Pages

Mitä minä voisin leipoa sinulle?

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Tätä kysymystä kun minulta kysytään imetysdieettini aikana, kerron yleensä kohteliaasti, että voin tuoda omat sapuskani, jotta minulle ei erikseen tarvitsisi leipoa. Mutta jos kylään kutsujan taikinasormet vipattavat vallattomasti, annan yleensä jonkin oikein helpon reseptin ehdotukseksi, jos pelkkä kiellettyjen ruoka-aineiden lista ei tarjoa tarpeeksi tilaa leipojan mielikuvitukselle. Ehdotan yleensä sellaista reseptiä, joka ei vaadi Excaliburia, hikisiä harhailuja etnisten ruokien osastolla, omia vihannesviljelmiä, nettitilauksia maan alta tai amaranttihiutaleita. Kerron teille nyt yhden lähes kaikettomiin ruokavalioihin sopivan reseptin, jonka kaksi ainesosaa löytyy takuuvarmasti joka taloudesta! Itsetehty mikävain leivonnainen saa lähes aina hymyn kenentahansa syöjän huulille,  ja näillä saa sitä hymyä vielä isommaksi maidoton-viljaton-munaton-soijaton-kauraton-suklaaton-pähkinätön-sokeriton-ihmisen huulilla.

Kyllä, näistä ne keksit syntyvät.

Murskaa banaani kulhossa, sekoita joukkoon desi kookoshiutaleita. Pyörittele käsin pellille leivinpaperin päälle. Paista 175 asteessa puoli tuntia uunin keskitasossa.

Jep, se oli siinä. Eivät nämä ole mitään Maailman maukkaimpien keksien kilpailuvoittajia, mutta herkullisia ovat. Nämä ovat tällä hetkellä yhdet minun lempparikekseistäni silloin, kun pitää ottaa huomioon ohjeen helppous, leipomiseen menevä aika ja ruokakaappien tyhjyys. Tuosta satsista tulee noin viisi keksiä, että siitä sitten ohjetta suurentamaan sen mukaan, aikooko itsekin uskaltaa maistaa keksejä vai vain syöttää niitä minulle :-)


P.s. Jos olet allergiatyyppi tai kaapistasi löytyy jostain muusta syystä psylliumia, voit laittaa teelusikallisen sitä taikinan sekaan. Näin kekseistä tulee kuohkeampia. Se ei kuitenkaan ole mikään välttämättömyys.

Diagnoosikeräilijä

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Aluksi ajattelin, että tämän postauksen aiheen suhteen meidän perheen toiminta olisi itsestäänselvyys minun blogini lukijoille sekä kaikille läheisille ja meidän perhettä edes yhtään tunteville. Mutta erään anonyymikommentin jälkeen aloinkin miettimään, että ehkä sittenkin voisin valottaa periaatteitamme koskien lääkärikäyntejä, tutkimuksia, diagnooseja ja luokitteluja. 

On meinaan aika sairaan siistiä, kun lapsilla on mahdollisimman monta diagnoosia! Siinä hiekkalaatikon reunalla on kiva kehaista, että meidän pojillapa on refluksitautia, allergioita ja astmaa, ehkä aistiyliherkkyyttäkin. Oletkos vähän kade, sinulla kun on vain noita terveitä perusipanoita? On kiva keksimällä keksiä ongelmia arkeemme ja sitten vähän kaveerata Googlen kanssa ja etsiä sopivaa diagnoosia niille pikkuongelmille. Ehkä ne ovat lasten luonteen piirteitä ja uhmaa, mutta hei!: ei kerrota sitä kenellekään, jotta saadaan lääkäristä diagnoosit paperille nopeasti. Ja tietenkin on makeeta ravata lääkäreissä, tutkimuksissa ja muissa hoidoissa, ja vieläpä levitellä siellä ihan omaa kukkaroa. Älä hiisku kenellekään tästä asiasta, niin kerron: oikeasti meidän lapset eivät ole allergisia; minä muuten vain haluan olla tiukkaakin tiukemmalla dieetillä, ja mikäs sen helpompi syy kuin allerginen imetettävä vauva! Saan mahtikiksit siitä, kun kieltäydyn vierailuilla kahvipöydän tarjoiluista ja nostan pöytään myskikurpitsaletut ja kookospallot. Muuten, jos haluatte, voin vinkata kestävistä punaisista ihoväreistä, joilla saa hienot laikut poskiin ja peppuun feikkaamaan allergisia reaktioita. Ja jos satutte kuulemaan lapsiemme itkua, niin ehei, ei se ole refluksia eikä allergiaa - me vaan muuten vain itketetään lapsiamme, jotta muut luulisivat, että on pahempikin tilanne menossa täällä. Luulen, että kahdenkymmenen vuoden päästä lapsemme ovat ehdolla kultaisiin kansaivälisiin patsaisiin; ovat meinaan sen verran hyviä tuossa näytelmätaiteessa hekin. Ainiin, ja en tiedä mitään sen parempaa kuin jatkuva voimakkaiden lääkkeiden syöttö pienille lapsille! Minä siis niiiiin nautin siitä, kun saan kaataa poikien suusta alas Losecit, Seret, Ventot ja Gavisconit! Ja silloin, kun päätän antaa päälle vähän Aeriusta ja Panadoliakin, niin on heti pakko mennä kehaisemaan sitä lääkecocktailia somen joka sivulle!

Lääkkeillä tainnutettu lapsi?

Tai sitten ei. Tähän tekisi mieli kirjoittaa, että halooooo! Miksi kukaan, siis kukaan keräilisi lapsilleen muuten-vain-diagnooseja? Miksi kukaan täysjärkinen vanhempi haluaisi rajoittaa lasten syömisiä tai omia syömisiä turhaan? Miksi äiti tai isi haluaisi vaivata päätään kaiken sen muun arjen hulinoiden ja muistamisten lisäksi lastensa ruokalistoilla, lääkkeiden annoilla, lääkäriajoilla, älyttömällä murujenkeruuvahtimisilla ynnä muilla? Tai ylipäätään miksi ikinä kukaan haluaa antaa lapselleen yhtäkään lääkeainetta turhaan? Tai maksaa kalliista allergiaruuasta huvin vuoksi?

Okei, onhan maailmassa ihmisillä kummallisia harrastuksia, mutta minä haluan ainakin pysyä kaukana kaikesta sellaisesta. Vuosi sitten kirjoittelin, että emme halua olla muodikkaita. Emme halua edelleenkään olla muodikkaita, oli se "muotidiagnoosi" sitten mikä tahansa. On kyllä melko huono tsäkä saada sellaiset lapset, jotka kärsivät juurikin niistä "muodikkaista" sairauksista ihan oikeasti. On sääli lapsia kohtaan, jos heidän todellisia vaivoja, kipuja ja ongelmia ei oteta todesta, ja jos ihmiset olettavat, että vanhemmat vain puhuvat lämpimikseen tai jostain ihmeen syystä huijaavat kertoessaan perheen tilanteesta.

Koko arki pelkkää peitetarinaa?

Varmuuden vuoksi listaan tähän vielä meidän perheen muutamia periaatteita:

-Kaikki meidän perheen toiminta on lapsilähtöistä. Esimerkiksi: jos lapsi on tuskainen ja hän itse kärsii oireistaan (ei vain niin, että vanhempia ärsyttää joku kiukkukäytös), syytä lähdetään selvittämään. Meillä vanhempina ei ole tapana toteuttaa omia sairausfantasioitamme lapsiemme kautta.

-Luotamme äidin- ja isänvaistoon. En muista kertaakaan, jolloin niiden vahvat viestit olisivat olleet väärässä.

-Meillä ei ole liikaa rahaa, joten emme mielellämme pelkkää hyväntekeväisyyttä kokeile erilaisia hoitomuotoja.

-Olemme kriittisiä lähes kaikkea kohtaan. Mutta olemme samalla myös avoimia. Annamme käytännön osoittaa, mikä toimii tai ei toimi.

-Meillä mieheni kanssa on koulutusta ravitsemus-, terveys- ja sosiaalialalta. Olemme opiskelleet psykologiaa ja lääketiedettä ja vapaa-ajalla lueskelleet paljon tieteellistä kirjallisuutta liittyen monipuolisesti ihmisen fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen puoleen. Lisäksi kaveripiirissä tukena on lääketieteen ja psykologian ammattilaisia. Työni kautta myös neurologia on jokseenkin tuttu aihe minulle. Luulen siis, että meitä ei "yksityiset rahaa-ahnehtivat lääkärit" noin vain huijaa. Ja vakuutan, että me emme lähde mitä tahansa hoitomuotoa kokeilemaan sen takia, että se sattuisi nyt olemaan joku trendinenien tuorein haistelukohde.

-Emme koskaan kertoessamme vääristele arkeamme, varsinkaan liioittele. Vähättelyyn myönnän olevani joskus taipuvainen... Miksi vääristelisimme? On lapsen oikeus, että arjesta puhutaan sellaisena kuin se on, vaikka se arki ei olekaan semmoista, mistä haaveilimme. Me haaveilimme pirteämmistä päivistä ja pitkähermoisemmasta vanhemmuudesta. Haaveilimme matkustelusta. Haaveilimme rennommista syömishetkistä. Haaveilimme lääkkeettömästä lapsuudesta. Haaveilimme paljosta muusta, mitä me emme ole saaneet. En ymmärrä, miksi kukaan ikinä haluaisi keksiä lapsilleen jotakin, mikä estää omien haaveiden toteutumista.

