Pages

Kymmenen parisuhdevuoden opit

perjantai 29. toukokuuta 2015

Vaikka ikämme ei ala vielä edes kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä, miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu... Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet, kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 

Mitä siis juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?


Mitä avioliitollemme on tapahtunut hääskumppien jälkeen?

Sen tajuaminen, että toista ei voi muuttaa. Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella. Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.

Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.


Kukkia ja katteettomia lupauksia? Vai mieluummin oikeita tekoja?

Muutama aito kohtaaminen päivässä. Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan ”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa...). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt (siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt), niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon halaus plus kiva pusu -hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.

Töllö kiinni. Meillä ei ole katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos jaksamme...). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen kommunikaatiomme salaisuus.


Välillä Big Brotherien sijaan voisi olla vaikka Big Conversation tai Big Silent.

Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä, että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti minuutissa päivä oli ihan jees- jutut läpi hammasharjat seuranamme.

Asiat sanotaan suoraan ja ystävällisesti. Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää, mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin. Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden päästää, hän todella sitä tarkoittaa.


Ai minäkö kaunis vai...? Vaikka kuinka itsellä tuntuisi hieman erilaiselta olo, se on uskottava silloin (harvoin), kun mies niin sanoo.

Toiseen uskominen. Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.

Samojen elämänarvojen jakaminen. Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin kuulee monissa suhteissa käyvän.


Ei tarvitse kauaa miettiä, ovatko perheemme pienimpien ihmisten hyvinvointi arvojemme kärkipäässä.

Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.

Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.

Kuka nyt kaksivuotiasta imettäisi, ja vieläpä julkisesti?

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Minä. Ja vieläpä ihan ilman minkäänlaista häpeilyä tai asian syvällisempää uudelleenharkintaa. Eilen imetin kahvilassa lounasaikaan, edellispäivänä puistonpenkillä välipala-aikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä nytkin taas julkisuudessa vellovia imetyskeskusteluja. Tai siis tarkemmin ottaen sitä, miksi imetys on joidenkin mielestä ongelma. Siis onko joillekuille oikeasti se ongelma, että toinen ihminen, tässä tapauksessa vauva tai pieni lapsi, syö samassa tilassa omaa ruokaansa? Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, syödäänkö ruoka lautaselta, purkista, tuttipullosta vai äidin rinnasta? Syöminen on normaalia. Jotenkin tuntuu jopa oudolta kirjoittaa imetyksestä näillä sanoilla, sillä minulle imetys todella on itsestäänselvästi luonnollista toimintaa. Eihän nyt ihmiset kai usein valita kovinkaan julmaan sävyyn viereisen pöydän Erkki Esimerkin pasta-annoksen sisällöstä tai Erkki Esimerkin tavasta syödä tätä herkkua, olipa se sitten lusikalla, haarukalla, hieman maiskutellen tai silmät kiinni nauttien? Miksi siis juuri lapsen maidon juominen (ruuan sisältö) ja se tapa (imetys) ovat huutomerkkikamaa? Miksi toisten ihmisten, tässä tapauksessa siis vauvojen ja pienten lasten, pitäisi syödä oma ruokansa vessassa tai jossakin suljetussa tilassa toisten katseilta suojassa? Jokainen voi ihan itse kokeilla raahata lautasensa vessanpytyn päälle ja arvioida sitten ympäristön ruokailumukavuutta.

Täältä se alkaa.

Jos ongelman ydin on rinnan näkeminen, niin... mitäköhän tähän pitäisi sanoa, jotta teksti ei olisi liian räikeää... Ensinnäkin katseen voi suunnata pois imettäjästä, jos oma psyyke ei jostakin syystä rinnan mahdollista näkemistä kestä. Ja toisekseen sitten varmaan kannattaa kulkea kaduilla ja rannoilla silmälaput silmillä. Siinä ravintolan viereisellä tiellä kun on 100 prosenttisen varmasti vaateketjuliikkeen alusvaatemainos, jossa rintavarustusta näkyy hieman isommassa senttimetrimäärässä ja todennäköisesti jopa enemmän kuin imetystouhussa. Ja itseasiassa ehkäpä jopa lähempääkin löytyy mahdollinen rintakohde: katsopa pöydälläsi lojuvaa iltapäivälehden kantta...

