Pikkusankari-parka

Luulen, että meidän on aika luovuttaa taistelu refluksipeikkoa kohtaan Pikkusankarin osalta. Vai miltä kuulostaa:

Pikkusankari on alkanut heräilemään öisin montakin kertaa (tätä ei ole tapahtunut piiiitkään aikaan).

Aamuisin Pikkusankari herää yhä aiemmin ja aiemmin, tänään klo 5:30 huutamaan ruokaa (parempina aikoina olemmehan saaneet nukkua jopa puoli kasiin asti!).

Suolisto-oireiden lisäksi Pikkusankarille on alkanut ilmaantua iho-oireita.

Pikkusankarin hengitys on alkanut taas haisemaan mädäntyneelle kalaämpärille. (Ja kyllä, suuhygienia on vallan mainio ja kolmivuotishammastarkastuksesta tuli kehut)

Isoa valkoista G:llä alkavaa pulloa on tarvittu noin kolme kertaa päivässä entisen nollan viiva yhden sijaan. 

Pikkusankari on jatkuvasti kinuamassa maitoa ja muuta naposteltavaa.

Kädet, lelut, roskat, kepit, kävyt ja hiekka ovat koko ajan syvällä suussa. Matot ja sohvat saavat nuoleskelupuhdistuksen. Joo, hampaita muuten tekee vieläkin.

Lelut lentävät jo Minimullistajan päällekin (tähän asti heittäminen on kohdistunut lähinnä vain muualle kuin ihmisiin).

Minun vaatteet ovat saaneet uusia mielenkiintoisia kurkistusaukkoja, kun Pikkusankari on sylissä ollessaan purrut ne hajalle.

Mitään, siis mitään ei uskota. Kaikki tehdään päinvastoin kuin säännöt ovat. Aivan kaikkea uhmataan viimeiseen asti. Kaikkia kohtaan tehdään hallaa ja mikään (hienoimmista kasvatusoppaistakaan repäisty) keino ei tuota tulosta uskomisessa.

Vanhemmat ovat jo niin rasittuneita ja väsyneitä jatkuvaan kieltämiseen, vahtimiseen ja kränäämiseen, että miettivät perheneuvolaan soittoa kasvatusongelmissa sekä joutuivat yhtenä liian aikaisena aamuna laittamaan Pikkusankarin sohvalle katsomaan A. A. Milnen satuhahmoja hyppimässä telkkarissa ja painuivat itse vielä nukkumaan (no, antoihan Minumullistaja meidän sitten nukkuakin 10 minuuttia vielä, jes!).

Vanhemmat eivät uskalla liikkua Pikkusankarin kanssa juuri missään. Täystuho on taattu. Ja jos tämä meno jatkuu, omassa päättömyydessään Pikkusankari uhmaa jo omaa henkeään.

Että kai sitä on kohta sanottava Losecille taas tervetuloa lääkekaappiimme.

Normaaliuden rajat

Täällä ollaan taas normaaliuteen liittyvien kysymysten äärellä.

Onko normaalia, että vauva nukkuu vaakatasossa ollessaan päivisin viiden minsan pätkäunia koko päivän?

Onko normaalia, että vauva ei juurikaan viihdy lattialla, vaikka itse olisi vieressä suurten vinkuvien ja välkkyvien leluröykkiöiden ja isoveljen haarahyppyesitys-shown kera?

Onko normaalia, että vauva kyllä rauhoittuu ja nukahtaa yleensä syliin ja kantoreppuun pystyasentoon, mutta ei jatka uniaan vaakatasoon siirryttäessä ollenkaan?

Onko iiiiisot röyhtäisyt ja usein toistuvat nieleskelyt normaalia?

Onko normaalia, että vauva herää välittömästi, kun vaunujen vatkaus loppuu?

Onko taakse päin kankena kaarelleveto itkun kera normaalia?

Onko tuskaitku jossain määrin normaalia?

Hmmm. Jotenkin kuulostavat kovin tutuilta nämä kysymykset... Viimeksi, kolme vuotta sitten, näitä itsekseni pohtiessa en juurikaan esittänyt niitä kenellekään, koska jo pienenkin kyseessä olevan asian esille oton jälkeen sain vastaani melkein poikkeuksetta ”vauvavuosi on rankka jokaiselle ja vauvat nyt vaan itkevät” – vastauksen. Se siitä sitten seitsemäksi kuukaudeksi; siihen asti, kunnes vauva nukkui ympärivuorokauden 5-10 minuutin pätkissä, itki enemmän kuin ei itkenyt ja oli saanut pahan refluksitaudin lisäksi itselleen refluksin aiheuttaman astman, laajat allergiat sekä tulehtuneen kurkun, sekä hyyyyyvin väsyneet vanhemmat.