Viisitoista viisautta

tiistai 16. joulukuuta 2014

Minulla on kaksijakoinen suhtautuminen kaikkialta tursuileviin sloganeihin, elämänviisauslauseisiin, hokemiin ja mottoihin. Ne ovat hyviä, kivoja ja hyödyllisiä, jos niitä käyttää oikein. Bulkkikäyttö ja päätön hokeminen peilin edessä eivät kuitenkaan saa ymmärrystäni. Minä todella saan voimia arkeen syvälle kolahtavista viisauksista. Mutta, jotta viisaudet päätyisivät oikeasti toimintaa ohjaaviksi ohjenuoriksi, eivät vain "onpa järkevältä kuulostava juttu"-ajatuksia aiheuttaviksi lauseiksi, on niitä oikeasti mutusteltava ja pohdittava syvällisesti. Ne pitää kaivaa eri arjen tuoksinnoissa mieleen yhä uudestaan ja uudestaan. Ne pitää sisäistää.

Kirjoitan teillekin viisitoista minun ajatuksiani herättelevää viisautta, joihin törmäsin viimeksi Elina Tanskasen kirjassa Hyvän mielen reseptejä. Osa niistä on vanhoja tuttuja, osa uusia tuttavuuksia. Instagram-seuraajilleni muutamia näistä olen jo jaellutkin...

"Hulluutta on tehdä samat asiat samalla tavalla uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia." -Albert Einstein

"Jos olet kiinnostunut jostain, keskityt siihen, ja jos keskityt johonkin, on todennäköistä, että kiinnostut siitä." -Mihály Csíkszentmihályi

"On mahdotonta auttaa jotakuta ilman että tulee itse samalla autetuksi."

"Ystävien paljous merkitsee ystävien puutetta." -Aristoteles

"Arvoistasi tulee kohtalosi." -Mahatma Gandhi

"Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita." -Antoine de Saint-Exupéry

"Jokainen lapsi on taiteilija. Ongelma on siinä, miten pysyä taiteilijana, kun kasvaa." -Pablo Picasso

"Meditoi 20 minuuttia päivässä, ellet ole liian kiireinen, jolloin sinun pitää medioida tunti." -Zen-sanonta

"Kun heräät aamulla, ajattele kuinka suuri etuoikeus on saada elää, hengittää, ajatella, nauttia, rakastaa." -Markus Aurelius

"Hän, jolla on syy miksi elää, kestää melkein mitä tahansa." -Friedrich Nietzsche

"Kun sanot ei, muista, mille sanot kyllä."

"Päivä ilman naurua on hukattu päivä." -Charlie Chaplin

"Ne, jotka haluavat laulaa, löytävät aina laulun." -Platon

"Mikä on vallassamme tehdä, se on vallassamme jättää tekemättä." -Aristoteles

"Toivoa on aina."

Joululeivonnan uusia ulottuvuuksia

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Koska niin moni juuri nyt otsa hiessä stressaa, etsii reseptejä, suunnittelee, shoppaa ja leipoo, kannan korteni kekoon jouluhulinoinnin suhteen pistämällä konvehti- ja näkkärireseptien perään lisää joulureseptiä - ja jep! samalla hieman kummallisella linjalla mennään... nimittäin nyt leivotaan raitajuurikaskeksejä! Uskon, että vähän erikoisempaan makumaailmaan tottumattomalle nämä eivät aiheuta niin suuria silmämunanpyörittelyjä ja virkayskäkohtauksia kuin kehittämäni punajuurikonvehdit saattavat aiheuttaa... Totuuden nimissä: nämä keksit ovat meidän kahvipöydässä menneet "normaaleista" kekseistä aika sulavasti!

Nämä ovat "makeita" keksejä, mutta eivät kovin makeita kuitenkaan. Juuri sopivia.

Sekoita tehosekoittimessa 3dl kypsentämätöntä raitajuurikasraastetta, 2dl kookosmaitoa ja 1dl vettä kuohkeaksi vaahtoavaksi seokseksi. Sekoita toisessa kulhossa keskenään 1dl kookosjauhoja, 1,5rkl psylliumia, noin 3rkl carobia (enemmän, jos haluat oikein suklaisen maun) sekä ripauksen suolaa. Lisää sekoittaen tämä kuivien aineiden joukko raaste-maito-vesi-seokseen niin, että massasta tulee tasaisen väristä. Lopuksi sekoita joukkoon vielä 1dl sulatettua kookosöljyä. Anna taikinan levätä muutamia minuutteja. Sitten muotoile kakkuroita ja paista 200 asteessa 25 minuuttia. Tarjoile marjojen, hillojen tai marmeladien kera!

Perinteisemmille gluteenittomille leipojille heitän vinkkinä viime joulun vinkit, mutta kokeilunhaluisemmille ja maidoton-munaton-viljaton-soijaton-pähkinätön-suklaaton-melkein-kaikki-muukin-ton-leipojille tarjoilen vinkkinä siis nämä uusimmat keittiötouhuilujeni tulokset.

Mahdollisimman stressitöntä joulunodotusta kaikille!

Todellinen siemennäkkäri!

perjantai 12. joulukuuta 2014

Olen leipäohjeita postaillut aiemminkin, ja mieluiten leipoisin itselleni niitä leipiä, joihin saan upottaa pähkinää ja kananmunaa (oi miten ikävä!). No, nyt en ole pitkään aikaan saanut, joten oma lempparileipä tätä nykyä on ollut siemeninen siemennäkkäri. Aluksi tein sitä mantelijauhosta, sitten tiikeripähkinäjauhosta, mutta nyt, kun tiikeripähkinäjauhoja ei tilaamastamme paikasta enää saanut (harmi!), olen tehnyt näkkäriä kurpitsansiemenjauhosta. Luvassa on siis hyvin siemeninen näkkäriohje! Tämä on Pikkusankarimmekin, tuon nykyään kaikenmaailman leipiä syövän, poikamme mielestä maailman parasta leipää. Ja kyllä uppoaisi Minimullistajallekin varmasti monta palaa, jos hän sitä enemmän kuin maistelumäärän saisi ottaa, sen verran hanakka on sen perään...


Sekoita isossa kulhossa keskenään 3dl kurpitsansiemenjauhoa, 5dl kiehuvaa vettä, 6dl "isoja siemeniä" (minä käytän yleensä 3dl auringonkukansiemeniä ja 3dl kurpitsansiemeniä), 1,5dl "pieniä siemeniä" (minä käytän yleensä puoliksi pellavansiemeniä ja puoliksi seesaminsiemeniä), 1dl oliiviöljyä ja 1tl suolaa. 

Taikinalle tekee hyvää muhia puoli tuntia viiva tunti, mutta se ei ole välttämätöntä. Levitä seos leivinpaperoidulle pellille ja paista keskitasolla noin 140 asteessa (uunista riippuen ehkä 130-150 asteessa). Aikaa menee noin tunti: niin kauan, kun näkkärilevy on rapsakka.

Siemeniin tottumattomalle suosittelen aluksi vain pientä herkkupalaa... ;-) 

Lisäantia

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Nyt on vuorossa Minimullistaja ja hänen allergologilla käyntiantinsa. Kaiken meidän vastaanottopohdinnan voi oikeastaan kiteyttää yhteen lauseeseen: Minimullistaja on rajatapaus. Hän siis on vähän oireinen, mutta ei pahasti oireinen. Hän nukkuu välillä yöt aika huonosti, mutta välillä paremminkin. Päikkäreitä hän välillä vetelee parikin tuntia, mutta välillä herää vartin päästä kaameaan kipuitkuun ja röyhtyyn. Päivät soljuvat pääosin melko iloisesti, mutta välillä oireet puskevat suureksi kiukuksi ja tyytymättömyydeksi.

Niin, siksi dilemma onkin (taas kerran), että kokeillaanko refluksilääkitystä vai ei. The Gurun kanssa päädyimme (taas kerran) siihen, että juuri nyt emme aloita kuuria. Haluamme selvitä lääkkeittä mahdollisimman pitkään - ja siihen allergologikin kannustaa. Lääkkeisiin kun on helppo jäädä "koukkuun", kuten olemme huomanneet erään isoveljen kanssa... Siksi tällaisissa rajatapauksissa kuten Minimullistaja, pitää harkita oikein tarkkaan, aloitetaanko lääkitys vai ei. (Pikkusankarin tilanteessa vauvavuotena lääkkeen aloittamisessahan ei ollut todellakaan mitään epäselvää - hän oli yksi vaikeimmista refluksitapauksista allergologillamme...) Tosiaan, Losecin mahdollisuus on meillä edelleen koko ajan takataskussa Minimullistajallekin. Gaviscon ei Minimullistajalle ole sopinut, joten Silicealla mennään eteenpäin. Ja osteopatialla! Se tai jokin muu ihan samaan aikaan vaikuttava tekijä kun on kuitenkin helpottanut kokonaisuudessaan Minimullistajan nukkumista ja motorista kehitystä. Seurailemme osteopatian vaikutuksia vielä ennen kuin otamme muita uusia kuvioita mukaan hänelle.