Mietin kauan, otanko osaa näihin imetyskeskusteluihin. Kovinkaan perusteellisesti en jaksa alkaa aiheesta paasaamaan, mutta tämän muutaman kappaleen verran haluan ihmettelyäni ääneen kertoa ja tavoistani poiketen täyttää tekstiä huonolaatuisilla kännykkäimetyskuvilla. En ole imetyksen ilosanomaa julistavien taulujen kanssa joka päivä heilumassa kadulla, enkä koe mitenkään erityisesti omaksi intohimokseni käännyttää jokaikistä suomalaista äitiä imettämään jälkikasvuaan. Mutta kieltämättä, aihe on tärkeä! Olen lukenut imetyksestä paljon, ja voisin kyllä listata tähän sata linkkiä, jotka haluaisin kaikkien imetyksestä mihin tahansa sävyyn puhuvien lukevan. Mutta lukekaa nyt edes nämä: WHO todellakin suosittelee äidinmaitoa lapselle kaksivuotiaaksi tai jopa sen yli. Taaperoimetys ei ole hullujen hommaa. Äidinmaito EI muutu sokerilitkuksi puolen vuoden jälkeen (kohta 7). Lapsentahtisuus imetyksessä on järkevää. Imetyksen terveysvaikutukset ulottuvat myös imettävään äitiin.



Pääsyy, miksi tätä tekstiä kirjoitan, on se, että haluaisin, että jokaikinen äiti voisi ihan itse hyvillä mielin päättää, haluaako yrittää imetystä vai ei, ja kauanko haluaa yrittää imetystä (puhun yrittämisestä, sillä tiedän lähipiirini perusteella, mitä todelliset imetysongelmat ovat). Pointti onkin hyvillä mielin: tyypit kamoon, eihän viitsitä tehdä imetyksestä puheissa mitään muuta kuin mitä imetys on? Imetys on lapsen ruokintaa. Se EI ole itsensä paljastelua, huomion hakua, omien perversioiden toteuttamista, lapsen pilaamista, kanssaolijoiden kiusaamista tms. 

Tunnustan, olen itsekin syöttänyt lastani julkisten paikkojen vessoissa, mutta syy siihen on vain ja ainoastaan se, että en ole löytänyt mitään muuta paikkaa imettää sillä hetkellä, kun lapsen nälkä ei enää kestä odottaa. Olen itse pitänyt imetyskriteerinä sitä, että voin imettää siellä, missä itsekin voisin syödä. Itse en söisi vessassa, vaan mieluummin vaikka kadulla kävellen (jos istumapaikkaa todella ei löydy), mutta lapsi ei aina jaksa odottaa istumapaikan löytymistä, joten vessaan on välillä turvauduttava, valitettavasti (imettämiseen, ainakin vähänkään isomman vauvan tai lapsen imettämiseen, on hyvä löytää istumapaikka). 


Toivoisin, että (julki-)imetyksenvastustajat miettisivät ajatusmaailmaansa vielä kerran ennen raivonsa ääneen lausumista. Mikä ongelma siellä imetyksen inhoamisen taustalla oikein heillä on? Vai onko tässäkin kyse vaan näistä kolmannen maailman ongelmista, kun jostain se vaan on valitettava, ja julki-imetys on tällä hetkellä helppo kohde?

Se, miksi minä edelleen imetän kaksivuotiasta lastani (no okei, 1v 9kk) johtuu monestakin tekijästä. Minulle tärkeitä tekijöitä ovat muun muassa imetyksen ongelmattomuus (kuopuksen kanssa esimerkiksi esikoisen ajalta niiiin tuttuja rintaraivareita ei ole ollut ollenkaan), imetyksen luonteva kehityskaari tähän päivään asti (kaikki on mennyt "kuin itsestään"), rintamaidon ylivertaisuus muuhun ravintoon nähden ja imetyksen helppous (eipä ole tarvinnut maitopurkkeja raahata mukana eikä keitellä ja putsata tuttipulloja). Suurin tekijä pitkään imetykseen minun kohdallani on kuitenkin kuopuksen suolistoallergiat. Kuten allergologimmekin kanssa olemme puhuneet, vasta nyt hän alkaa olla niin laajoissa ruuissa kiinni, että olisi edes hitusen järkevää harkita imetyksen lopettamista. Toki, olisihan hän pärjännyt ilman maitoani jo jonkin tovin, mutta vesi, kalkkitabletti, bataatti ja kana eivät kuulosta kovin kivalta yksivuotiaan kokonaisravinnolta, jos vertaa siihen, mitä kaikkea hyvää äidinmaidosta saa. Edelleenkään kuopuksemme suolisto ei kestä lehmämaitoa, mutta muuten ravinteita tulee sen verran eri lähteistä, että imetyksen loppumiselle ei olisi esteitä. 



