Haastetta kerrassaan

Aamu Omenatarhassa- blogin ihana kirjoittaja heitti minua blogielämäni ensimmäisellä haastella. Äitiyteen liittyviä lauseita tulisi jatkaa omalla tyylillään.

1. Tunnen itseni vuoden mutsiksi, kun… poikani sanoo myös isäänsä äidiksi (kivaa joo, näin meillä, ja aika useinkin! tulee semmoinen tosi ainutlaatuinen olo tiedättekö…) tai EHKÄ sittenkin silloin, kun olin ollut 11 kuukautta todella rajoittuneella imetysdieetillä, ja tajusin, minkä uhrauksen olin tehnytkään lapseni puolesta.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on… ollut opetella tulemaan toimeen uudenlaisten tunteiden kanssa. Yksi kauheimmista on lapsen tuskan katsominen vierestä, kun itse tekee parhaansa lapsen olon helpottamiseksi, ja kun se ei paljon siinä tilanteessa auta.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän... on aina niin innoissaan minut nähdessään, juoksee minun syliini ja halaa oikein lujasti, ehkä muiskauttaa pusunkin poskelle ja ilakoi: ”äiti, äiti!!” (tai aika usein myös ”kakka, kakka!!”, mutta samakos se).

4. Kello 12 yöllä olen yleensä... nukuttamassa tai nukkumassa. Fifty fifty.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä... yrittämässä nukkua vielä hetken ennen mieheni töihin lähtöä, vaikka viereisestä huoneesta kuulu Hakan ja tamburiinin ääntä.

6. Haluaisin sanoa lapseni isälle, että... me olemme aikamoinen selviytyjätiimi yhdessä!

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että... nyt ymmärrän, miksi sinä vieläkin toivottelet turvallista matkaa, kun olemme lähdössä jollekin vaikka vain hyvin pienellekin automatkalle.

8. Viimeksi kiroilin, kun... Pikkusankari puraisi sormeeni niin kovaa, että luulin sen irtoavan. Kyllä. Häpesin sanojani.

9. En ole koskaan osannut... virkata, ommella, kutoa tai hoitaa kasveja (vai oliko ne kukkia).

  

10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on... treenata salilla.

Haaste jatkaa matkaansa ystävälleni Anulle: http://siedettavanhyvaa.blogspot.com/

Huolivartti + 3 x kiitos

Haluan jakaa empiirisen tutkimukseni alustavat tulokset kanssanne. Perheemme tavoitteena on ollut löytää lisää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämäämme, siitä faktasta huolimatta, tai oikeastaan juurikin sen takia, että meidän perhe on välillä kaulaa myöten lemuavassa upottavassa refluksisuossa. Välillä suo upottaa enemmän, välillä vähemmän. Vaikka kuinka olemme suon imun vallassa joskus, haluaisimme oppia katsomaan mutaperspektiivistä ylöspäin ja tavoittamaan ne hennot auringon säteet, jotka puiden latvojen välistä kajastavat.

Voin suositella kaikille refluksivanhemmille ja tottakai ihan kaikille muillekin maailman ihmisille erästä ilmaista, nopeaa ja aina saatavilla olevaa, oman elämän tyytyväisyyden tasoon positiivisesti vaikuttavaa juttua: kiitollisuuspäiväkirjaa. Joo, saa nauraa, jos haluaa. Oma puoliläpällinen asenne kiitollisuuspäiväkirjaa kohtaan on kyllä tässä viime kuukauden aikana muuttunut totiseksi ylistyslauluksi sen puolesta.  

Toki olen jo vuosia ahminut artikkeleita yleisesti onnellisuudesta, kiitollisuudesta, kiitollisuuspäiväkirjan tekemisestä ja sen vaikutuksesta onnellisuuteen, mutta pointti onkin siinä, että sain vihdoin ja viimein rykäistyä aloitteen arkeemme. Varovaisesti kerroin miehelleni ajatuksesta, ja odotin, lentääkö idea sataakahtakymppiä muiden hylättyjen, naisten-ihme-hömpötyskummajaisten taivaaseen vai soittaisiko hän kenties jo ambulanssin paikalle todennäköisen pimahtamiseni takia. 

Yllätyksekseni ei tapahtunut kumpaakaan. Jo samana iltana kehittelimme kiitollisuuspäiväkirjamenetelmästä meille sopivan, helpon rutiinin. Saatuamme Pikkusankarin nukkumaan, rojahdamme sohvalle sylikkäin ja kerromme vuorotellen päivän aikana kaikki mielessä olleet murheemme, olivat ne sitten itikan tai virtahevon kokoisia. Sen jälkeen kerromme kolme kiitollisuuden aihetta; asioita, jotka juuri sinä päivä ovat tuottaneet iloa, nautintoa, positiivisia tunteita tai onnellisuuden väreitä. 

Useimmiten kiitollisuuden aiheet ovat niinkin korkealentoisia kuin kirjastosta kivan kirjan löytäminen, Pikkusankarin uusi hassu sana, lettutaikinan täydellinen koostumus tai herätyksiä yksi vähemmän kuin edellisyönä. Sellaisena päivänä, kun takana on yltiövaikea rääkymisyö, lapsi on kränännyt koko päivän, iso lumipaakku katolta on tipahtanut lämpöiseen niskaan, ruoka jäähtynyt lautaselle neljä kertaa ja parisuhde on pelkkää tiuskimista, ei kiitollisuuden aiheita tunnu löytyvän yhtään. Tai sitten molemmat nukahtavat kesken miettimisen. Tai kertominen keskeytyy pariin Pikkusankarin nukuttamisyritykseen. Aluksi saatoin myös kuulla mieheltä kivoja yrityksiä, kuten ”Sama kuin eilen.” 

