Ainakin kymmenen lasta

Miksi kukaan ei ole kertonut, että terveen (uhmaikäisen, villin) lapsen kasvattaminen on oikeasti helppoa ja ihanaa? Piece of cake. Onko minut yritetty sulkea pois tervelapsiarkitodellisuudesta jättämällä näinkin tärkeä informaatio jakamatta? Siis, eikö terveen lapsen vanhemman tarvitse olla KOKO AJAN kieltämässä, keräämässä sotkuja, ottamassa lentäviä tavaroita kopista, estämässä kiellettyihin paikkoihin menemistä, väistelemässä lyöntejä, paikkaamassa lapsen haavoja, pitämässä lasta holdingissa rauhoittaakseen häntä ylitsepääsemättömältä raivolta? Saako vanhempi siis OIKEASTI välillä istua, syödä, käydä vessassa ja puhua puhelimessa? Nähtävästi terveen lapsen vanhempi saa! Mahtavaa! Jos meidän seuraavilla lapsilla olisi täysi refluksittomuus-allergittomuus-takuu, me toivoisimme ainakin kymmentä lasta vielä!

No, enhän minä tiedä terveen lapsen kasvattamisesta paljoakaan, mutta luulen, että viimeisten kolmen viikon aikana olen saanut edes jonkinlaisen tatsin siihen. Meillä on eletty yhdeksänkymmentäprosenttisesti oireetonta elämää. On se sitten ollut mikä tahansa neljän viikon takaisista muutoksista (Losecin tuplaus, Seretiden aloitus tai ruokien karsinta tai kaikki nämä yhdessä tai jokin ihan muu hämärä x-tekijä) olemme eläneet ehdottomasti ihanimmat viikot moneen, moneen kuukauteen, ehkä vuosiin. Hymy suupielissä ja ilon kyynel silmässä olen joka päivä katsellut poikani leikkejä. Ihmeellistä meidän vanhempien mielestä on se, että hän todella LEIKKII, ei vain pura pahaa oloaan kokoaikaisella ilkivallalla.

Surun täyttämien muistojen avulla ja nykytilaa observoiden yritän ymmärtää, miten paha olo Pikkusankarilla on oireiden läsnä ollessa ollut. En pysty ymmärtämään, mutta pystyn vain kauhulla jotain sinne päin kuvittelemaan. Se kipu, mikä pienellä lapsella on ollut, on viimeiset kaksi ja puoli vuotta ollut äärettömän hallitsevaa. Neljä viikkoa sitten ei olisi tullut kyseeseenkään, että Pikkusankarilla on jäähykorissa nolla lelua; että hän esittää meille puolen tunnin aamutanssishown marakassiensa kanssa; että hänelle uskaltaa antaa kameran käteen, ja että hän monta minuuttia putkeen jaksaa kuvailla arjentouhuja ilman, että kamera lentää; että hän jaksaisi kuunnella viittä minuuttia pidempää satua kerrallaan; että oletusarvona ei ole, että jokainen ruokalusikallinen päätyisi lattialle tai seinälle.

Olemmehan me tietenkin saaneet arjen pieniä luksuspaloja oireettomista tai lähes oireettomista päivistä monestikin; muistelisin, että näiden vuosien aikana joskus jopa kaksi viikkoa olisi mennyt oikein hyvin putkeen. Nyt, kun lähes oireetonta kautta on jatkunut historialliset kolme viikkoa, on oirearkirasituksista palauduttu paremmin kuin koskaan ennen, ja sehän se vasta saa tajuamaan, mistä me vanhemmat, mutta etupäässä: mistä meidän lapsi on jäänyt paitsi. Hän on jäänyt paitsi normaalista kivuttomasta elämästä. Elämästä, jossa saa leikkiä vapaasti ja rauhallisesti tuskan pilaamatta kaikkea tekemistä.