Oli imetysdieettiä tai ei, lapsentahtisuus on yksi minun periaatteeni imetyksessä, joten en ala riuhtomaan lasta nyt rinnasta irti, vaan seuraan, miten hän itse vierottaa itsensä, tai: jos minua alkaa ahdistamaan jo pitkään kestänyt maitosidos lapseeni, mietin itse lopettamista kokonaistilannetta samalla arvioiden. En tiedä, miten kauan olisin imettänyt tai imettäisin nyt kuopustani, jos minulla ei olisi ollut tällaista hänen allergioistaan johtuvaa dieettiä. Tällä hetkellä dieetti ei kuitenkaan ole minulle mikään ongelma (toisin kuin esikoisen kanssa imetysdieetillä kaipasin enemmän monipuolisempaa ruokaa). Myöskään imetys, kaksivuotiaankaan, ei ole minulle mikään ongelma. Älkää te muutkaan tehkö siitä sellaista.

Kohti märehtivää ammujaa!

perjantai 15. toukokuuta 2015

Nyt taitaa olla Minimullistajan uutisten päivitysten aika! Tämä postaus olisi ilouutisia täynnä, jos eilinen ilta olisi loppunut eri tavalla... Kuten instalaiset jo tietävät, eilen Minimullistaja sai käteensä juustoviipaleen, siis lehmänmaidosta tehdyn juuston viipaleen! Se päivä saapui hänellekin, vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Ilta loppui kuitenkin monen tunnin tuskaisiin oireisiin. Yö meni valvoessa.

Ensi viikolla toistetaan lehmänmaitoaltistus, mutta enteileehän tämä ensimmäinen kerta selkeästi sitä, että Minimullistajan suolisto ei ole vielä ihan valmis tuolle märehtivän ammujan valkoiselle litkulle. Muutenhan ruokakuviot ovat rullanneet hänellä aika hienosti; viimeisten kuukausien sisällä minun imetysdieettini on laajentunut huimasti: olen saanut viikoittaiseen menuuseeni mukaan maisteltavaksi melkein kaikki kasvikset ja vihannekset, viitisen uutta maustetta, hirssiä, amaranttia, kananmunan ja jopa pikkuhippusen pähkinää! Koen siis olevani nykyään kuin minkäkin luksusristeilijän buffetissa 24/7! 



Minimullistajan omalla maisteluruokalistalla komeilee siis kaikki, mitä minullakin pähkinää, kananmunaa ja voimakkaimpia mausteita lukuunottamatta. Hänen oma huippujuttu on vuohenjuusto! Se menee oireitta viikottaisessa ruokailussa (tämä rotatoitiin Minimullistajalle suoraan). Mutta se onkin sitten eri asia, mitä sinne pienen mahaan päätyy. Meinaan sinne ei meinaisi päätyä juuri mitään. Oikea ruoka ei vaan kiinnosta häntä. Mutta silti nälkä on kova, ja mankuminen jääkaapilla jatkuvaa. Postimyyntikuvastoa selailin jo, mutta siellä ei ruokakohdassa mielikuvitusta ja hermoja löytynyt, joten omilla jatkamme... 

Suuria muita uutisia perheen pienimmällä oli Minimullistajan ihkaensimmäinen oma yökyläily pari viikkoa sitten Mummolassa! Tämä mahdollisti minun ja miehen ensimmäisen kaksin kotoa karkaamisen pariin vuoteen (oli muuten niiiiin siistiä!). Sen myötä vähän iloitsinkin jo Minimullistajan ja minun pienestä erillistymisestä, mutta viime yö palautti minut takaisin imettäjän realiteetteihin... Jos Minimullistaja kärsii (suurista) oireista, äiti on EHDOTON koko yön lähellä olija.



