Pages

Neljä asiaa, mitä vuodet sosiaalityöntekijänä ovat minulle opettaneet

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Olen muutaman kerran blogissani maininnut opiskeluistani ja töistäni. Viimeksi silloin, kun kirjoittelin vähän aikaa sitten postauksen, jossa kerroin, missä ammateissa minua ei todellakaan tulla koskaan näkemään. Olen ytm ja minun valintani sosiaalialalla on ollut kuntoutuspuoli! (Kuntouksen lisäksi työhöni kuuluu muutamia poliklinikoita.) Työ sosiaalityöntekijänä kiinnostaa ihmisiä paljon, sillä mediassa sosiaalityön kuva ja imago on, no, melko yksipuolinen! Tästä syystä päätinkin kirjoittaa pikkujutun työhöni liittyen, vaikka ihan alunperin olin varma, että työstäni en tule blogissa hiiskumaan. En mene tässä kirjoituksessa sen suuremmin yksityiskohtiin, mutta kerron neljä asiaa, mitä vuodet sosiaalityöntekijänä neuorologisella kuntoutusosastolla (ja toki myös näillä muutamilla poleilla) ovat minulle opettaneet.



1. Arvosta jokaista tervettä päivää. Kohtaan päivittäin vakavasti vammautuneita ihmisiä, joiden elämä ei tule koskaan palaamaan ennalleen. Heillä ei ole vain flunssaa tai vain jalka poikki. Heillä on aivoissa niin suuria vaurioita, että he ehkä joutuvat opettelemaan uudestaan niin kävelemisen, nielemisen, puhumisen kuin pukemisenkin. He tulevat käymään loppuelämänsä kuntoutuksessa ja heillä ei ehkä ole enää koskaan mahdollista palata vanhojen töiden ja harrastustensa pariin. He ehkä viettävät loppuelämänsä puoliksi halvaantuneina ja pyörätuolissa. Olen kyllä aina ollut kiitollinen terveydestäni, mutta tämän työn jälkeen, jos vain suinkin mahdollista, niin olen entistä kiitollisempi.

2. Käytä kypärää ja turvavyötä ja käyttäydy liikenteessä järkevästi. Kun näen tapauksia ja niiden seurauksia, kun ei ollut käytetty kypärää tai turvavyötä tai kun on lähdetty uhkarohkeaan kisaan toisen auton kanssa motarilla, ei kyllä tee mieli tehdä näitä asioita samalla tavalla perässä. Olen kyllä aika nipottaja tässä, mutta toivon, että saan tulevaisuudessa myös teini-ikäiset lapseni toteuttamaan näitä asioita ja toivon, että he ottavat riskit todella vakavasti. Kypärä, turvavyö ja järkevä liikennekäyttäytyminen ovat niin pieniä juttuja, mutta niillä voi olla koko loppuelämän suoja!



3. Asu vain esteettömässä talossa. Jep, sen jälkeen, kun aloitin työssäni, en olisi ikinä suostunut muuttamaan taloon, joka  ei olisi esteetön. Kun päivittäin järjestelee kodinmuutostöitä potilaille, jotka haikailevat omaan rakkaaseen kotiin, mutta mihin he eivät pysty kotiutumaan ennen massiivista aikaa vievää muutosurakkaa (johon välttämättä ei saakaan tarvittavaa kunnan tukea eikä ole varaa itse sitä tehdä), on itselläkin kurja olo. Oma koti on jokaiselle potilaalle niin tärkeä, ehkä se ainoa pysyvä asia sillä hetkellä hänen elämässään. Koskaan ei voi tietää, mitä kenellekin milloin käy. Ja jos on mahdollisuus valita, niin minä en valitsisi monikerroksista taloa, monilla kynnyksillä ja kapeilla oviaukoilla varustettua taloa, tai taloa, jossa on pienet kierreportaat, wc ja suihku vain kellarikerroksessa tai ulkona kymmenen metrin portaat ennen ulko-oven suuta. Jos jotakin kamalaa tapahtuisi, esteettömään kotiin pääsee kotiutumaan pyörätuolin kanssa heti, kun se kuntoutumisen kannalta on mahdollista. Väliin ei silloin tule aina niin tavallisia terveyskeskuksen vuodeostaston kuukausia, kun odotellaan kodinmuutostöiden valmistusta tai uuden, esteettömän kodin löytymistä.

4. Pidä läheisistäsi huolta. Tämähän on itsestäänselvyys, mutta kirjoitan sen tähän muutamasta syystä. Ensinnäkin: et voi koskaan tietää, milloin sinun tai läheisesi on aika lähteä. Onnettomuudet voivat sattua kenelle tahansa: meidän osastolla ovat vierekkäin pankinjohtaja kuin työtön juoppokin. Molemmat onnettomuuteen joutuneita/sairauskohtauksen saaneita ja lähellä kuolemaa käyneitä. Minua vastapäätä on istunut syöpäpoleilta tulleet niin yksinäinen vanha ihminen kuin kolmekymppinen kolmen lapsen äitikin, joiden molempien kanssa olen järjestänyt heidän tulevia hautajaisiaan syövän ollessa jo todella pahassa vaiheessa. Nämä asiat kun eivät aina ole iästä eikä omasta sosiaalisesta verkostosta kiinni. Ei ole yleistä kaavaa, kuka esimerkiksi juuri syöpään sairastuu. Toisekseen, pidä läheisistäsi huolta ja ole heille läsnä, jotta huomaat, jos heillä on hätä. Olen kohdannut miehen, joka on yrittänyt itsemurhaa ollessaan viereisessä huoneessa, jossa hänen lapsensa leikkivät. Olen kohdannut monia eri poleilta tulleita ihmisiä, jotka ovat kertoneet, että kaikki alkoi masentuneisuudella, yksinäisyydellä ja turhautumisella ja asiat etenivät niistä fyysisiin sairauksiin. Monet sairaudet kun voivat saada alkunsa psykosomaattisista oireiluista. Lähimmistä huolenpitäminen voi vähentää näitä tapauksia, kun pienet murheet ovat vaarassa muuttua suuriksi murheiksi.