Voimme ylpeillä sillä, että olemme oppineet löytämään ja sanomaan ääneen jokaisesta päivästä, oikeasti myös niistä mustimmistakin päivistä, kiitollisuuden aiheita. Edes yhden pienen. Tässä tämän perheen empiirisessä tapaustutkimuksessa tulos taitaa olla selvä: muut muuttujat poissulkien voi kyllä todeta, että onnellisuuden tunteminen on kokonaisuudessaan kasvanut kiitollisuuspäiväkirjamme myötä. Kirjallisuuslähteeni vakuuttavat, että jaetun kiitollisuuspäiväkirjan myötä bonuksena on mahdollista saada jopa vielä hieman paremmin toimiva ja avoimempi parisuhde. Tämän mekin olemme huomanneet :) (kysyin mieheltä, saan myös tässä virkkeessä käyttää monikon ensimmäistä muotoa).

Mikä mua vaivaa?

Mulla on tässä viime päivinä ollut ihmeellinen olo.

Oireet: Ajatukset ovat kirkkaita.  Sydän ei tykytä kuin olisi tulossa rintakehästä ulos. Tanssitunnilla pyörtyminen ei ole lähelläkään. Kalenteristani löydän tapahtumia, kyläilyjä ja tapaamisia. Kahvia kuluu päivässä vain vajaa pannullinen. Mies näyttää komeammalta.

Diagnoosi: Viime viikkojen unimäärä on ollut riittävä.

Hei vastaantulija

Hei vastaantulija, luulet varmaan, että olen hyvin sotkuinen syömäri ja pudotellut lusikallisia kasvissosekeittoa ympäri vaatteitani huomaamattani. Ei, osaan kyllä syödä siivosti, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka saa oksennukset päällensä parikin kertaa tunnissa, ja täten ei kerkiä vaihtaa vaatteitaan ihan joka välissä.

Hei leikkipuiston kaveriäiti, luulet varmaan, että en välitä, millaisissa vaatteissa lapseni liikkuu, kun ala- ja yläosat ovat täysin toisiinsa sopimattomat. Ei, ymmärrän kyllä värianalyysin kevään ja kesän erot sekä äitien sanattoman lastenvaate-etiketin, mutta olen vain refluksilapsen äiti, jonka pyykkikorissa lojuu ne kaikki muut vaatteet, jotka eivät ole lapsen päällä.

Hei tarjoilija, luulet varmaan, että olemme laihduttavia nirppanokkaisia luomuekolakto-ovovegetaristeja, kun sapuskanne eivät kelpaa meille, ja litkimme ystäväperheen kanssa istuessamme vain teetä ravintolassanne. Ei, söisimme mielellämme kivoja ruokianne, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka ei pysty syömään kuin niitä samaa kahdeksaa ruoka-ainetta kuin moniallerginen lapsensakin.

Hei neuvolantäti, luulet varmaan, että otin hoitokassin sijaan mukaani vahingossa lakanapyykkikassin. Ei, kyllä oikea kassi on mukana, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka käyttää keskimäärin 10 pukluliinaa päivässä pahanhajuisten limaisten oksennusten siivoamiseen.

Hei julkisen puolen lastenlääkäri, luulet varmaan, että olen ylimielinen turhanvalittelijaäiti, kun päädyin olemaan kanssasi eri mieltä hoitokäytännöistäsi ja mielipiteistäsi Ei, olen vain refluksilapsen äiti, joka koki todellista henkistä nöyryytystä vastaanotollasi, ja jonka valvomissaldo nousi 50 prosentilla hoitosuositustesi toteuttamiseen ottamisen jälkeen.

Hei sivistynyt kanssakeskustelija, luulet varmaan, että en ole kiinnostunut maailman kriiseistä ja päivänpolttavista politiikkakeskusteluista enkä välitä herkullisista eri tieteenalojen sisäisistä ja välisistä debateista. Ei, olen yhteiskuntatieteiden maisteri ja voittanut koulujen väittelykilpailuja, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka tällä hetkellä ei vaan yksinkertaisesti jaksa keskittyä mihinkään muuhun kuin lapsen oireettomammaksi saamiseen. 

Hei ystävä, luulet varmaan, että en pidä seurastasi enää niin paljon, kun unohtelen tapaamisiamme ja viesteihin vastaamisia. Ei, olet edelleen tärkeä minulle, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka on nukkunut viime yönä kaksi tuntia.

Hei kuntosalikaveri, luulet varmaan, että olen taas raskaana. Ei, perheenjäseniemme lisääntymiskyselyt ja vatsan seudun toljottelut ovat tällä hetkellä turhia. Olen vain refluksilapsen äiti, joka tiukalla imetysdieetillä laihtui kahdeksan kiloa, ja joka on nyt ottanut tarkoituksella takaisin jokaisen menetetyn suupalan, korkojen kera.

P.S. Blogini tekstit sisältävät yleensä marmatuksen aiheita koko kivikkoisen refluksitaipaleemme ajalta. Kaikki valitukseni eivät siis (onneksemme!) ole enää/juuri tällä hetkellä akuutteja, vaikkakin ovat olleet totisinta totta. Ajatuksen tasolla ne ovat edelleen suurta ärsytystä nostattavia.

Terveisin nimimerkki Tänään puolikkaan suklaapiirakkapellillisen syönyt, keskivertopuhdasvaatteinen hyvin nukkunut äiti

Salapoliisityötä

Joskus, tai oikeastaan aika useinkin (mutta onneksi ei tänään!) meidän perheemme tarvitsisi vähintään kolme Sherlock Holmesia, jotta yllättäen alkavien refluksioireiden syy saataisiin selville.