Yleisesti ottaen Minimullistajalla menee oikein hyvin: Eheitä öitä tähän mennessä elämää hänellä on ollut 7 (jos siis yö saa loppua klo 5:00 kröhöm). Muuten hän heräilee kerran viiva kolme. Yöherätykset tarkoittavat joko oireita tai nälkää (joo-o, välillä hän siis syö päivällä toooosi vähän ja yöllä sitten huutaa ruokaa). Ja kuten viime yönä nähtiin kuultiin, edelleen: mitä enemmän oireita, sitä enemmän yöherätyksiä. Myös päikkärit menevät samalla kaavalla kuin ennenkin: sen helpommin ja nopeammin hän nukahtaa ja sen kauemmin hän nukkuu, mitä vähemmän oireita. Päikkärit ovat jotain puolen tunnin ja puolentoista tunnin välillä. Joskus hän yllättää ja vetäisee kaksi tai jopa kolme tuntia!

Tästä on hyvä jatkaa pieniä askeleita kohti loppukesän kaksivuotissynttäreitä ja mökkimaiseman laiduntavia märehtiviä ammujia.

Kaikki äitienpäiväateriat sänkyyn, kiitos!

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Onpa luksusta syödä äitienpäivänä kaikki ateriat rauhallisen leppoisasti sängyssä köllötellen ja nautiskellen. 

Tai sitten ei. Ei todellakaan luksusta.

Minä en pahemmin niistä peruskipeyskierteistä jaksa täällä (tai muuallakaan somessa) huudella, koska, no, semmoinenhan on normaalia lapsiperhearkea ja olen enemmänkin tottunut siihen, että koko ajan joku meidän perheestä on kipeä jollakin tavalla. Outoa on, jos kukaan ei ole flunssassa, mahataudissa tai jossakin tulehduksessa. Nyt on kuitenkin taas päästeltävä tätä sairausärsytystä vähän tänne bloginkin puolelle, sillä huomasin jonkinlaista ei-niin-hauskaa identtisyyttä viime vuoden kesäkuun postauksen kanssa... Ja kyllä, aion nyt valittaa, vaikka vain minä olen ollut tällä lomalla kipeä. Itsekästä tekstiä siis tulossa, hehe.

Olisinko mieluummin omassa sängyssä kotona vai jossain tämmöisessä paikassa... hmmm...

Nyt valitan, koska:

Tämän piti olla lomaviikko, jolloin oltaisiin mahdollisesti lähdetty jollakin kivalla äkkilähdöllä johonkin, ensimmäiselle lentokoneulkomaanmatkalle nelihenkisenä perheenä.

Vaikka ulkomaanmatka ei olisi onnistunutkaan, tämän viikon piti olla sataprosenttista yhdessäoloaikaa, ei sitä, että äiti koomaa koko viikon tajuttomana omassa eristetyssä huoneessaan ja isi on lasten kanssa kooooko vuorokauden toisensa jälkeen.

Vaikka äiti kipeänä olisikin, niin ei kai sentään tarvitsisi niiiin kipeänä olla, että mies ja lapset eivät uskalla mihinkään kauemmas erikoisempia lomajuttuja lähteä tekemään, ettei äiti vain sillä aikaa pyörry vessareissullaan.

Vaikka äiti sitten tosi kipeä olisikin, niin olisiko kuitenkin kohtuullista, että olisi edes yksi läheinen enemmän (sen yhden ainoan lisäksi), joka voisi edes vähän auttaa lastenhoidossa ja päästää isi esimerkiksi salille tai torkuille tämän hänen "loma"viikkonsa aikana.

Ja vaikka nyt sitten edes sitä toista auttavaa läheistä ei löytyisikään, niin miten olisi edes se, että pojat olisivat ei-oireisia, jotta isillä olisi edes vähän helpompaa ja lomaa voisi kutsua muuksikin kuin hermojenkiristelyleiriksi.

Se erilainen loma. Olisihan se voinut olla.