Niin ja sitten varmaan se tärkein eli kaikkia kiinnostava tissiasia: jatkan imetystä lähemmäs kaksivuotispäivää, jos vain yhteistyö maidontuottamislaitosteni, minun pääni ja Minimullistajan kesken sujuu. Ruokasuunnitelma pääpiirteissään menee näin: en missään nimessä ota lähiaikoina rotaatioon esimerkiksi kananmunaa, lehmämaitoa, pähkinöitä tai gluteeniviljoja, siis niitä, joiden ruokalistalta tiputtamisten jälkeen Minimullistajan antiyrypsiiniarvot myös tipahtivat huomattavasti (eli suolisto alkoi voimaan paljon paremmin). Sen sijaan yritän rotatoida itselleni esimerkiksi vihanneksia kieltolistaltani. 

Minimullistajan ruokavaliota koitamme laajentaa pikkupikkuhiljaa samaan suuntaan kuin minun imetysdieettini nyt on. Uhaten virallisia suosituksia, mitään lehmänmaitoaltistuksia emme ala Minimullistajalle tekemään lähikuukausina. Syyt ovat selvät ja the Gurun kanssa harkitut: suuri epäilys on, että maito ei sovi, joten miksi tahallamme sekoittaisimme tilannetta nyt turhaan. Vieläpä kun mitään rahallisia tukiakaan KELAlta ei enää heru näissä tilanteissa, jos lapsi ei reagoi anafylaksialla. Ja jos yhtään äidinvaisto menee oikeaan, niin Minimullistajan lehmänmaitoallergia on samanlainen kuin Pikkusankarilla oli: pahat pahat itkut vaikealla suolisto-oireilulla - ei anafylaksialla. Joten kilisevän perässä on turha juosta tämän asian tiimoilla. Vuohenmaitoa toki kokeillaan heti, kun tilanne on rauhallinen ja olemme saaneet osteopatian mahdolliset vaikutukset esiin. Jatkamme hänenkin kanssaan linjalla, jossa periaatteena on, että pyrimme välttämään liian montaa suurta vaikuttajaa samaan aikaan, jotta seuraukset olisivat selvemmät.

p.s. Haluan liikuttuneena kiittää vielä yhteisesti kaikista ihanista vertaistuellisista sähköposteista (siis ihan näiden kaikkien vuosien ajalta)! Vastaaminen ei ole aina ihan supernopeaa, sillä se tapahtuu ehkä viidessätoista luonnososassa, sillä tiedättehän hetken, kun luulee saavansa kirjoittaa puoli tuntia rauhassa... mutta sitten soikin munakello, ovikello tai lapsikello. En ehkä osaa tähän edes kirjoittaa sitä, miten iloinen olen saamastani upeasta blogin kautta muodostuneesta vertaistukijoukosta. Merkkaatte minulle paljon. Samaan kiitollisuushörinään voisin liittää kiitoksen kaikista kommenteista ja keskusteluista täällä blogissa (vaikka ne ovatkin olleet vähemmistönä verrattuna sähköpostiliikenteeseen) - lähtökohtaisesti en odota mitään (tiedän jaksamisenne), joten on aina tosi mukavaa, kun joku jaksaa avata omia kokemuksiaan ja kertoa mietteitään tänne blogin puolelle! Ja on kiva, että muutama teistä on uskaltanut instagramiinkin minun seurakseni, enhän minä uhoistani huolimatta ole ihan pelkkiä mörköjä postaillut, enhän...

Kahden tunnin antia

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kaksi tuntia, jatkuva puheensorina, kattavat tilannekatsaukset, suuria pähkäilyjä ja ilon sekä helpotuksen kyyneleitä. Niistä oli taas meidän kontrollikäynti allergologimme the Gurun luona tehty. Parhaimmat palat Pikkusankarin osalta tarjoilen nyt teillekin, jos vain uusi teenjuoja-kehoni ne teille haluaa jakaa eikä nuupahda kesken tekstin läppärin päälle, sillä mukissani on meinaan jotain rauhoittavaa kamomillateetä. Jännää.

Kun käsittelimme Pikkusankarin tilannetta, the Guru mainitsi, että ensimmäistä kertaa ikinä näiden neljän vuoden aikana käsittelimme hymyssä suin häneen liittyviä asioita alusta loppuun asti. Silloin tajusin, että nyt todella on menossa pitempi parempi kausi! Itsenäiset suolistoallergiat ovat kadonneet, kiellettyjen ruokien listalla on ennätysvähän juttuja ja Pikkusankarin olo on suurimmaksi osaksi oikein hyvä ja oireeton/vähäoireinen. Mutta, toki, lääkkeitä on edelleen aivan liikaa, vaikka allergialääke saatiinkiin pudotettua pois eikä Gavisconia ole tarvittu montaakaan kertaa viime kuukausien aikana. Lääkkeiden vähennysyritykset aloitetaan Losecista, sitten kun aloitetaan. Oletamme, että Pikkusankarin refluksi olisi helpompi pitää kurissa ilman lääkkeitä (pelkällä ruokavaliolla) kuin astma. Ensin odotetaan kuitenkin kaikki tulevat mahdolliset osteopatiakäynnit ja katsotaan niiden vaste. Osteopatiastahan on kieltämättä ollut Pikkusankarille suuri apu! Ja näin arveli the Gurukin asian olevan. 


Kuitenkin, jotakin selvittämätöntä Pikkusankarin olossa edelleen on... Tämän paremmankin kauden aikana viikossa on keskimäärin muutama päivä suuroireista aikaa. The Gurun kanssa mietimme kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, ja nostimme taas SI-vaivat yhdeksi mahdollisuudeksi: voi siis olla, että Pikkusankarilla on näistä sairauksistakin riippumatonta aistiyliherkkyystaipumusta. Nämä aistiyliherkkyydet korostunevat (refluksi/astma)oireisina päivinä entisestään, ja sitten yhteisvaikutuksen kautta näkyvät erityisen huonona käytöksenä näinä päivinä.

Faktahan on, että Pikkusankarilla on edelleen refluksivaivaa, sillä muutamien refluksia pahentavien ruokien karsiminen on rauhoittanut häntä ja hän saattaa yölläkin tulla herättämään ja kertomaan, että närästää - toki tämä heräily on ollut harvempaa osteopatiakäyntien jälkeen. Fakta on myös se, että Seretiden antamisen unohtaminen aiheuttaa hullua käytöstä. Astmakin siellä siis varmasti on edelleen yhtenä ongelmana. MUTTA, sitten se oireilu, mikä on monituntista kreisihäröilyä ja järkyttävää tottelemattomuutta niinä muutamana päivänä viikossa - se on semmoista nyt, että Pikkusankari ei osaa kertoa, että hänellä on pipi tai hän kertoo sen olevan päässä ja silmissä (pää- ja silmäkipuahan me olemme jo muutaman vuoden ajan ihmetelty ja yritetty selvittääkin). Tämä sopisi siis tismalleen aistiyliherkkyysdiagnoosiin!


Nyt pitääkin tarkkailla, ovatko ne huonoimmat päivät seurausta aina tietynlaisista tapahtumista/vierailuista/käytännöistä/muusta. Myös ruoka-aineet saattavat vaikuttaa aistiyliherkkyyksiin (olematta siis allergiaa), sillä aivokemiaanhan niin ruokien vaikutus kuin aistiyliherkkyydetkin vaikuttavat. Siis aikamoinen vyyhti saattanee olla Pikkusankarimme jäljelle jääneiden oireilujen taustalla edelleen selvittämättä... Nyt tarkkailemme suuremmalla tietämyksellämme Pikkusankarin toimintaa, oloa ja käyttäytymistä, ja kevään puolella mahdollisesti konsultoimme neurologia. Riippuen siitä, miten Pikkusankarin tilanne muutenkin etenee, saatamme harkita ensi vuoden puolella myös gastroskopiaa sekä oskillometrian onnistumisen kokeilua, taas kerran...

Onneksi voisi jo sanoa ihan ilman ironiaa, että Pikkusankarin sairauskuviot ovat todella jo näinkin hyvässä tilassa tällä hetkellä! Minunkaan tyynyni ei viime viikkoina ole ollut öisin ihan niin kostea niistä surun ja lohduttomuuden kyyneleistä, joita vuodatan miettien, miten paljon pieni rakas poikani kärsiikään ja miten paha olo hänellä onkaan.

Laiskan, oudon dieettaajan konvehdit

perjantai 5. joulukuuta 2014

Nyt mennään sellaiselle imetysdieettilevelille tässä suklaan eri makujen ja koostumusten jäljittelyssä, että voitte joko ajatella tämän tekstin vitsikirjan sivuna tai sitten lähteä päättömästi mukaan imetysdieettaajan karuun (jo kohta puolentoista vuoden suklaattomaan) makumaailmaan :-)

Niin pitikö tämän postauksen liittyä jotenkin konvehteihin...?

Ensinnäkin on kerrottava fakta, että punajuuri on ollut minulle aina yökötys muodossa missä tahansa, vaikkakin jouduin sitä Pikkusankarin imetysdieetin rotatointivaiheessa syömään silmät kiinni kieli rullalla nieleskellen. Noh, nyt sitten idea oli kokeilla sitä Minimullistajallekin... Ja eräänä iltana, kun halusin testata jotakin uutta jälkkärijuttua, oli käden ulottuvilla sopivasti juuri höyrytetyt punajuuret. Päätin antaa punaisille kavereille vielä mahdollisuuden. Ja onneksi annoinkin! Tein itselleni Julia-konvehteja! 
Jaksamista ei kuitenkaan ollut tuona iltana paljoa, joten halusin päästä vähällä keittiössä seisomisella, siksi resepti on taas yksinkertaistakin yksinkertaisempi.