Löydetty ja iloittu hoitotasapaino

Meidän pikkuperheen viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyviä ja iloisia tapahtumia, kuulumisia ja tilanteita täynnä.  Pikkusankarin lääke-ruokavalio-tasapaino on ollut niin kohdillaan, että melkein voisi puhua oireettomasta periodista. Minä jaksan tehdä muutakin kuin torkkua kotona. Vessanpöntön käyttötiheys on vähentynyt. Pikkusankarin ihanat kummit ovat ilostuttaneet meitä pitkästä aikaa päästämällä minut ja mieheni viettämään jotain-muuta-kuin-lapsellista aikaa kodin ulkopuolelle parina päivänä. Muuton jäljiltä kotia voi sekasotkun sijaan kutsua melkein järjestyneeksi kokonaisuudeksi. Kiitos muuton, murtovarkausahdistus on huomattavasti lieventynyt. Minun epämääräisistä ja kivuliaista vatsanseudun oireista huolimatta vauvamme voi hyvin, ja koko perhe on istunut liikuttuneena ja hiljaa paikoillaan niin ultrassa kuin sydänääniä kuunnellessakin. Meillä on kaikki hyvin. Kyyneleitä on vuorostaan vieritetty läheistemme puolesta.

Parempaa, kiitos

Kyllä, meille kuuluu parempaa, kiitos kysymästä. Ja toivomme jatkossa vielä parempaa meille, kiitos.

The Gurun käynnin jälkeen aloitimme Seretiden. Se ei tuonut paratiisia viikkoon, toisin kuin olin suurimmissa haaveissani kuvitellut. Meininki jatkui samana, kauheana oiretuskaelämänä, joten päätimme tuplata Losecin. Seuraavana päivänä tuplauksesta käyttäytyminen muuttui huomattavasti rauhallisemmaksi, vähemmän valittavaksi ja yksikseen leikkiväksi. En kuitenkaan voi sanoa, että oireettomaksi, mutta kyllä, vähemmän oirekäyttäytymistä sisältäväksi. Yhtenä päivänä saatiin illalla ihan miettiä, että oliko tänään yhtään pipiä pienimmällä (hieno kokemus!). Nyt sitten selvitys alkaa: kumpi olet, meidän tämän kertainen pelastaja: uusi astmalääke vai vanha refluksilääke tuplana? Losecin vähennys siis alkakoon.

Kiukkutyyppien erotusdiagnostiikkaa

Meillä vierailee päivittäin kipukiukku, väsykiukku sekä uhmakiukku. Olemme saaneet tuntea nämä kaikki tyypit jo harmillisen pitkän ajan takaa. Väsykiukku on kaikille lapsiperheille varmastikin hyvin tuttua. Ja olen ymmärtänyt, että monien terveiden lasten kohdalla väsykiukku voidaan helposti poistaa laittamalla lapsi unille. Uhmakiukku on sekin jokaiselle taaperoikäisen vanhemmalle tuttu juttu. Toiset ne vaan pääsevät kokemaan sitäkin normaalimitoissa, ja toisilla taas on semmoinen sairaus, joka räjäyttää uhman normaaliin verrattuna tuplakertoimella päälle – ja vieläpä pidentää sen kestoa molemmista päistä taaten vanhemmille monen vuoden erityistason itsehillintäkoulun. Sitten on tämä kamalin, kipukiukku, jota en soisi kenenkään lapsiperheen joutuvan majoittamaan edes yhdeksi yöksi luokseen. Joka ikisen vanhemman, jolla on terve, kivuton lapsi, tulisi olla äärettömän kiitollinen siitä, että ei joudu katsomaan lapsensa sairasta tuskaa ja kivusta holtitonta käyttäytymistä päivästä toiseen vuosien ajan. Se, joka sanoo minulle ja lapselleni, että ”kipu jalostaa”, saa oksennukseni päällensä.

Kaikki nämä kolme kiukkutyyppiä ovat kavereita keskenään, ja komppaavat toisiaan parhaansa mukaan nostaen toinen toisensa volyymiä entisestään. Kiukkujen erotusdiagnostiikka ei ole aina ollut meille helppoa (kertoohan tästä sekin, että ensimmäisen seitsemän kuukauden ajan uskoimme vauvamme olevan vain hieman muita temperamenttisempi, nälkäinen, väsynyt tai turhautunut – koko ajan). Nyt me vanhemmat alamme kuitenkin jo olla lisurivaiheessa tämän eksaktin tieteenalan suhteen, joten…

Kuka on kukin?