Ja vastaan nyt jo siihen tulevaan kommenttiin, jossa joku heittää, että pidä suusi kiinni, asiat eivät valittamalla parane. Jep: yritän nähdä edes yhden hyvän puolen tässä kaikessa:
isi on ainakin saanut viettää yyhoo-arkea kolminkeskistä aikaa lasten kanssa koko viikon sillä aikaa, kun äiti leikkii i-kirjainta sängyssä, luulee todella kuolevansa vatsakipuihinsa, käyttää veronmaksajien varoja makaamalla muutaman päivän tiputuksessa ja ravaa vessassa 100 (laskin!) kertaa päivässä.

Toivon, että teidän äitienpäivänne on ollut hyvin erilainen kuin minulla: kiva, ihana ja lastentäyteinen! 
Itse lohdutan itseäni kuvittelemalla itseni jo ensi vuoden äitienpäivään (ja seuraavaan lomaan): kuumetta on vähemmän kuin 39, pystyn istumaan tuolilla ilman kallistumista toisen pakaran puoleen, käsi ei ole täynnä verikokeiden reikiä ja jalkani jaksavat kantaa minua ilman tärinää pidempään kuin viisi minuuttia. Oi, ihana tuleva äitienpäivä!

Lääkkeistäpuhdistautumiskuulumiset

maanantai 4. toukokuuta 2015

Monia meidän kuulumisia pidemmän aikaa seuranneita kiinnostanee, mitä arjellemme on tapahtunut lääkkeettömyyspäätöksen jälkeen. Reilun kuukauden ajan Pikkusankari on lepuutellut kehoaan suurista refluksi-, astma- ja allergialääkekuormista. Lääkkeiden poisveto aiheutti ihmetystä ja hämmennystä, eikä me oikein tiedetty, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vieläkään emme tiedä varmaksi mitään, mutta hieman suuntaa antavia kokemuksia eri tekijöistä on kertynyt tämän kuukauden aikana...

Menneen kuukauden voi jaottaa ennen osteopatiaa ja osteopatian jälkeen -lohkoihin. Taaskaan en halua sanoa, että osteopatia on SE JUTTU, autuas ja kaiken kivun pois vievä hoitomuoto... mutta kyllä tässä nyt jo aika varmasta helpotuksen seikasta voidaan puhua. Pikkusankarin osteopatiakäynti tehtiin reilu pari viikkoa sitten, keskellä tätä ensimmäistä lääkkeetöntä kuukautta.
Jos ajatellaan, että Pikkusankarin arjen hulluuskerroin kaikilla lääkkeillä juuri ennen lääkkeiden poisvetoa oli 100%, niin lääkkeiden poisvedosta viikko eteenpäin, prosentti oli 50%. Jostain syystä tuo 50% alkoi kasvamaan pikkuhiljaa takaisin päin... kunnes tuli osteopatia. Osteopatiasta reilu viikko eteenpäin (eli tuo aika, kun käynnin vaikutukset tai vaikutuksettomuudet alkavat olla selvillä) pystyi jo toteamaan, että välillä on jopa päiviä, että Pikkusankari on täysin oireeton! Nyt ehkä yleistäisin, että päivistä riippuen mennään 0%-30% oireilla. Osteopatian lisäksi on toki mainittava ne uudet, hiivapohjaiset maitohappobakteerit - ne ovat varmasti myös olleet tärkeässä osassa Pikkusankarin olon paranemisessa!



Mitä siis on muun muassa tapahtunut?

-Epämääräinen sössötys, rumien ilmaisujen kokoaikainen latelu, sosiaalisesti epäkorrekti puhe ja tiettyihin sanoihin takertuminen on vähentynyt minimiin (sellaiseen tasoon, minkä luulen olevan kohta viisivuotiaalle normaalia). Tilalle on tullut  peruspuhe; ja erityisen ihanaa on se, että se toinen puoli Pikkusankarin verbaalista olemusta on kaivautunut taas esille; häntä on kehuttu kohteliaaksi ja huomaavaiseksi pojaksi ja hän kyselee niitä normaaleja juttuja: Missä tuhatjalkainen asuu? Mikä on avaruustuuli? Mitä tuo liikennemerkki tarkoittaa?