Jouluaattoillan rauhoittava

lauantai 24. joulukuuta 2016



Oliko teillä stressaava jouluaatto? Meillä ei onneksi ollut. Eilen illalla minä pääsin viideltä töistä ja mies seitsemältä, ja siitä alkoikin sitten vasta pikkuhiljaa kodin pikkusiivous ja ruuan laitot. Jouluaaton aamuna koristeltiin kuusi ja paisteltiin kinkku sekä siivoiltiin vielä kotia joululaulujen soidessa taustalla. Iltapäivällä mies lähti punatakkisiin hommiin muutamaa perhettä ilostuttamaan. Meidän perheessä ei lietsota mitenkään erityisesti pukki-innostusta, mutta nämä duunit ovat jääneet miehen joka-aattoiseksi rituaaliksi sen jälkeen, kun häntä kahdeksan vuotta sitten ekaa kertaa pyydettiin pukiksi kummipojallemme. Pukkimme siis heitti lahjat ovelle ja lähti töihin. Me poikien kanssa jäimme niitä availemaan - ja lahjamäärä oli oikein sopiva: molemmat pojat saivat kolme pakettia. 

Aatto meni siis yhdessä perheen kanssa oleskellen. Huomenna emännöimme ja isännöimme sukulaistemme jouluateriaa meillä ja Tapaninpäivänä saamme paljon ystäviä kylään poikien kanssa, kun mies lähtee töihin. Myös leffateatterin Viirun ja Pesosen joulu -leffa kuuluu maanantain suunnitelmiin. Haudalla myös käymme, kun hyvä hetki siihen tulee.


Sellaista letkeää meininkiä meillä täällä. Kirjoittelinkin jo aiemmin vinkkejä rentoon jouluun, ja niillä mennään. Meillä keskitytään olennaisimpiin: läheisiin ja yhdessä vietettyihin hetkiin sekä maittavaan laadukkaaseen ruokaan. Meillä ei hukuteta lapsia materiaan, avata telkkaria, vedetä pandalaatikkoövereitä tunnontuskissa kieriskellen eikä jakseta stressailla turhista.
Toivottavasti teillä oli ihana jouluaatto ja tulevat joulu päivät ovat myös rakkauden täyteisiä! 

Loppuun laitan mahtavan täyteläisen ja lämmittävän iltajuoman reseptin teille. Tämä on mainio setti rentouttamaan kehoa ja poistamaan vaikkapa sitä mahdollista joulustressiä! (Sopii toki myös stressittömille herkkusuille :-)) Kannattaa kokeilla!



Kultainen maito (1 annos)

2,5dl vettä
0,5tl kurkumaa
ripaus mustapippuria
hunajaa oman maun mukaan


 Kiehauta vesi. Lisää muut ainekset. Keittele keskilämmöllä 3-5 min koko ajan sekoittaen. Nauti kuumana.



Yhteistyössä Foodinin kanssa

Kiittämättömän akan raskausvalitus, ei kun...

tiistai 20. joulukuuta 2016

Raskaus on täynnä iloa, onnea ja rakkautta, mutta myös pettymyksiä. Tässä kirjoituksessa keskityn niihin pettymyksiin. Ihan vain vertaistuellisessa merkityksessä, sovitaanko niin :-D



Tämä on tainnut tulla jo monissa aiemmissa teksteissäni ilmi, mutta suurin pettymyksen tuottaja tässä raskaudessa on ollut se, että tämä ei ole ollut helpompi kuin aiemmatkaan raskauteni. Ei sillä, että erityisesti olisin niin odottanut tapahtuvan, mutta kyllä taisin (optimisti kun olen), niin silti salaa vähän sitä toivoa.

Olen ollut pettynyt siihen, että en ole saanut nukuttua sitäkään, mitä oletin ennen raskautumista saavani. Kun pahoinvointi yöllä helpotti, niin kuvioon ovat alkaneet astumaan hyvän nukkuma-asennon löytämisen vaikeus, supistukset, närästys, liitoskivut ja levottomat jalat. Tähän kun lisää omat pissakäynnit ja kuopuksen yöhulinat, niin yölliset tunnit eivät ole kovin ehyet. Ja se tietenkin heijastuu päiväänkin ja koko jaksamiseeni.

Töissä olon vaikeus on viime viikkoina ollut yhä enenevissä määrin pettymys. Juuri instaanikin (@skribentti) tästä taisin avautua pari päivää sitten, kun istumatyö ei vain tunnu enää hyvältä, vaikka raskausviikkoja minulla ei ole edes sitä kolmeakymmentä täynnä. Ei paljon auta jumppapallo, jonka päällä välillä istuskelen. Ei auta, vaikka välillä pyrin seisomaan ja kävelemään työpäivän aikana. Silti maha painaa jo jotakin epämukavaa kohtaa, josta säteilee huonoa oloa istuessa vähänkään kauemmin samassa asennossa. Seisomapöytää minun ei ole mahdollista saada töihin, vaikka asiaa jo selvittelinkin.

Olen pettynyt, että tätä(kään) raskautta ei ole ikuistettu kuviin kuin muutaman hassun kerran. Ei siis monipuolisia vertailukuvia edellisiin raskauksiin, ei tunnelmallisia joka kuukauden mahakuvia eikä viikko viikolta eteneviä mahtavia kollaaseja. Eipä ole edellisistäkään mahoistani sellaisia, joten ei sinällään ihme juttu. (Mutta okei, ykkös- ja kakkosmahoista on vähän enemmän edes hätäisesti räpsäistyjä kuvia kuin tästä kolmosesta...) Mutta harmittaahan se silti. Meillä (tai minun lähipiirissäni) kukaan muu ei oikein tykkää kuvailla kuin minä, ja minun ei todellakaan ole luontevaa lykätä kameraa miehen käteen ja pyytää kuvaamaan. Odotan, että joku haluaisi mahaa kuvata, mutta turhaan. Heh.