Sulata ruokalusikallinen kookosöljyä lautasella. Laita sekaan nopealla tahdilla seuraavat ainekset: pilkotut höyrytetyt/keitetyt punajuuret (purutuntumaa on hyvä jättää), ruokalusikallinen (tai enemmänkin, miten tykkäät) carob-jauhetta ja puoli ruokalusikallista kookosjauhoja (tämän voi jättää pois, silloin koostumus on sileämpi - molemmat hyviä!). Sekoita niin, että kuorrute leviää punajuurten ympärille tasaisesti. Laita pakastimeen niin pitkäksi aikaa, että kuorrute on jähmettynyt. Nautiskele ja kuvittele, että syöt Julia-konvehteja :-)

Ja näitä sitten sukulaisten joulukonvehtirasioihin, eikä kukaan taatusti huomaa mitään eroa!

Kymmenen vuoden nautinto

torstai 27. marraskuuta 2014

Kymmenen vuotta minä sitä tein: keitin kahvia, join kahvia, kutsuin kahville, puhuin kahvista, nautiskelin kahvista. Nyt se sitten loppui. Repäisin itseni irti tuosta ah niin ihanasta koukuttajasta, kotiäitien hengenpelastajasta ja suomalaisten pyhästä juomasta. Nyt meidän rakkaustarinamme on ohi. Ja jos kehoni saisi päättää, uutta tarinaa ei aloiteta.

Kymmenen vuoden sisällä kahvittomia pausseja tuli raskauksien suurimpien pahoinvointien aikaan sekä Pikkusankarin imetysdieetin ajan. Nyt, Minimullistajan imetysdieetillä kahvia en ole joutunut kokonaan jättämään pois, mutta rajoituksena olen joutunut pitämään kolmea mukillista - tiedostaen koko ajan, että jo tuosta määrästä saattaa Minimullistajalle tulla vatsanväänteitä. Kahvi on kuitenkin ollut yksi niistä jäljelle jääneistä herkullisista jutuista, joista halusin pitää viimeiseen asti kiinni. Nyt oma kehoni alkoi kuitenkin osoittaa merkkiä, että voisitkohan kokeilla kahvitonta elämää... Otin merkit vakavasti ja eräänä yönä vain totaalisen jämerästi päätin, että aamulla minun mukissani ei ole kahvia - ei, vaikka kuinka miehen kahvikupista leijailisi aivoja sumentavan hyvät aromit.

No tuoksuuhan se älyttömän hyvälle!

Nyt on menossa viides kahviton päivä, ja hyvin meneekin! Alan uskomaan faktaan, että kahvia kittaava ihminen on yhtä pirteä kuin kahvia kittaamaton ihminen - siis että normaalisti ihmiset ylläpitävät sitä pirteyttään yllä kahvilla, mikä on kahvittomalle ihmiselle se perusolo. Ensimmäiset kaksi kahvitonta päivää olivat aikamoista pimeyttä, tuskaa, pääkipua, ajatusten pyörimistä kahvin ympärillä ja haikeita katseita suunnattuna kahvinkeittimeen. Sitten alkoi helpottamaan, ja tänään suuntasin jo ihan mielelläni teekuppini äärelle. Ja minähän en siis ole ikinä ollut millään tavalla teeorientoitunut ihminen. En sitten millään tavalla, haha. 

Hymyissä suin voin jo kuvailla kahvitonta kehoani. Aamuäreys on laimentunut - ennen kun luonteeni vähän niin kuin muuttui aamukahvin aikana... ainakin jos mieheltäni kysytään. Nyt ei ole sitä pakottavaa tarvetta päästä hankkimaan hermoja sinne Moccamasterin ääreen ennen kuin uskaltaa aloittaa kommunikoimisen toisten kanssa. (Mutta edelleen - onhan se rauhallinen aamujuomahetki ihan kiva juttu vaikka ei samassa tarkoituksessa kuin ennen...) Enää päivän mittaan ei tule samanlaisia väsymyskohtauksia, jotka olen aiemmin joutunut hoitamaan kahvilla (toisin sanoen: silloin on ollut PAKKO saada kahvia). Nyt väsymys on tasaisempaa. Myös näläntunne ei tule hyökkien vaan paljon maltillisemmin. Ja se suurin syy, miksi kahvin dumppasin: sydänoireet ovat vähentyneet huomattavasti. Minulla on rytmihäiriö/muljahtelu/tykytystaipumusta, mikä ilmoittelee itsestään välillä todella useinkin näin suuren väsymyksen keskellä. Muutamia kertoja on ollut jopa kännykkä kädessä hätäsoittoa varten, kun rinnassa on niin kovin pomahdellut. Nyt viimeisten viiden päivän ajan sydämeni on ollut huomattavan rauhallinen (tällainenko on normaalisti ihmisten sydän?), vaikka kaikki muut elämämme muuttujat ovat ennallaan. Ja tämä on iso asia minulle!

Yksi vaihtoehto tulevaisuuden kohtalolleni: lasten pöydässä mehulasin äärellä?

Kun puhun kahvista, puhun normaalista, kofeiinipitoisesta kahvista, siitä, mitä kaikkialla myydään ja juodaan. Ja kofeiinistahan minun kehoni tapauksessa se suurin ongelma tulee. Minimullistajan vatsanväänteet taas sen sijaan tulevat todennäköisesti kahvin voimakkuudesta muuten (mutta eihän se kofeiinikaan lapselle hyväksi ole). Viimeistään, kun Minimullistajan privaattimaitobaari sulkeutuu, alan ehkä maistella kofeiinittomia kahveja ja arvioida, löytyykö sieltä minun maulleni sopivaa sumppia, sillä eihän kahvi nyt mitä tahansa harmaata muovimukikuraa saa olla... Siihen asti koitan selvitä teellä, ja keksiä mahdollisimman herkullisia juomayhdistelmiä. Tällä hetkellä Clippereihin uppoaa kookosmaidon lisäksi joko lakritsinjuurijauhetta tai vaniljauutetta. Menettelee... tai on jopa hyvää! Apua, sanoinko teestä juuri tuolla tavalla, minä vannoutunut kahvinlitkijä...

Mitä kenenkin lusikassa killuu?

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Noh, miehen lusikan sisältö ei juuri tämän blogin aihepiiriin kuulu, joten syynätään tarkemmin meidän kolmen muun lusikat!

Pikkusankarin lusikka: 
Pikkusankarin ruokavalion täydellisen vapauttamisen jälkeen (allergologimmekin ohjeiden mukaisesti) olemme kiristäneet hänen ruokavaliostaan pois yksitellen ja harkiten sellaiset ruuat, joista on aivan selvästi tullut oireista käyttäytymistä tai joiden jälkeen Pikkusankari on itse kertonut tulevan huono olo kerta toisensa jälkeen. Nyt pois syömislistalta ovat ainakin yritämme, että lähes kokonaan sitrushedelmät ja viinimarjat. Muita happamia, tulisia ja väkeviä (ja vähän muitakin) ruokia pidämme tarkkailussa ja seurailemme rauhassa. Voi olla, että lista kasvaa vielä hieman... Pikkusankarilla on onneksi kuitenkin (ehkäpä näiden kaikkien menneiden bataattiruokavuosien takia) ruokamieltymyksenä melko miedot maut. Esimerksiki mustapippuria ei saa missään nimessä olla liikaa ruuassa, muuten tulee itkut.

Tämä äiti on ollut aika innoissaan, kun on päässyt sotkemaan lapsensa ruuaksi vaikka mitä kaikkea jännää (mitä ei itsekään pysty syömään)!

Minun lusikka:
Minä olen pikkuhiljaa yrittänyt vapautella itselleni kiellettyjen listalta ruokia takaisin, ja muutamien ruokien kohdalla onnistunutkin! Pieninä määrinä esimerkiksi nokkonen, raparperi ja porkkana ovat tehneet makunystyröitäni hemmottelevan, onnistuneen come backin! Sitten on sellaisia ruokia, joita olen testaillut, - ja jotka ovat suureksi harmikseni olleet ehdottoman huonoja Minimullistajalle minun kauttani. Jo itsenikin (rytmihäiriötaipumukseni) takia tämä ikuinen kahvinjuomisen vähennysyritys oli onnistuakseen, kun testasin iiiiihanaa pakuriteetä. Mutta ai kamala mitkä järkyttävät oireet siitä Minimullistajalle tuli! En uskalla edes pakuripussia päin enäää katsoa...
Tällä hetkellä kiellettyjen lista näyttää siis tältä: kananmuna, maitoproteiini, soija, vehnä, kaura, ohra, ruis, kaikki muut kaalit paitsi kukka- ja parsakaali, sipulit, paprika, fenkoli, herneet, rosmariini, chili, oregano, curry, pakuri, suklaa/kaakao, hiilihappojuomat, kirjolohi.
Rajoitettuna ovat kahvi, kaikki kasvatetut kalat, merilohi sekä kukka- ja parsakaali.

Minun jälkkärivaihtoehtojeni uusimpia herkkuja: banaani-chia-kookosletut, oooooh!