-Kokoaikainen yleistuskaisuus on kadonnut. Jäljelle ovat jääneet ajoittaiset oirehtelemiset.

-En muista kertaakaan, että Pikkusankari olisi osteopatian jälkeen valittanut pääkipua. Sitä ennen hän valitti sitä joka ikinen päivä. (Ja kappas, ennen kuin olin kertonut osteopaatillemme päänsärystä, hän ennätti kysyä, onko Pikkusankarilla pääkipua, sen verran jumissa olivat kallonpohjat olleet...)

-Pikkusankari tottelee nykyään paljon useammin kehotuksia ja käskyjä. Kaikista pahimman oireilun aikana hän ei totellut yksinkertaisesti MITÄÄN. Siis oikeasti, - ei mitään. Ei edes uhkailun, lahjonnan tai palkitsemisen kautta. Ei edes sen äärimmäisen tapahtuman kautta, kun minä itkin lattialla voimattomuutta vanhempana olosta. Nyt hän sitten tottelee usein kivasti jopa keskustelun avulla.



-Uhmaa on, kränää on ja raivoa on edelleen, mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin kuukausi sitten. Minun hermoni eivät ole tuhannesti nuijittuina päivän päätteeksi, vaan saattaa olla, että päivästä on selvitty vain muutamalla äänen korotuksella.

-Hullun oireilun aikana joku lelu oli aina Pikkusankarin suussa. Aivan valehtelematta sanoen. Nyt enää ajoittain.

-Pikkusankari on alkanut itse kontrolloida omaa syömistään enemmän, ja jatkuva ruuan vinkuminen on vähentynyt huomattavasti. Ehkä terve nälkä ja nälättömyys ovat löytäneet lääkkeiden aiheuttamien tuntemusten jälkeen tiensä Pikkusankarin suolistoon.


-Oudoin tapahtuma on se, että Pikkusankari on ollut väsyneempi ja raukeampi kuin aiemmin. Siis hän nukkui yksi päivä jopa päikkärit itsenäisesti (tämä sama poika lopetti päikkärit kokonaan ollessaan vajaa kaksivuotias...). Myös iltaisin hän saattaa itse kertoa, että nyt vähän jo väsyttää (aiemmin tämä ei olisi tullut kuuloonkaan!). Päivisin hän saattaa pitää omia lepohetkiä vaikka kirjoja katselemalla paljon usemmin kuin oireaikoina.

Miten tästä eteenpäin?

-Täysin emme ole nyt olleet antamatta lääkkeitä, mutta säännöllisesti/automaattisesti emme anna mitään. Kun tulee päiviä, jolloin Pikkusankari kaluaa leluja ja on muutenkin hieman oireileva, tiedämme, että refluksi kolkuttelee kurkkua, ja annamme Gavisconia. Kun Pikkusankari on "vain" levoton ja käyttäytymisellään oireileva, annamme Zyrtecin (varsinkin, jos olemme olleet paljon pihalla ja on paljon siitepölyä ilmassa). Lievissä hengitysvaikeustilanteissa/hengityksen vinkumisissa annamme tietysti Ventolinea. 



-Koska happosalpaajan vaikutus on nyt kokonaan poissa, olemme huomanneet entistä tärkeämmiksi ruokarytmin ja tiettyjen ruokien välttämisen (sitrushedelmät, viinimarjat, vahvat mausteet ja todella rasvainen ruoka suurissa määrin). Pikkusankarin vatsassa kun ei ole mitään lääkeapuja nyt refluksin käsittelyyn.

-Jatkamme uudella maitohapolla (toki välillä sitä tauottaen).

-Ja tietenkin: seuraamme mielenkiinnolla tilannetta näin eteenpäin ja ehkä opimme lisää mahdollisten oireiden syistä.