Toinen "pinnallinen" pettymysaihe on ollut se, että en ole jaksanut haluamallani tavalla paneutua raskauspukeutumiseen. Kahdet raskaushousut jouduin ihan pakon edessä ostamaan (ja jep, hätäisesti lähimmästä mahdollisesta hooämmästä ja lasten kiljuessa vieressä...), sillä edellisistä raskauksista jääneet housut olivatkin puhkikulutettu kavereiden toimesta tässä minun raskauksien välissä tai ne olivat vääränkokoisia. Muuten olen vetänyt vaatekaapista vain ne topit ja villapaidat, jotka ovat käteen sattuneet ja jotka ovat juuri mahan peittäneet, sen suuremmin miettimättä. Ihannetilanteessa kun olisin tutkinut mahtavia odotukseen keskittyviä verkkokauppoja ja kolunnut nettikirppareita ja nyt hehkuisin joka päivä mahaani täydellisesti imartelevissa äitiysvaatteissa...



Pettymys on tietenkin ollut myös se, että en ole jaksanut olla lasten kanssa totuttuun tapaan (siihen tapaan, mitä ennen raskautta). En jaksa samalla tavalla leikkiä, ulkoilla, askarrella, hassutella ja höpsötellä. Havahdun omaan erilaiseen olotilaani silloin, kun Pikkusankari ruokapöydässä kysyy minulta, että "äiti, nukahdatko sinä kohta?" tai kun Minimullistaja huutaa sormi minua osoittaen "Vauva painaa liikaa äidin mahaa, apua!", kun makaan lattialla. On minulle myös tuotu lasten toimesta oksennusvatia ihan ilman pyytämistäkin ja ehdotettu helpompien kenkien jalkaan laittamista siinä eteisähinäni keskellä.

Olen pettynyt siihen, että en ole haluamallani tavalla pystynyt hoitamaan kotia (sisustamisesta puhumattakaan, heh), loistamaan kokkailuissa enkä panostamaan parisuhteeseen. Hyväksyn kyllä asian, että olen nyt näine vaivoineni pääasiassa äiti ja raskaana, mutta silti, olisihan se kiva jaksaa paremmin mopata lattiaa, tehdä maukkaita leivosluomuksia enemmän ja hieroa niitä toisenkin niskoja välillä.

Pettymystä on aiheuttanut oma liikkumattomuus. Miehenikin sen tietää, että urheilu on hyvä mittapuu sille, että olen oikeasti kunnossa ja hyvinvoiva. Eli jos minä haluan/jaksan/kykenen liikkumaan säännöllisesti, niin sitten minulta voi odottaa myös muilla elämänalueilla asioita. Urheilu on minulle tositosi tärkeä asia, ja siihen haluaisin panostaa yhtenä tärkeimmistä asioista, ja kyllä masentaa, kun se on melkeinpä kokonaan jäänyt pois kuvioista. Onhan se melko karua, että nyt olen liikkunut viimeisen puolen vuoden aikana yhtä paljon kuin ennen lapsia saatoin liikkua viikossa! :-D

Sosiaalisuuden väheneminen on vähän masentanut. Ei ole niin usein työpäivän jälkeen jaksamista nähdä kaveriperheitä kuin aiemmin (ja tätä kautta myös lapsilla on ollut vähemmän sosiaalisia kontakteja, harmi). Kahvihuoneseurueessa olo oli monta kuukautta pelkkää yökkäilyä ja pikkujoulut, johon oltaisiin kaverin kanssa päästy lähtemään vasta iltaysin jälkeen, olivat minulle väsymyksen vuoksi mahdottomat.

Erilainen raskauteen liittyvä pettymyksen aihe on se, kun rakenneultrassa ilmeni, että istukkani sijaintia täytyy kontrolloida parin viikon päästä uudessa ultrassa, sillä on riskinä, että jos se ei liiku parempaan paikkaan, joudun sektioon. Ja minä kun olen täysin alatiesynnytyksen kannattaja, ja sektio pelottaa minua paljon enemmän kuin alatiesynnytykset!



Jahas, tästäpä tuli nyt aika masennuspostaus, heh. Onko muita pettyneitä raskaana olevia? :-D 

Talven letut

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Meillä tehdään paljon eri variaatioita letuista ympäri vuoden. Näitä vaihtoehtoja on kiva jakaa teidänkin kanssanne, jotta jokainen lukija voisi löytää oman suosikkinsa. Nämä letut ovat lehmämaidottomia, gluteenittomia sekä sokerittomia.


5dl vuohenmaitoa
2 kananmunaa
1,5rkl psylliumia
1 banaani
0,5tl suolaa

Sekoita kaikki muut aineet paitsi kookosöljy sekaisin ja anna turvota 30 minuuttia. Paista kookosöljyssä pannulla keskilämmöllä.

Letuillehan voi laittaa täytteeksi ihan mitä vain keksii ja niitä voi syödä niin aamupalaksi, ulkoilun jälkeiseksi välipalaksi, jälkkäriksi kuin iltapalaksikin. Meillä ei ole kiellettyä syödä lettuja vaikka joka päivä, kunhan ne ovat laadukkaita ja järkevästi koostettuja. 



Munattomien banaanilettujen ohje löytyy täältä (klik!) ja kookosmaitoon tehtyjen "normilettujen" ohje löytyy täältä (klik!). 

