnista voi sanoa myös termin ”hyvä”. Epäonnistuneen lehmänmaitokokeilun jälkeen ollaan tehty yksi ruokakokeilu: vehnä. Sen jälkimainingit jäivät melko epäselviksi, sillä Minimullistajaan iski samoihin aikoihin vihurirokko. Vehnäuusinta tehdään myöhemmin. Muuten yöt ovat viimeisten viikkojen aikana olleet melko repaleisia, koska viimeisiä valkoisia poskipalikoita juurrutetaan oikein hiiiitaasti sinne suuhun (ja hampaidentekohan tunnetusti lisää refluksia). Kymmenen heräämistä ei ole ollut tavatonta viime aikoina...

Mutta se, miksi mieli on matalalla ja postaus jää tyngäksi, liittyy nyt vahvasti muihin kuin näihin perussairauskuulumisiin. Toki voisin paasata omista järkyttävistä mahaturvotuksista, kivuista ja oksenteluista uusien ruokakokeilujen jälkeen vaikka kappaletolkulla, mutta tällä hetkellä omat kivut eivät ole mitään verrattuna muihin huoliin. Eilispäivä heitti taas ison loven koko perheen henkiseen hyvään oloon, kun Pikkusankari raahautui kotiin kasvot veressä, huuli turvonneena, hampaat heiluen ja kädet vereslihalla. Isin varoitteluista huolimatta Pikkusankarin pyörä oli lähtenyt alamäessä aivan liian kovaa rullaamaan ja poika oli syöksynyt pyörän yli asfaltille. Illalla perhepiiriämme ravisteli vielä eräs iso, traaginen onnettomuus, mikä varmasti jää samoihin muistikoloihin kuin meidän kokema asuntomurtokin muutama vuosi sitten. 

Kuten jo muillakin somekanavilla muistutin, muistutan täälläkin kyynelsilmin: pidetään rakkaimmistamme huolta; ollaan lähellä, halataan ja paijataan. Ollaan läsnä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Sen taas kerran joudun huomaamaan.

Vieraskynä: Se aika vuodesta

Instagramissa vähän jo kiusasinkin seuraajiani kyselemällä, mitä ihmettä meidän ruokapöydän ääressä tapahtui eräänä iltana. Supermiehenihän siinä superjuttuja duunaili. Nyt hän kertoo näistä jutuista lisää tässä blogini ensimmäisessä vieraskynässä. Kirjoitus ei päädy blogiin sen takia, että olisimme hei meillä valvotaan -teemaan liittyen yökahteen asti valvoneet valmistaessamme kitkeriä taikalitkujamme, vaan ihan vain sen takia, että kokonaisvaltaiset ruoka- ja terveysjutut kuuluvat yhä kiinteämmin blogini intresseihin. Olemmehan me joutuneet lastemme allergioiden takia perehtymään todella laajasti kaikkeen, mikä liittyy ravitsemukseen.

Nyt on se aika vuodesta, kun luonto on herännyt henkiin ja erilaiset siitepölyt vallanneet ilmatilan. Toisille tämä tietenkin tarkoittaa turvonneita nenäonteloita, vetisiä silmiä ja kutinaa. Mutta toiset, tai no, ainakin jotkut, ottavat tästä kaudesta kaiken irti hieman toisella tavalla.

Laita siis lierihattu päähän, pakkaa Kånkeniin iso minigrippi tai paperipussi ja lähde metsään. Etsi sieltä sopivan korkuinen mänty, jonka oksiin pääset käsiksi ja poimi siitepölykukinnot talteen. Nyt alkaa tosin olla jo kiire, koska männyn siitepölykausi on juuri loppumaisillaan. Mutta kerkiät vielä!

Mutta miksi ihmeessä? Männyn siitepöly on todellista (kotimaista) superfoodia! Se sisältää melkoisen cocktailin ravinteita kuten esim. A-, B1-, B2-, B3-, B6-, D-, ja E-vitamiinia sekä beta-karoteenia, ja foolihappoa, kalsiumia, kuparia, rautaa, mangaania, magnesiumia, fosforia, kaliumia, seleeniä, silikonia, natriumia ja sinkkiä. Melkein kolmannes siitepölyn painosta on proteiinia, sisältäen yli 20 aminohappoa ja kaikki 8 välttämätöntä aminohappoa. Lisäksi siinä on Alfa-linoleenihappoa, androtestosteronia, antioksidantteja, DHEA, kuituja, flavonoideja, ligniiniä, eläviä coentsyymejä, MSM:ää, monosakkarideja, nukleiinihappoa, oleiinihappoa, polysakkarideja ja tyydyttymättömiä rasvahappoja.

Oletan, että tässä vaihessa kävit jo juosten keräämässä pussin täyteen - siispä on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen: ravinteet pitää saada muutettua mahdollisimman bioaktiiviseen muotoon.

Suuntaa seuraavaksi kohti lähihypermarkettiasi ja siellä valtion juomakauppaan. Etsi käsiisi luomulaatuinen vodka, mieluiten 40% alkoholia sisältävä. Lisäksi tarvitset suljettavan lasipullon tai -astian, mielellään tummaa lasia, sekä muutamia pipettikärjellisiä pikkupulloja. Tärkeää on, että et käytä Tupperwarea näihin hommiin, vaan pitäydyt lasissa.

Vaihe kolmosessa valmistetaan varsinainen tuote. Siivoa männyn siitepölykukinnoista ylimääräiset matkustajat pois ja mittaa suunnilleen 1:1 siitepölyä ja vodkaa. Kaada ne lasipulloon, sulje korkki tiiviisti ja ravista. Anna siitepölyn muhia 2-3 viikkoa pullossa, mielellään vaikka pimeässä kaapissa. Ravistele pulloa päivittäin. 

Alkoholi imee siitepölystä ravinteet itseensä. Parin viikon päästä voit siivilöidä siitepölyt pois ja pullottaa tinktuuran kätevämpiin annoskokoihin.

Aloita käyttö maltilla!

Ota pipettiin tinktuuraa ja kaada aluksi esim. 10 tippaa suuhusi. Pidä tipat suussa 1-2 minuutia kielen alla, jonka jälkeen voit nielaista litkun. Suussa pitämisellä maksimoit ravinteiden imeytymisen, sillä ravinteet imeytyvät suun limakalvoilta suoraan verenkiertoon.

Koska kyseessä on todella voimakas aine, on sen käyttöä syytä jaksottaa. Yksi tapa on käyttää männyn siitepölyä 3 viikkoa, jonka jälkeen pitää viikon tauon. Näin elimistö ei totu liikaa siitepölyn vaikuttaviin aineisiin ja aineen teho ei kärsi.

Siitepölyistä voi siis olla jotain hyötyäkin. Hahaha.

Pystytkö sinä olemaan aito?

Olen aina ajatellut, että olen aito. Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina. Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen vapauttava fiilis.

Aitous tarkoittaa minulle rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä, että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan. Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu intuitiivisesti hyvältä toimia. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään, kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään. Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan kaikista tilanteista. 

Luulen, että tunteiden näyttämisen ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen) ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää aidommin.

Konkreettinen esimerkki ja muistutus itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin, päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 

Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä. Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin, miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin, että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa. Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.

On huojentavaa tajuta, että pystyn olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.

Ajatuksiani aitoudesta voisin kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!), mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle: ”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!

Jos aikuinen elämä on tällaista oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!