Kymmenen lempparireseptiäni akselilla maidoton-viljaton-munaton-sokeriton

lauantai 2. toukokuuta 2015

Blogini ei ole varsinainen ruokablogi, mutta koska elämäntilanteet ovat ajaneet minut tutustumaan uusiin ruokamakuihin, olen niistä blogihistoriani aikana kirjoitellut silloin tällöin täälläkin. Meidän kohta viisivuotiseen allergiataipaleeseen sisältyy aika kaikenlaista dieettiä: rajattua, vain muutaman ruoka-aineen imetysdieettiä, lapsen hyvin rajattua ruokavaliota, hieman laajempaa imetysdieettiä, vain refluksia pahentavien ruoka-aineiden poisjättödieettiä, siitepölyjen kanssa ristiireagoivien ruokien poisjättödieettiä, eri yhdistelmillä maidoton-munaton-soijaton-pähkinätön-viljaton-gluteeniton-laktoositon-kaaliton-suklaaton-ynnämuuton-dieettiä. Meillä on siis melkoisesti kokemusta ruuanlaiton soveltamisesta.

Minulta kysellään usein reseptejä ja vinkkejä milloin minkäkinlaisiin erikoisruokavalioihin. Blogitekstejäni ja instagramiani selailemalla löytyy vinkkejä niin suolaisiin kuin makeisiin, ihan perusresepteihin. Mutta koska kokeilunhalu keittiössä on kasvanut vuosien myötä ja uusia ihania ruokalöytöjä tavattu, viimeisen puolentoista vuoden ajalta löytyy myös reseptejä, jotka menevät täysin esimerkiksi kategoriaan paleo tai raakaruoka, ihan vahingossa. Jos nyt yhtään oikein olen tajunnut, nykyään jonkinlaisena trendinä on maidoton-viljaton-sokeriton-ruokavalio? Tämmöisistä, varsinkin makeista, resepteistä minulta myös kysellään. Itse en kyseiseen dieettiin olisi varmaan koskaan päätynyt, ellei olisi ollut pakko (en ole muuten-vain-dieettien tai minkään muuten-vain-rajoitusten kannalla). 

Päätin koota tähän minun kymmenen lempparireseptiä, jotka ovat maidottomia, viljattomia, munattomia sekä sokerittomia. Sokerittomuudesta huolimatta reseptit tuskin ovat vhh-kamaa (ainakaan kaikki), sillä käytän paljon hedelmiä ja marjoja leivonnassa, ja juuri sen takia sokeri onkin minun näissä ohjeissa mielestäni turha lisä. Yleensä en jaksa väkertää mitään vähänkään monimutkaisempia leivontajuttuja, joten nämäkin kaikki ohjeet ovat kehitelty tyylillä sekaisin ja suuhun.

Itse en siis pysty seuraavia kaikkia ruokia tällä hetkellä syömään, sillä ohjeissa on myös ruokia (kaksi viimeistä linkkiä), joilla herkuttelin imetysdieetillä ennen kuin pähkinät vedettiin menustani pois. Kananmunaa olen saanut jo parin viikon ajan piilomunana syödä (jes!), mutta jätin nyt ohjeet, joissa on kananmunaa, pois, jotta myös allergisemmat tyypit voisivat hyötyä näistä resepteistä.

Banaanikeksit

Tässä perusbanaanikeksitaikinaan lisäsin punaherukoita.


Raitajuurikaskeksit


Älä anna ulkonäön hämätä näiden herkkujen maistamista.

Siemennäkkäri

Perusnäkkäritaikinaan voi lisäillä juuresraasteita, tässä on porkkanaraastetta.


Punajuurikonvehdit 
 
Kohvehtien valmistaminen on aika helppoa. Kookosjauhon tilalla käytän joskus kurpitsansiemenjauhoa; loistavasti toimii sekin!


Fudge

Jos tykkäät superfoodeista ja pähkinöistä (ja jos pystyt niitä syömään), ne sopivat murskattuina oikein mainiosti fudgen sekaan!


Pallerot


Pallerotaikinaa

Banaanijäätelö


Tässä vaiheessa tästä on varmaan jo kauhottu muutama palanen... Mutta hyvää on!

Banaani-päärynä-avocadokakku

Yleisesti ottaen leivontaan, kuten kyseiseen kakkuunkin, sopivat aina vähän tummuneet banaanit parhaiten.


Porkkanarieskat

Porkkana on ehdottomasti yksi minun lempparivihanneksista, ja tungenkin sitä vähän kaikkiin ruokiin.


Omena-papu-paistos (tästä ohjeesta voi hyvin jättää siinä mainitut kananmunat pois)



Theme by: Pish and Posh Designs