Aamulla vanhemmat silmäilevät toisiansa sillä silmällä (huom! meidän perheessä tämä tarkoittaa nykyään sitä, että arvioidaan toisen väsymyksen astetta eleistä ja ilmeistä päätellen) ja aloittavat seuraavan keskustelun (tässä karsittu versio, jotta joku jaksaa sen lukea läpi):

”Kävitkö yöllä?”

”Kävin. Sä?”

”Joo.”

”Monestiko? Mä viisi kertaa.”

”Mä kans jonkun semmosen. Puolet yöstähän siihen tosiaan meni.”

”Mistäköhän tän yön vaivat taas johtuivat…?”

”Niin, ne olivat kyllä selkeästi refluksioireita, kun ei rauhoittunut helpolla, itki ja väänsi, nieleskeli ja tuskaili hikisenä."

”Ei ollut mitään ikäkauden normaalia heräilyä taaskaan. Pelkkä silittely ja läsnäolo eivät auttaneet munkaan käymillä kerroilla.”

"Nythän pitäisi olla muuten tasapainoinen tilanne, kun Nexiumia menee ja just vaihdettiin d-tipatkin sopivampiin."

”Ja kun viime ruokakokeilustakin on jo aikaa, ei sen pitäisi sitä enää olla…”

”Mut jos ne oireet tulevatkin viiveellä. Ehkä se tomaatti ei sittenkään käy.”

”Tai sitten jokin aiemmin sopinut ruoka on taas muuttunut epäsopivaksi… Ehkä luumu, tai pinaatti? Nehän on ollut aina vähän kiikun kaakun sopivia.”

”Niin, pitäiskö meidän jättää ne vähäksi aikaa pois ruokavaliosta?"

”Joo. Kokeillaan. Vai hei, oisko Pikkusankari vaan napannut eilen lattialta jonkun kielletyn murusen?”

”Hmm… En mä ainakaan nähnyt sellaista tilannetta. Ja aamullahan mä just imuroin. Mutta eihän sitä voi satavarma olla.”

”Mutta mites, kun te olitte eilen kylässä, jos hän sai sieltä jotain sopimatonta?”

”No mä kyllä olin hänen vieressään koko ajan, joten tuskin hän sieltä… Mutta tosiaan, en mä vannoa voi…”

”Oiskohan tää sit kuitenkin sitä, kun vajaa viikkoa sitten purettiin Zyrtec- suoja?”

”Niin joo, voihan tää olla sitäkin. Ja sit jos viel pukkaa hampaitakin samaan aikaan, kun sehän tunnetusti pahentaa refluksia. Pari ois vielä tulematta.”

”Aivan…Ja hei, mä unohdin kertoa, että maitohappobakteerit loppuivat eilen aamulla, jospa sekin vaikuttaa tähän oireiluun. Niitä pitäis käydä hakemassa lisää.”

”Ai, kiva kun tässä vaiheessa kerrot. No, ei voi tietää… Ja onhan Pikkusankarilla ollut flunssaakin, joka sekin pahentaa refluksia.”

”Niin, mutta oisko se nyt kuitenkaan noin rajuna oireiluna pelkkä flunssan vaikutukset.”

”Etkö muista, onhan se aiemminkin pahentanut. Viimeksi jouluna.”

”No joo, itse asiassa, niin tais olla. Pelkkää valvomistahan se oli. Silloin oli kyllä tosi paha flunssa päällä.”

”Oisko muuten pitänyt antaa illalla Ventoline? Sitähän ei annettu, kun ei Pikkusankari yskinyt päivällä niin paljoa. Jos hän heräili osittain senkin takia…?”

”Hmm. Annetaan illalla, ja katsotaan, auttaako se yhtään ensi yötä vasten.”

”Joo. Mut voi myös olla, että tää kaikki on vaan refluksitaudin aaltoilevuuteen liittyvää, huonomman jakson alkua.”

”Niin, sekin voi olla.”

…

Elämän korkeakoulu

Jos häntä ärsyttää, hän tulistuu sekunnissa nollasta sataan. Hän inhoaa turhaa melua. Hän on tietyissä asioissa jääräpäisyyden ja päättäväisyyden kuningatar. Hän rakastaa sitä tunnetta, kun siivouksen lopussa taulujen suoruuskulmat on tarkastettu ja kämpän viimeisenkin laatan väli on jynssätty puhtaaksi. Hän suunnittelee, aikatauluttaa ja tarkistaa kalenterista. Kontrollin tunne on hänen hyvä ystävänsä. Hänestä tulee lähes hirviö, jos hän ei saa nukuttua vähintään kahdeksaa tuntia vuorokaudessa ja syötyä kunnon ruokaa säännöllisesti.

Voisi kuvitella, että hän ei haluaisi lasta, joka luonteensa uhmakkuudella kääntää magneettikentätkin nurin päin. Lasta, joka on niin kärsimätön, että kutsuu känkkäränkän kylään parikymmentä kertaa päivässä. Lasta, joka liikkuu tornadon vauhdilla paikasta toiseen. Voisi kuvitella, että hän ei pärjäisi lapsen kanssa, joka itkee enemmän kuin ei itke, ja joka sairautensa takia pahimpina aikoina nukkuu puolet vähemmän kuin samanikäiset lapset normaalisti.

Hän anoo elämän korkeakouluun. Hän läpäisee yhdeksän kuukautta kestävän pääsykokeen: hän suorittaa kunniallisesti 18 viikkoa raskauspahoinvointia sängyn pohjalla, kolme kuukautta kestävät, kävelyä estävät liitoskivut ja synnytyksenkin ilman toivottuja kivunlievityksiä. Hän pääsee sisään elämän korkeakouluun, ja ajattelee, että mitään pääsykokeita pahempaa ei voi enää tulla. Hän on opiskellut vasta pari vuotta, mutta selvää on se, että tämä korkeakoulu muuttaa kaiken, persoonallisuudesta lähtien. Vaikka hän halusikin tähän kouluun, ei hän ikinä olisi voinut uskoa, millaista opiskelu todellisuudessa on. Rankkaa, haastavaa, luovuutta vaativaa ja hermoja raastavaa. Mutta välillä myös oikein miellyttävää, liikuttavaa ja mieltä ylentävää, onnen kukkuloilla tanssimista. Hän vuodattaa joka päivä surun ja ilon kyyneleitä.