Nyt kysyn näitä samoja kysymyksiä itseltäni, ja yritän muistella, oliko arki tämmöistä Pikkusankarilla silloin, kun refluksi, allergiat ja astma oli saatu hetkeksi todella hyvin kuriin tiukan imetysdieetin ja tupla-annoksilla aloitettujen lääkkeiden avulla noin kahdeksankuisena (kun elimme kai normaalia vauvaelämää hetken...). Todennäköisesti olisin vastannut silloin suurimpaan osaan kysymyksistä: ei ole normaalia.

Minimullistajan kanssa tilanne ei ole vielä mennyt pahaksi. Mutta varpaillani olen koko ajan. On päiviä, että arki on juurikin sellaista, että yllä olevat kysymykset tulvivat mieleeni samaan tiuhaan tahtiin kuin huolen kyyneleet tulvivat silmiini. Sitten on päiviä, jolloin arki vaikuttaa oikein normaalilta vauva-arjelta. Selkeästi, jotain ruokavaliossani on vielä korjattavana, koska päivät vaihtelevat vielä melkoisesti... En vaan millään, en millään haluaisi luopua kanojen ja lehmien tuotteista, sen verran itsekäs kun olen...

Vaakakupissa puntaroidaan joka päivä normaaliutta ja sitä, kuinka suuret tuskat siedämme Minimullistajalla olevan ennen kuin ryhdymme aina seuraavan ruoka-aineen poistoon tai muuhun toimenpiteeseen.

Liian muodikkaita

Vaikka refluksitauti kuinka muotia nykyään olisikin, niin minä en missään nimessä muotidiagnoosi GER:iä Minimullistajallekin halua. Viimeiset kolme vuotta me olemme olleet jo aivan liian muodikkaita minun makuuni. On nukuttu öitä kymmenen minuutin pätkissä. On mahdollisesti saatu kuulovaurioita koko päivän korvan vieressä karjuvan vauvan huudosta. On talsittu säällä kuin säällä monen tunnin nukuttamislenkkejä aurinkolasit päässä. On kituutettu kuuden ruoka-aineen imetysdieetillä. On tankattu lapsi täyteen happosalpaajaa, allergialääkettä, astmalääkettä, närästyslääkettä. On yritetty selvitä edes 20 prosenttisen täysjärkisinä järrrrkyttävän pipikiukun lievittäjinä. On selitelty, kerrattu, vaadittu ja kerjätty, jotta meidän perhettä ymmärrettäisiin paremmin.

Toivoisin itselleni hieman huonompaa muotihajua tämän toisen lapsen kohdalla. On meinaan aika sairaan rasittavaa olla muodikas.

Miten olen tätä muodikkuutta pyrkinyt vähentämään ja miten jatkossa pyrimme pitämään vauvan mahdollisimman muodittomana? (Allergologimme ohjeiden mukaisesti)

-Raskausaikana pyrin syömään mahdollisimman monipuolisesti, jotta vauva saisi totutella kaikkeen jo vatsassa. Totuushan oli hieman toisenlainen kaikenlaisine himoineen ja inhoineen varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana. Siinä ei paljon monipuolisuudesta voitu puhua, kun ruokavalio koostui vain karkista, pullasta, leivästä ja pastasta joka päivä ensimmäisen neljän kuukauden ajan. No, mutta parhaani tein ainakin loppuaikana.

-Raskausaikaan kuului onneksi kuitenkin runsaasti maitohappobakteereja sekä monivitamiinitabletin lisäksi vielä c-vitamiinia ja d-vitamiinia.

-Vauvalle laadukasta maitohappobakteeria ja d-vitamiinia. Meillä käytössä Biolaten maitohapot ja aloitteilla Bioteekin teho-d:t.

-Rokotteet skipataan kokonaan ennen yksivuotissynttäreitä. Sen jälkeen katsotaan tilanteen mukaan, mitä otetaan. Se, mikä otetaan, otetaan mahdollisimman hajautetusti.