Yhteistyössä Foodinin kanssa

p.s. Jos joululahjahommat ovat vielä joillakuilla joiltakin osin mietinnässä, niin muistutan, että Foodinin tilaukset kerkiävät jouluksi, kun tilaa 21.12. mennessä (jos vain posti toimii normaalisti, heh)! Foodinilta voi tilata myös sellaiselle ihmiselle "vaihtoehtoherkkuja", joka ei ole vielä itse ihan niin superfoodmaailmassa mukana, sillä luulen, että aika moniin tuotteisiin ei vaan voi olla ihastumatta, kun niitä maistaa! Tässä minun viisi ehdotusta semmoisille läheisille annettavaksi, jotka eivät ehkä koskaan ennen ole Foodinin tuotteita maistellut: 1. kuivatut marjat herkkupäällisineen kuten raakasuklaainkamarjat, mulperimarjat sekä raakasuklaamulperimarjat, gojimarjat sekä raakasuklaagojimarjat 2. raakasuklaalevyt, varsinkin tämä eniten "perussuklaata" muistuttava Mylk (Muuten, tässä postauksessa (klik!) on suurempi esittely eri raakasuklaista!) 3. pähkinät, kuten manteli, hasselpähkinä, saksanpähkinä, pekaanipähkinä, macadamiapähkinä, parapähkinä, cashewpähkinä 4. kuivatut hedelmät kuten taateli ja aprikoosi 5. raakasuklaan valmistuspaketti. Kohtien 1-4 tuotteita voisi pakkailla nätisti vaikka itse koristeltuihin lasipurkkeihin tehden tuotteista omia sekoituksia, niin lahjasta tulisi vielä personoidumpi. Foodinin verkkokauppaan pääsee tästä (klik!).

Ajatus vauvamme sukupuolesta

lauantai 17. joulukuuta 2016

Kun makasin rakenneultrassa kuukausi sitten ja puheeksi tuli vauvamme sukupuoli, totesin naurahtaen ultraajalle, että "ei sitä tarvitse kertoa, poika sieltä on tulossa". No, ei siitä ultrasta sen enempää, mutta sukupuolesta ja sen toivomisesta muutama sana nyt, koska aihe on kovasti puhututtanut lähi- ja tuttavapiirissämme.

Jo esikoisen jälkeen mieleeni nousi ajatus, että kolme poikaa voisi olla minun juttuni. En oikeastaan edes tiedä miksi, eikä minulla ole sen suurempia perusteluja asialle. Se on vain ajatus päässäni, ei sen kummempi asia. Mitään "fyysistä tunnetta" siitä, kumpi sukupuoli mahassani asustelee (ja on asustellut aiemmissa raskauksissa) minulla ei ole ollut. Eli en ole tiennyt varmaksi, että poika on tulossa. Mutta ajatus kolmen pojan äitiydestä minulla on ollut mielessäni. Hassua. 



Pienoista ihmettelyä ja hymähtelyä olen tämän asian tiimoilta kuullut, ja usein oletetaan (ja oletettiin jo esikoisen jälkeen), että toivon tyttöä taloomme. Ei minulla ole mitään tyttöä vastaan, ja ihan yhtä tervetullut tyttökin olisi, mutta jostakin syystä ajatus kolmesta pojasta ei ole muuttunut raskauksien myötä. En sano, että varsinaisesti toivon poikaa enemmän kuin tyttöä, mutta kyllä poika sopisi katraaseemme paremmin kuin hyvin :-)

Emme kasvata poikia mitenkään erityisesti pojiksi, vaan otamme tottakai persoonan ja luonteen huomioon ensisijaisesti. Sukupuoli on vain yksi ominaisuus, ja kirjoitan tästä aiheesta, sillä tämä nyt vaan sattuu aika monia kiinnostamaan ja kyselyttämään. 

Ja tietenkin hauskaahan se on arvailla, kumpi sieltä tulee, tyttö vai poika. Ihan niin kuin on hauskaa arvailla, tuleeko vauvalle tummat vai vaaleat hiukset ja tuleeko hänestä pitkä- vai lyhytsorminen. Kaikki se arvailu liittyy vauvantuloon valmistautumiseen, enkä osaa loukkaantua ihmisten kyselyistä sukupuolen suhteen. Tosiasiassahan näillä ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Rakkautta vauva saa silti ihan yhtä paljon - oli hän minkä näköinen ja minkä sukupuolinen tahansa.

Olemassa on lukemattomia sukupuolenarvaustapoja mahan muodosta sormustestiin, mutta en osaa ottaa niitä kovin vakavasti. Kumpaako te veikkaatte, saavatko poikamme pikkusiskon vai pikkuveljen? :-)

Täydellinen viikko, semmoinen se oli

perjantai 16. joulukuuta 2016

Se viikko ei sisältänyt joulustressiä eikä arjen velvollisuuksia. Se sisälsi minimimäärän huolia ja nolla riitaa. Se viikko sisälsi tiiviisti perheen kanssa olemista, auringosta ja uusista maisemista nauttimista. Ei ollut pimeyttä, kylmyyttä eikä työpöydän ääressä istumista. Oli vain rentoutumista, rutkasti rantaleikkejä, yhdessä maittavasti syömistä, autolla saaren ympäri kruisailua, rauhassa käsikkäin kävelyä ja hetkessä elämistä. Se viikko sisälsi tosi paljon sylittelyä, haleja ja pusuja sekä lasten iloisia kiljahteluja.



Tämä loma tuli niin tarpeeseen, että ihan itkettää onnesta. Kun elokuun alussa on viimeksi meidän perheellä ollut yhteinen vapaapäivä ja kaikki muut päivät kuluvat täysin eri työaikojen puitteissa, tuntuu, että tämä kahdeksan päivän perheloma huolettomissa oloissa todella tuli oikeaan aikaan meille kaikille. Jospa näillä tiukasti mieleen painetuilla auringonsäteillä jaksaisi nyt viimeiset kaksi kuukautta ennen seuraavan loman, äitiysloman alkua. Tämän lämpötankkauksen jälkeen on ihana käpertyä koko perhe odottelemaan uuden perheenjäsenen syntymistä.