Elämän korkeakoulu ei päästä häntä helpolla. Ensimmäisen vajaan vuoden ajan hän taistelee omien halujen ja vauvan halujen suuressa ristiriita-aallokossa. Häntä suututtaa järisyttävän paljon, kun hän ei voikaan juoda aamulatteaan juuri silloin, kuin itse haluaa, ei tutkia hesaria rauhassa eikä laittaa päällensä muuta kuin vauvan ruokkimiseen soveltuvia tyhmiä läppäpaitoja. Mutta vielä enemmän häntä suututtaa se kaikki muu, ideaaliin vauva-arkeen kuulumaton aines. Vähintään kiehumispisteeseen hänet saa se, että juuri hänen vauvansa on näköjään haastava, koliikki-itkuinen ja luonteeltaan äkäinen. Hän ei voi sulattaa sitä, että toiset kotivanhemmat ne saavat kokkailla perheillensä kivoja päivällisiä, ottaa parin tunnin nokoset tuhisevan vauvan vieressä ja lyhentää romaanipinoa ajan kuluksi. Hän joutuu kantamaan vauvaa suurimman osan päivästä sylissään, olemaan ympärivuorokautinen viihdytysautomaatti, siivoamaan kymmenen minuutin välein oksennuksia, suorittamaan neljän tunnin nukutusmaratonin joka toinen päivä, olemaan valmiudessa singota ulos hytkyttämään vaunuja viiden minuutin välein ja katsomaan vauvan kipu- ja väsykiukkua kaiken muun ajan. Suunnitelmia ei ole enää olemassakaan.

Vaikka kursseja on vielä paljon suorittamatta, hän on jo opiskellut pitkinä sivuaineina ainakin ärsytyksenhallintaa, refluksitautidiagnostiikkaa, allergologiaa sekä unen merkityksen konkretiaa. Pääaineena hänellä on hyvä äitiys. Siitä hän onkin jo oppinut yhtä ja toista. Hänestä todella on tullut kärsivällisempi, joustavampi ja ymmärtäväisempi. Kämpän siivosta hän ei jaksa enää juurikaan nipottaa, ja omat tarpeet hän osaa laittaa lähes täysin taka-alalle. Tunteja jatkuva itku ei saa häntä enää raivoamaan lapselle, vaan hän lempeästi nostaa lapsen syliin ja kokeilee kaikkia niitä yhtätoista kikkaa, jotka hän on keksinyt saadakseen lapsensa edes hieman unohtamaan pahaa oloaan. Koko iltapäivän kestävät päiväuninukuttamislenkit hän yrittää nähdä aina raittiin ilman saamisen, hyötyliikunnan tai vaatteiden säänkestävyyden testaamisen kannalta. Hän ei enää hytkytä vaunuja kahta kauheammin saadakseen lapsen vähentämään huutoansa siellä; vaan hän ymmärtää, että vaakataso on pahin mahdollinen asento hänen lapselleen, ja nukuttaa lasta pystyasennossa ja nostaa häntä vähän väliä syliin rauhoittumaan. Hän ei enää anna lapsen huutaa vieressään sitterissä, kun yrittää epätoivoisesti syödä juuri siihen aikaan, kun on aiemmin tottunut syömään. Sen sijaan hän napsii silloin tällöin jotain pientä suuhunsa samalla kun kantaa lastaan.

Ihmeellisesti hän on oppinut myös pinnistämään virtaa itseensä, vaikka ei saisikaan kahdeksan, tai edes neljän tunnin unia yössä. Hän on veivannut romukoppaan suunnitelmallisuuden. Hän on oppinut kriittisyyttä ulkopuolisten ihmisten neuvojen suhteen: vauva ei ollutkaan vain luonteeltaan äkäinen tai koliikkinen eikä äiti ollut vain vähän höpöhöpön puhuja, vaan lapsella todella oli ja on vaikea refluksitauti ja monisyinen allergisuus.  

Elämän korkeakoulun oppien myötä hän kokee olevansa melkein kuin eri ihminen. Koko elämä on saanut uuden perspektiivin, kun hän on taistellut lapsen vaikeaselkoisen sairauden viidakossa ja katsonut tuhansia tunteja pienen kärsimystä. Hän ei enää vähästä valita. Ja se pieni itsekeskeisyys, joka hänellä oli ennen elämän korkeakoulua, on kadonnut. Hän on ymmärtänyt, että lapsi on paras mahdollinen lapsi juuri hänelle. Ja kovasti hän yrittää myös ajatella, että hän on paras mahdollinen äiti lapselleen.

Ei päätä, ei häntää

Kun älyllinen elämä taas elpyy pikkuhiljaa rankkojen valvomisviikkojen jäljiltä, alkaa mielessä surrata ajatus jos toinenkin. Mutta ilman päätä ja häntää.

Mietin,

…mitä kotivanhemmat tekevätkään sillä aikaa, kun lapsi nukkuu jotain kahden ja neljän tunnin päikkäreitä joka päivä. Mulla olisi jo varmaan väikkäri kansissa ja ulkona upea puutarha.