Minimullistajan lusikka:
Minimullistajan lusikan sisältö on laajentunut melkoisesti, mutta vain maistelujen suhteen. Perusraaka-aineena lusikkaa täyttää ehdottomasti useimmiten bataatti, kana ja riista. Mutta myös kesäkurpitsaa ja myskikurpitsaa löytyy lusikasta usein. Maisteluita onkin sitten runsaammin! Yhä enenevissä määrin olemme antaneet Minimullistajan maistaa myös minun ruokiani (joita hän siis KI-NU-AA siinä vieressä). Eli toisin sanoen Minimullistajan maistelut ovat sama asia kuin minun sallittujen ruokien syöntilistani! Ja näyttääkin mukavasti siltä, että esimerkiksi muutama kalalaji menisi ilman suurempia oireita! Sitä vastoin esimerkiksi amarantti taitaa olla aika nounou hänelle...

Näitä on nähty myös Minimullistajan hyppysissä!

Suurempia ruokakaavoja linjataan taas reilun viikon päästä the Gurun vastaanotolla, joten sitten palaan tarkemmin kertoilemaan esimerkiksi siitä tässä yli vuoden iässä paljon muita ihmisiä puhuttavasta tissiasiasta... Kuinkas kauan oikein aiot imettää?

p.s. Jos useammat ruokakuvat tai muut meidän arjen pikkukuulumiset kiinnostavat, niin hakekaa instagramista nimeä skribentti. Siellä voidaan myös kohdata!

Jumeja ja keinoja

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Onko muita, joilla on koko selkä ja kyljet jumissa lapsen kantamisesta ja huonoista imetysasennoista? Tai semmoisia, joilla hartiat, niska ja pään lihakset ovat älyttömässä juntturassa vinkuralla nukkumisesta olemisesta, kun yöllä ei perhepedissä uskalla liikuttaa polviryppyäänkään lapsen heräämistä peläten? Löytyykö kohtalon tovereita melkein jatkuvasta väsymyspäänsärystä kärsivälle?

Minä en valitettavasti pysty tarjoamaan teille minun helpottaja numero ykköstä eli oman mieheni käsiä ja hänen taidokkaita hierontaotteitaan. Enkä ala nyt paasaamaan niiden tärkeiden liikuntojen ja venyttelyjen ynnä muiden tärkeydestä, vaan vinkkaan muutamista keinoista, joista minulle on tosi iso arjen apu yllä listaamiini vaivoihin kun ei sitä miestäkään voi vaivata joka päivä puristeluvinkumisella. Jep, kyllä minäkin haluaisin jaksaa/keritä/päästä/viitsiä salille vahvistamaan lihaksiani monta kertaa viikossa, jotta ko. ongelmat vähenisivät. Ja jep, kyllä minuakin kiinnostaisi venytellä ja vetreyttää itseäni joka päivä vaikka kaksi tuntia, mutta jostain syystä se ei ihan uppoa sujuvasti tähän arkeemme nyt... 

Vakaista yrityksistä huolimatta kehonhuolto iltaisin ei vaan onnistu. Yleensä iltaisin olen kuin kalpea rätti sohvalla x-asennossa korvatulpat korvissa tuijottaen ikuisuuteen ja kykenemätön edes nilkkaa pyörittämään. Tai sitten niinä onnekkaina iltoina, kun olo ei ole edellisen kaltainen, on vaan aika paljon kaikkea muutakin tekemistä. Joten minun kehonhuoltoaikani on lasten kanssa leikkiaikaa. Pikkuvenyttelyjä pyrin tekemään joka päivä leikkien lomassa, ja joka päivä kaivamme myös lasten kanssa esille tällaisen kasan romuja:

Nämä romut ovat aika tärkeitä minulle.

Siinä on piikkimatto, kova foam roller, rumble roller sekä piikkipallo. Ihan siinä samalla, kun teen ruokaostoksia leikkikaupassa, pistän keltaista legoa punaisen päälle tai rakennan pikkueläimille aitausta, rullaan ja piikitän itseäni. Lapsilisäpainoa saan sitten vaihtelevasti kymmenen ja/tai kaksikymmentä kiloa siihen päälle... Toimii minulle, tuhannenjumissa olevalle väsyneelle kahden vilkkaan pojan äidille, joten luulen, että toimii sinullekin! Minä en edes haluaisi tietää, miten jumissa olisin ilman näitä...

Ja toisenlaiseen jumiin, aivojumiin/kaamosjumiin/ajatuksenjuoksujumiin..., suosittelen tämmöisiä:

Valoa, valoa, valoa!

Jo ennen lasten syntymää totesin, että minun syksyni ei ole iloinen eikä millään tavalla onnistunut, ellen käytä kirkasvalohoitoa joka päivä. Se on minulle aivan ehdoton juttu. Pelottaa miettiäkin yhtälöä meidän arki + syksy ilman kirkasvaloa. Onneksi ei tarvitse kokeilla!

Kävelyä ja kiukuttomampaa oloa

lauantai 15. marraskuuta 2014

Siinäpä se on otsikossa hyvin tiivistetysti meidän kolmannen osteopatiakäynnin jälkeiset fiilikset.
Kun kerron osteopatiasta ja meidän kokemuksista, haluan edelleen painottaa, että mikään syy-seuraus-suhde osteopatian ja sen jälkeisten tapahtumien välillä ei tietystikään ole sataprosenttinen, muitakin muuttujia kun on aina messissä, kun puhutaan elämästä tieteellisten laboratoriokoeasetelmien ulkopuolella. Syy-seuraus-suhteiden todennäköisyydet ovatkin sitten kaikkien itse pääteltävissä ja havaittavissa...

Lähtiessämme ajamaan osteopaatin luota, Minimullistaja huusi oudonkuuloista huutoa autossa (lienemme melko asiantuntijoita näiden huutojen analysoinnissa...) ja poikaa autosta nostaessa hiki tirisi melkein haalareiden läpi (ja kyllä, autossa oli pukeutumiseen suhteutettuna aivan normaali lämpötila). Osteopatiaa seuraavana päivänä Minimullistajan liikkuminen koki hurrrrrjan harppauksen: siihen asti hän oli ottanut reilun kuukauden ajan vain yhden tai kahden askeleen tuettomia töpötyksiä, nyt hän tallusti yli kymmenen kunnon askelta yhtä soittoon! Myös vaipan sisältö erosi selvästi hajunsa suhteen aiemmasta muutaman päivän ajan. Ylipäätänsä osteopatiakäyntien jälkeen vaipan sisältöä on tullut aivan eri tahdilla kuin ennen: tositosimonesta kappalemäärästä harvempaan päin (myös me vanhemmat kiitämme tästä muutoksesta, jos itseäkin saa tässä ajatella...).
Tämän kolmannen hoidon jälkeen osteopaatti sanoi haluavansa ainakin vielä kerran hoitaa Minimullistajan, vaikka nytkin jo muutosta on tapahtunut hänen kehossaan.



Pikkusankarin osalta kolmannen kerran jälkeen emme huomanneet mitään erityistä muutosta edellisiin viikkoihin eli edellisten hoitokertojen jälkeiseen meininkiin. Mutta hänen osaltaan voisin uskaltaa jo todeta, että hänen olonsa on osteopatian aloittamisen jälkeen parantunut huomattavasti (yritän sanoa tämän yhtään liioittelematta...). Siis että Pikkusankarin mahtava luonne alkaa taas paljastumaan sen kamalan pipikäyttäytymisen alta, minä suorastaan nautin poikani seurasta (en pelkästään komenna, kiellä, käske, korota ääntä, uhkaile, voivottele koko päivää), leikit ovat välillä kummallisen rauhallisia ja piirrustus-kirjoittamis-askartelupöydän ääressä hän saattaa viihtyä vaikka pari tuntia putkeen. Hän tottelee kuin normaali nelivuotias! Ja tämäkö on meidän poika!?! Melko häkellyttävää. Lääkkeidenantokin on muutamia kertoja unohtunut, kun häiriökäyttäytyminen ei ole ollut niistä muistuttamassa. Vaikka yöt ovatkin melko hulinaa edelleen, on meitä mieheni kanssa hellitty yhä useammin pidemmillä aamu-unilla. Osteopatian aloittamisen jälkeen pojat ovat pidentäneet heräämistään tunnilla tai jopa parilla!
Ennen kuin kerroin osteopaatille meidän kuulumisia, hän Pikkusankaria tutkiessaan totesi, että neljättä kertaa ei taidetakaan enää varata tähän putkeen, sen verran paljon muutosta Pikkusankarin kehossa oli tapahtunut. Tilannetta jäädään seuraamaan.

Ja koska jostain pitää aina olla huolissaan, niin tällä hetkellä uutena huolena on sitten varmaan se, että eihän Pikkusankarin olo vaan voi kadota mihinkään? Eihän?