Onko joulua ilman stressiä?

maanantai 5. joulukuuta 2016

Meillä ainakin on joulu ilman stressiä, ollut niin kauan kuin minä muistan :-) Sain Mutsi on mäsä -bloggaaja Katilta haasteen, jossa pyydetään vinkkaamaan keinoja stressittömään jouluun. Kiitos haasteesta :-) Tässäpä siis meidän perheen vinkkejä.


1. Vähemmän todellakin on enemmän, mitä tulee jouluruokiin(kin). Meillä on ollut tapana panostaa jouluruuissa laatuun, ei määrään. Ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä, eikä yhtäkään kauhallista mitään jouluruokaa ole koskaan jouduttu heittämään pois (eikä kukaan myöskään ole jäänyt ilman ruokaa, heh). Luonnollisesti laatuun panostaminen on meidän juttu, sillä kaikki, mitä ostamme, on luomua (joten sairaita määriä ei ole varaa ostaa). Älytön keittiöstressi ei siis ole välttämättömyys onnistuneen joulunvieton kannalta.

2. Ei mitään väkisin-juttuja. Meillä mennään joulu hyvin pitkälti fiilispohjalta, eikä mitään väkisin tehtäviä päällekuorrutettuja rituaaleja tungeta jouluun, jos ne eivät vain tunnu hyvältä. Esimerkiksi joulukirkko aamulla klo 07 kuulostaa ajatuksena oikein ihanalta, tunnelmalliselta ja kauniilta, mutta... koska me nyt vaan arvostamme nukkumista sen verran, niin emme todellakaan herätä ketään vapaaehtoisesti vapaa-aamuna kuudelta. Väkisin suoritettavat jutut kun tuppaavat lisäämään stressiä jokaikiselle.

3. Lahjashow hallintaan järkevällä ostamisella. Meillä ei ole ikinä ollut lahjaröykkiöitä aattona lattialla, eikä minun mielestäni joulussa tärkeintä ole se, että lapset hukkuvat lahjoihin. Koska meillä siihen ei ole koskaan opetettu, lapset eivät myöskään ole oppineet sellaista kaipaamaan. Toki, meillä poikien lähipiiri on niin suppea, että lahjoja ei senkään takia tule todellakaan paljon. Lapset kyllä osaavat arvostaa yhtä hyvin sitäkin, että saavat vain muutaman lahjan, varsinkin, jos ne muutamat lahjat ovat mieluisia. Lahjashown pienentäminen vähentää kummasti myös sitä stressiä!

4. Lahjoita hyväntekeväisyyteen. Miten se liittyy joulustressiin? No niin, että hyväntekeväisyydestä tulee hyvä mieli, ja hyvä mieli vähentää stressiä! Ja kun tietää, että jouluna KUITENKIN tulee uutta tavaraa kotiin, niin on kivaa myös luopua vanhasta jonkun toisen hyväksi.

5. Halaa, pussaa ja nyhjää! Jouluna ON aikaa vain olla toisten kanssa, joten lievennä stressiä läheisyyllä. Ja tee sitä mieluummin jo ennen joulua, säännöllisesti, joka päivä, niin myös ennaltaehkäiset joulustressiä!

Rentoa joulukuuta kaikille! :-)

Toiset ne leipovat torttuja kun toiset syövät jätskiä

perjantai 2. joulukuuta 2016

Jep, meidän perheessä tehtiin eilen vaniljajätskiä! Eikä se muuten ollut mikään jätskin joulutuunauskokeilu, vaan tehtiin ihan rehellistä vaniljajätskiä. Kuten taidatte tietääkin jo, olemme fiilissyöjiä, eikä meillä kalenteri määrää vain tiettyjä ruokia syötäväksi tiettyjen kuukausien aikana. Ei meillä siis mitään jouluruokia vastaan ole ja pipareitakin on jo meidän taloudessa tänä talvena nähty ja syöty (jokapäiväisestä suklaasta puhumattakaan, heh). No mutta, JOS jotakuta kiinnostaa nyt kokeilla jotakin muutakin kuin perinteisten jouluherkkujen leipomista, niin tässä tulee raaka, sokeriton ja maidoton vaniljajäätelö!



3 rkl kookosmannaa
0,5 dl kaakaovoita
0,5 dl gheetä
2 rkl mct-öljyä
0,5 dl erytritolia
½tl vaniljaa
1 rkl sitruunamehua
0,5 dl vettä
3 munaa
3 keltuaista

Blendaa kaikki ainekset ensin sekaisin ja laita sitten jäätelökoneeseen tekeytymään. Ilman jäätelökonettakin onnistuu, kun laitat aineskulhon pakkaseen ja sekoittelet lusikalla vartin - puolen tunnin välein, kunnes haluttu koostumus on saavutettu.
Tämä jäätelömassa on "perusaines" ja tosi hyvää sellaisenaankin! Jos kuitenkin tahdot, voit tuunata sitä mieleiselläsi tavalla lisäämällä siihen esimerkiksi banaanimurskaa, hedelmäpaloja, marjoja, marjajauhetta, pähkinärouhetta, kaakaojauhetta - ehkä myös niitä joulumausteita ;-)

Yhteistyössä Foodinin kanssa

Minustako syvänmerensukeltaja ja lääkäri?

tiistai 29. marraskuuta 2016

Meillä oli lauantaina Kaksplussan verkostobloggaajien pikkujoulut, jossa höpöteltiin niitä näitä. Mutta siltikin taas kerran jäin miettimään, miten kivaa olisi, jos voisin tuntea nämä bloggaajakollegat entistäkin paremmin. Mielestäni aina on mielenkiintoista tietää, mikä kukin on ammatiltaan ja millä alalla hän toimii - kertoohan se edes jotakin henkilön intresseistä, elämänvalinnoista sekä vähän jopa onnenkantamuksista ja sattumuksista jokaisen omalla elämäntaipaleella. Siksi päätinkin kyhätä nyt pienimuotoisen blogihaasteen, johon toivon, että moni niin Kaksarin kuin muukin bloggaaja lähtisi mukaan! Sen sijaan, että jokainen kertoisi suoraan oman ammattinsa, olisi mielenkiintoista kuulla, missä ammatissa ei itse koskaan haluaisi toimia, ja tietenkin jotkut perustelut tälle. Mielestäni tämä kertoo ihmisestä yllättävän paljon! Itse listaan kymmenen ammattia, joten siitä saa jo monipuolisempaa kuvaa kuin yhdestä tai kahdesta nimetystä ammatista.