…mitä kaikkea sitä onkaan tullut tiedostamattaan tehtyä ja sanottua ihmisille univajeen nakertaman aivotoiminnan alaisena. Ainakin olen muutaman kerran unohtanut Pikkusankarin lapsiparkkiin lähtiessäni salilta, soittanut yhdelle parhaimmista ystävistäni iloisen synttärionnittelupuhelun aivan vääränä päivänä sekä lukinnut itseni ja lapseni pakkaseen vajavaisissa varusteissa. Yleensä olen siis hyvin tarkka, järjestelmällinen ja hyvämuistinen.

…miten paljon olemmekaan säästäneet rahaa, kun en ole jaksanut enkä voinut käydä perhekahviloissa, matkoilla, lastenvaatekaupoissa… (Ja mihin ihmeeseen nekin säästyneet rahat ovat menneet, kun lohtusuklaavaihtoehtoakaan ei tiukan imetysdieetin takia ole ollut…??)

…miten ihmeellistä onkaan nähdä tuttavan terve vauva leikkimässä lattialla. Hypotalamukseni huutaa, että ota nyt se vauva nopeasti pois sieltä lattialta, vauvojahan tulisi pitää vain sylissä pystyasennossa!

…kuinka monta eri sairausdiagnoosia olen naapureiden ja kadulla vastaantulijoiden mielissä saanutkaan, kun olen neljä tuntia putkeen ravannut samoja katuja vuolaasti itkien ja Pikkusankaria epätoivoisesti nukuttaen.

…pystynkö enää koskaan syömään bataattia, punajuurta ja tattaripuuroa: kolmea ruoka-ainetta, joita inhoan, mutta joita söin melkein vuoden ajan päivittäin tiukan imetysdieetin takia.

…miten paljon enemmän ystäväni olisivatkaan saaneet nauttia seurastani, jos vauva-, ja taaperoarkemme olisi ollut normaalia. Olisi ollut pitkien puheluiden turruttamia punaisia korvia, shoppailureissujen muistona vaatekaapissa mintunvärinen paita ja kylppärin hyllyllä tehokkain tasapainottava seerumi. Olisi ollut fondue- nautiskelun jälkeisiä reblochon- röyhtäisyjä, huulipunien tahraamia viinilaseja, puoliammattimaiseksi yltäviä ravintola-arvostelukäyntejä, naurunremakkaan päättyviä patjallanukkumisyrityksiä ja suurta mielikuvituksellista voimaa keksiäksemme epätoivoisesti juhlintaan oikeuttavia aiheita. 

…miten kiitollinen olenkaan läheisten, erityisesti mieheni ja äitini suurenmoisesta ja kaikki väsymyskiukutteluni kestävästä tuesta. Ilman heitä minut olisi jo kannettu vaakatasossa tästä talosta pois.

…tajuanko itsekään vielä kunnolla, että meillä todella on parempi periodi taas alkanut. Kolme viikkoa sitten, kahdeksan viikon ajan, tuskaisia yöherätyksiä oli 40 per yö, päikkäreitä 10 minuuttia kerrallaan ja loppuajat sylissä kiehnäten. Viimeisen viikon aikana yöherätyksiä on ollut 0, päikkäreitä 2 tuntia ja loppuaika suurimmaksi osaksi paloautolla pöristellessä. Oi Nexium, nexium, nexium – et pettänyt meitä tälläkään kertaa!

…uskallammeko koskaan toivoa toista lasta. Todennäköisyyslaskelmat jaksamismahdollisuuksistamme on vielä pahasti kesken…

Ihana Tunne

Tiedättekö sen Ihanan Tunteen, kun…

…on saanut tehtyä iltatoimet; juonut kamomillateet ja syönyt hitaat hiilarit, purkanut Rakkaan korville huolenaiheet, laittanut villasukat jalkaan. Olo on ihanan raukea ja väsynyt ja uni jo melkein silmässä. Lapsikin on saatu nukkumaan. On mahtavaa mennä lämpöisen peiton alle viileään makuuhuoneeseen oman kullan kainaloon. Hyvänyönsuukot on vaihdettu ja mieli kelaa lempeästi päivän tapahtumia… Silmät lupsuvat kiinni ja kroppa vaipuu syvään rentoutumistilaan.

 …kullan kanssa on hehkutettu lupaavalta vaikuttavaa leffaa, joka on tarkoitus tänä iltana tsekata. Leffaherkut on väkerretty ja sohvalle aseteltu tyynyt oikeisiin kulmiin. Valot on himmennetty ja kynttilät ehkä sytytetty. Nyt sohvalle – ja leffa pyörimään! Kullan rauhoittava syli tuntuu ihanalta touhukkaan päivän jälkeen. Leffan alkuminuutit koukuttavat, ja käsi hakeutuu herkkutarjottimelle.

…on hieman jo nälkäinen lähtiessään nukuttamaan lasta pihalle. Kävelylenkki pirteässä säässä herättelee nälkää suuremmaksi ja lapsi nukahtaa kivasti kymmenessä minuutissa. Vaunut ikkunan alle ja syöksy keittiöön! Jääkaapissa odottaa eilen illalla tehtyä herkkuruokaa. Vesi kirahtaa kielelle, kun lapan ruokaa lautaselle.  Nyt istumaan tuolille, ja muutama syvä hengitys. Mahtavaa, rauhallinen lounashetki! Haarukka käteen ja lasti kohti herkkua odottavaa suuta.

Ääääääääyyyyyyhhhyyyyy. Yyyyy-yyyy. Äääääääääää. Ja se siitä Ihanasta Tunteesta. Kyseessä olevia Ihania Tunteita ei voi sanoa ihaniksi, jos ne eivät kestä kauempaa kuin sen kaksi sekuntia. Tarvitaan ainakin tunnin uni, puolet leffasta ja puolet ateriasta, jotta Ihanan Tunteen premissit saavat arvoisensa lopputuloksen. Muuten alkuasetelmat menevät hukkaan, ja sitten ärsyttää kahta kauheammin. Mielelle pahinta kidutusta on se, että Ihanan Tunteen saavuttamispisteeseen pääsy estetään monta kertaa, kerta toisensa jälkeen juuri kriittisellä hetkellä. 