Väsykiukku: Väsykiukku ilmenee erilaisina nähisemissävyitteisinä puheenpätkinä ja ulinoina. Pikkusankari toistaa jotakin asiaa monesti, ja jos ei saa tahtoaan läpi, hän loukkaantuu verisesti. Loukkaantumisen saa kuitenkin melko helposti hallittua siirtymällä tekemään jotakin muuta, yleensä nukkumisen edistämiseen liittyvää asiaa kuten hampaiden pesua. Huonoon nukkumisajankohtaan sijoittuessa väsykiukun saa ehkä hetkeksi taka-alalle esimerkiksi vanhemman ylistyspuhe Pikkusankarin piirtämistaidoista; saattaa olla, että hän lähtee hakemaan värikyniä ja paperia. Suuri itkuherkkyys ja nopeasti parahtava itkunaloitus on hyvin luonteenomaista väsykiukkuiselle Pikkusankarille. Harmi vain, väsykiukku pahimmillaan jatkuuuuuu ja jatkuuuuuuu koko päivän, jos kipukiukku ei anna tarpeeksi tilaa unelle. Meillä väsykiukkua ei siis noin vain taltuteta.

Uhmakiukku: Uhmakiukku on yhtä juupas-eipäs-vatvontaa. Pikkusankari haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan halua. Sitten hän haluaa jotain muuta, mutta sekään ei kelpaa, kun sitä annetaan. Kaikki, mitä vanhempi ehdottaa, on huono ehdotus. Hetken päästä hän silti itse ehdottaa itse sitä samaa. Mutta ei se sitten kelpaakaan. Uhmakiukku on meillä sitä perinteistä: pukeutumistaistelumaratoneja, kaupoilla ja muissa sosiaalisissa tiloissa tahallaan väärään suuntaa juoksemista, pientä vinoa hymyä suupielillä huomatessaan vanhemman ärsytyskynnyksen nousseen. Uhmakiukku on Pikkusankarilla siis yleistä tottelemattomuutta ja kapinointia. Uhmakiukku on kuitenkin yleensä semmoista, että vanhempaakin saattaa vähän hymyilyttää, kun katsoo toisen suurta kapinointitarvetta ja totista suuta, josta vyöryy vaikka mitä suuttumusmonologeja. Uhmakiukun voi saada talttumaan tekemällä jotain epänormaalia: olen muun muassa alkanut laulamaan oopperatyylisesti hämähämähäkkiä tai leikkimään koiranpentua – ja saanut pojan vähintäänkin hiljaiseksi, ehkä räjähtämään nauruun. Puhdas uhmakiukku unohtuu, menee ohi ja on kuitenkin käsiteltävissä. Se on vanhemmille hyvässä mielessä haaste.

Kipukiukku: Kipukiukku on hallitsematonta, ilkivaltaista ja itseään satuttavaa käyttäytymistä. Pikkusankari puree, tönii ja tukistaa muita. Hän hakkaa omaa päätään lattiaan, painaa sormilla silmiään, lyö rintakehäänsä, pitää kurkustaan kaksin käsin kiinni. Pikkusankari ei pysy hetkeäkään paikoillaan, vaan juoksee rikospaikalta toiselle. Pöytien päälliset putsataan lattialle; taulut, kukkaruukut ja lamput saavat kyytiä; vesikannu heitetään ilmaan ja kännykkä seinään; ruoka syljetään lattialle, loput ruuat kaadetaan lautaselta pöydälle ja maito viskotaan pitkin seiniä; takkaa mennään sorkkimaan ja sohva saa nopeasti tuhkakuorrutuksen, vaarallisten kalusteiden päälle kiivetään; kirjan sivut revitään; televisiota rynkytetään… Ja vanhemmat eivät istu minuuttiakaan paikoillaan. Epätoivoisista silmistä näkee, miten tuska täyttää pienen vartalon. MIKÄÄN, mitä vanhempi yrittää tehdä, ei tehoa. MIKÄÄN käsky, kehotus tai lahjonta ei tehoa (toisin kuin väsykiukussa ja uhmakiukussa voi tapahtua). Parhaimmassa tapauksessa Pikkusankari jossain vaiheessa itse huomaa pipinsä ja pyytää lääkettä. Hyvällä tuurilla lääke auttaa (hetken), huonolla tuurilla kipukiukku jatkuu koko päivän sekoittuen väsykiukkuun ja uhmakiukkuun tehden päivästä sekunnista toiseen selviytymistaistelun.