Tasan viisi vuotta sitten se alkoi, pimeillä marraskuun viikoilla: pitkä viiden vuoden väsymys. Jo jonkin aikaa toivottu
kaksi viivaa ilmestyi silmiemme eteen, ja samoihin aikoihin vessanpytty ja sängynpohja tulivat minulle enemmän kuin tarpeeksi tutuksi. Pahoinvointia päivät ja valvomista yöt. Kai siinä keskiraskauden vaiheilla muutama kokonaan nukuttu yö sentään sattui olemaan. Luulin, että
kunhan se vauva vaan tulee ulos minusta, niin pääsen taas nukkumaan. Ja minne se elämä sitten veikään Pikkusankarin kanssa: semmoiseen mustaan väsymyslabyrinttiin, jollaista en koskaan ikinä ollut osannut edes arvailla olevan olemassa. En osannut kuvitella, että on edes mahdollista, että vauva heräilee monen kuukauden ajan kymmenen minuutin välein yöllä itkemään. Siis monta kymmentä kertaa yössä. Välillä väsymyslabyrintistä kajasti valoa ja pois sieltä pääsimme Pikkusankarin kaksivuotissynttäreiden hujakoilla.
Hulluja kun olimme, niin samoihin aikoihin uskalsimme alkaa haaveilemaan sisaruksesta... ja siinä sitä sitten oltiinkin: pallomahan kanssa yön tuskaisina tunteina sängyssä voivottelemassa. Yllätysoksennukset, levottomat jalat, suonenvedot, vaikeat nukkumisasennot ynnä muu kiva olivat taas tuttua juttua. Raskausaikana osasin kuitenkin olla kiitollinen siitä, että vain minä joudun valvomaan, ja katselin vieressä tyytyväisesti nukkuvaa miestäni
toki välillä kramppihuutoihini heräten... Uusi väsymyslabyrintti veti meidät molemmat sitten syövereihinsä kunnolla heti Minimullistajan synnyttyä. Vaikkakin Minimullistajan öiden herätyskerrat ovat lukumäärällisesti olleet pienempilukuisia kuin Pikkusankarin kanssa koetut, alkaa väsymys tuntumaan tässä vaiheessa jo melko samalta kuin silloin Pikkusankarin vauvavuotena, elämämme pahimpana heräilyajankohtana.
|
Taivaalta saatta löytyä kaunis valvomiskaveri. |
Oikeastaan tämän syksyn aikana havahduin oman väsymyksen tasooni ihan kunnolla... Aloin kuuntelemaan uudella tavalla tuttavien kahvipöytäkeskusteluja siitä, kuinka heidän normaaliuninen vauvansa on kolme kuukauden iässä
vihdoin alkanut nukkumaan kokonaisia öitä. Tajusin, että hetkinä, joina aiemmin olisin lähtenyt urheilemaan, joudun jäämään lepäämään. Vaikka vauvavuosi on jo takana, huomaan edelleen peiliin katsoessani loskakeliin sointuvan elottoman ihoni ja kaivinkoneella kuopsutetut silmänalusmonttuni. Pikkusankari on alkanut ehdotella useasti juttuja, kuten "Mitä jos äiti sinä menisit nukkumaan ja minä vahtisin pikkuveljeä sillä aikaa ihan kiltisti tässä olkkarissa? Näytät tosi kamalalta." Miehen kanssa epäonnistumme, jos joudumme luettelemaan edes kolme pariskuntana vietettyä kodin ulkopuolista parituntista vuoden sisällä.
|
Kattaus kahdelle? Todella harvinaista herkkua. |
Näitä ja muita juttuja pohtiessani ja oloani tarkkaillessani ensin mieleeni tuli ajatus: "En vaan millään voi olla näin väsynyt kuin miltä kehossani tuntuu; eihän meillä ole yhtään niin rankkaa kuin Pikkusankarin kanssa oli". Sitten aloin kelailla elämääni vuoden ajalta: isäni kuolema, omat (välillä aika turhauttavankin voimaa vievät) terveydelliset ongelmat, lasten sairauksien epätasapaino, toinen yli vuoden kestänyt imetysdieetti, sosiaalisen tukiverkoston pieneneminen,... Tajusin, että nyt on aika hyväksyä se ja sanoa ääneen:
olemme oikeasti kroonisesti tosi väsyneitä. Eihän se, että Minimullistaja herää kolme viiva kaksikymmentä kertaa yössä Pikkusankarin vauvavuoden aikaisen neljänkymmenen sijaan, kerro koko totuutta väsymyksestä. Pakko se on myöntää. Kokonaisrasitus tällä hetkellä on erilaista kahden lapsen kanssa päivisin, ja Pikkusankarikin kun saattaa herättää edelleen muutaman kerran yössä
ja tietenkin juuuuri siihen Minimullistajan parhaan unipätkän aikaan.