Pikkusankari herää kymmenen minuuttia vanhempien unille menon jälkeen oksennukseensa. Sitten taas puolen tunnin päästä järkyttävään nieleskelykohtaukseen. Seuraava tuskaitku tulee edellisestä neljänkymmenen minuutin jälkeen. Jaahas, seuraavaksi ilmavaivoja. Tätä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Jossain vaiheessa vuoronvaihto tapahtuu ja toinen vanhemmista voi kokeilla Ihanan Tunteen saavuttamista. Useimmiten sen estää toisesta huoneesta kuuluva huuto.

Leffa pausetetaan 20 kertaa ja leffaeväät syödään haalistuneina.

Suuuuuri parkaisu, harakat lentävät tiehensä, vaunu heiluu kuin suuremmassakin myrskyssä. Toppavaatteet supernopeasti päälle, ovet kiinni ja vaunuja heijaamaan.  Jes, toimi! Nyt takaisin lounaan pariin. Toppavaatteet veks. Ruoka on osittain kylmää, mutta vielä maittavaa. Nyt heiluu ensin vaunut, sitten alkaa huuto. Uudelleen ulkovaatteet niskaan. Nyt ei auta heijaaminen. Uudelle lenkille siis.  Kengät jäi auki, pipo unohtui sisälle ja toppatakkia ei saa laitettua kiinni yhdellä kädellä. Pakkasta -15. Meno ei voi pysähtyä hetkeksikään, muuten huuto yltyy taas. Puoli kilometriä kävelyä riittää tuudittamaan Pikkusankarin uneen. Jospa pääsen vielä annokseni ääreen… Kolmannes ruuasta syöty. Ulkoa kuuluu yskintää. Sen jälkeen alkaa pirunmoinen tuskaitku, johon varmasti naapuruston kaikki vaunuissa nukkujat heräävät viiden kilometrin säteellä. Toppahousuja ei tarvitse enää pukea, jätin ne jo jalkaan viime kerran jälkeen varalta. Muut tamineet messiin ja menoksi. Tällä kertaa uudelleen nukahtaminen tapahtuu parin kilometrin jälkeen. Palaan pöydän ääreen, mutta ateria ei enää houkuta. Lämmitän sitä vähän. Mikro ei edes kerkiä klingahtaa, kun ulkoa kuuluu valittavaa ininää. Otan Pikkusankarin syliin ja rauhoitan hänet taas. Huuto yltyy, kun yritän laskea häntä uudestaan rattaisiin. Käyn sisällä kokeilemassa, onko hänellä nälkä tai jano. Ei ole.  Kuuma eikä kylmäkään tunnu olevan. Kitinä jatkuu tuskainen ilme kasvoillaan. Väsykiukku ottaa myös lisää valtaa. Pari unipätkää ei siis ollut tarpeeksi. Lähden uudestaan ulos nukuttamaan häntä. Uni tulee puolen tunnin kitinän jälkeen. Jospa ottaisi jotain välipalaa, kun lounas jäi vajavaiseksi. Kuorin mandariinin ja heitän kitaan muutaman palasen. Lisää, vaatii maha. Tänne, vaatii Pikkusankari. Puklut olivat herättäneet hänet nyt. Heijaan vaunuja hetken sisävaatteisillani. Palelee. Sitten sisälle. Loppumandariini. Äiti soittaa. Normaalia kuuluu, kiitos kysymästä. Pikkusankari nukkuu melkein puolituntia! Kerkiä siis juuri raihtia kämpän. Miehellekin kerkiän naputtamaan tohkeissani viestin: ”Täällä nukutaan tän viikon päikkärienkkaa! Hurraa!”  Sormen painettua vihreää luuria vaunut heiluvat. Höpötän lapselle, kuinka hienosti hän nukkui ja naapurit kurkkivat hullua äitiä ikkunastaan. Puoli tuntia menee ihan hyvin. Syödään ja leikitään dvd:ittein kansilla. Sitten Pikkusankarille iskee väsymys. Jaahas, liian lyhyet päiväunet. Otan kantorepun ja kokeilen vaihteeksi sisänukuttamista. Onnistuu melko helposti, kahdenkymmenen minuutin jälkeen Pikkusankari kuorsaa. Käyn feisbuukissa kirjoittamassa jotain toiveita illan jumpalle pääsyn suhteen. Tarvitsisi päästä tuulettamaan päätä. Lapsen huoneesta kuuluu ähellystä ja pian kamalaa rääyntää. Poskiin on lehahtanut allergiaoireet ja hän hinkkaa kasvojaan patjaan. Tyynnytän Pikkusankarin sylissä ja saan hänet uneen. Jään viereen makoilemaan ja silittämään häntä. Kyyneleet vierivät patjalle. Hetken päästä hän herää eikä seuraava tunnin nukuttamisyritys enää tepsi. Kello on puoli neljä. Seuranamme taas tänään refluksituskat ja väsykiukkukohtaukset. Ihana ilta tiedossa. Ihana Tunne kaukana poissa.

Huonoina jaksoina Ihanan Tunteen kohtaamista joutuu odottamaan ehkä kuukauden, pari. Hyvinä jaksoina, kuten tällä hetkellä, Ihana Tunne on läsnä joka päivä.

Hyvä(ä) päivä(ä)!

Hyvää päivää KELA, ja kiitos myönteisestä vammaistukipäätöksestä!