Minä en siis haluaisi koskaan olla...

Taksikuski. Vaikka osaankin ajaa autolla, en erityisesti pidä siitä. Se, mitä en osaa tehdä, niin on suunnistaminen. En todellakaan osaa ajaa uusissa paikoissa, ja joskus vieraissa paikoissa ajo (varsinkin kiljuva takapenkki mukana) saa minulle aikaan pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Myös rekkakuski olisi ihan nou nou. En myöskään erityisesti tykkää istumisesta, joten autossa istuminen ammattina olisi ihan kaameaa minulle.

Poliisi. En yksinkertaisesti tiedä mitään seikkaa, mikä minua poliisin ammatissa kiinnostaisi.



Syvänemerensukeltaja. Omassa mökkijärvessä sukeltelu ja ulkomailla satunnainen snorklailu satumaisten korallien yllä on ihan jees, mutta sen syvemmälle en haluaisi mennä. Luulen, että siellä tulisi ahdistus, kammotus ja hätä.

Baarityöntekijä. En pidä kovasta metelistä pitkään jatkuneena (siis joo, lasten metelin siedän, mutta tässä puhun hallitsemattoman kovalla olevasta musiikista ja muusta samaan aikaan käynnissä olevasta monen ihmisen metelöinnistä). En myöskään kykenisi olemaan vilkkuvien valojen seassa koko työvuoroa. Enkä muutenkaan perusta yötöistä, jos saan valita päivätyön ja yötyön välillä. Drinkkien sekoittelu ei myöskään kiinnosta minua yhtään, joten... Ei kiitos baarille!

10 vuotta sitten baarielämä kiinnosti aika paljon enemmän kuin nykään, heh.

Sairaanhoitaja/lääkäri. En tykkää yhtään pistämisestä, verestä, haavoista, ruhjeista, vammoista, toisen kivun katsomisesta... Joten tämä on aika selkeä vastaus.

Tehdastyöntekijä. Tällä tarkoitan linjatyöskentelyä. Minun kauhuni. Pääni ei kestäisi linjatyöskentelyä vain käsillä tehtäen (ja vieläpä jos liikerata on koko ajan samanlainen), vaan vaatii ehdottomasti monipuolista aivotyöskentelyä työssä!

(Puhelin)myyjä. En erityisesti tykkää vieraiden ihmisten kanssa puhelimessa puhumisesta enkä ole muutenkaan myyjätyyppinen, joten tämä yhdistelmä olisi hirveä. Toki en menisi mihinkään kivijalkaliikkeeseenkään myymään yhtään mitään kovin vapaaehtoisesti. Ei ole minun juttuni.


Meikkaaja/kosmetologi/kampaaja. Tykkään kyllä itseäni meikata (silloin tällöin, kröhöm) ja laittaa hiuksia jne., mutta koen, että näihin ammatteihin tarvitaan se jokin tatsi, jotta niissä olisi tosi hyvä, ja en koe, että minulla semmoista tatsia/taitoa olisi ollenkaan. Ja luonnollisesti haluan olla töissäni hyvä! Toki myös jatkuva kemikaalikuorma mietityttäisi näissä ammateissa toimiessa.

Pankki/tilitoimistovirkailija. Luvut ovat minulle vain keino johonkin, välttämätön paha. Lähtökohtaisesti en pidä matematiikasta, enkä ikinä haluaisi ammattia, joka siihen liittyisi päivittäisissä työtehtävissä.

Eläintenhoitaja. Yleisesti ottaen eläimet ovat kivoja ja ihania. Mutta minulla on silti jokin sisäsyntyinen pelko lähes kaikkia eläimiä kohtaan, enkä voisi kuvitella rapsuttelevani strutseja ja karhuja jossakin eläintarhoissa.



Omasta ammatistani en ole blogissa juuri kirjoitellut, enkä koe sitä kovin luontevaksi aiheeksi täällä kirjoitellakaan, mutta sen verran tähän postaukseen se liittyy, että kerronpa nyt olevani Yhteiskuntatieteiden maisteri ja työskenteleväni sosiaalialalla kuntoutuspuolella. Onneksi se ei liippaa mitään ylläolevaa ammattia, joten harha-askeleita en ole nuoruudessani ammatin suhteen ottanut :-D

Nyt sitten onkin teidän vuoronne! Tehkää oma listanne ja vinkatkaa siitä minulle - luen mielelläni muidenkin ammattipostaukset! :-)

Kun äiti ja poika Suomi-road-tripille lähti

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Ystävän kolmekymppiset kolmen ja puolen sadan kilometrin päässä ja lastenhoito-ongelmat - niistä se ajatus sitten lähti. Nimittäin ajatus minun ja esikoisen pienelle kahdenkeskiselle Suomi-kiertoajelulle reilu kuukausi sitten. Alun perin minun piti päästä karkaamaan pienimuotoiselle yksinlomalle ennen vauvan syntymää, sellaista yksinlomaa kun en ollut yhtään viettänyt tässä reilun kuuden vuoden aikana. Mutta mites siinä sitten kävikään? No, perinteisesti, eli lapsi lähti mukaan reissulle :-D Toiselle lapselle sain sentään järjestettyä hoidon, joten kaksinaikaa vain toisen lapsen kanssa oli luvassa kolmen yön ja neljän päivän verran! Ja jälleen kerran täytyy sanoa, että ei harmita yhtään, että yksin en matkaan lähtenyt, niin hauskaa meillä oli!