Viiden vuoden väsymys

torstai 6. marraskuuta 2014

Tasan viisi vuotta sitten se alkoi, pimeillä marraskuun viikoilla: pitkä viiden vuoden väsymys. Jo jonkin aikaa toivottu kaksi viivaa ilmestyi silmiemme eteen, ja samoihin aikoihin vessanpytty ja sängynpohja tulivat minulle enemmän kuin tarpeeksi tutuksi. Pahoinvointia päivät ja valvomista yöt. Kai siinä keskiraskauden vaiheilla muutama kokonaan nukuttu yö sentään sattui olemaan. Luulin, että kunhan se vauva vaan tulee ulos minusta, niin pääsen taas nukkumaan. Ja minne se elämä sitten veikään Pikkusankarin kanssa: semmoiseen mustaan väsymyslabyrinttiin, jollaista en koskaan ikinä ollut osannut edes arvailla olevan olemassa. En osannut kuvitella, että on edes mahdollista, että vauva heräilee monen kuukauden ajan kymmenen minuutin välein yöllä itkemään. Siis monta kymmentä kertaa yössä. Välillä väsymyslabyrintistä kajasti valoa ja pois sieltä pääsimme Pikkusankarin kaksivuotissynttäreiden hujakoilla. Hulluja kun olimme, niin samoihin aikoihin uskalsimme alkaa haaveilemaan sisaruksesta... ja siinä sitä sitten oltiinkin: pallomahan kanssa yön tuskaisina tunteina sängyssä voivottelemassa. Yllätysoksennukset, levottomat jalat, suonenvedot, vaikeat nukkumisasennot ynnä muu kiva olivat taas tuttua juttua. Raskausaikana osasin kuitenkin olla kiitollinen siitä, että vain minä joudun valvomaan, ja katselin vieressä tyytyväisesti nukkuvaa miestäni toki välillä kramppihuutoihini heräten... Uusi väsymyslabyrintti veti meidät molemmat sitten syövereihinsä kunnolla heti Minimullistajan synnyttyä. Vaikkakin Minimullistajan öiden herätyskerrat ovat lukumäärällisesti olleet pienempilukuisia kuin Pikkusankarin kanssa koetut, alkaa väsymys tuntumaan tässä vaiheessa jo melko samalta kuin silloin Pikkusankarin vauvavuotena, elämämme pahimpana heräilyajankohtana.

Taivaalta saatta löytyä kaunis valvomiskaveri.

Oikeastaan tämän syksyn aikana havahduin oman väsymyksen tasooni ihan kunnolla... Aloin kuuntelemaan uudella tavalla tuttavien kahvipöytäkeskusteluja siitä, kuinka heidän normaaliuninen vauvansa on kolme kuukauden iässä vihdoin alkanut nukkumaan kokonaisia öitä. Tajusin, että hetkinä, joina aiemmin olisin lähtenyt urheilemaan, joudun jäämään lepäämään. Vaikka vauvavuosi on jo takana, huomaan edelleen peiliin katsoessani loskakeliin sointuvan elottoman ihoni ja kaivinkoneella kuopsutetut silmänalusmonttuni. Pikkusankari on alkanut ehdotella useasti juttuja, kuten "Mitä jos äiti sinä menisit nukkumaan ja minä vahtisin pikkuveljeä sillä aikaa ihan kiltisti tässä olkkarissa? Näytät tosi kamalalta." Miehen kanssa epäonnistumme, jos joudumme luettelemaan edes kolme pariskuntana vietettyä kodin ulkopuolista parituntista vuoden sisällä.

Kattaus kahdelle? Todella harvinaista herkkua.

Näitä ja muita juttuja pohtiessani ja oloani tarkkaillessani ensin mieleeni tuli ajatus: "En vaan millään voi olla näin väsynyt kuin miltä kehossani tuntuu; eihän meillä ole yhtään niin rankkaa kuin Pikkusankarin kanssa oli". Sitten aloin kelailla elämääni vuoden ajalta: isäni kuolema, omat (välillä aika turhauttavankin voimaa vievät) terveydelliset ongelmat, lasten sairauksien epätasapaino, toinen yli vuoden kestänyt imetysdieetti, sosiaalisen tukiverkoston pieneneminen,... Tajusin, että nyt on aika hyväksyä se ja sanoa ääneen: olemme oikeasti kroonisesti tosi väsyneitä. Eihän se, että Minimullistaja herää kolme viiva kaksikymmentä kertaa yössä Pikkusankarin vauvavuoden aikaisen neljänkymmenen sijaan, kerro koko totuutta väsymyksestä. Pakko se on myöntää. Kokonaisrasitus tällä hetkellä on erilaista kahden lapsen kanssa päivisin, ja Pikkusankarikin kun saattaa herättää edelleen muutaman kerran yössä ja tietenkin juuuuri siihen Minimullistajan parhaan unipätkän aikaan.


Rakkaat valvottajat.

Tällä hetkellä on karkeasti ottaen kahdenlaisia päiviä: on väsyneitä ja vähän vähemmän väsyneitä. Väsynyt päivä on normaalipäivä, sellainen, jolloin edeltävänä yönä ei ole tullut kerrytettyä kuin pikkuisia unipätkiä siellä täällä. Vähän vähemmän väsynyt päivä on sellainen päivä, jolloin edeltävänä yönä olen saanut nukkua yhden noin neljän tunnin pätkän (loput toki ovat niitä pikkupätkiä). Vähän vähemmän väsyneenä päivänä huomaan, että se minun perusoloni ei taidakaan olla se normaali ihmisolo. Minun perusolooni kuuluu aamusta alkaen pieni jurruttava pääkipu, kirvelevät silmät, palelu, pieni ylilämpöily, sydämen lyöntien epätahtisuus ja muljahtelu, itkuherkkyys... Välillä väsymys ihan vapisuttaa kroppaa ja välillä se saa aikaan melkein paniikkikohtauksen. Näihin kaikkiin olen sopeutunut, ne ovat melkein jokapäiväisiä seuralaisiani. Näiden avekkieni määrä korreloi suoraan edeltävän yön rankkuuteen. Sitten välillä, kun parempi yö minulle suodaan ja nämä "vaivat" ovatkin poissa/vähäisiä, huomaan, miten kivalta voi omassa kropassa tuntua... Silloin päivä näyttää jo aamulla valoisammalta, jaksan ehkä käydä kevyesti urheilemassa ja jaksan soittaa ystävälle - ilman ponnisteluja.

Olen kovasti miettinyt, miltä mahtaa tuntua, kun saa nukkua viisi/kuusi/seitsemän/kahdeksan tuntia putkeen? Ja vieläpä monena yönä peräkkäin? Miltä tuntuu, kun saa itse päättää nukkumaanmenoajan ja heräämisajan, kun voi painaa päänsä illalla tyynyyn, ja olla melko varma, että kukaan muu kuin herätyskello ei minua herätä? Mitä kaikkea silloin jaksaakaan päivisin tehdä? Miten ihanan lempeästi ja pitkähermoisesti silloin jaksaakaan ohjeistaa kiukkuavia lapsia? Muistaako silloin edes joitakin asioita ilman ainaista kalenteriin merkitsemistä? Minkälaista on, kun väsymyksen takia ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä päivittäin? Voiko silloin sanoa hyvältä kuulostaville ehdotuksille "kyllä" sen sijaan, että pitää sanoa "katsotaan, jos vain suinkin jaksan"? Onko silloin mahdollista suunnitella vapaapäiville muutakin kuin miehen kanssa vuorotellen lepäämistä? Onko silloin enemmän parisuhdettakin? Haluaisin niin kovasti tietää vastaukset.

Jaksanko joskus taas askarrella tuntikaupalla lasten kanssa?

Siitä olen varma, että kun tästä viiden/kuuden/seitsemän/mikä siitä nyt tuleekin vuoden väsymyksestä pääsemme yli, meidän perhe osaa arvostaa unta, nukkumista ja rauhallisia öitä. Luulen, että tämän väsymyskidutuskoulun jälkeen ei tulisi mieleenkään valittaa sellaisesta väsymyksestä, mikä on itse aiheutettua. Juuri nyt, tässäkin vuolaasti väsymystäni itkien, ymmärrykseni ei veny liiemmin sellaisille tapauksille, jossa esimerkiksi ihminen itsekin sen tiedostaen, omilla elintavoillaan sabotoi omaa untaan ja sitten valittaa väsymystään suurin sanankääntein. En todellakaan toivo kenellekään huonosti nukkuvaa lasta, mutta ei tekisi varmaan pahaa, jos jokainen kokeilisi muutaman yön verran pistää herätyskellon soimaan puolen tunnin välein koko yön ajaksi. Luulen, että pientä kiitollisuutta omaa tilannetta kohtaan olisi havaittavissa kokeilun jälkeen... Enkä kirjoittanut tätä pahalla, tiedättehän, vaan aitona muistutuksena, että esimerkiksi jokaikinen, joka VOISI mennä nukkumaan aiemmin, jotta aamulla ei olisi niin väsynyt, menisi ja sulkisi sen telkkarin pikkuisen aikaisemmin tai jättäisi yhden baarikierroksen välistä.

Omaa väsymystilannettani ei helpota faktat, kuten se, että ylikierroksilla käyvä kroppani ei anna minun nukahtaa heti kun siihen tulee tilaisuus. Saatan pyöriä tunnin, puolitoistakin yhden yöheräämisen jälkeen ennen nukahtamista. Toinen fakta on, että minä vartaloineni, toimiakseni parhaalla mahdollisella tavalla, tarvitsisin todellakin ne kahdeksan tunnin unet. Kehoni taitaa siis olla aikamoisella selviytymis-modella nyt. Jos olisin viitseliämmällä tuulella, tekisin näiden faktojen ja heräämissummien pohjalta laskutoimituksen univajeestani viimeisen viiden vuoden ajalta. Viitseliäisyyttä täällä ei juuri nyt näy, joten heitetään sellainen noin-arvio tähän loppuun: miinuksella mennään vähintäänkin 5000 tuntia. Tätä lukua voimme sitten käsitellä mieheni kanssa päätämme epätoivoisesti pyöritellen, sillä ehkä hieman tragikoomisestikin, minulla on uniasiantuntija (!) täällä kotona. Mies meinaan työkseen ohjeistaa ihmisiä nukkumaan paremmin... Help me, my darling!