Tänään on muutenkin hyvä päivä. Pikkusankari on ollut pari viikkoa teholääkityksellä, ja tilanteemme hipoo (taas ainakin hetken) normaalin vauva-arjen kriteereitä: uskalsin ensimmäistä kertaa ikinä käydä pikapikasuihkussa saatuani Pikkusankarin päiväunille. Viimeksi teholääkitysjakson aikana huomasin, että uskalsin juuri ja juuri lakata kynnet päikkäriaikaan.

Ikimuistoisimpia kommentteja

Niitä on tullut tämän puolentoista vuoden aikana paljon.  PAL-JON. Ja niin räiskyvän kauheita ja koomisia ja kauhean koomisia, että jos mulla nyt flunssa olisi, niin kyllä saisin kilometrin mittaiset räkäiset naurut näin jälkikäteen nauraa. Yritän kuitenkin olla edes jotenkin päin diskreetti tässä blogissa, joten en ota persoonallisimpia lausahduksia esille. Analysoin siis vain tätä jokaisen refluksivanhemman kohtaamaa perusshittiä.

Parin viikon ikäisen pojan kanssa neuvolassa terkkari vastasi itkuisuusvalitteluuni: ”Vauvallanne taitaa olla vain koliikkia, itkuisuus alussa on normaalia. Se menee ohi kolmessa kuukaudessa.”  Luulenpa, että läpiyön itkevä ja rinnalla vain hetkeksi rauhoittuva vauva ei kärsi pelkästään koliikista (mitä ikinä se taas lieneekin), vaan jostain aivan muusta. Tässä viattoman tietämyksemme vaiheessa terkkari oli kuitenkin jumala, jonka lakeja seurattiin kadotuksen pelossa. Siis cuplattomat ja relat kehiin koliikki-itkuja selvittämään!

Neljän kuukauden ikäisen pojan kanssa neuvolassa selitykset olivat vaivihkaa vaihtuneet osuvampiin: ”Vauvallanne on tulinen temperamentti ja hän vain on hieman haastavampi vauva.” Kyllä, tämä on totta. Pikkusankarimme oli ja on hyvinkin tulinen persoonallisuus (kehen lie tullutkaan…). Hän todella vaatii, huutaa, kränää ja osoittaa mieltään vielä viisi minuuttia sen jälkeen, kun hänet on nostettu pois imeskelemästä sattumalta löytämäänsä viehkeää vessaharjaa. Haastavuus- diagnoosi myös osui ja upposi: meillä ei koskaan ole tiedetty mihin aikaan lapsi sattumoisin voisi olla päiväunituulinen, nälkäinen tai vaipanvaihdon tarpeessa. Ja jos ne saatiin selville, ne eivät päteneet enää seuraavana päivänä. Sylissä piti olla 24/7. Harvat asiat, jotka hänen kanssaan ollessa pystyi ennustamaan, oli se, että seuraavan vartin sisällä, satasesta vetoa, tulee ainakin kahdet oksennukset ja se, että päivän lattiallaolosaldo jää alle varttiin. Me onnettomat esikoisen vanhemmat uskoimme, että se kaikki tuskahuudoista ja rintaraivareista lähtien järjettömiin nukuttamisrumbiin oli normaalia haastavan vauvan vauva-arkea.

”Teidän pojallanne nuo hampaat teettävät nähtävästikin aika paljon harmia, kun tuolla tavalla heräilee.” Mitkäköhän kirveet sieltä poskista oikein on puskemassa esille.

Kaverini sanoi minulle tullessaan kylään: ”Poikahan näyttää nyt niin iloiselta ja hyväntuuliselta, että ei hänellä näytä kauheita kipuja olevan.”  Kaverikulta, jos sulla itsellä on paha olo, kiukkuinen päivä tai jokin muu harmi, niin tuskin sä sitä heti ensimmäiseksi vieraalle näytät. Ja sitä paitsi, kun vauvalle tuodaan uusia ärsykkeitä silmien eteen (lue uusia ihmisiä ja heidän tavaroitaan), niin kyllä hän yleensä keskivertohuonona päivänä jaksaa hetken niitä toljotella ja unohtaa hieman omaa pahaa oloaan vähäksi aikaa, eikä näin ollen näytä kärsivältä juuri tuona hetkenä.

Tullessaan kylään kaverini sanoi pojalleni puoli-vitsinä: ”Mitäköhän se sun äitis oikein höpöttää itkuisuudesta ja tuskaisuudesta, kun ei susta päälle päin mitään ihmeellistä huomaa.” Niin että ihanko ajattelit, että me vanhemmat ihan huvin vuoksi vain täytejuttuina kerromme, että meillä muuten valvotaan kuusi tuntia niistä kahdestatoista yöunitunnista ja että se on aika pirskutin rankkaa? Ja että muuten vaan lähdettiin eilen illalla sairaalan päivystykseen, kun vauva tuntui tukehtuvan banaanisoseen antamisen jälkeen? Haluttiin tehdä semmoinen perheen yhteinen yöajelu, kun oli niin kaunis ilmakin…

Sukulainen sanoi minulle, kun olin saanut Pikkusankarin päiväunille, mutta olin ravannut kahden tunnin ajan noin kymmenen minuutin välein hyssyttämässä räjähtävään tuskaiseen itkuun puhkeavaa poikaa: ”Hän näkee varmaan vaan unia.” No on kyllä rankkoja, eläytymistä vaativia unia noin pienellä, ei voi muuta sanoa. Ja aika usein hän sitten näkee sellaisia unia, melkein aina päiväuniaikaan ja melkein aina yölläkin… Pitäisiköhän huolestua Pikkusankarin psyyken kehittymisestä... On siellä kohdussa sitten ollut aika traumatisoivaa näköjään. 