-Vauvalle EI korviketta, ja JOS on todella tarpeen, niin sitten HA-korviketta.

-Kiinteiden aloitus lykätään puolen vuoden ikään, jos vain maitohanat minulla ovat heruvia sinne asti.

-Mahdollisten pienten/"normaalien" mahavaivojen hoitoon Siliceaa ja/tai Cuplatonta.

-Jos vauva vaikuttaa todella itkuiselta ja selkeästi kivuliaalta, ja jos kyseessä on samanlaista oirehdintaa kuin esikoisella (pätkäunia, taaksepäin jäykkänä kaarelle vetoa, kivuliasta puklaamista tai nieleskelyä, vaakatasokammoa yms.), niin minun ruokavalio heti karsintaan! Joko heti pois maito, kananmuna ja viljat (ja mahdollisesti muut yleisesti närästystä aiheuttavat ruoka-aineet) tai yksitellen ne, jotka näyttävät aiheuttavan oireita. Ensimmäiset pari viikkoa menivät Minimullistajan kanssa suhthyvin. Sitten alkoivat itkut. Tuskaitkut. Lähdimme karsimaan ruokia yksitellen. Lista on valitettavasti kasvanut edellisestä postauksesta kauralla ja suklaalla. Mutta nyt vauva vaikuttaa melko tuskattomalta! Tuttua salapoliisityötä olemme siis tehneet, ja todennäköisesti työ jatkuu, mutta toivomme vähintäänkin, että Minimullistajan olo ei koskaan ikinä mene niin pahaksi kuin Pikkusankarin ensimmäisten seitsemän tietämättömyyskuukauden aikana - olemmehan me tehneet nyt kaikkemme, jotta Minimullistajan mahdolliset refluksi- ja allergiaoireet saataisiin kuriin mahdollisimman varhain.

Enkä minä pistäisi pahakseni, jos Pikkusankarikin muuttuisi pikkuisen vähemmän muodikkaaksi.

Hetkiä

Nykyinen elämämme on hetkiä.

 

Kun surun hetkestä pääsee yli, vastaan tulee ilon hetki. Ilon hetki saattaa muuttua huolen hetkeksi.

Olen antanut itselleni luvan olla heikko. Otan jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se tulee.

Isä, kaipaan sinua.

Asuntomme on täyttynyt surunvalittelukukista, vauvaonnittelukukista sekä syntymäpäiväkukista. 

Surutyö on kesken.

Olemme yrittäneet jatkaa arkea normaalisti. Tehdä normaaleja juttuja.

Silti. Myös Pikkusankari pohtii tapahtunutta omalla tavallaan.

"Äiti, arvaa mikä tämä on?"

Meidän perheen pienin ihminen, olkoon hän bloginimeltään Minimullistaja, on mullistanut elämämme - ja tuonut siihen kaivattua iloa.

Hän on niin rakas.

On se vaan älyttömän upeaa, kun saa ihmetellä pienen pieniä käsiä.

Ja kun lattialta alkaa löytymään vauvan leluja...

Niin. Mitä tulee tämän blogin oikeaan aiheeseen, niin sivutaan nyt sitäkin sitten: oireettomana täällä ei olla oltu. Losecista on nyt kokonaan irrottauduttu. Onneksi postista saapui jotain lohduttavaa.

Toivotaan, että tämän purnukan sisältö alkaa taas vaikuttamaan positiivisesti Pikkusankarin oloon.

Ja syy, miksi esittelen vauvan bloginimelläkin, on se, että saatanpa joutua kertomaan hänestä täällä vähän enemmänkin, valitettavasti.

Jääkaapin ovessa on nyt muutakin kuin kummipojan piirrustuksia ja onnittelukortteja.

Refluksi- ja allergiapeikot karjuvat selkämme takana kovaa. Yritämme kuitenkin epätoivoisesti pitää alkuajan-suoliston-tottumattomuus-tonttua kädestä kiinni, viimeiseen asti. Ruokarajoituksia on ollut yksinkertaisesti PAKKO tehdä. Yksi kerrallaan, vain kaikista kauheimpien huutotuntikausien jälkeen...

Mitä meillä kuuluu?

Mitä meille kuuluu ja mitä meillä kuuluu?

Tämmöistä.

Tästä se helppo vauvavuosi sitten starttaa.