|
Rakkaat valvottajat. |
Tällä hetkellä on karkeasti ottaen kahdenlaisia päiviä: on väsyneitä ja vähän vähemmän väsyneitä. Väsynyt päivä on normaalipäivä, sellainen, jolloin edeltävänä yönä ei ole tullut kerrytettyä kuin pikkuisia unipätkiä siellä täällä. Vähän vähemmän väsynyt päivä on sellainen päivä, jolloin edeltävänä yönä olen saanut nukkua yhden noin neljän tunnin pätkän (loput toki ovat niitä pikkupätkiä). Vähän vähemmän väsyneenä päivänä huomaan, että se minun perusoloni ei taidakaan olla se normaali ihmisolo. Minun perusolooni kuuluu aamusta alkaen pieni jurruttava pääkipu, kirvelevät silmät, palelu, pieni ylilämpöily, sydämen lyöntien epätahtisuus ja muljahtelu, itkuherkkyys... Välillä väsymys ihan vapisuttaa kroppaa ja välillä se saa aikaan melkein paniikkikohtauksen. Näihin kaikkiin olen sopeutunut, ne ovat melkein jokapäiväisiä seuralaisiani. Näiden avekkieni määrä korreloi suoraan edeltävän yön rankkuuteen. Sitten välillä, kun parempi yö minulle suodaan ja nämä "vaivat" ovatkin poissa/vähäisiä, huomaan, miten kivalta voi omassa kropassa tuntua... Silloin päivä näyttää jo aamulla valoisammalta, jaksan ehkä käydä kevyesti urheilemassa ja jaksan soittaa ystävälle - ilman ponnisteluja.
Olen kovasti miettinyt, miltä mahtaa tuntua, kun saa nukkua viisi/kuusi/seitsemän/kahdeksan tuntia putkeen? Ja vieläpä monena yönä peräkkäin? Miltä tuntuu, kun saa itse päättää nukkumaanmenoajan ja heräämisajan, kun voi painaa päänsä illalla tyynyyn, ja olla melko varma, että kukaan muu kuin herätyskello ei minua herätä? Mitä kaikkea silloin jaksaakaan päivisin tehdä? Miten ihanan lempeästi ja pitkähermoisesti silloin jaksaakaan ohjeistaa kiukkuavia lapsia? Muistaako silloin edes joitakin asioita ilman ainaista kalenteriin merkitsemistä? Minkälaista on, kun väsymyksen takia ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä päivittäin? Voiko silloin sanoa hyvältä kuulostaville ehdotuksille "kyllä" sen sijaan, että pitää sanoa "katsotaan, jos vain suinkin jaksan"? Onko silloin mahdollista suunnitella vapaapäiville muutakin kuin miehen kanssa vuorotellen lepäämistä? Onko silloin enemmän parisuhdettakin? Haluaisin niin kovasti tietää vastaukset.
|
Jaksanko joskus taas askarrella tuntikaupalla lasten kanssa? |
Siitä olen varma, että kun tästä viiden/kuuden/seitsemän/mikä siitä nyt tuleekin vuoden väsymyksestä pääsemme yli, meidän perhe osaa arvostaa unta, nukkumista ja rauhallisia öitä. Luulen, että tämän väsymyskidutuskoulun jälkeen ei tulisi mieleenkään valittaa sellaisesta väsymyksestä, mikä on itse aiheutettua. Juuri nyt, tässäkin vuolaasti väsymystäni itkien, ymmärrykseni ei veny liiemmin sellaisille tapauksille, jossa esimerkiksi ihminen itsekin sen tiedostaen, omilla elintavoillaan sabotoi omaa untaan ja sitten valittaa väsymystään suurin sanankääntein. En todellakaan toivo kenellekään huonosti nukkuvaa lasta, mutta ei tekisi varmaan pahaa, jos jokainen kokeilisi muutaman yön verran pistää herätyskellon soimaan puolen tunnin välein koko yön ajaksi. Luulen, että pientä kiitollisuutta omaa tilannetta kohtaan olisi havaittavissa kokeilun jälkeen... Enkä kirjoittanut tätä pahalla, tiedättehän, vaan aitona muistutuksena, että esimerkiksi jokaikinen, joka VOISI mennä nukkumaan aiemmin, jotta aamulla ei olisi niin väsynyt, menisi ja sulkisi sen telkkarin pikkuisen aikaisemmin tai jättäisi yhden baarikierroksen välistä.
Omaa väsymystilannettani ei helpota faktat, kuten se, että ylikierroksilla käyvä kroppani ei anna minun nukahtaa heti kun siihen tulee tilaisuus. Saatan pyöriä tunnin, puolitoistakin yhden yöheräämisen jälkeen ennen nukahtamista. Toinen fakta on, että minä vartaloineni, toimiakseni parhaalla mahdollisella tavalla, tarvitsisin todellakin ne kahdeksan tunnin unet. Kehoni taitaa siis olla aikamoisella selviytymis-modella nyt. Jos olisin viitseliämmällä tuulella, tekisin näiden faktojen ja heräämissummien pohjalta laskutoimituksen univajeestani viimeisen viiden vuoden ajalta. Viitseliäisyyttä täällä ei juuri nyt näy, joten heitetään sellainen noin-arvio tähän loppuun: miinuksella mennään vähintäänkin 5000 tuntia. Tätä lukua voimme sitten käsitellä mieheni kanssa päätämme epätoivoisesti pyöritellen, sillä ehkä hieman tragikoomisestikin, minulla on uniasiantuntija (!) täällä kotona. Mies meinaan työkseen ohjeistaa ihmisiä nukkumaan paremmin... Help me, my darling!