Kohti oireetonta elämää

torstai 30. lokakuuta 2014

Sehän tässä koko refluksi-allergia-astmaelämässä on aina (ollutkin) päämääränä: oireeton elämä. Kuten aiemmin jo kerroin, nyt pistettiin vihdoinkin uudenlaista bensaa autoomme matkalla kohti oireetonta elämää. Sen bensan nimi on osteopatia. Kaksi kertaa takana - ja luulen, että muutama ainakin vielä edessä. 

Tässä toisen kerran jälkeinen typistetty tietopläjäys: 

Minimullistaja on todennäköisesti ollut kohdussa pahasti puristuksissa, sillä edelleen hän on huomattavasti eteenpäin koukistuneessa asennossa. Supussa olemisen takia pallea ei ole päässyt/pääse toimimaan kunnolla, ja näin ollen sen takia on saattanut syntyä refluksivaiva. Koko lantion alueella, erityisesti vasemman lonkankoukistajan alueella, on jäykkyyttä. Kallonpohjan alueella on myös edelleen jäykkyyttä, ja tämä häiritsenee vagushermon toimintaa. Näitä jäykkyyksiä osteopaatti pyrkii helpottamaan.

Pikkusankarin keuhkot olivat saaneet lisää tilaa ensimmäisen osteopatiakäynnin jälkeen. Mutta edelleen rintarangan alue on jäykkä, ja se vaatii availua, jotta astmaoireet helpottaisivat edelleen. Samoin kuin Minimullistajalla, Pikkusankarillakin pallea on "puristuksissa".

Pikkusankarin helpompi arki näyttää muun muassa tältä.

Miten muuten menee:

Pikkusankarin lääkearsenaali on tällä hetkellä maksimit Losecista, Seretidestä ja Ventolinesta. Gavisconia annamme tarvittaessa. Ruokailua on rajoitettu sen verran, että viinimarjat, sitrushedelmät sekä manteli ovat pois käytöstä, ainakin suurissa määrin. Rajoituksen alla olevien ruokien ja Pikkusankarin huonon olon/käyttäytymisen syy-seuraus-suhde on huomattu olevan noin sataprosenttisen varma, ja siksi the Gurun ohjeiden mukaisesti me ne poistimme ruokavaliosta (ja voi olla, että lisää ruokia rajoitamme, jos saamme varmoja syyllisiä kiinni). Pikkusankarin olo on viimeiset viikot yleisesti ottaen ollut huomattavasti parempi/vähäoireisempi/rauhallisempi. Päivät ovat olleet helpompia ja yöheräilyt lääkkeenpyytämisineen ovat jääneet lähes kokonaan pois. Gavisconiakin on annettu entisen jokapäiväisen annoksen tai parin sijaan viime viikkoina yhteensä vain muutaman kerran. Syitä on vaikea tietää, on se sitten syksy, osteopatia, ko. ruokien rajoittaminen tai Pluton ja Saturnuksen asento, pääasia on, että kohti oireettomampaa elämää mennään!

Minimullistajan tilanne onkin epäselvempi: vuoristorata jatkuu. Osteopatiasta on selvästi ollut JOTAKIN vaikutusta; siis aluksi ainakin negatiivista (esimerkkinä puklaamista, jota ei ole tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana kuin osteopatian jälkeisinä kahtena päivänä). Niin, ja ruokavalio: rotaatioita on pikkuhiljaa tehty enemmän niin minun kauttani kuin suoraankin Minimullistajan suuhun. Ja tämä saattaakin olla se suurin tekijä vuoristoratamaiseen arkeen. Lääkkeisiin emme ole vieläkään koskeneet Minimullistajan kanssa, mutta jos yöt jatkuvat repaleisina viikko toisensa jälkeen, saatamme harkita the Gurunkin ehdottamaa Losec-kuuria.

Tässä eräs Minimullistajan hotelliaamiainen. Joskus matkalla on pakko tehdä pieniä kompromisseja rotatoinnin suhteen. Tässä maisteltiin muun muassa ei-ihan-niin-varmaa-mangoa.

p.s. Niinhän siinä sitten kävi, että instagram vei mukanaan; meidän arjenkoukeroita voi siis tarkemmin seurata, kun iskee instagramin hakukenttään skribentti-nimen.

Vain äiti

torstai 23. lokakuuta 2014

Jonkinlainen kriisinpoikanen on hätyytellyt uhkaavasti minua, lähemmäs erästä aikuista tasakymmenlukua lähestyvää kehoani ja mieltäni. Pään sisällä on pohdittu vaikka mitä ja pään päältäkin nipsaistiin viisitoista senttiä pois... No okei, ehkä kyse ei ole nyt pelkästään luvuista, vaan identiteettini eri palasien epätasapainosta. Minusta on viime aikoina tuntunut, että olen vain äiti

Äitinä olo on hienoa, parasta ja ihanaa. Nyt kuitenkin olen huomannut, että elämässä on oikeasti oltava jotakin muutakin kuin äitirooli, jotta voisin hyvin. Kriisi kaatui päälle viimeisimpien viikkojen aikana, kun sairastelukierteidemme takia olin lukittu kotiin lähes kokoaikaisesti. Lukuunottamatta yhtä tosiystävää ja omaa äitiäni kukaan ei uskaltanut/halunnut/viitsinyt kyläillä meillä pitkään aikaan. Mekään emme tietenkään pystyneet lasten kipeyksien aikana liikkumaan missään sosiaalisissa paikoissa ja sitten kun minä itse olin kipeä, en jaksanut raahata poikakaksikkoamme mihinkään, edes omalle pihalle. Niin, sosiaalisen elämän rappeutumisen lisäksi tajusin, että pääni ja kehoni todella tarvitsevat urheilua! Siis ihan oikeasti vaativat. Monien viikkojen tauko siitä ainoasta kodin ulkopuolisesta omasta harrastuksesta tekee kyllä tosi pahaa. Myös ne muut kivat jutut, kuten valokuvaus ja keittiöinnovointi, ovat jääneet väsymyksen ja kipeyden jalkoihin. Parisuhdekin kuulostaa kaukaiselta sanalta sellaisessa tilanteessa, jossa monen viikon ajan kaikki yhteinen kotonaoloaika menee jotakuta nukuttaessa ja itse nukkuessa tai sitä yrittäessä (siis ihan oikeasti: heti nukkumaan kun viimeinenkin lapsi menee ja kotivapaapäivät vuorotellen päikkäröiden, jes...).

Äitiys - mahtavaa, mutta niin sitovaa.

Kipeysviikkoina minä en juurikaan ollut vaimo, ystävä, harrastaja enkä mikään muukaan, olin äiti vaan. Koska harmitus, ärsytys ja hermojen kiristyminen alkoivat olla jo aika valtavaa pääni sisällä, heti toivuttuani ryhdyimme toimenpiteisiin. Viikonloppuna pääsin, harmillisen puolikuntoisena tosin, kivoille messuille viettämään ihan omaa päivää! Kerran kävin nurkan takana salaa tirauttamassa ilon itkutkin - en ollut piiiiitkään aikaan tuntenut sellaista vapauden, huolettomuuden ja rentouden tunnetta kuin silloin! Toisena viikonloppupäivänä kävimme ensimmäistä kertaa Minimullistajan syntymän jälkeen miehen kanssa kaksin rauhassa kelloa vilkuillen ravintola-annokset nauttimassa lähimmässä mahdollisessa ravintolassa mutta what ever. Vaikkakin vielä köhänuhassa, korkkasin myös saliurani tärisevin jaloin. Ja tulevana viikonloppuna pääsen taas nauttimaan ystävän viikonloppuyökyläilystä tai hän pääsee nauttimaan meidän kiukkupäivistä ja itkuilloista pitkän kaavan mukaan! Huomenna edessä häämöttää jännä retki pääkaupunkiseudulle lasten kanssa; mahtavaa alkaa taas laajentamaan liikkumisrepertuaaria näiden epätoivoviikkojen jälkeen!

Elämä - onneksi se on (ihan vähän) myös jotakin muutakin kuin äitiyttä ja kotonaoloa. Ja onhan se nyt paljon kivempaa hoitaa lapsia, kun hoitaa myös ystävyyttä, omaa kuntoaan ja avioliittoaan.

p.s. Jouduin luopumaan pakon edessä vanhasta älypuhelimestani, ja tuo uusi luurini suorastaan syöksi minut instagramiin, niin älykäs se oli. Niinpä päätin tarjota blogin lisäksi arkimaistiaisia myös instan puolella niinkin mielikuvituksellisella nimimerkillä kuin skribentti. Tervetuloa kurkkimaan jotakin, en itsekään vielä tiedä mitä kaikkea...! Mutta sen osaan sanoa, että pelkkää kaunista kuvavirtaa ja hempeilyä etsivät: älkää vaivautuko - meidän arkemme näyttänee instassa myös ne raisummat puolensa... Enhän minä nyt osaisi vain kukkasia sinne postata!

Mahdollisuus uudelle

torstai 16. lokakuuta 2014

Ennakkoasenne: neutraalin skeptinen, mutta avoin. Mikä tahansa, mikä poikien hyvinvointia voisi kohentaa, on kokeilemisen arvoinen -ajattelu.