Päätimme Pikkusankarin kanssa käydä kolmessa eri paikassa tapaamassa ystäviä road tripimme varrella. Ja koska Pikkusankari oli jo tovin kysellyt, että milloinkohan hän mahtaa päästä taas hotelliin yöksi, olihan sekin tungettava tähän matkaan, jotta saataisiin lisää hymyä pojan kasvoille :-)

(Kääk, anteeksi kännykkäkuvalaatu...)


Tiemme kävi ensin Etelä-Suomen kodistamme Jyväskylään ystävän luokse bunkkaamaan. Koska Pikkusankari rakastaa pyöräilyä, ja pyörä oli tietysti myös tällä matkalla mukana, kävimme heittämässä iltapyöräilyt Jyväskylän perjantai-illassa. Pyöräilyn, iltapalan ja höpöttelyn jälkeen pistimme pedit valmiiksi ja toivoimme kaikki pitkiä yöunia Pikkusankarille ja sitä kautta myös meille muille (hän kun herää joka toinen aamu 05jotain ja joka toinen aamu 06jotain...).

Olihan se kello melkein seitsemän, kun kuusivuotias herätyskellomme soi! Aamutouhujen jälkeen pakkasimme itsemme tavaroinemme autoon ja käänsimme auton nokan kohti Kuopiota. Siellä meitä odotti lapsuudenystäväni, joka sitten vietti aikaa Pikkusankarin kanssa sen ajan, kun minä kävin rilluttelemassa ystävän lapsettomilla kolmekymppisillä. Eihän se kovin suurta rilluttelua ollut, sillä juuri tällä matkalla minulla oli päällä vuoden ainoa ja pahin flunssa. Nukuin siis mysteerihuonekeskuksen aulassa sillä aikaa, kun muut ratkoivat riemun kiljahduksin mielenkiintoisia mysteerejä. Toiset päikkärit otin juhlissa ystävän käskystä, heh. No, näiden unien avulla sitten pysyinkin tolpillani iltaysiin asti, ja huippuahan se nyt oli nähdä pitkästä aikaa ihania ystäviä kivan juhlan merkeissä! Vielä hauskempaa olisi tietysti ollut, jos olisi päässyt jatkoille asti mukaan... mutta ensi kerralla tai sitä seuraavalla sitten :-)

(Juhlissakin mentiin kännykällä, joten anteeki mössökuvalaatu - tämä ei tule toistumaan usein!)

Saavuttuani juhlista ystäväni luo Pikkusankari hillui vielä täydessä touhussa sohvan jousituksia testaten. No, hauska päivä oli heilläkin ollut takana, vaikka unirytmi olikin vähän kadoksissa :-D Hän oli päässyt muun muassa katsastamaan Kuopion leikkipuistot, riehumaan koiran kanssa, laavulle paistamaan makkaraa ja valitsemaan vielä iltaleffan ja namitkin. Minä uuvahdin samaan aikaan Pikkusankarin kanssa, ja taisi ystävänikin nukahtaa pian, sillä Pikkusankari oli pitänyt hänet kyllä koko päivän hyvässä vauhdissa :-D

Kun aamu koitti ja kuulumisia oli hetki taas vaihdeltu, lähdettiin Pikkusankarin kanssa kohti viimeistä etappiamme: Kouvolaa! Ikinä ennen en ollut Kouvolassa (junanpysähtymisiä lukuunottamatta) käynyt, joten pääsimme tutustumaan tähän meille ihan uuteen kaupunkiin. Meidät majoitti Sokos Hotel Vaakuna. Hotellivertailujen perusteella juuri tämä hotelli oli Kouvolan hotelleista Pikkusankaria ajatellen kivoin mahdollinen: oli iso kattava leikkihuone ja sauna/poreamme-osasto. Muutenkin paikka vaikutti nettikuvien perusteella siistiltä, elegantilta ja tyylitellyltä ja asiakaspalvelu ystävälliseltä heti huonetta varatessani. Pääsimme siis testaamaan Sokos Hotel Vaakunan superior twin-huonetta Pikkusankarin kanssa yhdeksi yöksi!











Kun olimme heittäneet kamamme hotelliin, saapui ihana Anna meitä noutamaan ja sitten lähdettiinkin kävely/pyöräilyretkelle iltaa viettämään. Anna oli Kouvola-oppaamme, ja tuli nähtyä ne pikkupojille tärkeät poliisilaitokset, pelastuslaitokset ynnä muut siinä matkan varrella :-D Käytiin kuikuilemassa Kouvolan maisemia hyppyrien juurelta. Ihan hyppyrien korkeimmalle tasolle ei päästy, ja sekös jäi harmittamaan Pikkusankaria. Mahtavan aurinkoisen iltakävelyn jälkeen päästimme Annan tekemään raakakakkutöitänsä (muuten, jos ette vielä lueskele Annan blogia Anna mun treenaa - niin kannattaa, se on täynnä inspiroivaa ja viisasta sisältöä!), ja me lähdettiin Pikkusankarin kanssa ostamaan iltapalaa ja sen jälkeen tutustumaan hotelliin.