Takana monen viikon valvomiset. Pikkusankari heräilee tuskaansa noin tunnin välein. Kun jäämme tai harkitsemme jäävämme yökylään tuttujen luo: ”Jospa poika nukkuisikin hyvin täällä meillä.” Niin joo, ei muuten ollakaan ajateltu, että Pikkusankari nukkuu huonosti kotimme takia. Tarkemmin ajatellen huoneen seinä taitaa olla väärän värinen ja ikkunan karmit liian rumat, kun nukkumista edistävä fengshuin hyvä energia karkaa koko ajan varaston hiirille, eikä lapsi tahdo oikein nukkua. Ehkä teillä nämä teidän asunnon pyöreät muodot suosivat hyviä virtauksia, bambuhuilu helisee ja nukkuminen onnistuu. 

Eräs Pikkusankaria hoitanut henkilö: ”Poika on aina niiiiin aurinkoinen ja iloinen. Hänellä ei ole koskaan mitään ongelmia nukkumisen kanssa. Helposti nukahtaa ja nukkuu monta monta tuntia. Hän ei ole kertaakaan itkenyt eikä valittanut. En usko, että hänellä mitään sairautta on.” Me emme anna poikaamme hoitoon, jos hänellä on kipuja, emmekä yökylään, jos hänellä on ollut huonoja öitä takana PLUS Silloin, kun Pikkusankarimme on vähäoireinen / oireeton, hän nukkuu normaalisti ja on iloinen = Onko tässä yhtälössä jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Tiukalla imetysdieetillä ollessa todella moni kysyi: ”Etkö sä nyt ees ihan vähän vois tätä kakkua ottaa? Tuskin pieni pala mitään haittaa…” Niin, voinhan mä toki ottaa, mutta en mielelläni huudattaisi lastani varta vasten, kun hän on todella allerginen juuri noille aineksille, joita tuossa kakussa on. Mun maidon ja Pikkusankarin olotilan yhteyden voi päätellä esimerkiksi siitä, että muuten stabiilissa tilanteessa otin kokeiluun kauran. Söin ruokalusikallisen puhdaskaurapuuroa. Seuraavien imetysten jälkeiset kaksi yötä Pikkusankari itki yöt läpeensä saaden itkemään myös viereisessä rakennuksessa nukkuvat Mummon ja Papan. Ja mökkimaisema raikui! Mutjoo, ehkä mä sit kuitenkin otan tota kakkua palan, tai vaikka kaks…

Kaverini minulle minut nähdessään: ”Voiko noin pirteältä näyttääkään, jos on muka nukkunut vain muutamia tunteja yöllä?” Kiitos kohteliaisuudesta, anteeksi, kun näytän tältä ja kyllä, näköjään voi. Silloin, kun pystyn ja jaksan, teen kaikkeni, jotta näyttäisin normaalilta ihmiseltä valvomisesta, rankasta imetysdieetistä ja lapseni tuskan katsomisesta huolimatta. Turvotukset pois jääkylmällä kasvopesulla ja meikkiä naamaan enemmän tai vähemmän, riippuen sinisten kuoppien värin intensiivisyydestä. Tärkein on kuitenkin positiivinen asenne. Vaikka olisi myeliinituppeja myöten uupunut, niin usko parempaan huomiseen on the Thing.

Moni kehottaa minua: ”Jättäisit kuntosalilla käynnin pois. Tuskin sinun kannattaa siellä käydä, jos kerta teillä noin rankkaa on.” Kuntosali = testatusti paras pään tuulettaja, murheiden kaatopaikka ja oma aika. Älkää nyt hyvänen aika viekö minulta tätäkin iloa pois! Nukkumisen ja syömisen ilo sekä yhteinen aika miehen kanssa on jo viety. Pliis, pliis, pliis. En mene salille, jos olen niin puhkipoikkiuupunut, että en saa hilattua takapuoltani pakolliselle Pikkusankarin nukuttamisvaunulenkille. Siinä menee raja, koska joudun silloin muutenkin kinuamaan Mummolasta lastenhoitoapuja nukkuakseni. Kaikissa muissa tapauksissa menen. Tiesittekö, salilla voi tehdä myös tosikevyesti. Ette varmaan tienneet.

Monelta kuultu: ”Sellaista se nyt vaan on näiden vauvojen kanssa: heräilyä, parempia ja huonompia öitä.” Nyt taidan olla jo hiljaa.

Ole onnellinen

Jos lapsesi herää alle viisi kertaa yössä, ole onnellinen.

Jos lapsesi nukkuu säännöllisesti yli tunnin päiväunia, ole onnellinen.

Jos lapsesi pystyy syömään ikätasoonsa nähden (edes lähes) kaikkia ruokia, ole onnellinen.

Jos perheenne pystyy yhteisinä vapaapäivinään tekemään muutakin kuin nukkumaan vuorotellen, ole onnellinen.

Jos vauvavuoden valokuvissa päälläsi on edes jossain kuvassa pukluttomat vaatteet, ole onnellinen. 

Jos sinusta tuntuu, että ystäväsi todella ymmärtävät sinua, ole onnellinen.

Jos lapsesi yöunille nukuttaminen on jotain muuta kuin puolen tunnin viiva kolmen tunnin taistelutanssi, ole onnellinen.

Jos suurin murheesi on selluliitti tai lapsesi hampaidentekokitinä, ole onnellinen.

Jos et ole käynyt huutamassa naapureillesi pää punaisena koiran haukkumisesta tai roskien viennistä väärään aikaan, ole onnellinen.

Jos voit sopia päivillesi jotain menoa johonkin tiettyyn aikaan, ole onnellinen.

p.s. Pikkusankarimme ei sairasta tätä moniallergiakytköistä refluksitautia vakavampaa sairautta. Olen sairaan onnellinen.