Kokeilun toteuttaja: lasten osteopatian todellinen pro-tason tekijä

Löydökset: Pikkusankarilla ryhti on painunut kasaan rintarangan alueella (kyfoosi on korostunut). Tämä aiheuttaa jäykkyyttä keuhkojen alueelle, eikä pleura (keuhkopussi) pääse liikkumaan normaalisti (tyypillinen löydös astmaatikoilla). Kylkiluut ja rintakehä ovat jäykät, eikä pallea pääse liikkumaan vapaasti. Minimullistajalla kallonpohjan alueella on jännitystä, joka estää vagushermon toimintaa (hermo, joka mm. hermottaa useita sisäelimiä). Lantion/ristiluun alueella hänellä on toispuoleista jännitystä, joka jatkuu melkein koko selän alueella niskaan asti. Epätasapainosta johtuen pohjukaissuoli työntyy liian ylös (väärään asentoon), jolloin ruuansulatuskanavan nesteiden eritys ja koko suoliston toiminta häiriintyy.

Kokeilun jälkeen: Pikkusankari ruinasi vettä autossa epätavallisen paljon: "Äiti, mä pyydän nyt ihan kiltisti, että oikeasti ajakaa kaupan pihaan ja menkää ostamaan mulle vettä, olen älyttömän janoinen! Äiti pliiiiis!". Hän myös nukahti autoon hieman kummallisesti. Osteopatian jälkeiset muutamat päivät ovat olleet Pikkusankarilla lähes oireettomia. Minimullistajalla alkoi osteopatiaa seuraavana päivänä peppu punoittaa ja puklua tuli niin, että ei ole vuoteen tullut sillä tahdilla! (Ja ei, emme kokeilleet ruokarintamalla samaan aikaan mitään uutta.) Minimullistajan osteopatian jälkeiset yöt ja päiväunet ovat olleet hieman edellistä viikkoa parempia. Toki tähän syynä voi olla myös rajun yskäisyyden ja räkäisyyden takia annettu nestevento juuri noina öinä, ja sinällään parempiin öihin ei paljon vaadittu, sillä koko viime viikko heräiltiin niissä ihanissa vartin pätkissä...

Kokeilun jatko: Ehdottomasti jatkuu. Edellinen lause ja se fakta, että koko ilo menee omasta pussista (ei vakuutusyhtiön) toivottavasti kertovat ilman tämän kummempia hehkutuksia sen, miten kokeilun koimme... :-)

Kipeyskakun koristeeksi

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Meidän tämän syksyn kipeyskakku on ollut oikein mehevän värikäs, suorastaan nautinnollinen kipeydellä herkuttelijoille. Positiivisesti kun ajattelimme, että reilun kahden viikon sisällä meidän perheessä tapahtuneet tukehtumistapaus, keuhkokuume-epäily, pari muuten vain -kuumetta, perusflunssa, mahatauti sekä enterorokko olisivat riittäneet... Mutta niin positiivinen ajattelu sitten palkittiin, ja saimme viikon terveenäolon jälkeen laittaa kakun koristeeksi vielä kunnon (in?)flunssakoristeen!

Tähän (in?)flunssakoristeeseen tiivistyy oikein kivasti juuri se kotivanhemmuuden sairauslomailun ihanuus... Itsellä on niin korkea kuume, että seisominen pyörryttää; kurkku on niin kipeä, että jokainen sana on tuskan takana; pää on niin kipeä, että yksinkertaisia lauseita on vaikea tajuta; niistäminen ja räkäpapereiden roskiin vienti vie joka toisen minuutin päivästä. Imettämisen takia lääkkeitä ei viitsi tolkuttomasti suuhunsa vedellä. Mies ei voi olla pois töistä. 
Kuka vie lapset puistoon? Kuka nukuttaa pienimmän päiväunille? Kuka laittaa ruuat lapsille? Kuka juoksee lasten perässä kodin vaaranpaikoissa? Kuka imuroi ruokamurut pöydän alta? Kuka jaksaa nostaa lapset syliin? Kuka kyykkii leikeissä mukana?

Kun äiti ei jaksa edes ulkovaatteita päälle pukea.

Onko reilua, että kotivanhempi tuntee todella suurta syyllisyyttä sairastumisestaan ja siitä, että ei pysty tekemään edes perustarpeiden mukaista huolenpitoa? Onko reilua, että päivisin kotivanhempi ei saa levättyä ja öisin hän ei saa nukuttua kuin muutaman pikku-unipätkän, kun lapset herättelevät koko ajan umpitukkoisina ja yskäisinä hekin? Onko reilua (kenenkään kannalta ajateltuna), että kotivanhemman kipeys vain jatkuu ja jatkuu, kun hänen kehonsa ei pääse korjaamaan sairauksia levossa? Onko reilua, että allergisen lapsen ravitsemuksen kannalta tärkeä rintamaito vähenee huomattavasti äidin pitkittyneen kuumeilun takia?
Moni asia elämässä ei ole reilua, ja minun mielestä eivät ole nämäkään.

Valitse puolesi

perjantai 10. lokakuuta 2014

Aivan järkyttävä reissu! Kamala pakkausoperaatio kahden yön takia. Auto sullottu täyteen tavaraa ja lapsia. Neljän tunnin automatka tuskaista huutoa kuunnellen. Ja muillakin lapsilla on koko ajan joko nälkä tai pissahätä tai vaan mikä-lie-kiukku. Suunnaton ahdistus itkun loppumattomuudesta. Automatkan rattoisuuden uudelleen määrittely: vähän väliä sylissä rauhoittelua, tissittelyä, ruuan tarjoamista, vaipan vaihtamista, lelupussin tyhjentämistä yksi lelu kerrallaan, käsilaukun sisällön hätätarjoamista, kaikkien mahdollisten laulujen hoilaamista kaikilla mahdollisilla äänensävyillä, eri radioasemien ja levyjen vaihtelua, "mitä sä sanoit?" -huutamista etupenkkiläisten ja takapenkkiläisten kesken. Minibaarin täyteen ahtaamista omia bataattirasioita sinne pinoten. Ravintolaruuan sopivuuden tarkistaminen paistoöljyjä ja marinaadeja viilaten. Matkastressin pahentamat refluksit. Hampaiden teko. Oireita sittenkin vääränlaisesta ruuasta, kloorivedestä ja/tai lattialtanyppimisistä. Yö vartin välein heräilyä, uniminuutteja nolla. Itkuisia, väsyneitä ja rasittuneita silmiä. Epätoivon katseita.



Kiva reissu! Yhteinen aivoriihi pienimmän matkustajan olon parantamiseksi. Maukkaita eväitä. Kutkuttavaa jännitystä tulevien päivien tapahtumista. Suurta iloa mahdollisuudesta viettää taas kunnolla aikaa kummipoikamme kanssa. Lasten aidot ihmettelyt uusista maisemista. Tyytyväisyys loistavasta ravintolapalvelusta. Hauskat polskimishetket ja ilon kiljahdukset vesidiscossa. Kahdenkeskiset antoisat hetket jokaisen pojan kanssa rauhassa syöden, saunoen, pelaten ja köllötellen. Poikien suunnatonta innostusta ennennäkemättömien seikkailupuistojen aktiviteeteista. Rakkautta, välittämistä ja yhdessä selviämistä.

Sama, juuri tehty reissu. Kaksi tositarinaa.

Aina voi valita tarkastelupuolen.

Ihan vain itsellenikin muistutuksena.

Kevyttä hommaa?

perjantai 3. lokakuuta 2014

Imettäminen - kepeää duunia? Tai sitten ei. 

Minä en tykkää kalorivahtailuista, ravintoainejakaumien tarkkailuista, "turhista" ruokarajoituksista ynnä muista, enkä koskaan semmoisiin ole ryhtynytkään. Olen fiilissyöjä ja oman kehon tuntemuspohjalta syöjä. Nyt kuitenkin ihan vain huvin vuoksi laskeskeltiin normaalipäivien ruokailuitani kun ne ruokakaapit tyhjenevät aikamoista vauhtia... Ja taas kerran pääsin ihmettelemään imetyksen viemää energiaa. Aivan normaalipäivänä minun ruuista tulee popsittua 3800 kaloria! Että onhan siinä vähän hommaa, niin syömisessä kuin tuolle reilu yksivuotiaalle meijeröinnissä.

Tässä sitten nuo kalorit kuvallisessa muodossa muutaman päivän ajalta.

Päivä 1:

se jokapäiväinen kahvinpahanen, kookosmaidolla tietenkin

Uskalsin ottaa kokeiluun suklaan makuista riisiproteiinia - tähän asti olen ottanut varman päälle vaniljan kanssa. Näyttäsi siltä, että läpi tämä menee! Tätä siis urheilun jälkeen nautittuna.

riistapaistosta

kipollinen hedelmiä kookosöljy-kookosjauho-carob-kurpitsasiemenjauho-marinadissa

turskaa ja kasviksia

päärynä-kinoalettuja mustaherukoilla

minisalaatti

Päivä 2:

no niitä omppuja

ahvensoppaa ja avocadoja

karviaisia kunnon kuorrutteella

tiikeripähkinänäkkäriä (aika monella santsipalalla) ja jauhelihawokkia

riistakeittoa

kesäkurpitsa-amaranttileipäsiä ainakin puoli pellillistä

iltateetä vielä toipilaalle enterorokkokurkulleni

Maukasta viikonloppua kaikille!

Theme by: Pish and Posh Designs