Hotellissa oli todella rauhallista - kiitos sykysisen sunnuntai-illan! Kävimme kurkkimassa kaikki hotellin kolkat, ja hetkeksi pysähdyimmekin leikkitilaan. Päätimme kuitenkin lähteä viettämään iltaa vielä saunaosastolle, joten kävimme huoneen kautta hakemassa tarvittavat tavarat. Pikkusankari toivoi kuntosalilla piipahtamista, joten siellä oleskeltiin hetki. Minä flunssaisena vain vähän auoin autossa istumisesta jumittuneita paikkoja enkä lähtenyt sen koommin rehkimään, mutta Pikkusankari kieppui kaikissa mahdollisissa laitteissa. Sitten lähdimme kylpylöimään! Myös saunaosastolla saimme olla täysin kaksin parin tunnin ajan! Ja sekös oli Pikkusankarin mielestä niin siistiä (ja äidinkin mielestä aika luksusta!)! Pikkusankari jaksoi poreamme-suihku-sauna-ravausta niin kauan, että minun piti jo lähteä pukeutumistilan sohvalle lepäämään :-D Kun Pikkusankarikin väsyi, lähdimme nukkumaan huoneeseen. Jep, uni tuli aika pian ja sängyt kyllä kelpasivat meille vähän vaativimmillekin nukkujille :-) (Kotona meillä kun kuitenkin on meille kustomoidut sängyt :-)) Se, että toinen sänky oli soppeen eristettynä, takasi sen, että Pikkusankari ei tänä yönä herännyt minun yskimisiin ja räkimisiin eikä huonon olon voivotteluihin niin helposti kuin edellisinä öinä, jolloin nukuimme ihan vieretysten.







Aamupala oli perinteinen, kattava hotellin aamupala, ja onnekseni minäkin sain syötyä siellä vatsani täyteen pahasta raskauspahoinvoinnista huolimatta. Pikkusankari oli tapansa mukaan haltioituneessa tilassa, kun hän sai hakea pöytään vaikka mitä kaikkea herkkua - ja nautiskella niistä ilman, että kukaan hoputtaa eskariin. Me Pikkusankarin kanssa jatkoimme edellisillan leikkiä, että olemme kuninkaallisia, sillä ketään muuta ei aamupalalla näkynyt. Hotelli oli vain meidän, heh. Välillä leikimme tosissamme, ja välillä räkätimme hauskalle leikillemme (kuusivuotias on siitä syystä minun mielestä juuri niin ihanassa iässä, että hän osaa jo nauraa sille omalle leikilleen samalla tavalla kuin aikuinen!).






Viimeinen päivä oli siis käynnistynyt kivasti. Kyselin Pikkusankarilta, että mitä hän tahtoisi vielä tehdä, ennen kuin lähdetään ajelemaan kotiin illalla. Hän toivoin ainakin sisäleikkejä ja ulkoleikkejä. Sisäleikit onnistuivat hienosti hotellin isossa leikkitilassa: vietimme siellä kaksi ja puoli tuntia!






Juttelin hotellin vastaanottovirkailijan kanssa ulkoaktiviteettivaihtoehdoista, ja yksi sieltä nousikin ylitse muiden: lapsille suunnattu luontopolku Niivermäen luonnonsuojelualueella! Tämä kuulosti ihan must-jutulta aurinkoisena syyspäivänä!

Pakkasimme kaikki tavarat autoon ja ajoimme luontopolun parkkipaikalle. Metsä ei koskaan petä! Oli taas kerran niin mahtava samoiluretki! Luontopolulla lueskelimme metsätietoiskuja, täytimme respanaisen meille tulostamaa luontobongausvihkosta ja kävimme kurkkimassa näkötornista Kouvolan maisemia. Pikkusankari olisi halunnut kiertää luontopolun vielä toisen kerran läpi, mutta kello alkoi olla jo sen verran, että oli lähdettävä ajelemaan kotia kohti :-) Päivä kului hienosti näinkin, vaikka alkuperäinen suunnitelmamme oli kiertää Kouvolan museot maanantaina. Hotellin vastaanotossa suunnitelmistamme puhuessani kuitenkin selvisi, että kaikki Kovuolan museot ovat talvikaudella maanantaisin kiinni.








Tällä road tripillä sain taas vahvistuksen sille ajatukselle, että lapselle olisi hyvä antaa sitä kahdenkeskistä aikaa aina silloin tällöin! Lapsesta kuoriutuu ihan uusia, mahtavia piirteitä esille, kun sisarukset eivät ole siinä läsnä! Kiitos vielä kaikille osallisille ja tietysti myös Sokos Hotel Vaakunan työntekijöille, kun tahdoitte meidät majoittaa ja tutustuttaa Kouvolaan!  Kesäreissulle jääkin sitten koluttavaksi ne museot, Tykkimäki ja sen lisäksi monenmoiset urheliaktiviteetit, joita lueskelin Kouvolasta löytyvän (mm. kalliokiipeily, melonta, golf...). Myös ihanalle Repovedelle palaisin milloin vain - siellä vietimme vuosi sitten parin päivän seikkailun siskoni ja kolmen pojan lauman kanssa.

Tällainen reissailu on tosi kivaa vaihtelua arkeen, varsinkin, kun matkustaminen ei ole enää ollenkaan tuskaa lasten kanssa. Lueskelin vähän aikaa sitten vanhoja tekstejäni, ja kauhistuin, miten vaikeaa meillä on esimerkiksi matkustelu ennen ollut: tekstit Matkalla tuskalaan? ja Perhematkojen aatelia järkyttivät minut hetkeksi. Ai että, miten helpolla nykyään pääseekään! Matkustamisesta oikeasti nauttii, wau! Road trip oli silti onnistunut, vaikka flunssani oli kaamea, raskauspahoinvointini kokoaikaista ja ruokakaupassa piti käydä jatkuvasti naposteltavaa hakemassa (jep, raskaus...).

Jos teitä kiinnostaa meidän tämmöiset matkailut ja muutkin arjen touhut enemmän, niin jakelen näitä juttuja enemmänkin (päivittäin) instagramissa (nimimerkillä skribentti), en niinkään täällä blogissa :-) Toki instaan heitän paljon myös ruokakuvia ja muutakin sekalaista matskua :-)

Yhteistyössä Sokos Hotel Vaakunan kanssa 

Theme by: Pish and Posh Designs